|
Peli
Apr 28, 2020 18:18:35 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:18:35 GMT
Darmaine, luku 11 • Punakatseinen suojelija
Darmaine heräsi huonosta asennosta sohvalta, tuntien tutun tuoksun nenässään. Käännyttyään tyttö tajusi olevansa lepäävän unessa olevan pojan vieressä. Hänen katseensa kiersi huoneen läpi, lähinnä seinät ja katon, ja sulatteli hetken näkemäänsä, yrittäen muistella eilisillan tapahtumia. Palat loksahtelivat paikoilleen, vaikkakaan hän ei muista juurikaan jääneensä Azraelin kanssa kaksin. Tyttö pudisti päätään, mielessään pyöritellen tapahtumien ketjua. Isä oli viimeiseksi saattanut hänet sohvalle. Mitä sitten? Darma sulki silmänsä ja mietti. Hän muisti lopulta heränneensä. Puna välähti hänen poskilleen muistaen ensin Azraelin vastaukset ja sitten vasta omat kysymyksensä. ”Pysythän siinä?” Tyttö oli päästänyt. Pää painui kämmeniin nolostuneena. Hän oli kysellyt niin tyhmiä. Mutta mikä varsinaisesti sai punan nousemaan naisen kasvoille, oli pieni sana, jonka poika oli lausunut lauseensa perään. ”Sinulla on minun huppari päälläsi, kultaseni.” Azrael oli todennut. Darmaine pudisti päätään uudemman kerran pienesti. Kultaseni. Sana jota isänsä käytti niin useasti. Hän ei ikinä olisi uskonut kuulleensa sitä Azraelin suusta.
Tyttö henkäisi ja uskaltautui katsomaan vierellään makaavaa muodonmuuttajaa. Poika näytti levolliselta nukkuessaan pää kätensä päällä sohvalla. Tämä oli toinen kerta kun nainen oli yhtä lähellä Azraelia. Vasta nyt hän jäi tutkailemaan tuon kasvonpiirteitä, varsinkin kahta nenän päällä olevaa arpea, ikään kuin hän ei olisi koskaan niitä nähnyt ennen. Sormet nousivat ja lähestyivät punasilmän kasvoja, mutta äkkiä tyttö veti ne nyrkkiin rinnalleen. Hän ei uskaltanut koskea, kuin toinen olisi ollut liekki joka poltti kaiken siihen koskeneen. Yhtäkkinen virne tummatukan huulilla sai Darmainen värähtämään. Punasilmä raotti hieman silmiään, muttei tehnyt liikettäkään parantaakseen rasittavan näköistä asentoaan. Sen sijaan poika nosti vapaan kätensä kohti tyttöä, ottaen äsken nyrkkiin painetun käden omaansa, tuoden sen kasvoilleen. Azrael ei sanonut sanaakaan, mutta antoi silti luvan koskea arpeaan. Katse ei siirtynyt tytöstä mihinkään. Darma suoristi ohuet sormensa, Azraelin päästettyä irti tuon kädestä, ja kosketti hellästi toisen arpia. Ne olivat arpikudoksen pehmittämät ja selkeästi kohonneet muuhun ihoon nähden. Kosketus siirtyi arvesta toiselle, käyden ne läpi kokonaan. Azrael sulki silmänsä, antaen tytön jatkaa kasvojensa kosketusta ilman vartiointia. Aivan niinkuin Darmaine olisi sellaista tarvinnut. Tytön teki mieli kysyä arpien alkuperää, mutta ei tohtinut rikkoa rauhallista hiljaisuutta äänellään. Sormet olivat pysähtyneet hetkeksi. Hän keräsi rohkeutta. Hiljaisen henkäyksen saattelemana muodonmuuttaja laski kämmenensä pojan poskea vasten. Se sai punaiset silmät avautumaan. Heidän kasvonsa oli vain senttien päässä toisistaan, joka sai tytön sydämen hakkaamaan. Hän ei hengittänyt enää, jokainen lihas jännittyi. Azraelin kasvoille nousi hieman huvittunut virne. Mies nosti toisen kätensä tytön käden päälle poskelleen. ”Hengitä nyt edes.” Hän kehotti. Darmaine tajusi olleensa hengittämättä ja naurahti pienesti toisen kehotukselle. Hän veti silmät kiinni syvään henkeä. ”Huomenta.” Tyttö toivotti kuiskaten. Hän ei uskaltanut enää vastata toisen katseeseen ja veti hitaasti kätensä pois tuon poskelta. Punainen katse kuitenkin porautui hänen kasvoillensa, kuumottaen poskia, vaatien katsomaan. Kiusaus oli liian suuri ja siniset silmät nousivat vastahakoisesti vastaamaan toisen tuijotukseen. Azraelin kasvot olivat rennot, niissä ei korostunut mikään tietty ilme, ne vain olivat. Tuon silmät tuntuivat vaalenneen, ne miltei kiilsivät. Pienen hetken Darmaine olisi halunnut nojautua lähemmäs miehen kasvoja, mutta hätyytti moiset ajatukset mielestään. Ajatusten peilautessa kehoon tyttö tajusi painavansa molemmin käsin miehen rintaa, kuin työntäen tuota pois päin. Virne ilmestyi taas Azraelin huulille ja nainen tunsi käden vaeltavan omaa käsivarttaan pitkin korkeamalle. Pienet kylmät väreet kutittelivat käden lihaksia.
Tilanteen keskeytti oven avautuminen ja refleksistä tyttö töytäisi miehen kauemmas itsestään. Kapealla sohvalla ei kuitenkaan ollut juurikaan enempää tilaa ja Azrael tömähti lattialle. Darmaine nousi nopeasti istumaan, kädet suunsa peittona. ”Anteeks!” Hän sanahti nopeasti. Katse kävi ovella seisovassa, mustakiharahiuksisessa, miehessä. Kreivi katseli hämmentyneesti tilannetta, jossa hänen tyttärensä istui sohvalla hätäisen oloisena ja punasilmäinen poika ähisi lattialla. Hän päätyi nyökkäämään. ”Tulin vain katsomaan oletteko hereillä. Hyvä että olette.” Mies virkkoi, kääntyi ovella käytävään ja sulki oven perässään. Darmaine nojasi sohvan reunalle ja katsoi miestä lattialla. Hän oli noussut istumaan sohvaa vasten ja puhisi. Aamuinen jäykkyys ja samassa asennossa nukkumisen kivut varmasti moninkertaistuivat pudotuksessa. Tyttö nousi sohvalta ja kyyristyi Azraelin eteen. ”Ootko kunnossa?” Sinihiuksinen kysyi pahoittelevana. Hänen ei ollut tarkoitus tiputtaa toista. Punasilmä huokaisi pitkään. ”Kunnossa ollaan.” Mies vastasi lopulta, avaten suljetut silmänsä ja hymyillen pienesti naisen suuntaan. Pahoitteleva hymy karkasi Darman huulille. ”Haluatko aamupalaa?” Tyttö nousi ylös kysyessään. Azrael oli kämpinyt itsensä sohvan päälle istumaan. Hän käänsi katseensa ulos ikkunasta. Myös Darmaine tajusi auringon paistavan ulkona. Eilisestä sateesta ei ollut merkkiäkään. Linnut lauloivat kaukana metsässä, ihmisten puheensorina kuului juuri ja juuri näin korkealle. Käytävältä kaikuivat jonkun askeleet oven ohitse. Lopulta Azrael käänsi mietteliään hymynsä tytön puoleen. Hän ei sanonut mitään, ei liikahtanut senttiäkään. Se oli Darmainelle tarjoukseen hyväksymisen merkki ja hän alkoi heti kasaamaan pöydälle ruokatarvikkeita.
Muutaman minuutin sisällä molemmille osapuolille oli tehty voileivät tomaatilla ja kurkulla. Tarjolla oli myös salaattia, omenaa ja päärynää, jos toisen teki mieli. Darmaine osoitti tuolia pöydässä kutsuen miehen syömään. Hän ei sanonut mitään, sillä ei tuntenut että sanoille olisi tarvetta. Hiljaisuus oli laskeutunut taas ohueksi viltiksi kaksikon päälle, mutta se ei haitannut. Tämä hiljaisuus ei ollut inhottavaa tai kiusallinen, pikemmin kotoisa ja rento. He eivät tarvinneet sanoja kommunikointiin. Leivän mutustus oli ainoa ääni jota kuultiin moneen minuuttiin. Tytön hakiessa vesilasit molemmille, hän kolautteli tahattomasti mukien reunoja vaikka mihin. Se ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän mietteihinsä painunutta miestä. Mukin liu'utettua miehen vierelle, tyttöä kiitettiin pikaisella katseella. Darmaine hymyili itsekseen. Hän oli jostain oudosta syystä hyvin onnellinen. Kaikki eilisen tapahtumat tuntuivat vain pieneltä, synkältä, varjolta, joka lymysi lipaston alla. Nyt paistoi aurinko, tuntui kuin monet asiat olisivat selkeämpiä.
Kaksikon ollessa valmis, Darmaine puhdisti pöydän tavaroista, mutta jätti hedelmät tarjolle. Azraeli nappasi vihreän omenan luihujen sormiensa otteeseen ja rentoutti asentonsa puisella tuolilla, kääntäen katseensa ulos. Miehellä ei näyttänyt olevan mikään kiire mihinkään, se hymyilytti tyttöä. Azrael tuntui huomaavan häneen kohdistuneen katseen ja vastasi siihen pieni kysyvä kulman nosto kavoillaan. Darma ei saattanut katsoa toista suoraan silmiin. Hänen huulensa olisivat halunneet nousta leveämpään hymyyn, mutta tyttö pakotti ne pysymään paikoillaan. Tuntui kuin hän näkisi Azraelin täysin uudessa valossa, paljon kirkkaammassa ja selkeämmässä.
Askeleet käytävällä saivat Darmainen huomion. Ne olivat tutut ja turvalliset, ja jo ennen hahmon avatessa ovea, tyttö oli kääntynyt häntä kohden. Punasilmäisen miehen kasvoilla oli hieman epäilevä ilme, eikä se väistynyt vaikka tulija oli tuttu. ”Oletteko jo syöneet?” Reuben huikkasi ovelta. Darmaine nyökkäsi reippaasti. ”Hyvä kuulla. Heitätkös päärynän siitä?” Mies oli paljon rennompi, yhtä rento kun hän olisi pelkästään tyttärensä kanssa, eikä tuntunut välittävän Azraelin olemassaolosta. Pieni katse poikaa kohti tiedosti tuon istuvan penkillä tytärtään vastapäätä, mutta ei muuta. Darmaine nappasi vihreän hedelmän pöydältä ja viskaisi sen rennosti isäänsä kohti. Mies nappasi sen tottuneesti ja nyökkäsi kiitokseksi. ”Pidä mukava päivä. Minut löytää toimistosta.” Reuben sanahti ja hymyili tytölleen lempeästi. Sinihiuksinen nainen hymyili takaisin sulkien silmänsä pieneksi hetkeksi. ”Muista syödä.” Hän muistutti isäänsä vielä. Kreivi heristi päärynää ilmassa ja lupasi muistaa. Sitten tuo kääntyi ja sulki oven perässään.
Tyttö oli pitkästä aikaa oikeasti pirteä ja energinen. Hän olisi voinut mennä vain ulos ja juosta koko päivän niityillä, iloiten luonnon kauneudesta, sen äänistä ja tuoksuista. Hänen olonsa oli myös rento, tasapainoinen jopa. Mieli tuntui toimivan kirkkaammin. Kaikki tytön kehossa tuntui kuin uudelleensyntyneeltä, puhdistuneelta, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Häivähdys eilisestä vilahti varjon lailla tuon mielessä. Se teki asioisti omalla tavallaan selkeämpää. Lucian oli tehnyt virheen, satuttanut tyttöä, eikä hän antaisi miehelle anteeksi pitkään aikaan. Tyttö tiesi myös ettei hänen isänsä antaisi anteeksi, luultavasti ikinä. Ties millaisen rangaistuksen ruskeahiuksinen sai tekosistaan. Darmaine ei halunnut miettiä asiaa ja pudisti ajatukset pois mielestään. Hän tajusi punasilmän tutkivan itseään. Miehen kasvoilla ei ollut varsinaisesti mitään ilmettä, mutta katseessa oli edelleen aamuinen kiilto. Siniset silmät vastasivat katseeseen, varmaan ensimmäistä kertaa ilman hämmennyksen tunnetta. Tyttö olisi voinut istua siinä vaikka koko päivän, pöydän ääressä arpikasvoista miestä vastapäätä, vain tuijotellen toisiaan. Sydän rinnassa alkoi levittämään lämpimää tunnetta kehoon, saaden Darmainen kääntämään katseensa pieni, nolostunut, hymy huulillaan. Hänen katseensa nousi ikkunaan ja valoisaan päivään. ”Mennäänkö ulos?” Tyttö kysäisi. Heti sanojensa jälkeen hänen kasvonsa lehahtivat kuumiksi. ”Tai siis... ei sun tarvii mun kanssa tulla jos et halua tai sul on jotain muuta tekemistä... tai jotain.” Sanat olivat hiljaiset, eivätkä meinanneet päästä ulos. Darmaine kuuli Azraelin naurahtavan. Päänsä pojan puoleen käännettyä hän tapasi omalla tavalla leikkisän katseen, joka sai hymyn nousemaan huulille. ”Valitettavasti minun on kieltäydyttävä, prinsessa. Mutta ehkä näemme illalla.” Azrael tuntui puhuvan sanoilla jotka tulivat ensimmäisenä mieleen. Se oli jotenkin erilaista, mitä tyttö oli tottunut kuulemaan. Poika puhui yleensä uhkauksin tai hyvin kylmällä äänensävyllä, välinpitämättömästi, laskelmoiden. Tämä uusi tapa puhua sai Darmainen sydämen jättävän lyönnin välistä. Nyökkäys tuli kuin itsekseen vastaukseksi punasilmän totemukselle. Sininen katse seurasi kun tummansinihiuksinen muodonmuuttaja nousi tuolista, suoristi vaatteensa ja asteli kädet taskuihin piilotettuna ovelle. Käsi nousi kahvalle ja katse kääntyi vastaamaan tytön pysähtyneeseen katseeseen. Virne ilmestyi miehen suupieliin. ”Ei ole kiire palauttaa sitä hupparia. Mutta haluan sen sitten korkojen kera.” Azrael sanahti leikkisästi ja vinkkasi silmäänsä, ennen kuin astui ulos asunnosta. Jos kyseessä olisi ollut Reuben, Darma olisi näyttänyt tuolle kieltään lapsekkaasti. Mutta Azraelia hän kykeni vain katsomaan epäilevä ja kysyvä katse silmissään. Tyttö oli silti valmis lähtemään pieneen leikkiin mukaan ja myhäili itsekseen pojan jätettyä hänet yksin. Hän halasi paitaa päällään ja veti syvään henkeä, nauttien miehen hajusta. Se oli pehmeä ja viileä, kuin sateenjälkeinen multa.
Darmainen palattua maanpinnalle, hän kulki huoneeseensa vaihtamaan rennot vaatteet sellaisiin joilla kehtasi kulkea muiden silmien alla. Päällensä hän veti lyhyet, harmaat, shortsit, jotka paljastivat hoikat juoksian jalat aina miltei pakaroihin asti. Musta, tiukka, toppi peitti ylävartalon. Sen päälle nainen valitsi vielä vaaleanharmaan puolihihaisen, ohuen, päällyspaidan, joka suojasi edes jonkin verran auringolta. Hiukset siistittiin suoriksi sivuille. Valmista kokonaisuutta tutkittiin peilistä pieni hetki, ennen kuin nainen oli tyytyväinen ja käveli ovelle. Jalkaansa hän tunki pitkävartiset, valkoiset, kengät. Tyttö kulki käytäviä pitkin kevein askelin hymy huulillaan. Hän ei ollut meikannut tänään ollenkaan, edes lila huulipuna ei ollut löytänyt tietään naisen huulille. Se oli yleensä ehdoton tavaramerkki, mutta tänään tuo ei piitannut siitäkään. Askeleet johdattivat muodonmuuttajan Linnan pihamaalle, jossa monet häärivät omien asioidensa ääressä. Lapset huusivat ja juoksivat ympäri pihaa, leikkien ties mitä. Teinit olivat kokoontuneet omiin porukkoihinsa ympäri ämpäri pihamaata, juoruteen ja jutellen. Aikuiset tekivät töitä, hoitivat puutarhaa, kantoivat vettä ja ruokatarvikkeita sisään, joku korjasi pöytää. Monet myös vain istuivat ja nauttivat aurinkoisesta päivästä. Tuuli ei puhaltanut joten auringo sai säteillään lämmittää täysin rinnoin maata.
Darmaine asteli pihalla hitaasti. Hän moikkasi tuttuja ja puolituttuja ja etsi katseellaan jotakuta kenen seuraan voisi tuppautua. Siniset silmät paikansivat pian tummatukkaisen kaksikon metsän laidalla. Veljekset juttelivat jostakin hyvin rennon oloisesti. Azraelin kädet olivat taskuissa, katse edessään puhuvassa nuoressa miehessä. Arden pulisi jotain hyvin innostuneena, niin että kädet lennähtelivät tarinan tahtiin. Darma jäi hyvän matkan päähän katselemaan veljesten sananvaihtoa ja huomasi muutaman pienen vilkaisun Azraelin suunnalta. Tuo sanoi kiharahiuksiselle veljelleen jotain virne kasvoillaan ja oitis pojan käsi nousi suorana otsalle, kuin armeijassa konsanaan. Azrael oli selvästi antanut jonkun tehtävän tuolle, jonka Arden otti ilolla vastaan. Punainen katse kääntyi nyt kokonaan sinihiuksiseen naiseen ja pää nyökkäsi, sanoen jotain. Azrael oli kyyristynyt hieman lyhyemmän veljensä tasolle ja tuntui patistavan tuota. Tummiin pukeutunut Arden käännähti pikaisesti ja nyökkäsi terävästi, vastaten isoveljelleen jotain muutamalla sanalla. Sitten kiharahapsi lähti nopeaan kävelyyn kohti tyttöä. Azraeli itse jäi hetkeksi katsomaan pojan matkaa, kunnes kääntyi metsään.
Sinisilmä tervehti Ardenia pienellä kädenheilaituksella. Pojan seura kelpasi hänelle paremmin kuin hyvin. Lähemmäs päästyään pojan askeleet hidastuivat ja hän tuntui ihastelevan katseellaan edessään seisovaa naista. Tiukat ja paljastavat vaatteet eivät jättäneet paljoakaan arvailujen varaan ja pojan poskille lehahti hailakka puna. ”Moi, Darma.” Punasilmä tervehti, yrittäen pitää katseensa naisen kasvoilla. Darmaine hihitti toisen viattomuudelle. Hän oli varmasti nähnyt ennenkin vähäpukeisen naisen, teinitytöt ei muuten pukeutunutkaan. Varsinkin aurinkoisena ja kuumana päivänä, mikä tämäkin oli, kukaan ei tahtonut verhoutua paksuihin kangaskertoihin. Moni mies käveli ilman paitaa. ”Hei, Arden. Miten voit?” Tyttö kysäisi. Hän silmäili pojan päästä varpaisiin, varmistaen että tuo on kunnossa. ”Hyvin!” Toinen henkäisi leveä hymy kasvoillaan. Darmaine olisi tahtonut kysyä mitä he olivat jutelleet veljensä kanssa, mutta ei halunnut udella. Hän tahtoi nyt keskittyä vain Ardeniin. Azrael oli luvannut nähdä hänet illalla. Tai ei varsinaisesti luvannut, mutta tyttö oli erittäin toiveikas, ja uskoi pojan tulevan. ”Onko vammasi parantuneet?” Nainen käänsi metsän reunaan karanneen katseensa takaisin poikaan. ”On, tosi hyvin! Kiitos Aldythin.” Poika hymyili. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle hermostuneena, eikä tyttö voinut olla huomaamatta sitä. ”Mentäisiinkö kävelylle?” Darmaine ehdotti. Hymy Ardenin huulilla leveni jälleen. ”Ajattelin piknikiä, jos se käy.” Poika vastasi ehdotukseen paremmalla ehdotuksella. Tyttö hymähti tyytyväisenä kääntäen päätään hieman. ”Sopii oikein hyvin. Vaikka mun varmaan pitäis viedä sut, hyvityksenä sun kärsimykseeks.” Lause sai Ardenin naurahtamaan. ”Älä viitti! Ei sun oikeesti tarvi mulle mitään hyvittää. Tää riittää ihan hyvin.” Ardenin posket olivat hetkeksi rauhoittuneet, mutta puna palasi uudelleen värittämään tuon kasvoja. Darmaine tiesi että poika olisi halunnut jatkaa lausettaan, mutta tyytyi jättämään sen lyhyeksi. Hän hymyili. ”Käydään hakemassa puutarhasta tuoreita hedelmiä ja marjoja. Mä tiedän hyvän paikan minne mennä.” Darmaine sanahti ja lähti kiertämään pihan poikki puutarhalle. Arden seurasi reippain askelin tuon perässä. ”Ootko kasvanu? Näytät pidemmältä?” Tyttö katseli pojan olemusta. Se oli pitkä, hoikka ja hontelo, hieman kömpelö. Punaisissa silmissä kirkastui. ”Oikeesti? Tai siis joo kai. Oon kohta pidempi kun Azra.” Arden innostui. Hän oli työntänyt kätensä mustien housujensa taskuihin, luultavasti ettei vain innostuksissaan sohisi niillä ympäriinsä. Darmaine ei voinut kuin hymyillä iloisen pojan läsnäollessa. Hän oli kuin aurinko, säteilevä ja pirteä, hänestä ei voinut kuin pitää. Toisin oli hänen veljensä kanta. Kaksikko oli kuin yö ja päivä, ja Azrael oli kylmä kuu jonka kolkko kajastus sai lihakset jännittyneiksi.
Darmaine ja Arden keräilivät jutellen marjoja ja hedelmiä. He tulivat toimeen hyvin ja rentouduttuaan he kykenivät heittämään jopa sarkastisia vitsejä toisilleen. Kaksi kangaspussia mukanaan kaksikko lähti kävelemään metsään. Sinihiuksinen nainen johdatti nuorempaansa pitkin leveää polkua. Metsän varjot olivat mukavan viileät ihoa vasten ja he nauttivat toistensa seurasta. ”Ja sitten Azra huusi mulle ihan sikana. Enkä mä edes tienny mitä olin tehny väärin.” Arden oli innostunut selittämään tarinaa muutaman vuoden takaa jossa hänen kaverinsa olivat saaneet hänet tekemään tietämättään jonkinlaisen kepposen eräälle tytölle. Tyttö kuunteli mielellään Ardenin tarinointia, ne olivat täynnä tunnetta. Poika oli niin innoissaankin kertoessaan mitä turhempia asioita, ettei tuota kehdannut keskeyttää.
”Perillä ollaan.” Sinisilmä sanahti. Ardenin silmät kirkastuivat kaksikon astellessa metsän siimeksestä pienelle niitylle. Aukea oli täynnä pieniä värikkäitä kukkia, jotka loistivat auringonvalossa. ”Vau... Mä en tienny et täällä oli tällänen.” Arden huokaisi ja käveli ihmetellen peremmälle. Tyttö nyökkäsi itsekseen ja kävi katseellaan läpi metsänreunat. Paikka ei ollut varsinaisen kaukana Linnasta, vain parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä, mutta se oli melko piilossa ja harva tiesi paikan olemassaolosta. ”Tuu, mennään tonne istumaan.” Darmainen sanahti pirteästi ja nappasi toisen kädestä kiinni. Arden tuntui jähmettyvän tytön kosketuksesta niin paljon että kompuroi omiin jalkoihinsa. ”Äeh”, pojan suusta pääsi kun tuo lennähti nurmikolle. Darma henkäisi säikähdyksestä ja jäi katsomaaan maassa makaavaa poikaa. ”Arden?” Hänen suustaan pääsi. Pojan kasvot olivat maata vasten, mutta hän nosti toisen kätensä ylös, näyttäen peukkua. Tyttö ei voinut kuin nauraa näylle ja sai pojan itsekkin hihittämään. ”Sattuiko?” Sinisilmä sai keuhkonsa rauhoittumaan ja ojensi kätensä auttaakseen toisen ylös. Arden pudisti huvittuneen näköisenä päätään. ”Ei.” Poika tarttui auttavaan käteen ja hänet vedettiin takaisin jalkeille. Ylös päästyään hän vastahakoisesti katsoi tytön siroa kättä, joka oli hellästi puristettuna omaansa vasten. Darma hymyili ja lähti kuljettamaan poikaa käsikkäin kohti paikkaa johon oli alun perin suunnitellut menevänsä. Ardenin käsi oli lämmin ja pehmeä, täysi vastakohta veljeensä. Se oli hellä, varovainen ja herkkä. Vihdoin päästyään varjoisaan paikkaan tyttö irroitti otteensa ja tömähti istumaan. Hän venytteli raajansa pitkälle, antaen itsensä laskeutua makuulle hieman kostealle nurmelle. ”Ah, tässä on niin mukava.” Hän mumisi ja sulki silmänsä hetkeksi.
Siinä, koivupuun varjossa, aurinkoisella niityllä, kaksikko jutteli ja söi kevyitä eväitään. He nauroivat niin että itkivät ja välillä puhuivat vakavissaan. Molemmat alkoivat tuntemaan toisiaan hetki hetkeltä enemmän. Darmaine tiesi että Arden oli jollain tasolla ihastunut itseensä, se näkyi pojan kasvoilta kilometrien päähän. Häntä hieman harmitti ettei voinut tuntea samoja tunteita toista kohtaan. Arden oli mukava, hauska, ystävällinen, avulias ja iloinen energiapallo, joka sai aina hymyn nousemaan kasvoille. Poijasta tulisi vielä loistava kumppani jollekulle joka kykeni näkemään tuon kultaisen sydämen, kömpelön ja ujon ulkokuoren takaa. Ajatus sai naisen hymyilemään, mutta hän ei voinut olla ajattelematta Azraelia. Mies oli suuri mysteeri joka sai Darmainen mielenkiinnon kerta toisensa jälkeen. Vähäsanainen, kylmäkatseinen muodonmuuttaja, jota muut mielellään välttelivät, mutta tyttöä tuo tuntui vetävän puoleensa magneetin lailla. Oliko se ihastumista? Päänpudistus ja mietteliäs katse kertoivat toista. Ei se siltä tuntunut, ainakaan siinä hetkessä. Aamutta tuntemukset olivat kuitenkin ollut aivan eri luokkaa, eikä nainen tiennyt miten suhtautua omiin tunteisiinsa.
Hiljainen hetki oli kestänyt jo kauan, eikä Darmaine ollut huomannut ohuiden pilvien ilmestymistä siniselle taivaalle. Hän nousi istumaan ja suuntasi katseensa Ardeniin. Poika istui risti-istunnossa, katse taivaalle suunnattuna. Hän oli kerännyt ohutvartisia kukkasia niityltä ja tehnyt niistä, hieman huonolla lopputuloksella, ranteeseen sopivan kukkakruunun. Punainen katse kääntyi sinisilmän puoleen. Poika ojensi kukkarannekkeen hymyn kera. ”Mulle?” Darmaine kysäisi ja ojensi kätensä. ”Jep. En oo kovin hyvä tässä. Azrael osaa tehä ihan superhyviä kukkakruunuja.” Arden totesi hymyillen ja sujautti rannekkeen ohueeseen ranteeseen. Tyttö hymyili tekeleelle. Siitä sojotti kukkien varsia sinne tänne, yhdestä kohdasta se oli liian löysä, toisesta liian kireä. Mutta Darma piti siitä silti. Poika oli valmistanut sen vaivalla juuri hänelle. ”Kiitos, Arden.” Tyttö silminnähden ihaili rannettaan. Ardenin posket punertuivat, taas. Leveä hymy oli aito ja hän oli selkeästi ylpeä tekeleestään.
”Aaw, kuinka söpöä.” Tumma ääni puhutteli kaksikkoa jostain heidän takaansa. Se oli kylmä ja uhkaava. Darmainen selkää kylmäsi. Äänen tuottajaa ei näkynyt missään ja vaikka aurinko paistoi, havumetsä oli synkkä, täynnä varjoja. Arden oli noussut ylös ja yritti tuloksetta etsiä hahmoa, joka oli puhunut. Kiero nauru tuntui kaikuvan heidän ympärillään. Darmaine nousi ylös ja tuijotti metsää, perääntyen muutaman askeleen. Yhtäkkiä hänellä oli kylmä ja huono olo. Tuo ääni, se oli sama joka puhui Azraelille eilen.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:18:59 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:18:59 GMT
Azrael, luku 11 → Kuole.
Pidin silmiä edelleen kiinni jaksamatta pahemmin avata niitä, kuulin miten vieressäni olevan tytön hengitys oli muuttunut ja kertoi siitä, että hän oli hereillä. Tunsin liikettä vierelläni, enkä voinut olla virnistämättä. Raotin silmiäni liikkumatta senttiäkään korjatakseni asentoa. Käänsin katseeni naisen rinnalla olevaan käteen joka oli painautunut nyrkkiin. Minun ei tarvinnut pohtia tytön aikeita kauaa, jonka takia vein rauhallisesti tytön käden kasvoilleni. Tuijotin vakaasti edessäni olevaa naista, en antanut kenenkään koskea arpiin joten tytön todella täytyi olla poikkeus. Tyttö suoristi sormensa ja alkoi kuljettamaan niitä kasvoillaan. Rauhoituin lopulta ja tyydyin sulkemaan silmäni. Kuuntelin huoneen hiljaisuutta - vain hengitys kuului. Pian huomasin sormien pysähtyneen ja varovasti nainen siirsi kätensä poskelleni saaden minut avaamaan silmäni. Nainen oli lähellä minua - hänen tuoksunsa ympäröi minut kukkien lailla. Olisin voinut halutessani varastaa naiselta suudelman, mutta en halunnut. Pidin tunnelmasta - paitsi että Darmaine ei näyttänyt hengittävän. Huvittuneena laskin käteni naisen oman päälle. “Hengitä nyt edes.” Minun oli pakko sanoa, koska en todella halunnut selittää Kreiville että komeuteni oli aiheuttanut Darmainen pyörtymisen. Hetken päästä tyttö toivotti hyvät huomenet ja hitaasti veti pehmeän kätensä pois poskeltani. Kaikesta huolimatta jatkoin naisen katsomista pyrkien saamaan katsekontaktin. Halusin kohdata siniset silmät. Nainen siirsi katseensa minuun onneksi pian eikä minun tarvinnut jatkaa katseen kalastelua. Tutkin rennosti naisen kasvoja, painaen mieleeni yksityiskohdat. Koskaan voinut tietää mitä tulisi tapahtumaan - nainen saattaisi kuolla tänään vielä ja minun oli muistettava yksityiskohdat. Huomasin kuitenkin pian tytön painavan rintaani käsillään. Ajatteliko tyttö suutelemistani vai mikä oli saanut hänet noin tolaltaan? Virne hiipi huulilleni ja kuin vaistomaisesti aloin kuljettamaan kättäni pitkin naisen omaa käsivartta.
En tiennyt mihin tilanne olisi kehkeytynyt ilman Reubenia tai sitä, että Darmaine potki minut alas sohvalta. Kipu jysähti niin kipeiden lihasten kuin päänsäryn muodossa ylleni. Darmaine tuntui säikähtävän ja pyysi hätäisesti anteeksi. Olisin saattanut nauraa jos olisin siinä tilanteessa pystynyt, mutta nyt tyydyin vain valittamaan - sohva oli ollut illalla paljon mukavampi kuin nyt, herätessä. Lopulta nousin istumaan sohvaan nojaten. Tuijotin eteeni kyykistynyttä tyttöä huokaisten. ‘’Kunnossa ollaan.’’ Hyvä on, olin fyysisesti täysissä voimissani, mutta päänsärky muistutti minua pahemman luokan krapulasta. Soin siitä huolimatta naiselle hymyn ja pian sainkin aamupala kutsun. En vastannut mitään, mutten tehnyt elettäkään poistuakseni. Nousin sohvalle istumaan ja tuijotin ulos ikkunasta. Oli outoa olla jossain muualla kuin metsässä tai asunnossa Ardenin kiusattavana. Ulkona oli monen mielestä varmasti ihana sää; aurinkoa ja lämpöä. Minä vierastin ajatusta lämmöstä. Lopulta ajatusteni pysähdyttyä käänsin katseeni Darmaineen hymyillen tälle. Se sai naisen toimimaan ja pian hän hääri asunnossa ruokatarvikkeita laittaen. Nainen oli selvästi tehnyt tätä useammin kuin vain muutaman hassun kerran, koska hetkessä hän oli tehnyt meille molemmille leivät. Olisin voinut tottua tällaiseen palveluun. Sinihiuksisen naisen kutsuttua minut istumaan niin nousin ylös sohvalta ja rauhallisin askelin istuin tuolille. Aloin syömää leipää joka maistui paremmalta kuin mitä olin osannut kuvitella. Keskityin syömiseen vaikka huomasinkin miten Darmaine nousi ja pian kuulin lasista tulevia ääniä. Siitä huolimatta en pahemmin keskittynyt niihin. Saadessani mukin eteeni niin tyydyin kiittämään naista nopealla katseella. Huomasin kuitenkin pian, että leipäni oli loppunut.
Minulla oli harvinaisen hyvä olla, ajatukset eivät kiusanneet tavalliseen tapaan ja minulla oli hyvää seuraa. Siitä huolimatta kaikki iloisuus ja tietynlainen onnellisuus pelotti minua - pian tapahtuisi kuitenkin jotakin kamalaa. Onnetar ei ollut koskaan minun puolellani tällaisissa asioissa tai tarkemmin ajateltuna missään. Käänsin huomioni mehukkaan näköiseen vihreään omenaan jonka nappasin tarjolle jätetystä korista. Pitelin omenaa sormieni välissä suoden itse omenalle kuitenkin vain pienen katseen. Huomioni oli kääntynyt nimittäin ulos josta kuului iloista kiljuntaa. Minulla ei ollut mikään kiire mihinkään ja sen saattoi huomata suorastaan kaikesta - rennosta asennosta, rauhallisesta olemuksesta. Kuitenkin nopeasti tajusin tutun naisen katsovan minua. Pieni huvittuneisuus saattoi näkyä silmissä kun käänsin toinen kulma koholla katsomaan naista. Kuulin askeleet käytävältä ja neutralisoin ilmeeni samantien, vaikka pieni epäilys kalvasi mieltäni. Tuskinpa se Lucian oli - Reuben luultavimmin ja en voinut olla peittelemättä epäilystäni vielä silloinkaan kun itse mustahiuksinen mies seisoi edessäni. Lopulta rentouduin ja pakotin itseni rauhoittumaan haukaten omenasta palasen. Omena toi mieleeni äidin joka rakasti hoitaa puutarhaa ja kotonamme oli aina kasa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Äitini oli loistava kokki ja oli aina yrittänyt opettaa myös Ardenia joka oli ollut halukas oppimaan kaikki äidin reseptit ja ruokaan liittyvät salaisuudet, minua taasen ei voinut ruoanlaitto vähempää kiinnostaa. Osittain kaduin sitä, koska en osannut myöskään huolehtia itsestäni. Hätkähdin vasta kun ovi kävi ja Reuben oli poistunut asunnosta. Minun oli pakko selvittää myös Lucianin kohtalo, mutta en halunnut murehtia siitä nyt. Lucian oli mulkku ja se oli selvää. Olin järsinyt ajatuksissani omenan loppuun ja jätin pöydälle siemenkodan. Päästin suustani huokauksen ja pudistelin kaikki ajatukset pois mielestäni. Käänsin katseeni tyttöön seuraten tämän tekemisiä harvinaisen tarkasti ja tyttö soi minulle vihdoin katseen. Tosin siinä katsellessa toisiamme tyttö käänsi katseensa pois pieni hymy huulillaan. Darmaine oli suloinen tapaus. Saatoin myöntää itselleni, että kysymys yllätti myös minut, mutta piilotin hämmennyksen taidokkaasti. Tyttö punastui kuitenkin nopeasti ja se sai minut huvittuneeksi - selittelystä puhumattakaan. Tarkkailin naisen alkua leikkisä pilke silmissä. ‘’Valitettavasti minun on kieltäydyttävä, prinsessa. Mutta ehkä näemme illalla.’’ Se oli kuin lupaus - lupaus joka oli vain tullut mieleeni ja miettimättä sen suuremmin sanoin sen. Ja pian sain vastaukseksi nyökkäyksen. En ollut muuta vastausta kaivannutkaan ja halutun vastauksen saadessa nousin ylös tuolilta kädet taskuissa ja rennoin askelin kävelin ovelle laskien käteni kahvalle - valmiina lähtemään. Siitä huolimatta loin kasvoille vielä virneen ja käänsin katseeni tyttöön. ‘’Ei ole kiire palauttaa sitä hupparia. Mutta haluan sen sitten korkojen kera.’’ Virnistin leikkisästi iskien silmää tytölle ja katsomatta reaktiota poistuin asunnosta.
Kädet taskuissa kävelin alemmas portaikkoa, kunnes päädyin omaan kerrokseen. Minun oli pakko tervehtiä Ardenia ja Aldythia. Ovi oli raollaan ja sisälle kurkattua huomasin Ardenin seisovan oven edessä pomppien päkiöillään kuin energinen pupu. ‘’Huomenta vain sinullekin.’’ Hymähdin nojaten ovenkarmiin. Arden pysähtyi oitis ja tuijotti minua aluksi hämmentyneenä ja sitten hyökkäsi halaamaan. Peruutin automaattisesti pari askelta roikkuva veli kaulassa ja tavoittelin katseellani Aldythia joka oli tullut myös tervehtimään minua minun nahkatakki käsissään. ‘’Arden on ollut huolissaan sinusta.’’ Nainen hymähti vilkaisten halaavaa pikkuveljeä päätään pudistellen, ‘’Sanoinhan sinulle Arden, että veljesi on täysissä voimissaan.’’ Aldyth taputti ensin Ardenia olkapäälle ja sitten minua ojentaen myös nahkatakkini. Arden suostui vihdoin irrottamaan otteensa minusta ja nyt hymyili yhtä iloisesti kuin aina ennenkin. Vihdoin sain laitettua tutun takin ylleni ja tunsin puukon sijaitsevan samassa paikassa kuin minne olin sen jättänyt. ‘’Mennään ulos, tule.’’ Arden työnsi minut suoraa päätä kohti portaikkoa sulkematta edes ovea ja pian kuulin takaa valitusta Aldythin joutuessa sulkemaan oven. Naurahdin hiljaa ja päätin kiltisti seurata prinssiä joka otti johdon kulkiessa aulan poikki pihalle. Vihdoin saatoin haistaa raikkaan ilman ja se jos jokin rentoutti minut täysin. Olisin voinut vain vaipua puun varjoon nukkumaan. Pysähdyimme lähelle metsää ja jäin kuuntelemaan Ardenia. Ajattelin jo joutuvani kertomaan Ardenille missä olin ollut, mutta olisi minun pitänyt tuntea pikkuveljeni; hän puhua pälpätti itsestään ja tekemisistään. En oikeastaan edes kuunnellut, mitä nyt poimin sanoja sieltä täältä. Huomatessani näkökentässäni tutun sinitukan niin en voinut olla vilkaisematta pariin kertaan naista. Virne kohosi kasvoilleni ja käänsin huomioni Ardeniin edessäni joka oli vihdoin hiljentynyt katsomaan minua tuomitseva ilme kasvoilla. Hän tiesi, että en ollut kuunnellut. ‘’Darmaine näyttää aika yksinäiseltä, voisit mennä pitämään hänelle seuraa.’’ Poika edessäni kohotti kätensä otsalleen saaden minut naurahtamaan. Arden kääntyi katsomaan sinihiuksista tyttöä hymyillen. ‘’Selvä pyy!’’ Prinssi selvästi nautti tilanteesta, mutta siitä huolimatta jouduin kehottamaan tummahiuksista veljeäni matkaan. Muuta ei kuitenkaan oikeastaan tarvittu, koska nuorukainen lähti matkaan heti sen jälkeen kun oli saanut vielä sanoa minulle pari sanaa joita en edes enää muistanut. Katselin pojan perään hymy huulillani - tietysti välitin prinssistä. Poika oli minulle kaikki ja suojelisin tuota hölmöä otusta hengelläni. Mutta asiat joita olin oppinut olemaan huomioimatta oli pitkästyttävät tarinat - saatoin vaikka ajatella sillä aikaa kun poika selitti innoissaan jotakin. Ei Arden osannut olla vihainen. Hymähdin huvittuneena ja lähdin kepein askelin kohti metsää.
Jokin oli kalvannut mieltäni koko päivän, mutta en oikeastaan tiennyt edes, että mikä. Seurasin katseellani metsän liikehdintää - se oli aavemaista ja enteili vaarasta. Puut kuiskivat, käskivät pakenemaan. Tuijotin pitkään puiden liikehdintää, varjojen tanssia. Suljin silmäni ja annoin itseni vaipua metsän synkkyyteen. Se tuntui kodilta. Avatessa silmät vastassa oli kuitenkin vain yksinäisyys. Olin saapunut lähes huomaamattomasti tutulle kukkaniitylle. Istahdin kukkien keskelle ja aloin tutuin ottein tehdä kukista kukkaseppelettä. Punavalkoiset kukat kietoutuivat toisiinsa ja tekivät seppeleestä harvinaisen kauniin. Kukkaseppele tuntui huokuvan voimaa, kuin kertoen, että en ollut yksin. Se oli minusta outoa - tunne sisälläni minkä seppele aiheutti. Muistutti siskosta joka minulla oli joskus ollut. Huokaisten nousin takaisin ylös. Tuijotin niittyä haikeasti, ennen kuin käännyin kohti synkkää metsää. Puro solisi lähettyvillä ja eläimet tuntuivat elävän niityllä ollessa. Metsään kun meni niin kaikki hiljeni. Lähdin liikkeelle - poispäin kukkamerestä - tuntiessa joka askeleella puukon taskussa. Muistin ilveksen. Elämän joka valui kissapedon silmistä kuin veri konsanaan. Se tunne oli jokseenkin pelottava - oliko minulla oikeus ottaa elämä joltakin toiselta? Enhän minä ollut yhtään sen parempi kuin isäni vaikka uhreina olisi tavallinen eläin. Yhtä viaton eläin oli kuin muodonmuuttajakin. Tai jos pystyin tappamaan eläimen niin säälimättömästi niin silloinhan pystyisin tappamaan myös kenet tahansa muunkin samalla tavalla - oli kyseessä sitten muodonmuuttaja tai ei. Ajatus oli jokseenkin pelottava, mutta samalla se sai minut tuntemaan itseni voimakkaaksi. Minun oli lopetettava asian miettiminen. Lopulta tulin siihen tulokseen, että voisin mennä katsomaan miten Ardenilla ja Darmainella meni. Se jos jokin saisi minut muihin ajatuksiin. Kuljin metsässä melkoisen päättömästi edestakaisin ihmisenä, joten hajujälki oli mahdotonta saada. Osa minusta ei edes halunnut löytää kaksikkoa ja se osa sai minut pysymään ihmisenä. Kuitenkin toinen puoli oli eri mieltä ja pian olin kettuna keskellä synkkää metsää ainoana aseena hampaat. Lähdin juoksemaan kohti Linnaa jotta saisin varmasti kaksikon hajujäljen. Kuitenkin pahin ongelma tuli olemaan se, että Linnan lähettyvillä kulki koko ajan joku joten hajut sekoittuivat nopeasti toisiinsa. Hetken turhautumiseen johtaneen kiertelyn jälkeen löysin hajun ja lähdin seuraamaan sitä. Sulauduin hyvin varjoihin ja ainoa jonka huomaisi varjoista oli punaiset silmäni kettumuodossa. Ravasin eteenpäin musta kuono maassa ja katse edessä päin. En varsinaisesti joutunut kulkemaan kauas, mutta siitä huolimatta tunsin väsymystä kun olin jo lähellä. Huokaisten muutuin ihmismuotoon ja jatkoin matkaa rauhalliseen tahtiin, koska en enää tiennyt minne mennä joten päädyin kulkemaan eteenpäin. Kuulin puhetta ja tunnistin oitis iloisesta selityksestä Ardenin. Kävelin lähemmäs äänen lähdettä joka oli kuitenkin vaiennut. Saavuttuani puiden varjoihin niin jäin nojaamaan paksurunkoisen puun varjoihin katse kaksikossa. Arden teki kukista jotakin joka muistutti kenties jollakin tavalla ranneketta jossakin todellisuudessa.
‘’Arden, minun on opetettava sinulle kukkaseppeleiden tekoa..’’ Kuiskasin ilmaan, itselleni. Tiesin, että kaksikko ei voinut kuulla saatika nähdä minua. Pojan kehut saivat hymyn kasvoilleni. Olin tehnyt aina kukkakruunuja - koko elämäni. Kuulin äänen lähettyvillä, tutun äänen joka sai koko kehoni jäätymään. Puristin käteni nyrkkiin, en tiennyt mitä tehdä. Olin todella hukassa. Huomasin Ardenin etsivän hahmoa - hän ei tuntunut muistavan miestä. Päästin suustani ilmat ja pakotin itseni jo varmasti kolmatta kertaa rauhoittumaan. ‘’Et löydä häntä, Arden.’’ Sanoin tyynesti ja astelin lähemmäs muistuttaen siinä hetkellä enemmän alistettua koiranpentua. Seurasin katseellani metsän rajaa ja korjasin kuin automaattisesti ryhtini. ‘’Katsos poikaa, vihdoin oppinut.’’ Arthurius hykersi kuin kissa. Pyrin kuitenkin jättämään miehen huomiotta. Siirsin katseeni Ardenista Darmaineen. Kasvoni olivat kylmät ja tummassa katseessa ei näkynyt muuta kuin tietynlaista uhkaavuutta. Lopulta tungin käteni nahkatakin taskuihin ja astelin lähemmäs metsän rajaa. Kaksikko oli tarpeeksi kaukana metsästä jotta Arthurius olisi ehtinyt vahingoittaa heitä. ‘’Mitä haluat?’’ Kysyin kolkosti kysymyksen, jonka jokainen olisi kysynyt tässä tilanteessa. Minä todella halusin tietää, mutta kuten arvata saattoi en saanut vastausta mikä toden teolla ärsytti minua. ‘’Aina samat tylsät kysymykset..’’ Isäni murahti vihdoin minun hahmottaessa hänet; hän seisoi kädet ristittyinä hymy huulillaan. Hän saattoi näyttää ystävälliseltä tapaukselta jonkun mielestä, mutta hänet tuntiessa jokainen olisi mieluummin toisella puolella Alwyenia kuin minun paikallani. ‘’Lakkaa leikkimästä.’’ Murahdin kohottaen katseeni uhmakkaasti. En pelännyt miestä - en halunnut pelätä. Pelko oli heikkous ja Arthuriuksen edessä ei saanut näyttää heikkouksia. Niin minut oli kasvatettu ja niin minä olin oppinut. ‘’Noinko puhut isällesi?’’ Mies kysyi kasvot vakavoituen, kaikki äskeinen oli kadonnut nopeasti. En tiennyt miten reagoida muutokseen - en ollut pitkään aikaan nähnyt kyseisiä kasvoja. ‘’Kyllä.’’ Ääneni pysyi tyynenä, minun oli pakko pysyä aloillani vaikka osa minusta halusi paeta paikalta huutaen apua. Miehen huulilta karkasi tyly tuhahdus, hän ei pitänyt tilanteesta. Harvoin uhmasin miestä, lapsuudessa kerran ja olin oppinut, että se oli suuri virhe.
“Missä äiti on?” Arden kysyi viattomasti kuin kuka tahansa pikkupoika. Vilkaisin tummahiuksista prinssiä hiljaa, silmissä palaen raivo joka ei kuitenkaan kohdistunut itse tummahiuksiseen poikaan. Minä todella yritin peitellä vihaani hyvin, mutta jokin miehen näkemisessä sai piilotetun raivon aina esille. “Missä luulet sen huoran olevan?” Mies kysyi jopa jokseenkin huvittuneesti. Hän oli palannut tuttuun tapaansa puhua - tietty pilkallisuus äänessä ja huvittuneisuus. Arden näytti siltä, että oli valmis itkemään. Kunpa poika ei nyt itkisi - ne miljoonat kerrat kun olin joutunut lohduttamaan häntä. Minun oli käännettävä katseeni pois takaisin Arthuriukseen. “Hän oli vaimosi..” Murahdin pyöritellen puukkoa käsissäni. En pahemmin ollut edes huomannut vaihetta jossa olin ottanut sen käsiini, mutta nyt tuttu teräase kiilteli käsissäni. Mies hymähti varjoissa huvittuneena. “Se oli virhe, tuon pikkunilkin lisäksi.” Ei tarvinnut kauaa miettiä kumpaa meistä mies tarkoitti. Tummissa silmissä välkehti ja kuin automaattisesti astuin askeleen eteenpäin. Olin lopettanut puukon pyörittelyn jo hetki sitten ja nyt pitelin sitä käsissäni kuin haurasta kukkaa. Tunsin vasta tehdyn kukkakruunun huumaavan tuoksun nenässäni. “Tapoit Jayen, etkö?” Kysyin ääni muuttuen lähes yhtä uhkaavaksi. Minä tiesin vastauksen kysymykselle - jossain sisälläni olin tiennyt sen aina. Tietenkin Arthurius oli tappanut oman lapsensa, eivät lapset tarkoittaneet hänelle mitään - mikään ei tarkoittanut yhtikäs mitään. “Tapoin hänet raa’asti, olisit nauttinut näystä.” Mies virnisti julmasti kuin muistellen Jayen sydäntäraastavaa kiljuntaa, nyyhkytystä ja kaikkea sitä verta. Värähdin automaattisesti ja puristin puukkoa käsissäni. Saatoin muistella naisen kauniita kasvoja, iloista hymyä. “Tapan sinut.” Suorastaan murisin, en pystynyt pitää tunteita kasassa enää hetkeäkään. Minun olisi pitänyt arvata, että sitä jos jotain mies oli halunnut. Nähdä kuinka hyvä olin tappelemaan. Ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia kuitenkaan Arthuriusta itseään vastaan. Liikuin jälleen lähemmäs, mutta nyt en edes huomannut ympärillä olevia ääniä tai luontoa. Halusin tuon miehen kuolevan, heti. “Varmasti.” Mies naurahti pysyen turvallisen välimatkan päässä minusta, johdatellen kohti synkkää metsää jonne ei edes valonsäteet yltyneet. Kuljin miestä lähemmäs askel askeleelta tämän hidastaessa vauhtiaan ja pian olin kasvokkain vihreät hiukset omaavan miehen kanssa. Heilautin puukkoa hänen kasvojensa edessä ja pian metsässä kuului naurahdus. Tämä oli peliä hänelle - sairasta peliä. Mies kulki varjoista toiseen välillä kadoten näkökentästäni minun kulkiessa perässä, yrittäen osua aina kun hän tuli tarpeeksi lähelle.
“Ah.. joko olet unohtanut kaiken?” Arthurius heristi sormeaan kasvojeni edessä kuin olisin ollut suurempikin pettymys. Kohotin toista kulmaani tietämättä mistä mies edes puhui. “Minkä?” Kysyin haluten jälleen tietää, mies naurahti päätään pudistellen ja seisahtuen sitten suuren puun varjoon tällä kertaa itse leikkien jollakin veitsen kaltaisella muistuttaen paljon minua ja sillä hetkellä kukaan ei saattanut epäillä sukulaisuutta. “Koulutuksen, poika.” Hän sanoi kuin minkä tahansa tavallisen asian. Hän tiesi millaisen reaktion saisi aikaiseksi tuolla sanalla. “En.” Ei sellaista asiaa pysty unohtamaan. Kidutusta jota mies kutsui oikeanlaiseksi kasvatukseksi ja nimenomaan koulutukseksi. Kaikkia niitä lyöntejä jos en halunnut tappaa viatonta eläintä vain, koska tappaminen oli viihdyttävää isäni mielestä. Kaikkia niitä uhkauksia ja sitä säälimätöntä asennetta perhettä kohtaan. Ja se yksi kerta, kun olin ollut suurempi pettymys kuin koskaan ennen; olimme tulossa pois Surumetsästä, lähellä Linnaa kun näimme viattoman muodonmuuttajan. Arthurius oli yrittänyt kaikin voimin saada minut tappamaan muodonmuuttajan, mutta olin kieltäytynyt. Uhmakkuuteni oli kääntynyt miestä vastaan ja siitä hyvästä olin saanut puukosta. En tiennyt mikä oli saanut miehen jättämään puukolla leikkimisen vain kahteen arpeen ja mustelmiin. Kotiin päästyä äitini oli ollut kauhistunut verisistä kasvoista, Jayesta puhumattakaan. Isosiskoni oli kielloista huolimatta alkanut huutaa Arthuriukselle saaden jo valmiiksi vihaisen miehen suuttuman entisestään, mutta mies oli siitä huolimatta poistunut paikalta sanaakaan sanomatta. Äitini ja Jaye hoitivat haavat kyselemättä - enkä minä sanonut sanaakaan. Suljin silmäni hetkeksi ja lopulta avasin ne. Punaisissa silmissä ei näkynyt enää tunteita, ei mitään mikä paljastaisi heikkoutta. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä ollut aivan vieras ihminen. En kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään radikaalia, koska Arthurius näytti olevan jo valmis - ei hänen aikeinaan edes ollut aiheuttaa mitään vakavaa. Lisätä pelkoa ja varovaisuutta.
Saatoin kulkea metsässä kuin kotonani, mutta Arthurius liikkui metsän varjoissa kuin olisi itse yksi varjoista. Osa metsää, kotia. Minä olin vain asukas ja se myös näkyi; minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia häntä vastaan. Pienen hippaleikin päätteeksi mies iski aseenaan toimineen veitsen kylkeeni. Nahkatakista ei ollut siinä tilanteessa hyötyä laisinkaan, vaikka niin saattoi luulla. Suustani karkasi kivulias henkäys. “Sinulla on paljon opittavaa.” Arthurius kuiskasi, “Ja pidä tyttöystävästäsi huolta, saattaapi olla, että seuraavan kerran laatikosta löytyy sinihiuksinen pää.” Viimeinen uhkaus, ennen kuin mies katosi metsän varjoihin. Minä nojasin lähimpään puuhun ja varovasti irroitin veitsen kyljestäni. Automaattisesti suusta karkasi kivun aiheuttama valitus, mutta ei muuta. Heitin mustan takin maahan suorastaan väkivalloin. Valuin puuta pitkin maahan ja kohotin katseeni tummaan taivaaseen. Pimeys taivaalle oli saapunut yhtäkkiä. Veri valui suustani maahan ja käteni pysyivät haavan päällä. Tasasin hengitystä rauhalliseen tapaani, mutta en voinut mitään kivuliaalle irvistykselle. Kipu oli kaukaisesti hyvin tuttua, mutta samalla kaksinverroin pahempaa. Se sai voimaan pahoin. “Azrael!” Darmainen tuttu ääni kuului jostain läheltä, mutta samalla hän tuntui olevan todella kaukana. Tunsin viileät sormet ihollani ja minun olisi tehnyt mieli käskeä kaksikkoa rauhoittumaan - tuskinpa tähän kuolisin. Mikä nyt pahan tappaisi? Arden nyyhkytti vaimeasti kuin yrittäen peittää sitä. Minusta se oli jokseenkin suloista - edelleen pikkuprinssi jaksoi välittää siitä kuulinko hänen itkunsa vai en. Darmaine yritti saada selvää vamman vakavuudesta. Miksi kaikki huolehtivat niin paljon? En todella ymmärtänyt sitä. Keräsin loputkin voimani ja laskin käteni naisen kädelle joka oli pysähtynyt vain, koska olin koskettanut häntä. “Anna olla.” Soin naiselle lämpimän hymyn ennen kuin suljin silmäni uudemman kerran.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:19:24 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:19:24 GMT
Darmaine, luku 12 • Katkeransuloinen suudelma
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Darmaine kerennyt seuraamaan mukana.
Azrael oli yhtäkkiä ilmestynyt paikalle ja alkanut puukkohippasille metsässä olleen miehen kanssa. He pyörivät ympäri metsää, jutellen ja yrittäen huitoa toisiaan. Darmaine ja Arden kykenivät vain seuraavan vierestä. Kumpikaan ei kiinnittänyt huomiota miesten keskusteluun. Lopulta nainen kuuli jostain tömähdyksen. Hän lähti rämpimään metsään ja huomasi nopeasti veren tuoreen tuoksun. ”Azrael!” Darmaine huudahti kun näki miehen makaavan maassa, veri suustaan valuen. Hän kyyristyi tuon vierelle, vieden kätensä tuon kalpeille poskille. Silmillään hän etsi haavaa. Nainen laski kätensä miehen kyljelle, yritellen tunnustella. ”Anna olla.” Azrael sanahti hiljaa. Tuon hymy sai naisen painamaan huulensa viivaksi. ”Enkä todellakaan anna…” Darmaine lähes kuiskasi sanat. Kädet kulkivat pojan iholla, tuntien lopulta lämpimän nesteen ympäröimän haavan. Se oli leveä ja syvä. Paniikki, suru ja viha valtasivat yhteisvoimin naisen kehoa, mutta hän piti päänsä kylmänä. Ei ollut aikaa tunteilulle. Nyt oli tehtävä jotain ja äkkiä, muuten Azra ei selviäisi. Sininen katse siirtyi nopeasti toiseen muodonmuuttajaan, joka nyyhkytti hiljaa hänen takanaan. Kiharatukkainen poika vain seisoi kädet täristen, tuijottaen isoveljeään. "Arden." Tytön kutsu tuntui saavan pojan taas maanpinnalle. "Sun pitää hakea apua. Juokse Linnaan niin kovaa kuin pystyt ja hae joku joka osaa auttaa. Mene, nopeesti!" Darmaine lateli selkeät ohjeet ja patisti pojan matkaan. Hän sai vastaukseksi vaimean nyökkäyksen, jonka jälkeen poika muuttui ketuksi ja lähti juoksujalkaa kohti Linnaa. Darmaine itse käänsi katseensa taas Azraeliin, joka oli sulkenut silmänsä. Miehen keho oli veltostunut, hän oli pyörtynyt. Sinihiuksinen puri leukansa yhteen. Veren tuoksu tulvahti nenään ja sai silmät kostumaan. Hän ei voinut pahoin veren takia, vaan sen takia että tiesi tämän olevan elämän ja kuoleman asia. Azrael saattoi menettää henkensä tässä, hänen käsillään. Tyttö päätti että niin ei tule tapahtumaan. Hän nosti reippaasti miehen paitaa, joka paljasti tuon lihaksikkaan, ja tutun, vartalon. Puukotushaava oli pienempi miltä se oli tuntunut, mutta se ei parantanut asiaa. Veri tipahteli miehen suusta, joka tarkoitti puukon ylettyneen keuhkoon. Darmainen rinnassa pyörähti. Hän yritti olla looginen, pysyä rauhallisena, mutta hänen kätensä tärisivät silti. Tyttö riisui itseltään vaaleanharmaan, ohuen, pitkähihaisen, ja veti sen miehen ympärille. Hän solmi paidan haavan päälle, yrittäen tyrehdyttää verenvuotoa. Harmaa kangas värjäytyi nopeasti punaiseksi. Verinen käsi nousi koskettamaan viilenevää poskea. Azrael oli aivan veltto, tiedoton mistään. Tyttö katseli pojan kasvoja, yrittäen pitää itsensä kasassa, samalla painaen haavaa. "Koita kestää, Azrael. Sä et kuole tähän." Hiljaiset sanat olivat enemmänkin tarkoitettu tytölle itselleen, rohkaisemaan.
Hetken päästä metsästä kuului rahinaa ja pian musta kettu juoksi niityn poikki, perässään valkoinen karhu ja papukaija, musta susi ja harmaa orava. Joukon perässä Darmaine tunnisti myös harmaan näädän, jota hän ei todellakaan olisi tahtonut nähdä. "Mikä täällä on tilanne?" Karhusta naiseksi muuttunut muodonmuuttaja kysyi vakavana. Hän oli hieman pyöreä muodoltaan, ruskeat hiukset sidottu nutturalle päälaelle. Hänellä oli hoitajan valkoinen esiliina päällään, josta Darma tunnisti heti, että hän osasi auttaa. "Azraelia puukotettiin." Tyttö kertoi ja siirtyi naisen tieltä kauemmas. "Mihin?" Nainen kyykistyi pojan eteen ja silmäili tuon tilaa. Darmaine osoitti sidottua paitaa, johon veri oli levinnyt lähes kokonaan. Hän näki sivusilmällään muidenkin eläinten muuttuneen ihmisiksi ja tarkastelevan tilannetta. Hänen näkökenttäänsä ilmestyi myös Lucian, joka, ihme kyllä, ei sanonut vielä sanaakaan. "Tuohon. Haava on syvä, verta tulee myös suusta." Tyttö sanoi ja henkäisi syvään. Vielä hetki. "Se on osunut keuhkoon. Poika on saatava heti Linnaan." Hoitaja ilmoitti ja nousi. "Nostakaa hänet selkääni. Joku tulee kyytiin pitämään häntä." Käsky kuului. Darmaine pisti tuumasta toimeen. Nainen muuttui karhuksi ja laskeutui, jotta muut saivat nostettua Azraelin hänen selkäänsä. Valkoinen karva tahriintui verestä, mutta tässä tilanteessa kukaan tuskin välitti asiasta. Darmaine nousi itse myös karhun kyytiin ja lupasi pitää lujasti kiinni. Hän oli napannut Azraelin nahkatakin päällensä. Matka kohti Linnaa alkoi. Tyttö piti toisen kätensä tiukasti nyrkissä, pysytellen juoksevan eläimen selässä. Toisella kädellään hän puristi tummansinihiuksisen miehen kehoa itseään vasten. Hän rukoili hiljaa mielessään, ettei olisi liian myöhäistä.
Linnalle päästyään hoitajan veivät Azraelin mukanaan sairastupaan ja kielsivät häiritsemästä. Darmaine jäi seisomaan linnan pihalle, veriset kädet rinnalleen painettuna. Arden käveli tytön vierelle. Pojan katse oli itkemisestä punainen, huolestunut ja kaihoisa. Hän selvästi oli huolissaan veljestään. Pikku hiljaa myös tytön tunteet halusivat tulla esiin. Tärinä voimistui kehossa, silmät kostuivat uudestaan. Shokki teki tuloaan, tyttö tunsi sen. Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään. Ardenin huolestunut katse oli tällä kertaa siirtynyt Darmaineen. "Ootko kunnossa?" Poika kysyi hiljaa. Sinisilmä yritti hymyillä, mutta lihakset eivät liikkuneet. Lopulta hän pystyi vain pudistamaan päätään. Hän ei ollut kunnossa. Arden henkäisi hiljaa. "Mennään sisälle." Punasilmä totesi ja lähti kuljettamaan naista. Kylmyys iski aallon lailla Darmainea päin. Yhtäkkiä hän tärisi voimakkaasti, eikä kyennyt kontrolloimaan kehoaan. Keskittyminen kohdistettiin vain pystyssä pysymiseen ja kävelemiseen. Kyyneleet alkoivat vierimään poskilla, mutta nainen yritti pitää itsensä kasassa. Vielä.
Arden talutti naisen ainoaan paikkaan minkä tiesi, kotiinsa. Hän avasi puisen oven, riisui naiselta veljensä verisen nahkatakin ja ohjasi toisen istumaan sohvalle. Darmaine tärisi ja itki. Hän istui, pitäen käsiään kiedottuna itseensä. Hänellä oli kylmä. Kiharahiuksinen poika oli hakenut paksun peiton huoneestaan ja asetti sen naisen ympärille. Vaisu hymy vilahti kiitokseksi kun nainen tunkeutui syvemmälle peittoon. "Mä- mä otan sun kengät pois." Arden sanahti hymyillen. Nyökkäys antoi pojalle luvan. Tyttö ei ollut edes tajunnut kenkien olevan vielä jalassaan. Poika veti varovaisesti pitkävartiset kengät naisen siroista jaloista ja asetti ne oven vierelle. Sitten hän palasi takaisin istumaan Darmainen viereen. Tyttö oli nostanut jalkansa sohvalle, peiton alle. Hän nojasi selkänojaan, yrittäen tasata hengitystään. Arden kykeni vain katsomaan surullista näkyä. "Haluatko vettä?" Kiharatukka kysäisi. Hän halusi auttaa, tyttö tiesi sen. Darma nyökkäsi lopulta, jotta edes poika kykenisi tuntemaan itsensä avuliaaksi. Hän oli kuitenkin ylpeä Ardenista. Vaikka tuo oli nyyhkyttänyt metsässä, hän oli rohkea. Hymy nousi huulille ja lämpö alkoi palaamaan kehoon. "Tässä." Arden ojensi vesilasin, jonka tyttö otti herkkään otteeseensa. Hän kykeni siemaisemaan vain pienen kulauksen, mutta se virkisti jo mukavasti. Tyttö asetti lasin pienelle pöydälle sohvan vieressä ja kykeni hymyilemään pojalle. "Kiitos." Darmaine sanahti ja antoi päänsä hiipua Ardenin olkapäätä vasten. "E-ei m-mitään." Poika sanahti nopeasti, puhe katkeillen. Nainen hymähti hiljaa. Tärinä oli laantunut jo hieman. Tyhjä ja kylmä tunne värähtelivät lainehtien Darmainen sisällä. Hän oli sulkenut kyyneleistä kostuneet silmänsä, kunnes tunsi pojan käden nousevan olkapäilleen. Jopa peiton läpi nainen tunsi toisen lämmön. Se sai hänen avaamaan silmänsä. Hän kohtasi punaisen katseen aivan edessään. "Onko vielä kylmä?" Arden kysyi. Darmaine nyökkäsi. Hän tunsi pojan puristavan itseään lähemmäs. "Sä lämpiät kohta, pysy vaan siel." Pojan sanat olivat hiljaiset mutta rohkaisevat. Pieni nyökkäys vastasi tuolle ja pää painettiin takaisin olkapäätä vasten. "Mua pelottaa…" Naisen herkkä ääni värisi. Kyyneleet alkoivat taas virrata, vaikka hän kuinka yritti niitä pidätellä. Arden tuli vieläkin lähemmäs, vieden vapaan kätensä naisen poskelle. "Niin muakin…" Poika myönsi. "Mutta Azrael selviää kyllä." Darmaine nosti katseensa. Poika oli niin positiivinen. Ardenin lämpimät sormet pyyhkivät hitaasti kyyneliä tytön poskilta. Nainen tutki toisen punaisia silmiä. Niissä oli pilkettä, valoa, niin kuin aina, mutta tällä kertaa hän tuntui näkevän jotain muutakin. Jotain vakavaa, huolestuneisuutta, jännitystä. Tuo pieni palo sai sydämen tykyttämään. Myös Arden tutkaili vierustoverinsa silmiä. Darmaine nosti kätensä peiton alta koskemaan tuon rintaa. Hän tunsi selkeästi vilkkaat sydämenlyönnit. Puna lehahti pojan kasvoille.
Hellästi Arden vei kätensä sinihiuksisen tytön pään taakse ja laski päänsä suudelmaan. Toinen käsi painoi hentoista kehoa lantion kohdalta lähemmäs. Darmaine sulki silmänsä ja antoi lämpimän tunteen peittää itsensä. Hän piti kätensä pojan rinnalla ja tunsi kuinka tuon sydän hakkasi, se halusi päästä kylkiluiden läpi. Tuntui kuin tytön omakin sydän olisi tahtonut päästä irti. Suudelma kesti pitkään. Se oli hellä ja varovainen, kuin molemmat olisivat pelänneet toisen menevän rikki pienestäkin kosketuksesta. Lopulta Darmaine vetäytyi kauemmas, painaen otsansa vasten pojan otsaa. He molemmat hengittivät raskaasti. Mustat kiharat kutittelivat naisen poskia, jotka toivat yhtäkkiä mieleen Azraelin. Se sai tuon palaamaan maanpinnalle. Darmaine työnsi itsensä kauemmas Ardenin syleilystä. Mitä hän oli mennyt tekemään… "Eih…" Huokaus purkautui tuon keuhkoista niin epäselvänä, ettei Arden voinut kuulla pientä sanaa. Pojan kasvot olivat tulipunaiset, hän ei tiennyt mihin suuntaan katsoa. Darmaine tunsi valtavaa syyllisyyttä, muttei viitsinyt hämmentää poika lähtemällä juoksien ulos asunnosta. "Mun pitää mennä kotiin…" Tyttö totesi hiljaa. Arden nousi ylös pienesti hymyillen. "Saatanko sut?" Poika kysyi. Hän ei ollut normaali energinen ja hömelö itsensä, vaan hänessä oli nyt erilaista energiaa, aikuisempaa. Darmaine olisi tahtonut kieltäytyä, mutta hän ei myöskään halunnut olla yksin. Lopulta hän suostui. Kaksikko kulki hiljaa käytävillä, pitäen hyvän välimatkan toisiinsa. Arden vaikutti jännittyneeltä, mutta samalla innostuneelta. Hän oli kuin pikkupoika. Katseet eivät enää kohdanneet ja pieni jännitys oli koko ajan heidän välissään. Päästyään omalle ovelleen, Darmaine kiitti pojan seurasta ja lupasi käydä katsomassa Azraelia niin pian kuin mahdollista. Arden itse hymyili leveästi, nolostunut puna kasvoillaan, ja kertoi menevänsä veljensä luokse heti. "Älä vain herätä häntä." Darmaine huikkasi toisen perään vielä. Arden heilutti kättään innoissaan ja katosi pian käytävän käännökseen. Tyttö sulki oven.
Sinihiuksinen nainen itki pedillään pitkään. Hän oli käpertynyt peittonsa alle lämpimään. Tunteet olivat sekasorto, joista jokainen koitti ottaa vuorollaan vallan. Viha, suru, välinpitämättömyys, hämmennys, huolestuneisuus. Se oli kuin kierre josta ei päässyt pois. Kun viimeisetkin kyyneleet olivat vierineet, naisen olo oli tyhjä. Hän oli itkenyt ulos aivan kaiken. Nostettuaan päänsä peiton alta hänen silmiinsä osui kirkas valo. Se tuli ulkoa, muttei todellakaan ollut aurinko. Suuri täysikuu paistoi mustaa taivasta vasten kuin ilakoiden. Darmaine tuijotti valonlähdettä ilmeettömänä. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään. Tuntui kuin kuu olisi varastanut jokaisen ajatuksentaimen joka yritti kasvaa hänen päässään. Yö oli jo pitkällä ja vaikka väsymys ei tuntunut, nainen nukahti heti päästyään takaisin peiton alle.
Seuraavana päivänä nainen tunsi olonsa omalla tavallaan virkistyneeksi, mutta kuitenkin tyhjäksi. Kuin hän olisi ollut huuhdeltu kuori. Tunne oli outo, mutta mieli tuntui pysyvän loogisemmissa ajatuksissa. Hän oli päättänyt mennä katsomaan Azraelin vointia, vaikkei ollut täysin varma halusiko nähdä tuota ollenkaan. Jalat kuitenkin kuljettivat tytön sairastupaan, jossa hän tapasi tutun hoitajan. Naisen hymy antoi huojentavan tiedon miehen selviytymisestä. ”Kunnossa on. Vielä unessa, kylläkin. Ei saa viikkoon tehdä mitään rasittavaa ettei haavan tikit avaudu.” Tummaääninen nainen selosti, saattaen sinihiuksisen tytön punasilmän pedille. Pedin vierellä istui tuttu kiharahiuksinen poika, joka hymyili leveästi Darmainelle. Tyttö hymyili vienosti takaisin ja asettui pedin toiselle puolelle. Azraelin kasvot olivat rennot, levolliset, miehen nukkuessa sängyllä. Hän hengitti kuuluvasti. Darmainen käsi toimi kuin automaatiolla, noustessaan koskemaan punasilmän poskea. Se oli lämmin ja pehmeä. ”Azraelin pitäis herätä kohta.” Arden puhui. Hänen huulillaan oli pieni hymy kun hän tutkaili veljensä kasvoja. ”Se on hyvä. Älä sitten ala pompottelemaan häntä.” Darmaine sanahti reippaasti. Katse siirtyi heti takaisin nukkuvaan mieheen, jonka poskella käsi makasi. ”Ja hän ei todellakaan saa lähteä juoksemaan mihinkään metsiin!” Muodokas hoitaja heristi sormeaan kävellessään käytävän poikki. ”Hah...” Vieno naurahdus sai Darmainen nostamaan kätensä. Azraelin kasvoille oli noussut pieni ja kivulias hymy, vaikka silmät olivat vielä kiinni. ”Azra!” Arden huudahti innoissaan ja painautui valtavaan halaukseen miestä vasten. ”Ai saatana!” Azrael vaikeroi. Arden nousi pahoitellen ylös. Keuhko ja haava olivat varmasti vielä kipeät. Darmaine otti pari askelta taaksepäin ja katseli veljesten kohtaamista. Hänen sydämensä alkoi hakkaamaan. Kaksikon keskustelu meni toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Vasta punaisen katseen vilkaisu sai naisen tähän hetkeen. Arden selitti kuinka huolissaan hän oli veljestään. Darmaine alkoi voida pahoin. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti. Perästä kuului Ardenin hämmentynyt kutsu, mutta hän ei voinut vastata siihen. Käsi oli noussut suun eteen, kun hän käveli ripein askelin ulos.
Aurinko pilkotti pilvisellä taivaalla pienistä raoista ja ilma oli viileä. Metsään kiirehtivä tyttö ei kuitenkaan ajatellut asiaa. Hän vain tahtoi pois, taas. Hän alkoi inhota itseään sen takia. Hetken käveltyään Darmaine istahtui kivelle hengittämään. Ilma oli raikasta ja tuoksui mäntypuiden pihkalta. Tuuli puhalsi kevyesti, havisuttaen lehtiä ja oksia. Tyttö hengitti ilmaa keuhkojensa täydeltä ja puhalsi sitten ne ulos. Huono olo kaikkosi hiljalleen ja sinisilmä nousi ylös. Hänen ei tehnyt mieli tehdä mitään tai olla missään. Silti hän pakotti itsensä liikkeelle. Pieni lenkki metsässä ei varmasti olisi pahitteeksi.
Pieni lenkki kuitenkin venyi parin tunnin mittaiseksi, kun nainen oli päättänyt vain seurata jotain polkua, sitten taas toista. Hän palasi auringonlaskun aikaan takaisin Usvakartanolle, jonka ympärille oli kerääntynyt harmaa huntu. Darmaine ihasteli näkyä hetken metsän reunasta. Tämä oli se näky mistä paikka oli saanut nimensäkin. Hän lähti kävelemään kohti Linnan ovia, kunnes tunsi tutun hahmon kävelevän kohti. Azrael piteli kyljestään ja ontui hieman toista jalkaansa. Askel oli jo vetämässä tyttöä tuon luokse, kunnes jokin pysäytti hänet. Mieli alkoi repimään yhtäkkiä häntä kahteen suuntaan. Toinen halusi juosta pojan luo ja puhua. Toinen taas tahtoi kiertää tuon kaukaa. Ardenin suudelma alkoi kummittelemaan naisen mielessä, mutta hän ei saattanut antaa periksi. Suudelma oli virhe, suuri virhe. Ja vaikka Darmaine ei halunnut myöntää, hänen sydämensä alkoi loikkimaan aina kun hän näki Azraelin. Mies oli kävellyt hitaasti lähemmäs. Nainen päätti rohkaistua ja käveli tuon luo. ”Eikö sun pitäis olla lepäämässä?” Darmaine kysyi pieni hymy huulillaan. Azraelin kääntämä katse oli kuitenkin kylmä ja pistävä, kuin nainen olisi ollut tuon pahin vihollinen. ”Eikö sun pitäisi olla jonkun muun seurassa?” Azraelin sanat suorastaan viilsivät tytön lävitse. Mies käveli tuon ohi välinpitämättömästi. Kylmyys valtasi Darmainen kehon, hän jäätyi paikoilleen. Pieni pään pudistus ja henkäys. ”Eih...” Hän sanoi surullisella äänellä ja oli varma että Azrael kuuli ne. Tyttö tunsi uuden epätoivon aallon virtaavan ylitseen. Hän oli pilannut taas aivan kaiken.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:19:44 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:19:44 GMT
Azrael, luku 12 → Saatanan tunteet
Kuulin vaimeaa puhetta läheltä, mutta se muuttui nopeasti hälinäksi ympärillä. Kipu ei päästänyt irti millään. Kipu oli aluksi voimakasta, mutta muuttui kuitenkin pian jopa siedettäväksi. Kuulin hoitajan sanat joka sai minut hymyilemään. Minua ei voinut pitää pois metsästä, ei todella. Linna oli helvetin ahdistava muutenkin. Pian tunsin kädet ympärilläni ja Ardenin kivuliaan halauksen, joka sai minut kiroilemaan. Arden ei laisinkaan ajatellut haavaa kyljessäni joka tuntui sykkivän kivuliaammin halauksen johdosta. ‘’Anteeksi Azra..’’ Arden kiemurteli tuolilla välillä vilkuillen Darmainea. Minusta se oli todella outoa, koska vaikka Arden oli ilmiselvästi ihastunut naiseen ei hän silti ennen ollut käyttänyt tavalla, joka näytti siltä kuin hänellä olisi ollut satoja muurahaisia hänen housuissaan. Tuttu vaaleatukkainen hoitaja kulki ohitse ja sai huomioni. ‘’Hei, veitkö kirjeen?’’ Kysyin naiselta joka pysähtyi, kääntyi katsomaan minua ja väkisin toi kasvoilleen hymyn. Hän ei suonut Darmainelle saatika Ardenille katsetta, tuijotti vain minua kuin ei näkisi muuta - katseessa oli kuitenkin tietynlaista inhoa. ‘’Kyllä, Kreivi sanoi, että on pahoillaan.. tapahtumasta ja toivotti pikaista paranemista.’’ Nainen sanoi, kääntyi ja lähti kuin ei olisi halunnut olla lähelläni yhtään sen kauempaa. Mutristin huuliani ja käänsin lopulta huomioni Ardeniin joka oli hiljentynyt. En todella ollut kuunnellut poikaa hetkeäkään, mutta asia ei näyttänyt häntä haittaavan. Seuraava asia jonka ehdin rekisteröimään oli se kun Darma katosi huoneesta nopeammin kuin olin uskonut hänen pääsevän. Arden vielä yritti huudella naisen perään, mutta ei saanut mitään reaktiota aikaiseksi. ‘’Azrael.. Tiedätkö mitä?’’ Arden kysyi yhtäkkiä innoissaan ja käänsi huomionsa minuun kokonaan. Hän hymyili iloisesti, samalla tavalla kuin ennen. Suljin hetkeksi silmäni kuin antaakseni luvan puhumiselle ja käänsin sitten katseeni takaisin nuoreen miehenalkuun, ‘’Sain ensisuudelman!’’ Hän suorastaan hehkui kuin lamppu. Se oli minusta suloista, hän oli niin viaton. ‘’Sait?’’ Kysyin kuitenkin rauhalliseen äänensävyyn, en tiennyt miksi, mutta muistin pian Darmainen. Nainen oli käyttäytynyt oudosti, oudommin kuin Arden ja se oli.. outoa. Oikeastaa minun olisi pitänyt tietää jo seuraavat sanat - olisi pitänyt varautua, mutta siitä huolimatta se sattui. Enemmän kuin olisi pitänyt. ‘’No hyvä on, minä tein aloitteen.. Suutelin Darmaa.’’ Arden virnuili ja pienen hämmennyksen jälkeen minun oli väkisin suljettava silmäni. Laskin kymmeneen. Ei vittu auttanut. Laskin kahteenkymmeneen. Jumalauta, miksi tämän piti sattua näin helvetisti?, ‘’Darma vastasi siihen!’’ En kuunnellut. En halunnut uskoa sitä. En todella halunnut edes ajatella asiaa. Miksi helvetissä menin luottamaan siihen naiseen?
‘’Turpa kiinni Arden.’’ Sanoin yhtäkkiä ja vaivalloisesti nousin ylös epämukavalta sairaalasängyltä. Tunsin haavan kyljessäni, kipua ei voinut sivuuttaa. Suustani karkasi väkisinkin kivulias henkäys ja liuta kirosanoja. Huomasin kyllä kuinka pikkupoika oli tullut vierelleni, tarjosi apuaan kuten aina. Se oli hänen tapaistaan; auttaa aina. Hän ei tullut kuitenkaan lähemmäs vaan pysyi pienen matkan päässä. Hän huomasi vihani ja sen, että oli sanonut kenties liikaa. En tiennyt miksi hän ei ollut nähnyt ihastumistani. Olinko todella niin epäselvä? Näytin todella olevan. ‘’Azra.. Sinun on pakko levätä, haava tarvitsee sitä.. Sinä tarvitset sitä.’’ Arden yritti, mutta virhe oli jo tehty. Miksi minä luotin yhä uudelleen kaikkiin niihin jotka pettivät minut? Minulla ei ollut muuta kuin Arden, mutta sillä hetkellä olisin ollut mieluummin yksin kuin Ardenin kanssa. Poika saisi kadota, vaikka kuolla. En kaivannut häntä. En sillä hetkellä. Tiesin, että kyllä - vielä joskus, mutta en nyt. ‘’Painu vittuun Arden.’’ Ärähdin yhtäkkiä, kohotin katseeni ja odotin. Onnekseni tällä kertaa poika luovutti nopeasti ja lähti kuin koiranpentu pois sairastuvasta. Katsoin hänen peräänsä tyhjä katse silmissä. Miksi hän oli luovuttanut niin pian? Se ei ollut hänen tapaistaan. Halusin läheisyyttä. Kaipasin halausta. Jotakin joka pitäisi minut suojassa. Suljin silmäni, laskin kymmenestä yhteen ja tulin siihen tulokseen, että lähtisin hetkeksi helvettiin koko paskasta. En näkisi ketään hetkeen. Laskin käden haavalle ja yritin tukahduttaa kipua. Rauhallisesti, mutta silti nopein askelin lähdin pois sairastuvasta. Joku yritti pysäyttää minua, tarttua kädestä ja estää lähtemästä. En suostunut pysähtymään. He luovuttivat, antoivat minun mennä kohti varmaa kuolemaa. Jos tikit repeytyisivät niin minähän kuolisin - eikö? Toivottavasti. Se oli sillä hetkellä ainoa toiveeni. Minä inhosin itsetuhoisia ajatuksia, mutta kuolema oli todella kiehtova ajatus. Tässä paskaläävässä ei ollut tällä hetkellä ketään jota jäisin ikävöimään. Rauhallisin askelin kävelin aulaan. Portaiden kulkeminen teki kipeää ja sai puristamaan haavaa entistä kovempaa. Minua sattui aivan jumalattomasti. Kipu pitää kuitenkin elossa ja sillä hetkellä tunnuin olevan enemmän elossa kuin koskaan ennen.
Kävelin aulan poikki katsomatta edes ihmisiä, huomasin kyllä Ardenin tuijotuksen. Hän vahti minua kuin pelkäisi minun menevän rikki. Valitan pikkuveli, minä olin jo rikki. Minut oli korjattu, Darmaine oli pitänyt minut ehjänä sen hetken hänen kotonaan ja sitten olin hajonnut jälleen. Tiputettu uudelleen kuin arvottoman esineen. Kenties se sattui eniten, arvottomuus. Laskin askeleeni suurille oville ja pujahdin sitten ulos aurinkoiseen säähän. Ihmiset huusivat ja kiljuivat, peittivät kaiken sen synkkyyden ilolla. Se oli lohduttava näky; kunpa olisin jälleen lapsi. Jatkoin matkaani edelleen ontuen kohti tuttua metsää. Jos ei muuta niin ainakin se oli paikka jonne palata aina uudelleen. Minulla ei ollut pahemmin voimia muuttua ketuksi, joten sen takia kävelin ihmismuodossa. Näin tutun sinihiuksisen naisen joka sai sydämeni hypähtämään, mutta nopeasti sain itseni kokoon. Minua sattui, minut oltiin rikottu uudelleen ja kaiken sen jälkeen minä vain halusin naisen kietovan kädet ympärilleni ja että sain upottaa luiset sormet hänen hiuksiinsa. Naisen kysymys sai minut kaikista haluista huolimatta vain tuijottamaan kylmän pistävästi. Katse oli vähän samanlainen jonka soin Lucianille. ‘’Eikö sun pitäisi olla jonkun muun seurassa?’’ Olin vittuuntunut, sen saattoi kuulla äänestäni. Pilkallisuus oli käsinkosketeltavaa. Darmaine varmasti tiesi mistä puhuin. Pahin asia minkä nainen pystyi tekemään oli suudella veljeäni. Kaikista maailman ihmisistä juuri Arden. Miksi? Jumalauta miksi? Eikö naiselle kelvannut kukaan muu? Darmainen tuttu tuoksu leijaili ympärilläni vaikka olin jo ohittanut hänet. Kuulin kyllä epätoivoisen huokauksen, mutta en välittänyt. En antanut itseni välittää. Mitä kauemmas pääsin, niin sitä epätoivoisemmaksi kävin. Raivo ei laantunut, kipu ei hellittänyt ja ajatukseni oli yhtä suurta sotkua. Minä todella pidin naisesta, eemmän kuin annoin itseni edes ymmärtää.. Mutta nähtävästi kuka tahansa ohikulkija kelpasi hänelle. Miksi helvetissä halusin näin kovasti välittää siitä sirosta sinihiuksisesta?
Löin läheisintä puuta joka osui näkökenttääni ja tunsin miten kipu saavutti käteni - rystyset. Löin uudelleen ja vielä uudelleen, niin kauan kunnes veren rautainen haju kantautui nenääni. Vihdoin käänsin katseeni molempiin käsiini joista valui valtoimenaan veri ja rystyset olivat selvästi murtuneet. Kipu oli suloista, erilaista kuin kyljessä. En edes tiennyt kumpi sattui enemmän; fyysinen, haavasta ja rystysistä johtuva kipu vai henkinen.. se, että yhä uudelleen luotin Darmaan. Valuin istumaan lähimmälle kivelle. Vein kasvoni lähelle toista kättä ja nuolaisin verta. Suljin silmäni ja huokaisin. ‘’Anteeksi..’’ Murahdin itselleni. Isäni olisi syyttänyt tunteita ja kenties hän oli oikeassa. Tunteet olivat saaneet minut pehmeämmäksi. Olisi parempi olla välittämättä kenestäkään. Ja niin myös tekisin - lopettaisin välittämisen. Riisuin paidan yltäni ja kiedoin rystysten ympärille vaate suikaleet. Vilkaisin haavaa kyljessäni ja naurahdin katkerasti. Isäni saisi kostaa vielä kauniin ruumiini fyysisestä turmelemisesta. Jatkoin matkaani nyt nopeammin, mitä kauemmas pääsin linnasta niin sitä parempi. Ei Usvakartanoa, ei ongelmia. Mitä pidemmälle saavuin niin sitä vieraammaksi maasto kävi. Olin kävellyt jo varmasti tunteja tietämättä missä edes olin. Minulla ei ollut nälkä vaikka olin ollut syömättä yli päivän, janokaan ei vaivannut. En tuntenut oikeastaan mitään. En vain välittänyt. Olin pelkkä kuori. Yhtäkkiä hätkähdin saapuessani vuorentapaiselle josta näki kauniin auringonlaskun ja kukkaniityn alapuolella sekä virtaavan joen. En tiennyt mitä minä edes tein siellä; se paikka ei kuulunut niihin missä minä tavalliseen tapaani vierailin. Aurinko oli laskeutumassa kukkuloiden taakse ja näkymät olivat mitä kauneimpia; linnut kaartelivat taivaalla ja ilmoittivat olemassa olostaan. Ensimmäistä kertaa tunteihin näin lintuja ja kuulin niiden laulun. Siinä seistessä minulla oli aikaa ajatella suorastaan kaikkea. Tai niin minä luulin. Askeleet kuitenkin keskeytti suorastaan kaiken aivoissani ja pian tajusin, että en todella ollut kauniilla maisemakalliolla yksin vaan seurassani seisoi ruskeatukkainen nuorukainen. Tuttu ruskeatukkainen joka oli kohdellut Darmainea röyhkeästi. Mutta en välittänyt - enhän? Niin olin sanonut itselleni, pakottanut uskomaan ja vielä päälle vakuutellut. ‘’Lucian?’’ Suustani karkasi yllättynyt kysymys jolla sain oitis miehen huomion. Lucian kurtisti kulmiaan ja mutristi huuliaan kuin lapsi konsanaan ennen kuin käveli luokseni reippain askelin ja yksinkertaisuudessaan löi turpaan. Hetken sain miettiä asiaa, mutta päätös oli helppo; puristin käteni nyrkiksi ja lyönti osui suoraan miehen leukaan. Rystyset sattuivat puun hakkaamisesta, mutta en halunnut näyttää kipua. En edes tiennyt mistä oma lyöntini oli - siitä, että Lucian melkein raiskasi Darmainen? Vai se, että Lucian oli mulkku? Tai sitten yksinkertaisuudessaan Lucian löi ensin ja minä halusin lyödä myös. En tiennyt, mutta tuntui, että sillä ei ollut edes väliä. Lucianin lyönnit eivät tuntuneet enää samalta kuin aluksi - lyönnit olivat paljon voimattomampia ja lopulta kun hän seuraavan kerran yritti lyödä niin tartuin hänen nyrkkiinsä. Mies edessäni tuntui menettävän siinä samassa myös ryhtinsä ja hetken hän näytti siltä, että alkaisi itkemään.
Tuijotin hetken miestä edessäni pienen hämmennyksen vallassa. En tiennyt mitä tehdä tai miten toimia, mutta ei minun tarvinnutkaan tietää. Pian tunsin nimittäin ruskeaverikön huulet omillani. Miehenalku painautui lähemmäs - halusi läheisyyttä yhtä paljon kuin minä. Hänen huulillaan maistui veri, en tiennyt kumman se oli.. mutta nautin siitä silti. Tunsin Lucianin sormet paljaalla ihollani. Hän tunnusteli ja kokeili, että kauanko annoin hänen suudella estämättä. En estänyt - tietämättä edes miksi. Mies edessäni katkaisi suudelman kuitenkin hetken päästä, tasasi rauhassa hengitystään ja tuijotti minua. Katseeni oli varmasti edelleen kylmä, välinpitämätön. ‘’Miksi et lyönyt?’’ Mies kysyi toinen kulma koholla ja kosketti sormillaan ensin omia huuliaan jonka jälkeen minun huulia. Kumpikaan ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Ei tarvinnut, tiesimme että tämän illan jälkeen olisimme jälleen vihollisia. ‘’Näytät jo valmiiksi hakatulta koiranpennulta.’’ Totesin rauhalliseen sävyyn, jopa pieni sarkastisuus äänessä. Mies edessäni naurahti vaimeasti ja kuljetti siniset kiharat pois kasvoiltani ennen kuin astui askeleen taaksepäin myhäillen. ‘’Hitto, olet oikeassa.’’ Hän virnisti ja vilkaisi vielä nopeasti minua jonka jälkeen pimenevää taivasta, ‘’Voit tulla minun paikkaani yöksi, asun siellä sen aikaa kunnes pääsen takaisin Linnaan.’’ Mies totesi ja lähti reippain askelin metsänsiimekseen. Seurasin häntä nopein askelin jotta kylmyys ei ehtisi saavuttamaan minua niin nopeasti. Yö tulisi olemaan yhtä helvettiä, mutta ainakaan en joutuisi viettämään sitä ulkona. Metsän eläimet olivat lähes kokonaan hiljentyneet ja vain muutama yöeläin saapui näkökenttään. Yhtäkkiä Lucian pysähtyi ja tuijotti minua harmaat silmät sirrillään. ‘’Tervetuloa vaatimattomaan majaani.’’ Mies hymähti sitten ja osoitti pientä mökintapaista. Ainakin siinä oli katto pään päällä. Nyökkäsin kiitokseksi ja astuin sisälle. Mökissä ei ollut erillisiä huoneita; yksi iso tila jossa oli kaikki - toki pieni vessantapainen löytyi kyllä erikseen. Rauhallisin askelin kävelin sängylle, vedin kuluneen peiton ylleni ja suljin silmäni. Lucian näytti hetken hämmentyneeltä ja puri sitten hammasta jotta ei nauraisi.
‘’Näytät ihan isolta lapselta Azrael. Äläkä tuijota minua tuolla tavalla.’’ Lucian nauroi ja sytytti pieneen takkaan tulen. Jotain mies teki vielä tovin ennen kuin istui vanhalle sohvalle katse kääntyneenä minuun. En tiennyt miten reagoida harvinaisen kiinteään katseeseen ja sen takia käänsinkin nopeasti katseeni pois. ‘’Lakkaa katsomasta minua, en ole museoesine.’’ Murahdin sulkien silmät. En tiennyt tuijottiko Lucian minua enää, mutta en välittänyt. Niin kauan kun en nähnyt hänen harmaita silmiään niin en jaksanut välittää. ‘’Et todella, museoesineet ovat vanhoja ja tylsiä.’’ Lucian hymähti huvittuneena, ‘’Sanoisin, että et ole kumpaakaan noista kahdesta.’’ Hän oli paljon ystävällisempi minua kohtaan ilman Linnaa. Hän näytti enemmän tunteitaan ja tuntui todella välittävän minusta. Se oli outoa - Lucian vihasi minua. Ainakin luultavasti. Miksi helvetissä miehen piti tulla sekoittamaan ajatuksiani jotka olivat olleet kenties vihdoin selviämässä? ‘’Nukutko jo?’’ Mies kysyi yhtäkkiä ja herätti minut. Hätkähdin ja käänsin tylyn katseeni ruskeahiuksiseen nuorukaiseen joka ei ollutkaan enää sohvalla vaan nyt edessäni huvittuneena. Hän oli herättänyt minut tahallaan. ‘’En, mutta toivoisin nukkuvani jotta en näkisi rumia kasvojasi.’’ Se oli vale, Lucian oli ärsyttävän hyvännäköinen mieheksi - Lucianiksi. En ihmetellyt laisinkaan, että koko Linnan väki oli ihastunut tuohon kieroon näätään. Mies naurahti pehmeästi ja siristi silmiään himmeässä valossa. ‘’Nuku hyvin.’’ Hän sanoi kuitenkin, vaikka olisi selvästi halunnut sanoa jotakin muuta. Asia jäi todella häiritsemään minua sen hetken kun olin valveilla, mutta kuitenkin pian nukahdin uneen josta ei Lucian saanut minua hereille - enkä tiennyt yrittikö hän.
Uni ei ollut sekava kuten yleensä; se oli harvinaisen realistinen. Näin unta tutuista ihmisistä. Niin Lucianista ja tämän suudelmasta kuin myös Darmainesta minun huppari yllään, Ardenista ja kukkaseppeleistä. Pian tajusin niiden olevan kuitenkin muistoja. En minä nukkunut, olin hereillä ja muistelin. Ajattelin tuttuja asioita jotka olin halunnut unohtaa, niitä asioita joista olin nauttinut edes sen hetken. En tiennyt miksi, mutta olin myös nauttinut Lucianin suudelmasta. Osasyy - ja samalla suurin syy - oli varmasti kuitenkin läheisyys. Sillä hetkellä olin kaivannut eniten läheisyyttä ja Lucian oli sattunut tarjoamaan sitä. Mikä täydellinen hetki suudelmalle.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:20:06 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:20:06 GMT
Darmaine, luku 13 • Kirje paholaiselta
Siniset hiukset silmillään Darmaine istui hiljaa ruokapöydän ääressä, pyöritellen vesilasia kädessään. Hänen olonsa oli tyhjä. Ilta oli tummunut jo aikaa sitten, mutta uni ei ollut tullakseen. Tyttö olisi vain halunnut pois, kauas muista, karata omiin ajatuksiinsa, johonkin mistä kukaan ei häneen ylettyisi. Silmissä pilkahti jokin. Katse nousi ikkunalle, tuijottamaan pimeään yöhön. Varjot olivat vallanneet maan ja metsät, ainoana seuranaan kirkas, kellertävä, kuun sirppi, jonka kylmä hohka oli ainoa valonlähde. Metsän pöllöt huhuilivat kaukaisuudessa, kuin kutsuen naista luokseen.
Darmaine nousi kuuntelemaan isänsä huoneen ovea. Mies oli mennyt nukkumaan pari hetkeä aijemmin, mutta kuorsasi jo tyytyväisesti omassa huoneessaan. Pieni tyhjä hymynkare nousi tytön huulille. Hän kääntyi ja käveli hiljaa omaan huoneeseensa. Oven vieressä, suuressa koukussa, roikkui kasa erilaisia laukkuja, joista nainen nappasi suurimman ja kestävimmän. Hän tunki sinne vaatteita joka säälle, lyhyitä ja kevyitä kuumia päiviä varten, pitkiä ja paksumpia kylmien öiden lämmikkeeksi. Viltti pyöritettiin pieneksi mytyksi pussukan sivuun. Siniset silmät kävivät hämärää huonetta läpi vielä kerran ja pysähtyivät tuolin selkänojalla olevaan huppariin. Musta vaate sai aikaan piston rinnassa, mutta vastahakoisista ajatuksista huolimassa se napattiin mukaan. Kirjoituspöydällään nainen rustasi viestin isälleen. Hän miltei tiesi miehen reaktion ja luultavasti saisi koko Linnan peräänsä, mutta hän ei kestänyt enää hetkeäkään täällä.
”Isä. Mä olen todella pahoillani, mutta tarvitsen vähän aikaa. Ajatukset tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmään solmussa, eikä ne selviydy täällä. Mun on pakko saada tilaa hengittää, joten lähdin. Älä huolestu, äläkä lähetä koko Usvakartanoa mun perääni, kiltti. Mulla on kaikki tarvittava, mä pärjään, oonhan isäni tyttö. Nähdään kolmen päivän päästä. ~ Darmaine”
Pieni, ruskeansävyinen, paperi jätettiin ruokapöydälle, puoliksi syödyn omenan alle. Tyttö otti hyllystä mukaansa vielä pienen kulhon, mukin, leipää ja kasan hedelmiä. Sillä hän pärjäisi ainakin hetken, lopusta huolehtisi hän myöhemmin.
Ja niin Darmaine hiippaili, hiljaa kuin hiiri, ulos asunnosta. Hän ei katsonut taakseen sulkiessaan oven. Hän halusi vain pois. Nainen paransi paksun takkinsa asentoa kävellessään tuttuja käytäviä. Käytävien valaistuksena roihui soihdut, joiden rapina oli ainoana seuralaisena, askelten viedessä kohti suuria puuovia. Sinisilmä luikahti ulos ja oven kiinni painettuaan loikkasi juoksuun. Nainen muuttui mustaksi peuraksi silmänräpäyksessä ja hukkui metsän mustiin varjoihin.
Aamu valkeni kirkkaana ja kosteana. Peura nosti päänsä unisena, katsomaan ympärilleen. Darmaine oli juossut pitkään yöllä ja jäänyt nukkumaan vasta sitten kun ei jaksanut enää edes kävellä. Hän oli päätynyt suuren niityn vierelle ja löytänyt sopivasti suojaisan paikan nukkua kahden kivenlohkareen ja suuren kuusen juurelta. Auringon säteet kiiltelivät aamukasteisella ruoholla. Kostea ilma tuoksui raikkaalta ja sai olon rentoutumaan. Linnut lauloivat suloisesti ympärillä, kuin ne eivät tietäisi mitään huolesta tai vihasta. Rauhallinen ilmapiiri sai peuran pysymään vielä hetken piilossaan, hänellä ei ollut kiire mihinkään. Pieni huolen tuulahdus kävi mielessä. Isä luki tyttären jättämää kirjettä varmasti näillä sekunneilla ja täyttyi huolella. Kenet hän pistäisi tytön perään tällä kertaa? Darmaine mietti ja sai itsensä naurahtamaan. Hän tunsi itsensä pikkutytöksi, jonka perässä piti aina juosta ettei tuo vain satuttaisi itseään. Se oli naurettavaa. Tyttö oli jo itsenäinen ja osasi pitää huolta itsestään, ja toivoi isänsäkin huomaavan asian, Darmaine pudisti ajatukset päästään ja muuttui ihmiseksi. Hän kaivoin laukustaan palan leipää ja päärynän, jotka söi rauhalliseen tahtiin aamupalakseen. Aurinko nousi hiljalleen, valaisten pimeimmätkin metsät.
Kun aurinko oli noussut täysin näkyviin, Darmaine nousi. Hän heitti repun selkäänsä ja asteli ulos piilostaan. Vieno tuuli hyväili viileillä käsillään tytön poskia. Hän hengitti syvään raikasta ilmaa ennen kuin muuttui peuraksi ja lähti jatkamaan matkaansa. Metsän eläimet olivat heränneet aikaa sitten ja touhusivat niityn laidoille. Jänikset istuivat pienessä laumassa, nauttien aamukasteista ruohoa. Yksi oli aina pystyssä vartiossa. Se tuijotti mustaa ilmestystä tiukasti, korvat höröllään. Darmaine hengähti ja antoi eläinten syödä rauhassa, jatkaen itse matkaansa. Pari ketunpoikaa leikki villisti toisella puolella niittyä niin että ruohikko pöllysi. Emo oli luultavasti jossain lähellä vahtimassa jälkikasvuaan. Peura käveli rauhallisin askelein kohti edessä nousevaa metsää. Se näytti synkältä havumetsältä, mutta se sopi muodonmuuttajalle paremmin kuin hyvin. Havumetsissä oli suhteellisen helppo liikkua, vaikka joskus tuuheiden kuusien alaoksasto tulikin tielle. Sitäpaitsi metsä oli mukavan viileä aurinkoisina päivinä. Peura kulki kävellen vailla päämäärää. Se ei ollut varma missä oli ja kuinka kaukana Linna oli. Eläin sai vain kiittää muodonmuuttajien yleisesti hyvää suunta- sekä hajuaistia. Se osaisi kyllä kotiin kun haluaisi. Sitäpaitsi ainahan pystyi kiipeämään puuhun ja tutkimaan sieltä käsin.
Päivä kului lähinnä kävellen eteempäin, välillä leväten varjossa. Vasta illan suulla tyttö löysi joen, jonka tunnisti nopeasti. Peura muuttui ihmiseksi leveä hymy huulillaan. Darmaine laski reppunsa maahan ja upotti kätensä viileän, solisevaan, veteen. Hän pisti kämmenensä kulhoksi ja hörppi raikasta vettä tyytyväisenä. Päivä oli ollut kuuma ja matka oli taittunut hitaasti, joten pieni pulahdus oli paikallaan. Tyttö riisui vaatteensa ja heitti ne myttyyn reppunsa vierelle. Pelkissä alusvaatteissa nainen hypähti veteen. Virta ei ollut voimakas, eikä joki varsinaisesti leveäkään, joten ylitys uimalla tuntui hyvältä ajatukselta. Nainen näki pienen sillan kaukaisuudessa, mutta sinne käveleminen pidentäisi matkaa valtavasti. Pieni pään pudistus kertoi, ettei kävely tullut kuuloonkaan. Darmaine kävi hakemassa reppunsa, tunki rannalle jätetyt vaatteet sen sisään ja käveli takaisin veteen. Sinisilmä piti reppua kaksin käsin pinnan yläpuolella ja potki voimakkain vedoin jaloillaan. Keskellä jokea virta oli voimakkaimmillaan, mutta itsepäisesti nainen jatkoi matkaansa. Pienen taistelun jälkeen hän pääsi kuin pääsikin vastarannalle. Reppu sai vähän osumaa vedestä, mutta se kuivuisi nopeasti ilta-auringon säteiden alla. Hetken muodonmuuttaja vielä nautti viileästä vedestä, kunnes päätti nousta kuivattelemaan. Hänellä ei ollut pyyhettä, joten äsken päällä ollut, löysä, paita sai toimia kuivattajana. Kun tyttö oli suurin piirtein kuiva, hän veti pitkät, tummat, housut jalkaansa ja valikoi repustaan vaalean puolihihaisen paidan päälleen. Vaikka päivät olivat lämpöisiä, yöllä saattoi tulla kylmä. Märän paidan hän ripusti reppunsa hihnaan kuivumaan.
Vedettyään kengät jalkaansa nainen kuuli yhtäkkiä jonkun kutsuvan häntä. Hän nousi seisomaan, vetäisi repun olalleen ja katseensa lähti etsimään huutajaa. Pian joen toisella puolella hän erotti kaksi hahmoa, jotka tunnisti heti. Lucian ja Azrael, seisomassa miltei vierekkäin. Darman ilme vaihtui kysyväksi ja hän otti pari askelta takapakkia. "Darmaine!" Lucian huusi vielä. Mies käveli lähemmäs pitäen kättään ilmassa, kuin tervehtien ja kutsuen luokseen. Nainen katsoi hetken kutsujaa, jonka jälkeen käänsi katseensa paljon kauempana seisovaan tummaan hahmoon. Vaikka mies oli kaukana, Darmaine ei voinut olla tunnistamatta tuon ryhtiä ja oli näkevinään pilkahduksen punaisista silmistä. Nainen muuttui peuraksi ja lähti sanaakaan sanomatta juoksemaan metsään. Hän kuuli huutoja vielä takanaan, mutta tiesi ettei kaksikko lähtisi hänen peräänsä. Mitä miehet edes tekivät toistensa seurassa? He vihasivat toisiaan, eikö niin? Darmaine ei ymmärtänyt näkemäänsä, mutta hän ei myöskään toisaalta tahtonut ymmärtää. Hän ei halunnut nähdä kumpaakaan, eikä tuskin näkisikään. Ehkä enää koskaan? Ajatus sai peuran pysähtymään. Se seisoi keskellä sekametsää. Aurinko laski johonkin Muurin taakse, vieden samalla mukanaan tytön sydämen. Siniset silmät kääntyivät katsomaan taaksepäin, mutta se näki vain metsää. Huokaus humisi eläimen keuhkoista, kun tuo kaihoisasti kääntyi jatkamaan matkaansa. Hänellä ei olisi enää kauaa aikaa, kun pitäisi jo kääntyä takaisin kotiin, palata arkeen. Se ei olisi voinut vähempää tyttöä kiinnostaa, mutta hän ei kyennyt jättää isäänsä täysin tietämättömäksi hänen menoistaan. Nainen tiesi kuinka tärkeä oli isälleen.
Ilta valui hiljalleen maan päälle. Peura oli kulkenut hitaasti eteen päin, hukkuen omiin ajatuksiinsa. Se havahtui illan muuttuneen yöksi vasta sitten ku kuuli pöllön lehahtavan lentoon jostain yläpuoleltaan. Pimeys ei tuntunut normaaliin tapaan rauhalliselta tai hiljaiselta, päin vastoin. Linnut huusivat taivalla, tuntui kuin metsä vilisisi erilaisia eläimiä, kuin kaikki juoksisivat pakoon jotain. Darmaine ei voinut olla tuntematta outoa pistoa niskassaan, kuin jokin olisi tuijottanut, seurannut jokaista askelta. Tyttö päätti etsiä suojaisan paikan johon asettua yöksi. Peura pyöri metsässä ja löysi hetken päästä vanhan hirven yösijan tiheiden puskien suojasta. Hirvi oli varmasti yöpynyt siinä viimeyönä, sillä jälki näytti tuoreelta. Musta eläin asettui makuulle suojaisimpaan nurkkaan ja muuttui tytöksi. Darma kaivoi viltin repustaan ja asetteli sen päälleen. Sitten hän nappasi omenan, jonka mutusti ajatustensa siivittämänä. Synkät mietteet pyörivät päässä kuin paarmat, pahanenteisinä. Silti tyttö oli rauhallinen ja rentoutunut. Huonot ajatukset tuntuivat paljon selkeämmiltä, kuin ne olisivat olleet vain itsestäänselvyyksiä. Ne eivät saaneet mitään tunnetta nousemaan toisen yläpuolelle, ei silmiä kostuman kyynelistä, ei sydäntä hakkaamaan rinnassa. Ei mitään. Azrael luultavasti vihasi naista, eikä tahtonut nähdä tuota enää ikinä. Ei sen jälkeen kun hän oli niin typerästi mennyt suutelemaan tuon veljeä. Miksi tyttö edes välitti niin hirveästi Azraelista? Oliko hän ihastunut tuohon? Silmät painuivat kiinni ja tyttö muuttui peuraksi, käpertyen viltin alle lämpimään. Ajatus oli omituinen, mutta ei mahdoton. Yleensä hän tiesi tasan tarkkaan kehen oli ihastunut. Tunne oli kuin miljoona perhosta rinnassa, kevyt ja lämmin. Poskia punoitti, pala tarttui kurkkuun kun ihastus puhui. Azrael ei saanut mitään näistä asioista heräämään naisen kehossa. Mutta mies sai jotain suurempaa. Hän sai naisen sydämen pysähtymään parilla sanalla, kuin tikarin isku. Se teki kipeää, viilsi ja repi. Ja vaikka Azrael oli ilkeä, piikitteli, ei tahtonut olla missään tekemisissä Darmainen kanssa, kaksikko palasi aina yhteen. Kuin jokin tahtoisi heidät samaan paikkaan, samaan aikaan. Peura nukahti omituisiin ajatuksiinsa, jotka purkautuivat hämmentävinä, selittämättöminä unina hänen mieleensä.
Darmaine heräsi pirteänä pilviseen päivään. Tällä kertaa hän ei jäänyt ihastelemaan aamun valkenemista, vaan söi pikaisen aamupalajn, jonka jälkeen pakkasi tavaransa ja lähti kävelemään eteen päin. Kun aurinko on ohittanut korkeimman pisteensä, pitäisi kääntyä takaisin. Tyttö suunnitteli matkaavansa myös yöllä niin paljon kun vain jaksoi, joten tänään oli hyvä mennä vielä vähän pidemmälle, ennen kuin palaisi takaisin. Peura kulki ruskea reppu selässä puiden välistä. Yöllinen tunne ei ollut kaikonnut mihinkään, tuntui edelleen kuin joku pitäisi eläintä silmällä. Hän ei kuitenkaan antanut asian estää häntä, vaan jatkoi rohkeasti matkaansa.
Monta tuntia tyttö kulki sekametsän siimeksessä. Niittyjä, aukeita tai vettä ei ollut havaittavissa. Välillä hän jäi poimimaan kukkia, välillä näki hauskoja kiviä tai oksia ja nappasi muutaman muistoksi mukaansa. Kolmannen tunnin päästä peura kuuli jostain veden solinaa. Se valpastui ja lähti jolkottamaan kohti ääntä. Puiden takaa paljastui kapeahko joki, joka laski valtoimenaan syvien pientareiden välissä. Tämä päivä ei ollut yhtä kuuma kuin edelliset, mutta nainen oli iloinen saadessaan tuoretta ja viileää vettä juodakseen. Hän jätti reppunsa kauemmas ja laskeutui ihmismuodossa jyrkkää maata pitkin joelle. Hän pesi kasvonsa ja käsivartensa, sekä joi. Lintujen laulu oli edelleen voimakasta, vaikka laulajat olivatkin vaihtuneet. Rapinaa kuului silloin tällöin metsästä ja kovempi räsähdys sai naisen nostamaan katseensa. Hän huomasi vastarannalla valtavan urospeuran. Eläin tuijotti tyttöä mustilla silmillään ja sen karva kiilsi kultaisena, pilven välistä karanneen auringonsäteen ansiosta. Peura kuitenkin säikähti jotain ja kääntyi takaisin metsään. Darmaine nousi jalkeille ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan nelijalkaisen perään. Hän ei ikinä ollut nähnyt yhtä suurikokoista tai niin kauniin väristä peuraa. Kun tyttö kykeni päästää eläimen mielestään, hän kääntyi ja nousi takaisin reppunsa luokse. Joka ei kuitenkaan ollut siinä missä sen olisi pitänyt. Kulmat kurtistuen sininen katse lähti kiertämään metsän reunaa pitkin ja löysi pian laukkunsa. Paha aavistus kuitenkin oli noussut selkärankaan, eikä hän liikkunut piiruakaan. Hiljaa tyttö odotti, silmäillen ympärilleen hitaasti. Pelkkä tuuli ei ollut vienyt tavaroita noin kauas ja Darmaine oli täysin varma, että oli jättänyt repun siihen missä nyt seisoi. Moneen minuuttiin ei ollut tapahtunut mitään. Linnut huusivat normaalisti, tuulen rapisuttamat oksat tanssahtelivat. Nainen oli miltei hengittämättä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja hän uskalsi lähteä liikkeelle. Hitain askelin, valmiina puolustautumaan, nainen kulki repulleen. Mitään ei tapahtunut, mitään omituista ei kuulunut. Hän kyyristyi ja avasi laukun. Kaikki tavarat olivat paikallaan.
”Odotitipa minua kauan. Tuollaisia lapsia kuuluisi rankaista.” Tumma ääni puhutteli naista. Darmaine tunnisti äänen oitis ja nousi pystyyn. Hän ei vielä kertaakaan ollut nähnyt miestä, mutta tunnistaisi hänen äänensä missä tahansa. Silmät etsivät puhujaa metsän varjoista. Sitä ne eivät kuitenkaan löytäneet. ”Täällä näin, kultaseni.” Ääni kuului yhtäkkiä suoraan tytön selän takana. Refleksistä tuo pyörähti ympäri ja kohtasi tummat, eriväriset, silmät. Miehen kasvoilla oli leikkisä hymy. Darmaine yritti ottaa askelia taakse, mutta tunsi selkäänsä vasten puunrungon. Hän tuijotti uhmakkaasti edessään seisovaa, pitkää miestä. Miehen vihreät hiukset olivat lyhehköt ja sotkuisat, hänen kasvonsa oli täynnä arpia. Kulmikas leuka ja komeat, mutta karut, kasvonpiirteet toivat mieleen Azraelin. Darmaine virnisti. Hänhän oli Azraelin isä. ”Oh, kuinka rumaa minulta olla esittäytymättä. Olen Arthurius Causié, Azraelin ja Ardenin isä.” Mies kumartui teatraalisesti tytön edessä, kiiltävä puukko toisessa kädessään. Darmaine ei halunnut jäädä kuuntelemaan yhtään enempää, vaan luikahti puun vierestä pakoon. Viherhiuksi oli kuitenkin nopea ja nappasi tytön kädestä kiinni, repäisten tuon takaisin, itseään vasten. Toisella kädellä hän piteli naisen käsivartta ja toisen, puukollisen, kätensä hän nosti tuon ylitse. Darmainella ei ollut enää pakoreittiä. ”Oijoi, mihis sinulla on kiire. Juurihan me tapasimme. Vai alkoiko sydän tykyttää niin kovaa ettei se meinaa pysyä paikoillaan.” Arthurius puheli kuin asia olisi ollut jokapäiväinen. Darmaine nielaisi. Puukko hipoi tuon kaulaa. Nainen tunsi kuinka mies tarttui vapaalla kädellään hänen rintaansa. ”Hmm... Vähän on pieni maku pojalla, mutta kai tämä menee paremman puutteessa.” Arthurius sanahti tytön korvan vieressä. Darmainen koko keho tahtoi karkuun, pois miehen inhottavasta kosketuksesta. Käsi puristeli naisen rintaa häpeilemättömästi. ”Päästä irti.” Nainen vaati vakavalla äänellä. Hänen huulensa oli vääntyneet irvistykseen. Mies naurahti kuivasti. Darma tunsi kuinka tuon kasvot lähenivät. ”Anna mennä, kultaseni, ano. Ano niin kuin henkesi riippuisi siitä.” Arthurius kehräsi kuiskaten naisen korvaan. Kylmät väreet juoksivat naisen selässä. Hän vihasi tätä sairasta leikkiä. ”Irti musta.” Darmaine yritti. Jossain syvällä sisällään hän tiesi ettei mies päästäisi häntä pakenemaan. Ei ennen kuin sai haluamansa, jos sittenkään. Matala hykerrys täytti miehen keuhkot. Käsi lähti valumaan rinnalta alemmas. Luihut sormet nostivat paidan helmaa ja hipelöivät paljasta pintaa sen alla. ”Irti!” Darmaine huusi ja alkoi rimpuilemaan. Hän ei antaisi inhottavan miehen koskea itseensä. Puukko hänen kaulallaan kuitenkin sai liikehdinnän loppumaan. Terä oli painettu ihoa vasten ja nainen miltei kuuli Arthuriuksen leveän hymyn. Hän oli sairas, sairas mies. Puukon terä viilsi ihon rikki, saaden kirvelevän kivun nostamaan irvistyksen naisen kasvoille. Hän tunsi kuinka veri valui kaulaa pitkin paidan alle. Miehen sormet haroivat sinisiä hiuksia, pian kuitenkin tarttuen niihin tukistaen. Hän veti naisen pään taakse, hymillen itse kuin enkeli. ”Voi, rakas. Kun tämä peli ei mene niin kuin sinä haluat.” Mies totesi. ”Vaan niin kuin minä haluan!” Yhtäkkiä Darmaine tunsi toisen viillon, tällä kertaa huulillaan. Veri purskahi täyteläisiltä huulilta ja tyttö maistoi rautaisen nesteen suussaan. Hän ärähti kivusta, joka alkoi sykkimään haavan kohdalla. Arthuriuksen nauru täytti joenvarren. Sinisilmä ähisi kirvelevine haavoineen miehen voimakkaassa otteessa. Tuo oli vetänyt puukkonsa kauemmas, mutta toinen käsi piteli nyrkissään naista hiuksista. Hän oli vahva, eikä Darmainella ollut minkäänlaista mahdollisuutta taistella tuota vastaan. Hän olisi halunnut yrittää, mutta aseettomana se oli mahdotonta. Mies pyöritteli puukkoa toisessa kädessään, kääntäen naisen kasvot itseään päin. Hän tutkaili tyttöä kiinnostunut pilke silmissään. Puukko lähestyi ja repi paidan vaivattomasti avonaiseksi yhdellä pitkällä vedolla. Darmaine irvisti. Hän tunsi kuinka mies halusi häpäistä hänen kehonsa. Tyttö keräsi verta suuhunsa ja sylki ne miehen kasvoille. Arthurius murahti. ”Tuo... ei ollut kovin nätisti tehty, Darmaine Black.” Mies tuijotti pistävillä silmillään naista. Puukko ilmestyi Darmainen poskelle, toisen hymyillessä ilkikurisesti, selvästi nauttien tilanteesta. Terä viilsi pienen haavan ihoon. Arthurius painoi kasvonsa lähemmäs ja nuolaisi haavasta valuvan veren. ”Sun kaunis kehos saa toimia velanmaksajana.” Mies kuiskasi kehräten. Kylmät väreet värisyttivät Darmainen koko kehoa. Hän halusi pois, kauas pois tuosta iljettävästä miehestä. Hän ei edes tahtonut ajatella mitä tuo oli tarkoittanut sanoillaan, eikä halunnut jäädä ottamaan selvää. Tyttö alkoi rimpuilemaan, mutta tuloksetta. Räkäinen nauru tulvahti miehen suusta kun tuo katseli naisen yritystä päästä irti. Mies tiukensi otettaan ja nosti tytön kasvot omiensa korkeudelle. ”Säälittävää. Tiedät ettet pääse irti kun vasta silloin kun minä päästä. Eli et ikinä.” Sanat olivat viimeiset mitä Darmaine kuuli. Pelko oli täyttänyt hänen rintansa, kun hän tunsi iskun takaraivossaan. Sen jälkeen kaikki pimeni.
Valkoinen kyyhky lensi puidenlatvojen yläpuolella, jaloissaan sidottuna ruskea kirje. Lintu laskeutui Kreivin huoneen ikkunalle, nokkien sitä niin kauan kunnes se päästettiin sisälle. Kirje vapautettiin sen jalasta, jonka jälkeen lintu palasi taivaalle. Se ei jäänyt odottamaan vastaanottajan vihaa.
”Rakas Kreivi.
Olen hyvin pahoillani että otan yhteyttä vasta nyt, mutta minulla taitaa olla jotain sinulle kuuluvaa. Ensin haluan kiittää sinua tästä varsin kauniista lahjasta, jonka olet tähän maailmaan siittänyt. Varsin sievä pieni kukka. Tahtoisin kovin nähdä kasvotusten, mutta uskon että se ei ole mahdollista. Olisi niin mukava vaihtaa kuulumisia, niin pitkän ajan jälkeen. Mutta tyydyn tällä kertaa tähän hauraaseen lahjaasi. En ole vielä korkannut, mutta uskon että nautin siitä juuri sillä hetkellä kun luet tätä. Erittäin kauniin siniset silmät hänellä. Perinyt äidiltään.
Sinua kaivaten, Arthurius”
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:20:27 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:20:27 GMT
Azrael, luku 13 → Kreivin raivo
Tuijotin edessäni nukkuvaa miestä ajattelematta kuitenkaan mitään erityisesti. Olin tuijottanut häntä jo monia kymmeniä minuutteja ja pian hän avasi silmänsä. Mies nosti aavistuksen katsettaan ja kohtasi sitten omani pieni hymy kaartuen huulilleen. ‘’Huomenta sinullekin, stalkkeri.’’ Lucian totesi saaden minut kääntämään nopeasti katseen pois, ‘’Ja näin meidän kesken - näytät helvetin seksikkäältä heränneenä.’’ Lucian virnisti leikkisästi ja nousi itsekin istumaan sängylle. Ristin käteni ja mulkaisin miestä kylmästi tämän vain nauraessa. ‘’Turpa kiinni.’’ Murahdin, mutta eilinen suudelma pyöri mielessäni kaikesta huolimatta. En tiennyt halusinko sitä edes, mutta ainakin se oli juurtunut mieleeni päätyen positiivisiin muistoihin. Nousin ylös ja astelin ovesta ulos istuen suoraan lähimmän puun juurelle. Riisuin paidan yltäni ja katsoin sidettä sekä auenneita tikkejä jotka olivat värjänneet myös siteen punaiseksi. Huokaisin hiljaa ja otin siteen vastahakoisesti pois; haava näytti alkavan tulehtumaan, mutta ei saanut minua huolestuneeksi. Palaisin kuitenkin tänään Linnaan ja joku siellä saisi hoitaa haavan. Suljin silmäni ja annoin tuulen leikkiä sinisillä hiuksillani. Kuulin vaimeita askelia ja sitten vaimean tömähdyksen viereltäni. ‘’Mitä mietit?’’ Lucianin ääni oli rauhallinen, kuin hän puhuisi kenelle tahansa paitsi minulle. En sanonut kuitenkaan mitään hetkeen, avannut edes silmiäni. Nautin hiljaisuudesta joka pyöri ympärillämme pyörremyrskyn lailla - hiljaisen sellaisen. ‘’Kaikkea.’’ Sanoin lopulta ja käänsin katseeni Lucianista haavaan. Mies katsoi samaan suuntaan ja saatoin huomaa pienen punan tämän kasvoillani. Miksi hän punastui? Nähdessäni paljaan yläruumiini? En tiennyt, mutta sillä hetkellä en edes välttänyt. Pian tunsin viileät sormet haavallani ja kosketus sai minut säpsähtämään. Tuijotin vierelläni olevaa ruskeahiuksista nuorukaista joka tutki haavaa hiljaisesti, arvioiden.
‘’Voin ihan hyvin.’’ Murahdin vähättelevästi nousten samalla ylös. Minä en voinut kovinkaan hyvin, mutta en myöntäisi sitä Lucianille. Vilkaisin kuin ohimennen haavaa josta oli alkanut vuotaa verta. Huokaisten vedin paidan ylleni ja tyynesti katsoin miten paita värjääntyi. ‘’Minun on aika palata Linnaan.’’ Sanoin miehelle joka nousi ylös katsellen minua tarkkaavaisesti, ennen kuin nyökkäsi. Näytti siltä, että hän tulisi saattamaan minut. Lähdimme heti matkaan puhumatta sanaakaan. Olin onnellinen, että Lucian ei puhunut edes suudelmasta. Tungin kädet taskuihin ja annoin itseni tuudittautua horrokseen. Olimme kulkeneet metsässä jo tovin, kunnes vihdoin kuulin veden liplatusta läheltä. Myös Lucian vierelläni terästäytyi ja korjasi ryhtinsä nopeasti. ‘’Se on vain vettä.’’ Huokaisin vetäen pitkät sormeni hiusten lävitse pieni, huvittunut hymynkare huulillani. Mies vilkaisi minua ja pyöräytti silmiään. Olimme niin keskittyneet sananvaihtoon, että tajusin tutun sinihiuksisen seisovan vastarannalla vasta kun Lucian huusi naisen nimen. Nopeasti tungin vaimeasti tärisevät käteni taskuun ja vein kasvoilleni välinpitämättömän ilmeen. Jos nainen olisi ollut lähempänä, hän olisi saattanut huomata miten jouduin tekemään todella töitä pysyäkseni rauhallisena. Halusin naisen luo niin kipeästi, että minun olisi tehnyt mieli hakata päätä puuhun tai nyrkkeillä kiviseinää vastaan. Tarvitsin kipua pysyäkseni aisoissa tunteideni kanssa - sen takia puristin kynnet ihooni. Lucian oli astellut lähemmäs, mutta minä pysyin kauempana. Vastasin naisen katseeseen ulkokuori rauhallisena, mutta sisällä taistelin tunnemyrskyä vastaan. Darmaine muuttui peuraksi ja lähti juoksemaan poispäin, katsomatta taakseen. Lucian yritti huutaa tämän perään, mutta sillä ei ollut vaikutusta. En tiennyt, että jos minä olisin huutanut niin olisiko sillä ollut mitään vaikutusta myöskään.
‘’Anna olla, hän ei halua olla sinun saatika minun seurassa.’’ Totesin miehelle joka katsoi minua kuin hölmöä, ennen kuin kääntyi ja ohitti minut tietoisesti niin läheltä, että saatoin halutessani koskea häneen, mutta en koskenut. Käännyin ja hitaasti aloin seuraamaan Luciania kohti Linnaa - mies ei saanut tulla vielä Usvakartanoon, mutta siitä huolimatta halusi saattaa minut. Kuljimme pitkin polkua rinnatusten, mies aina askeleen minua edellä. Mies hyräili hiljaisesti minulle tuntematonta sävelmää samalla hypähdellen askeleen eteenpäin. Se oli minusta outoa, mutta samalla toi mieleen Ardenin. Miehen ruskeat hiukset olivat sekaisin ja askellus iloista - hän näytti suloiselta. Linnut olivat hiljentyneet hetkeksi, mutta pienet jyrsijät ja muut nisäkkäät jatkoivat kiivasta keskusteluaan kielellä jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Suustani karkasi vaimea huokaus ja ajatuksiini vaipuneena, suudelmaa miettineenä en edes huomannut, että seisoimme metsän laidalla Lucianin katse suunnattuna ylös, Linnaa kohden. Usva pyöri kartanon ympärillä kauniina verhona pidellen muodonmuuttajia syleilyssään. Se vaikutti niin turvalliselle ympäristölle, mutta se oli kuitenkin ihan toista. Astelin pari askelta lähemmäs Linnaa ennen kuin käännyin katsomaan Luciania. Mies seisoi huoleton hymy kasvoillaan katse minussa. Oli kuin hän olisi halunnut sanoa tai tehdä jotakin, mutta tyytyi vain hymyilemään. ‘’En pidä sinusta vieläkään.’’ Tyydyin sanomaan kuitenkin ja se sai miehen kasvoille virneentapaisen. Hän siirsi hiukset kasvoiltaan ja tuijotti minua harmailla silmillään. Hän katsoi minua liian pehmeästi, lämpimästi ottaakseen huomioon äskeiset sanani. ‘’Mutta minä pidän.’’ Hänen äänensä ei ollut kuiskausta kovempi, mutta kantautui silti korviini ja sai minut hämmentymään. Lucian oli kuitenkin ehtinyt jo kääntymään, muuttumaan harmaaksi näädäksi ja katoamaan näkökentästä. Tuijotin paikkaa missä Lucian oli hetki sitten seissyt tietämättä enää mitään mistään.
Vihdoin sain jalkani liikkeelle ja lähdettyä kohti Linnan aulaa - sisäänkäyntejä. Halusin omalla tavallani sisälle, omaan sänkyyn ja ajattelemaan asioita, mutta samalla halusin välttää Ardenin kaikilla mahdollisilla tavoilla. Astelin eteenpäin pihamaalla ovelle asti laskien hitaasti viiteen. Taivas oli pilvetön ja kaikki vaikutti jopa ärsyttävän hyvälle. Murahdin ja avasin oven päästäkseni sisälle. Linnan viileä ilma oli toivottua ja sai minut hengähtämään syvään. Aula oli hiljaisempi kuin yleensä ja sain kulkea portaikossa näkemättä ketään muuta - luksusta. Nuolaisin huuliani ja tunsin veren rautaisen maun; olin purrut huuleni verille huomaamatta asiaa itse. Kuljin viimeiset portaat kerrokseen jossa asuntoni oli. Toivoin todella, että pikkuveljeni ei ollut siellä. Ei tänään. Kävelin eteenpäin käytävää jossa oli ovia eri asuntoihin; yhdestä asunnosta kuului tappelun ääniä ja lasin rikkoontumisesta kuuluvaa helinäää. Jotakin oli mennyt rikki, mutta huuto ei loppunut. Pian asunnosta juoksi itkuinen nainen pienen tytön kanssa ja ovelle jäi tuohtuneen näköinen mies pullo käsissään. Tuijotin näkyä aluksi hämmentyneenä, kunnes katseeni palasi normaalin välinpitämättömäksi. ‘’Mitä haluat?’’ Mies tiuskaisi katse minussa, hän halusi lyödä minua tuolla pullolla. Hän halusi syyttää jotakin ja minä olin ainoa ihminen lähistöllä. Suustani karkasi jopa kyllästyneen oloinen huokaus. ‘’Älä purkaa vihaa perheeseesi, he ovat ainoat jotka välittävät sinun kaltaisesta juoposta.’’ Pieni naurahdus, ‘’Kuolet yksin.’’ Lisäsin ja käännyin mennäkseni asuntooni. Kuten olin odottanut niin mies hyökkäsi minua kohden särjetty pullo kädessään. Pyörähdin ympäri ja tartuin miehen käteen joka piteli aavistuksen veristä lasipulloa käsissään. Puristin kättä niin kauan, että lasipullo tipahti maahan särkyen. Sen jälkeen potkaisin miestä polvella mahaan ja annoin tämän valua maahan; hän oksensi lähes kengilleni saaden minut astumaan askeleen taaksepäin ja tönäisevän kengän kärjellä miehen kyljelleen jotta hän ei ainakaan tukehtuisi oksennukseensa. Käännyin vihdoin tutulle ovelle jonka avasin suomatta katsettakaan enää juopolle. Olisi pitänyt antaa kuolla.
Asunnossa oli hiljaista, Aldyth oli mennyt jo kotiinsa ja Ardenista ei ollut tietoakaan. Huokaisten kävelin huoneeseeni ja riisuttua vaatteeni heittäydyin sängylle. Kylkeni ilmoitti olemassaolostaan tuottamalla nopeasti kipua. Ärähdin hiljaisesti, mutta en jaksanut nousta. Kietouduin peittoon ja suljin silmäni. Ilta oli vasta tuloillaan, mutta olin jo täydessä unessa - en kuullut edes Ardenin tuloa tai sitä, miten hän avasi huoneeni oven tarkistaakseni, että todella olin omassa sängyssäni. Heräsin vasta seuraavana aamu auringon säteisiin jotka värjäsivät huoneen. Kuulin tuttua puhetta; puhujat oli tietenkin Aldyth ja Arden. Huokaisten nousin ylös sängystä ja venyttelin. Jokin tuntui erilaiselta - huonolla tavalla. Epäilyksistä huolimatta puin vaatteet normaalisti; tumman hupparin ja mustat farkut, maiharit. Tuijotin itseäni peilistä ja korjasin vähän hupparia ylläni ennen kuin poistuin huoneestani. Aldyth kohotti katseensa kukkamaljakosta ja hymyili minulle äidillisesti. Arden taasen yritti saada huomiotani, mutta harmikseen en edes vilkaissut tätä päin. ‘’Arden, Azrael..’’ Aldyth risti kätensä ja tuijotti meitä kahta kuin pettynyt äiti lastensa käytökseen. En tiennyt oliko naisella edes lapsia, mutta hän olisi ollut ihana äiti jollekin. Huolehtiva, mutta samalla omalla tavallaan ankara, ‘’Mikä teillä kahdella on?’’ Nainen tuhahti ja tuijotti meitä. Arden katsoi minua, mutta minä olin keskittynyt tuijottamaan ulos ikkunasta. ‘’Olemme ihastuneet samaan naiseen..’’ Arden mutristi huuliaan ja aistin miten hän lopetti tuijotuksen. En kieltänyt asiaa, en sanonut oikeastaan sanaakaan. ‘’Ah, Darmaineen.’’ Aldyth naurahti ja käveli sitten keittiöön huvittuneena, ‘’Se tyttö on monien mieleen.’’ Nainen sanoi tuodessaan mehulasit eteemme. Aldyth istahti vapaalle tuolille ja laski päänsä käsiinsä hymynkare huulillaan.
‘’Pikku Azra tuntee tunteita, miten uutta!’’ Nainen sai minut hymyilemää sanoillaan vaikka kuinka yritin estää. Vilkaisin sivusilmällä Aldythiä joka siirsi kiharretut hiukset silmiltään; naisessa tuoksui kukkaniitty ja vastaleivottu leivos. Join mehuni loppuun vain tutkaillen erikoista naista; hänen kätensä olivat karheat ja arvilla, luultavasti nainen oli ollut orjana nuorena tai muuten vain tehnyt hyvin raskaita töitä. Ajatukseni keskeytti kolahdus joka sai minut nousemaan tuolilta. Oveen koputettiin vaativasti. Ajattelin aluksi, että se oli eilinen juoppo, mutta ovelle päästyä ja sen avattua niin kohtasin raivokkaat silmät jotka eivät suinkaan kuuluneet eiliselle pahoinpitelijä-juopolle vaan Kreiville. Mies marssi ohitseni työntäen minut sivuun harvinaisen tylysti. Suljin oven hänen perässään ja kuljin kädet taskuissa miehen luokse pöydälle jossa lepäsi kirje tutulla käsialalla. Naksautin kieltäni koskematta kuitenkaan heti kirjeeseen. Pelkkä käsiala sai minut varautuneeksi, mutta vihdoin tartuttua kirjeeseen niin sisältö sai minut järkyttymään. Luin kirjeen kahdesti läpi ennen kuin käännyin kohti Reubenia joka seisoi nyt aavistuksen kauempana pöydästä kylmä katse minussa.
‘’Mitä nyt?’’ Kysyin rauhallisesti, selvästi liian rauhallisesti miehen mielestä, koska pelkkä kysymys sai miehen raivostumaan - ystävällinen Reuben oli selvästi lähtenyt lomailemaan, ‘’Arthurius on varmasti jo tehnyt kai-’’ Minut keskeytettiin nopeasti. ‘’Turpa kiinni Azrael!’’ Reuben karjaisi ja sai minut vihdoin laskemaan katseeni maahan hiljaisesti murahtaen, ‘’Sinun takiasi Darmaine on vaarassa!’’ Purin huultani nostamatta katsetta. Tiesin tämän kaiken itsekin, mutta tunsin myös osan Reubenin tuskasta vaikka hän ei sitä uskoisikaan. Puristin käsissäni kirjettä, mutta en itkenyt. Pakotin itseni ryhdistäytymään. ‘’Sinä tuot tyttäreni elossa minun luokseni tai saat maksaa siitä itse.’’ Reuben murisi, ‘’Ja sinulle, kettu, olen Kreivi ja muulla nimellä et minua kutsu.’’ Mies ärähti ennen kuin kääntyi. Hän puhutteli minua kettuna, se oli outoa. Arden oli jo tovin tuijottanut minua kauhistuneena, mutta Aldyth näytti.. pettyneeltä. Naksautin kieltäni ja päästin suustani vaimean naurahduksen joka sai Reubenin jäykistymään. Hitaasti hän kääntyi katsomaan minua pelkkä raivo kasvoillaan. ‘’Tapan sen miehen, älä huoli.’’ Äänestäni saattoi kuulla virneen - mietin Arthuriuksen tappamista, ‘’Ja tuon tyttäresi hengissä, mutta en ehkä ehjänä. Varaudu siihen.’’ Jatkoin ja kohotin lasketun katseeni Reubenin myrskyäviin silmiin. Minä vittuilin hänelle, mutta vain jotta en itse itkisi. ‘’Lähde, äläkä näytä naamaasi täällä ennen kuin olet tuonut tyttäreni ja tappanut isäsi.’’ Reubenin ääni oli kylmä, murhanhimoinen. En tiennyt oliko eleeni nyökkäystä suurempi, mutta saatoin huomata kuinka paljon kaikki minussa kuvotti Kreiviä. Hän ei halunnut olla tekemisissä kanssani. Kävelin tämän ohitse musta nahkatakki ylläni, taskussa puukko ja itsevarmuus mukanani. Avasin oven ja päästin Kreivin ennen minua. Käännyin katsomaan vielä huoneessa olijoita; Arden katsoi minua kyyneleet silmissä kuten silloin kun Arthurius oli puukottanut minua ja Aldyth kuin toivottaen onnea, siitä huolimatta pieni pettymys edelleen kasvoilla. Reubenin raivo oli kaikille uutta. Lähdin miehen perään, mutta ennen kuin olin päässyt hänen ohitseen niin mies työnsi minut seinää vasten ja piteli aloillaan jokin terävä kiiltäen kädessään. Tuijotin siniset hiukset valtoimenaan miestä silmiin. En tiennyt miten reagoida joten en reagoinut mitenkään.
‘’Sinä et uhmaa minua tuolla tavoin enää ikinä.’’ Mies ei näyttänyt enää itseltään vaan muistutti enemmän Arthuriusta. Tuijotin miestä silmiin hetken, kunnes hitaasti laskin katseeni maahan. Ei siksi, että hän karjui minulle vaan siksi, että hän muistutti niin paljon isääni ja sitä ihmistä minun piti kunnioittaa lapsena - ja edelleen. ‘’Päästä irti.’’ Mutisin hiljaisempaa kuin olisin halunnut, mutta ainakin mies astui askeleen taaksepäin tuijottaen minua. Tunnustelin maata jalkojeni alla, mutta en pahemmin kohottanut katsettani. Vaikka kuinka osa minusta halusi uhmata, kohottaa katse ja virnistää niin toinen, tuntematon osa minusta piti minut hallinnassa - esti tekemästä virhettä. ‘’Vannot minulle valan tämän jälkeen.’’ Mies sanoi kylmästi ja sai minut hitaasti kohottamaan katseen, mutta Reuben oli jo kääntynyt ja lähtenyt pois. Missä oli minun tuntema Kreivi? Kuka oli tuo murhanhimoinen mies? Tämän jälkeen tarkoitti tietenkin Arthuriuksen tappamisen jälkeen. Huokaisten lähdin matkaan; aluksi kävellen kuitenkin portaat aulaan. Sen jälkeen minua tervehti viileä ulkoilma. Tuuli puhalsi kevyenä, mutta missään kohtaan ei ollut liian kuuma. Muutuin nopeasti ketuksi ja lähdin kohti paikkaa jossa viimeksi olin nähnyt sinihiuksisen tytön. Juoksin suuremman osan matkasta; en välittänyt auenneesta haavasta saatika uusista naarmuista joita sain. Minä vain juoksin eteenpäin, koska oli pakko. Mielessäni pyöri Reubenin kasvot - mies oli valmis tappamaan löytääkseen lapsensa. Siitä ei ollut epäilystäkään ja jos en nyt löytäisi Kreivin tytärtä niin menettäisin pääni ja tarkemmin ajateltuna kaiken. En halunnut vielä kuolla saatika joutua karkoitettavaksi ja tuo kyseinen halu sai minut juoksemaan entistä kovempaa.
Jano oli ensimmäinen joka muistutti minua siitä, että olin oikeasti elävä olento. Lähin juomapaikka olisi vasta siellä, missä olin nähnyt Darmainen viimeksi joten oli jatkettava matkaa. En tuntenut nälkää vaikka en ollut syönyt vähään aikaan - en pahemmin tuntenut mitään muuta kuin huolta. Millaisessa kunnossa tulisin naisen löytämään? En halunnut ajatella, en saanut ajatella. Pakotin jalkani toimimaan nopeammin, halusin päästä Darmainen luokse vaikka hän tulisi vihaamaan minua tämän jälkeen koko sydämestään. Minä tarvitsin vain todistusaineiston, että hän oli elossa. Kuulin jo kaukaa joen rauhallisen solinan, mutta en kiirehtinyt. Ilta oli tulossa ja väsymys tuntui vauhdissani. Join pitkin kulauksin joen viileää vettä samalla tarkastellen jokea - se oli rauhallinen ylitettäväksi. Vaikka voimani olivatkin lopussa ja väsymys käsin kosketeltavaa niin pakotin itseni viileään veteen. Pitkin harppauksin uin joessa jonka virtaus oli yllättävän voimakasta paikka paikoin. Vain pakottamalla pääsin ylitse ja toisella puolella, rannalla minun oli pakko haukkoa hetki happea. Yön mukana tuli myös kylmyys, kovat tuulet ja sillä hetkellä minut pakotti kulkemaan vain se tosiasia, että Darnaine oli etusijalla. Miksi ihmeessä halusin riskeerata kaiken sen naisen takia? Olisin voinut vain lähteä, antaa olla. En kuitenkaan tehnyt sitä, onneksi. Metsä oli yöllä vaarallinen, mutta en pelännyt. En uskonut omistavani edes itsesuojeluvaistoa. Jatkoin matkaa jälleen juosten päästäkseni nopeammin naisen luokse, mutta loppuviimein minun olisi ollut järkevämpi nukkua ja antaa itselleni mahdollisuus levätä, kerätä voimia. Nyt kuitenkin kulutin kaikki voimani juostessa ja tiesin, että olisin voimaton perille päästyäni. Ja myös ruumiini oli sitä mieltä, että oli aika lopettaa ja rauhoittua edes muutamaksi tunniksi. Jalat pettivät altani ja romahdin maahan jaksamatta enää nousta. Haava alkoi vuotaa verta, naarmut olivat auenneet uudelleen ja kivun saattelemana vaivuin uneen.
Heräsin aamuyöstä, olin nukkunut kenties neljä tuntia ja olin virkeä - valmis jatkamaan matkaa. Askeleeni olivat reippaat, juoksuni nopeampaa ja kivut hetkeksi laantuneet. Tyytyväinen huokaus karkasi huuliltani ja kun mahani ilmoitti olemassaolostaan sekä nälästä niin päätin vielä metsästää sopivan ruuan itselleni. Suurikokoinen jänis riitti täyttämään minut yllättävän hyvin ottaen huomioon, että en todella ollut syönyt hetkeen. Matka jatkui Darmainen hajujälkeä seuraten - tietysti juosten. Olin nyt levännyt ja syönyt sekä täysissä voimissani. Jalkani johdattivat minut veden ääreen - koko matkana en ollut keskittynyt laisinkaan maisemiin, mutta nyt saatoin vain huokaista ihastuksissani. Näkymät olivat mitä kauneimmat ja olisin sillä sekunnilla vain jäädä aloilleni. Kuitenkin voimakas, mutta tuttu haju sai minut liikkeelle. Kävelin rauhallisin askelin siihen kohtaan missä Darmainen haju oli voimakkain ja saatoin nähdä maassa myös aavistuksen verta. Silloin huomasin myös toisen tutun hajujäljen - nimittäin Arthuriuksen. Mielessäni kirosin miehen helvettiin - miksi olin luullut hänen pelleilevän? Arthurius ei koskaan pelleillyt, mutta en tuntunut koskaan oppivan sitä. Hitaasti pyörähdin ympäri ja lähdin seuraamaan Arthuriuksen hajujälkeä. Se oli yhtä voimakas kuin Darmainen. Se tarkoitti sitä, että mies halusi tulla löydetyksi. Hän halusi, että minä löytäisin hänet. Jatkoin edelleen matkaa juosten, mutta nyt huomioin myös ympäristöä; eläimet olivat kaikonneet jälleen nopeasti muutamaa taivaalla kaartelevaa lintua lukuunottamatta. Myös nisäkkäät olivat tuntuneet hälvenevän. Mitä lähemmäs pääsin ja mitä voimakkaammaksi Arthuriuksen hajujälki tuli niin sitä vähemmän eläimiä oli. Minne olin matkalla? Suoraan kuolemaani selvästi. En pelännyt vieläkään, koska en tiennyt mitä todella odotin. Ei, en olisi pelännyt edes silloin. Minä en vain jaksanut vaivata ajatuksiani erilaisilla peloilla. Ihmiset pelkäsivät niin turhia asioita ja se sai heidät myös vainoharhaisiksi.
Yhtäkkiä hajujälki katosi ja minun oli jatkettava matkaa tietämättä edes minne suuntaan mennä. Olin kulkenut metsässä monta tuntia - koko helvetin matka oli kestänyt todella kauan. Naisen oli pakko kestää, hänen oli pakko selvitä. Olin jatkanut matkaa suoraan eteenpäin ja pian tunsin sen - olin lähellä. Kiihdytin vauhtiani automaattisesti ja pian näkökenttääni osui talo. Se oli syrjässä, ränsistynyt ja pihalla päättömiä eläimiä. Hymähdys karkasi huuliltani - ei epäilystäkään. Olin löytänyt oikean talon. Kuljin lähemmäs hitaammin, varovaisemmin jotta en vain jäisi kiinni. Minusta ei olisi hyötyä jos jäisin nyt kiinni. Mitä lähemmäs taloa pääsin, niin sitä enemmän ääniä kuulin. Tuttu miehen ääni kuului talosta selvästi, mutta myös tutun sinihiuksisen ääni - tosin paljon hiljaisemmin ja kuulin sen vain, koska olin kettuna. Sydämeni jätti automaattisesti lyönnin välistä minun astellessa lähemmäs. Askeleeni olivat kissamaisia, vaanivia mitä lähemmäs taloa pääsin. Uskallauduin viimein muuttumaan ihmiseksi; hiukseni olivat sekaisemmin kuin pitkiin aikoihin ja ruumis tuntui oudolta. Olin ollut pitkään kettuna ja minun oli totuttava ihmisen liikkeisiin. Lopulta ovelle päästyäni päätin vain työntää sen auki tietäen sen olevan auki - minuahan mies kuitenkin odotti - ja näky sai minut jäätymään aloilleni.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:21:21 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:21:21 GMT
Darmaine, luku 14 • Hauras kuin kukka
Darmaine heräsi valtavaan kipuun ja päänsärkyyn. Hänen koko kehonsa oli turta, silmätkään eivät halunneet aueta. Ensimmäinen asia minkä hän pisti merkille oli verinen ja pilaantunut haju. Se sai nenän nyrpistymään. Tyttö kuitenkin hengitti syvään, yrittäessä kerätä itsensä. Paikka oli hämärä ja viileä, kuin nainen olisi ollut maan alla. Jostain kuitenkin pilkahteli valo. Monen minuutin jälkeen hän sai kuin saikin silmänsä avattua, hitaasti mutta varmasti. Hän kiersi sinisellä katseellaan paikan ympäri. Tila oli pieni, mutta täynnä eri eläinten pääkalloja. Niitä oli seinillä ja lattioilla, katto oli koristeltu eläinten sarvilla ja lintujen siivillä. Darmaine oli varma että paikka oli pieni mökki, puisista seinistä päätellen. Vastakkaisella seinällä oli puinen pöytä ja tuoli, niiden vieressä, seinään ripustettuna, erilaisia puukkoja, kirveitä ja teriä. Darmaine nielaisi. Hän muisti tapahtumat ennen pyörtymistään. Paniikki alkoi hiipiä jalkoja pitkin hitaasti kohti mieltä. Tyttö hengitteli syvään. Hänen pitäisi pysyä rauhassa, hänen piti paeta. Yrittäessään liikkua Darmaine tajusi olevansa sidottuna. Hänen jalkansa olivat sidottu nilkoista yhteen, samoin kädet olivat ranteista yhdessä paksulla köydellä. Jalat tuntuivat olevan muuten vapaana, mutta käsistä lähti köysi sängynpäätyä muistuttavaan puiseen hökkeliin. Tyttö nousi istumaan. Hän oli yksin asunnossa ja kuuli lintujen laulua ulkoa. Hän uskoi... ei, hän tiesi ettei kukaan kuulisi jos hän huutaisi. Arthurius ei veisi häntä mihinkään sellaiseen paikkaan mistä hänet voisi löytää. Tyttö oli omillaan. Darmaine yritti saada tilanteesta kiinni, ajatella loogisesti. Päivä ei voinut olla aamua pidemmällä, ilman viileydestä ja lintujen laulusta päätellen. Hänen päällään oli enää edestä auki revitty puolihihainen paita. Tummat rintaliivit peittivät tytön rinnat, mutta nekin olivat saaneet osumaa. Housuja hänellä ei enää ollut, alushousut sentään oli päällä. Inhonsekainen virnistys vääntyi tytön kasvoille kun hän ajatteli isänsä ikäisen miehen riisuneen hänet, luultavasti nauttinut siitä. Kylmät väreet väräyttivät naisen kehoa voimakkaasti. Hänen oli pakko päästä pois. Katse lähti etsimään lähistöltä jotain millä irroittaa siteet. Arthurius oli siivonnut sängynympäryksen huolellisesti, edes yksikään maassa lojuva kallo ei ollut kosketusetäisyydellä. Tyttö ei löytänyt yksinkertaisesti mitään, millä rikkoa köysi, joten hän alkoi repimään niitä hampaillaan. Se tehoaisi jossain vaiheessa.
Mutta ”jossain vaiheessa” ei riittänyt. Ulko-ovi avautui yhtäkkiä ja ovella seisoi vihreähiuksinen mies, kädessään päätön jänis. ”Toin prinsessalle ruokaa.” Mies sanoi ylpeästi ja asteli sisälle. Hänen katseensa oli hieman yllättynyt nähdessään tytön istualtaan, järsimässä paksua köyttä. Naurahdus pääsi hänen suustaan. ”Voi voi voi... Sinussa on sisua, se on pakko myöntää...” Mies läimäytti eläimen pöydälle. Darmaine nosti jalkansa sängylle ja työnsi itsensä aivan seinää vasten. Tytön pistävä katse seurasi tarkasti miehen tekemisiä. Arthurius riisui rauhassa ruudullisen paitansa, jonka alta paljastui paljas rintakehä. Mies oli lihaksikas ja täynnä arpia, niin isoja kuin pieniä. Kylkiluut paistoivat miehen iholta. Hän oli hoikka, mutta vahva. Mies käveli hitain ja pitkin askelein tytön luo. Tuon luihut sormet tavoittelivat naisen leukaa, Darmainen koettaessa vetää päätään taaemmas. Lopulta mies tuhahti ja nappasi kovakouraisen otteen paljon tuota pienemmän muodonmuuttajan leuasta. Tyttö murisi puristuksen aiheuttamasta kivusta. ”Muistutat niin isääsi, kultaseni. Olet selvästi saanut hänen itsepäisen luonteensa.” Mies hymyili ja tutki naisen kasvoja. Peukalollaan hän kosketti tuon huulessa olevaa rupea, sitä jonka hän eilen oli itse tehnyt. Mies oli ylpeä itsestään. ”Niin kaunis ja hauras, juuri niin kuin Reuben halusi sinun olevan.” Arthuriuksen ääni oli miltei lempeä. ”Tulen nauttimaan sen rikkomisesta.” Pilke ilmestyi miehen silmiin juuri ennen kuin hän riuhtaisi tytön kasvot kädestään. Darmaine kaatui sängylle. Hän jäi paikoilleen, painaen silmänsä kiinni, kuunnellen miehen askeleita. Olo oli tiedoton, avuton. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Lopulta tyttö pystyi vaan kömpimään sängyn kauimpaan kulmaan, nosti polvet syliinsä ja nojasi seinään. Sininet silmät tuijottivat paidatonta miestä, kun tuo käveli mökissä, lankkulattia naristen. Arthurius istui pöytänsä ääreen ja alkoi suolestamaan jänistä. Tuoreen veren haju, sekoitettuna tunkkaiseen pilaantuneeseen löyhkään, oli mukavaa vaihtelua. Omituinen yhdistelmä sai silti palan nousemaan Darmainen kurkkuun ja hän teki kaikkensa jottei oksentaisi.
”Valitan, prinsessa. Tuhmat tytöt ei tässä talossa saa ruokaa. Mutta saat jotain muuta kyllä ihan kohta.” Mies kujerteli penkiltään. Hänen otteensa oli rento, joka kertoi siitä että tuo oli tottunut suolestamaan eläimiä päivittäin. Tytön katse karkasi tutkimaan seinillä roikkuvia kalloja. Mies oli luultavasti tappanus jokaisen omin käsin. Eikä siinä ollut mitään pahaa, mutta se että tuo otti eläimen kallon muistoksi seinälleen, oli kuvottava ajatus. Darmaine ei voinut ajatella kuin että sama kohtalo odotti häntäkin. Kolaus palautti katseen mieheen. Arthurius oli noussut ja siirtyi ulos. Samassa tyttö alkoi nakertamaan köyttä. Hampaat eivät tehneet suurta tuhoa, mutta muutaman nauhan ne saivat kerrallaan rikki. Sinihiuksinen nainen oli toivoton. Vaikka hän näytti ulos päin rauhalliselta, hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja itkeä. Paniikki alkoi värisyttää lihaksia, pakottaen naisen tekemään töitä. Kauaa hän ei kuitenkaan jatkanut, sillä viherhiuksinen mies asteli pian takaisin sisään. Nähdessään tytön yrittävän karkuun nousi tuon huulille ilkeä hymy. ”Tiesitkö, Darmaine, sä oot aika seksikäs kun yrität pois. Vaikka tiedät varsin hyvin ettet pääse. Et vaikka kuinka yrität.” Mies avasi housujensa vyötä samalla puhuen pehmeällä äänellä, ”Kukaan ei tuu hakemaan sua täältä. Kukaan ei ikinä tuu löytämään sua.” Kyyneleet nousivat naisen silmiin. Huomaamaton päänpudistus tuli kuin itsestään. Hän ei halunnut uskoa miehen valheita, ne olivat vain uhkauksia, pelotteita. Jossain sisällään nainen kuitenkin tiesi, pelkäsi, että Arthuriuksen sanat olivat totta.
Vyö läimähti salamannopeasti Darmainen jalkaa vasten. Tyttö hengähti yhtäkkisestä kivusta ja nosti katseensa edessään seisovaan mieheen, pitäen käsillään kipeästä kohdasta. Viherhiuksen kasvoilla oli murhanhimoinen virne ja kirkas katse. Hän löi toisen kerran, kuunnellen tytön ähinää. ”Mitä? Etkö ano vapautta? Ajattelitko taistella vastaan? Vai kenties nautit tästä?” Mies naurahti viimeisen kysymksen jälkeen ja alkoi lyömään naista vyöllään monta kertaa peräkkäin. Darmaine nosti kätensä suojakseen, vaikka tiesi ettei se hyödyttäisi. Hän inisi kivusta. Sanaakaan hän ei ollut sanonut miehelle, eikä tulisi sanomaan, sen hän oli jo päättänyt. Ainoa vastaus minkä mies sai, oli uhmakas katse joka ei antaisi periksi.
Arthuriuksen lopettaessa Darmaine tunsi kuumottavan kivun sykkivän käsissään ja jaloissaan, kaikkialla mihin vyö oli osunut. Muutamasta kohdasta iho oli mennyt rikki ja pienet verivanat valuivat naisen iholla. Kyyneleet valuivat silmistä, mutta suu oli painettu viivaksi ettei hän vain itkisi ääneen. Mies käveli huoneen toiselle puolelle. Siniset, itkuiset silmät seurasivat vihaisina tuon kulkua. Lihaksikkaan käden pitkät sormet hivelivät seinällä olevia puukkoja. ”Ajattelin käyttää näitä kultapieniä sinuun, mutta en vielä.” Mies sanoi. Hänen äänensä oli innostunut, hän janosi verta ja kidutusta. Lopulta tuo nappasi kepi oven vieresta ja hymyili leveästi naisen puoleen. ”Tämä saa käydä alkulämmittelyyn.” Arthurius sanahti kuin jokapäiväisen asian. Darmaine hätkähti kun mies lähti kävelemään häntä päin. Keppi oli yli metrin pituinen, pajun tai jonkun muun ohuen ja joustavan puun oksa. Tyttö yritti kömpiä karkuun johonkin suuntaan, mutta ei päässyt mihinkään. Oksa läimähti suoraan tytön olkapäähän, avaten ihon vaivattomasti. ”Aah!” Naisen suusta pääsi kivulias huudahdus. Mies naurahti. Hän nautti toisen kivusta. ”Sieltähän se suloinen ääni löytyi.” Arthurius kehräsi ja latasi uuden iskun. Keppi osui tällä kertaa jalalle. Pari lyöntiä ei kuitenkaan riittänyt miehelle, vaan tuo jatkoi niin kauan kunnes naisen kehossa oli useita verta vuotavia haavoja.
Darmaine hengitti syvään. Miehen heittäessä kepin maahan, tyttö kykeni vain lysähtämään sängylle itkemään. Kyyneleet valuivat silmistä, sumentaen näkökentän. Keho oli voimaton, kipu tuntui polttavalta, kuin hän olisi ollut tulessa. Veri valui ihoa vasten sängylle. Sinisilmä tunsi yhtäkkiä kosketuksen pakarallaan. Hänen mielensä terästäytyi ja katse löysi Arthuriuksen nousseen sängylle polvilleen. Tytön jalat olivat jumissa miehen alla, tuon hivellessään tytön pehmeää ihoa. Darmainella ei ollut pakokeinoa. Mies laskeutui kunnolla naisen kehon päälle, hieroen itseään tuota vasten. ”Sä tulet nauttimaan tästä, prinsessa.” Mies kuiskasi aivan Darmainen korvan vierellä. Hänen kätensä puristeli naisen pakaraa. Tyttö sylkäisi. Se oli tarpeeksi hyvä vastaus Arthuriukselle, sillä tuo naurahti makeasti.
Voimakkaalla liikkeellä mies repäisi naisen alushousut rikki ja riisui ne sidotun kehon ympäriltä. Darmaine tunsi kuinka miehen kasvot kulkivat hänen selkäänsä pitkin alemmas. Hän alkoi rimpuilemaan viimeisillä voimillaan. Mies repäisi naisen pään tuon hiuksista taaemmas, laskeutuen itse samalle tasolle. ”Tch tch tch”, mies naksutti kielellään toruvasti, ”ollaampa sitä itsepäisiä. Tuhma tyttö saa tuhman rangaistuksen.” Darmainen silmät kostuivat uudelleen. Hänen rintaansa kivistu kun hän tunsi sormet jalkovälissään. Mies tunnusteli pitkän tovin, kunnes työnsi etusormensa naisen sisään. Kyyneleet tipahtivat lakanalle. Arthurius naurahti ja alkoi liikuttelemaan sormiaan edes takaisin. ”Mitä, enkö ole ollut tarpeeksi raju kun et ole yhtään märkä? Asia pitää varmaan korjata.” Mies totesi tylsistyneesti. Hän painoi väkivalloin naisen pään sänkyä vasten, liikuttaen sormiaan nopeammin. Nainen itki. Viherhiuksi päästi tytön hiuksista ja veti sormensa ulos. Tuon tyytyväinen hymähdys sai Darmainen sulkemaan silmänsä. Hän kuuli miehen riisuvan housunsa. Nainen painoi kätensä nyrkkiin. Pian mies nappasi naisen lantiosta kiinni, nostaen sen polvien varaan. Itkunkatkuinen hengitys värisi sänkyä vasten miehen tunkiessa itsensä naisen sisään. ”Ohh... Olet aika tiukka, prinsessa.” Mies totesi hymy huulillaan, alkaen liikuttamaan lantiotaan, tyydyttäen itseään. Hän läpsäisi paljasta pakaraa voimakkaalla avokämmenellä, naurahtaen perään.
Kipu oli hirvittävä, niin fyysinen kuin henkinen. Kuin naista olisi revitty kappaleiksi sisältä päin. Jossain vaiheessa hän oli menettänyt ajantajunsa täysin, kyennyt vain hengittämään ja itkemään. Kaikki kehon tuntema kipu oli turtunut lämpimiksi aalloiksi, jotka välillä pyyhkäisivät veltostuneen kehon yli. Siniset silmät tuijottivat oven alaosasta kajastavaa valoa ilmeettöminä. Välillä Arthurius läpsi ja raapi naisen kehoa. Ainoastaan silloin hän ähisi ja virnisti kivusta, kuin palaten todellisuuteen. Edes miehen silloin tällöin puhuvat sanat eivät tavoittaneet Darmainen tietoisuutta, ne olivat vain muminaa jostain kaukaisuudesta.
Monen tunnin jälkeen nainen vain makasi sängyllä, hikisenä, verisenä, likaisena. Hänen kehonsa oli haavojen ja naarmujen peitossa, hehkuen punaisena. Kädet ja jalat sidottuina, liikkumattomana, nainen hengitti hitaasti. Kyyneleet valuen poskillaan hän tuijotti edelleen eteen päin. Mies oli jo noussut hänen päältään ja kadonnut ulos. Darmaine ei halunnut ajatella oliko tuo lauennut hänen sisäänsä vai ei. Ajatus kuvotti häntä. Mutta tällä hetkellä hänellä ei ollut kuin ajatuksensa. Hän oli yksin, häpäisty, raiskattu, kidutettu. Ties kuinka kauan sitä tulisi jatkumaan.
Sinisilmä oli nukahtanut voimattomana ja heräsi outoon kilinään, luultavasti keskellä yötä. ”Huomenta, kultaseni. Nukuitko hyvin?” Arthuriuksen ääni kuului jostain pimeästä huoneesta. Kilinä jatkui hitaana ja pian tyttö tajusi äänen johtuvan kahdesta metallista joita liu'utettiin toisiaan vasten. Hän tunsi kehonsa olevan vieläkin turtana, lihakset eivät toimineet kunnolla, jäsenet tuntuivat kankeilta. Darmaine ei vastannut miehelle, vaan nousi istumaan sängylle. Viistely loppui ja nainen hahmotti miehen hahmon pimeässä. Askeleet olivat raskaat, mutta rennot. Kohta hän kuuli veden lotinaa ja askeleet lähestyivät. Nainen peruutti aivan kaukaisinta nurkkaa vasten, vaikka tiesi ettei pääsisi pakoon. Mies istahti sängylle ja kosketti naisen polvea. ”Tässä on vettä, sun pitää juoda.” Tuo puhui lempeällä äänellä. Liian lempeällä. Muodonmuuttaja tarjosi puista mukia naiselle, joka ei tiennyt mitä tehdä. Hänellä oli jano, mutta jos tämäkin oli jotain typerää peliä, nainen ei halunnut olla siinä mukana. Arthurius kuitenkin silitti tytön polvea ja vei mukia lähemmäs tuon kasvoja. Lopulta Darmaine suostui juomaan ja otti mukin miehen kädestä. Hän hörppi mukin tyhjäksi. Tyytyväinen hymähdys kuului viherhiuksen suusta ja tuo otti tyhjän mukin vastaan, vieden sen pöydälle. ”Oikein hyvä, nyt jaksat taas.” Miehen ääni muuttui kiihkeäksi. Tuo käveli takaisin naisen luo, pakottaen tuon sänkyä vasten. Sinisilmällä ei ollut voimia taistella takaisin. Hän tunsi toisen kädessä olevan jonkinlainen teräase. Arthurius repi paidan naisen päältä ja suuteli tuon paljasta selkää. Yhtäkkiä Darmaine tunsi hampaiden uppoavan lapaansa. ”Argh...” Hän voihkaisi kivusta, purren hampaansa yhteen. Mies imi vuotavaa verta kuin itikka ja nuoli haavan puhtaaksi. Tällä kertaa mies ei puhunut mitään. Hän vain nautti saadessaan käyttää pienen naisen vartaloa omiin tarkoituksiinsa. Arthurius tunkeutui naisen sisään väkivalloin, välittämättä tuon kivuliaasta vikinästä. Päinvastoin, mies tyydytti itseään aina vain kovempaa, mitä enemmän nainen päästi ääntä. ”Aaahh.” Darmaine ärisi vihaisena, kivuissaan ja häväistynä. Hän kuuli miehen naurahtavan. ”Taidat nauttia.” Arthurius sanahti, vetäen itsensä ulos, vain tunkeakseen sen uudelleen sisään, kovempaa kuin aijemmin. Darmaine huusi, ensimmäistä kertaa. Repeytyvä kipu purkautui hänen alapäähänsä. Nainen tunsi terän rintojensa alla. Se teki kirvelevän viillon ihoon, kuin muistuttaen olemaan hiljaa. He molemmat tiesivät ettei kukaan kuulisi huutoa. Terä siirtyi ihoa pitkin kyljelle. ”On niin sääli rikkoa näin kaunista ihoa.” Arthurius huokaisi, jatkaen liikkumista naisen sisällä. ”Painu hautaan...” Darmaine ei enää jaksanut. Hän uhmasi miestä, mutta mitä hän voisi hävitä? Hän oli jo hävinnyt kaiken. ”Mitä kukkanen sanoi?” Mies nosti tytön päätä puukkonsa terällä. ”Sanoin... että painu hautaan!” Darmaine sylkäisi muristen. Arthurius naurahti, jonka jälkeen viilsi pitkän haavan naisen reiteen. Kipu sai tuon huutamaan toiseen kertaan. ”Kannattaa opetella pitämään tupa kiinni, prinsessa.” Viherhiuksi sanoi ylväästi, kunnes nappasi tytön hiuksista kiinni ja alkoi takomaan tuon päätä viereiseen seinään. Kolmannen osuman jälkeen Darmaine menetti tajuntansa.
Herätessään veren haju tuntui tulvahtavan voimakkaampana kuin ennen. Naisella ei ollut ajantajua ollenkaan, olisi voinut olla ilta tai aamu, hän ei olisi osannut sanoa enää. Koko keho oli voimaton, mikään raaja ei liikkunut, vaikka kuinka yritti. Silmät sulkeutuivat. Nainen menetti viimeisetkin toivon rippeet ja antoi kehonsa maata alastomana, heikkona, käytettynä, sängyllä johon hänet oli sidottu. Hän tahtoi kuolla. Hetken päästä Arthurius ilmestyi ovelle. Siniset silmät eivät seuranneet enää miehen liikkeitä, ne tuijottivat tyhjyyttä edessään. ”Ah, oikein kaunista huomenta, kukkaseni.” Miehen lämmin ääni oli pelkkää ilmaa tytölle, sanoilla ei ollut mitään merkitystä. ”Hmm... taidat tarvita jotain herätykseksi.” Viherhiuksinen mies naurahti ja riisui vaatteensa. Hetken päästä hän oli taas naisen sisässä. Darmaine kykeni vain valuttamaan suolaisia kyyneleitä pedille. Hän ei tuntenut kehoaan. ”Olet tainnut jo tottua tähän, vai? Tarvitsetko vaihtelua? Sinullahan on tässä toinenkin paikka mihin voisin mennä.” Leikkisä, uhkaava, ääni naurahti. Naisen huulet vääristyivät inhosta. ”Uskallatkin...” Hiljaiset sanat pääsivät tuon suusta. Mies läpsäisi mustelmilla olevaa pakaraa naurahtaen makeasti. ”Kunhan vitsailin, kultaseni.” Tuo sanahti kevyesti. ”Mutta minä odotan innolla jälkikasuamme. Siitä tulee jännittävää.” Miehen kuiskatut sanat saivat Darmainen hengähtämään. ”Sinä likainen paskiainen...” Nainen itki. Hänen kehonsa veltostui. Millään ei ollut enää väliä, kaikki elämänhalu katosi kuin tuhka tuleen. Ajatukset sumentuivat, tyttö ei halunnut välittää.
Muutaman hetken päästä kuitenkin ovi avautui. Naisen silmät sokaistuivat valon määrästä, mutta mies tunnisti tulijan oitis. ”Azrael, mukava että pääsit mukaan. Haluatko oman osasi Kreivin lahjasta?” Arthurius kysyi kevyesti. Darmaine etsi sumealla katseellaan pojan piirteitä auringonvalon täyttämästä oviaukosta. Hän yritti saada sanoja suustaan, mutta mikään ei tullut ulos. Ainoastaan uudet, tuhannet, kyyneleet täyttivät silmät. Toivon vaimea kipinä välähti hänen mielessään.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:22:01 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:22:01 GMT
Azrael, luku 14 → Anteeksipyyntö
Tuijotin näkyä hetken kauhistuneesti ennen kuin muistin miten jalkani toimivat. Minä olin varautunut tähän, mutta asian näkeminen oli kauheampaa kuin olin osannut edes kuvitella. Olin halunnut suojella sinihiuksista juuri tältä - en ollut onnistunut. Minä tulisin kuolemaan tämän virheen myötä. ‘’Pidä turpasi kiinni.’’ Murahdin kolkosti ja viskasin puukon seinään niin lähelle Arthuriuksen kasvoja, että tämän oli pakko siirtyä kauemmas naisesta. Päästettävä irti lelustaan. Naksautin kieltäni ja laskematta askeliani niin lähestyin Arthuriusta. Minun oli pakko rauhoittua, olla ajattelematta mitään muuta kuin seuraavia tekojani. En halunnut ajatella naista saatika tämän kärsimyksiä, koska muuten olisin ollut jo aikoja sitten sekoamispisteessä. Nyt pakotin itseni olemaan rauhallinen, hengittämään normaalisti. Pyrin pitämään katseeni erossa naisesta, tämän kyynelisistä kasvoista ja häväistyssä ruumiissa. Pääsin kaksikon väliin jolloin vedin puukon seinästä, käännyin Arthuriusta kohden. Mies tuijotti minua ja sitten puukkoa jonka hän varmasti tunnisti omakseen. ‘’Olet pitänyt siitä hyvää huolta..’’ Mies naurahdi hiljaa, en tiennyt kumpaa hän loppuviimein tarkoitti; puukkoa käsissäni vai Darmainea joka oli pelottavan hiljaa. Minun olisi saatava nainen vapaaksi mahdollisimman pian. Pakotin alastoman miehen puukolla kauemmas. Oikeastaan edes tiennyt, miksi Arthurius peruutti niin halukkaasti kauemmas. En uskonut hetkeäkään, että hän uskoi minun pystyvän tekemään mitään. Arthurius ei pelännyt teräasetta. Hän luuli, että minä en tiennyt hänen epäilyistään. Hän piti minua edelleen lapsena. Pieni, sadistinen virne kohosi kasvoilleni ja astuin kaksi pitkää askelta saavuttaakseni miehen. Se pieni hämmentynyt hetki miehen pohtiessa siirtoani oli minulle tarpeeksi - iskin puukon tämän vatsaan. En kuitenkaan edes yrittänyt tappaa häntä - mitä hauskaa siinä olisi ollut? Potkaisin hänet kauemmas samalla irroittaen puukon. Hymähtäen katsoin miten mies vajosi kaksinkerroin verenpuna värjäten puulattian. Näky oli miellyttävä tilanteesta huolimatta.
Käännyin vihdoin kohti tyttöä, mutta suurempia miettimättä irroitin oitis köydet. Välillä minun oli pakko tarkistaa, että Arthurius ei suinkaan päässyt yllättänyt minua. Se ei olisi ollut lievästi sanottuna mukavaa ja tällä hetkellä olin naisen ainoa toivo. Vilkaisin kuin ohimennen naisen ruumista joka sai raivoni vain yltymään. Hän oli mustelmien ja veren peitossa. Suustani karkasi vaimea murahdus ja hetken katseellani etsin jotakin päällepantavaa. Huokaisten päädyin siihen vaihtoehtoon, että minun oli riisuttava hupparini. Se oli tarpeeksi iso peittääkseen Darmainen, mutta ensiksi kantaisin naisen pois tästä mökistä. Arthurius ei saanut enempää katseltavaa. Varovasti kuin peläten hajoamista nostin tytön syliini, hän oli luultavimmin pyörtynyt ja pulssi oli hitaampaa kuin normaalisti. Purin huultani ja pakotin itseni kävelemään ulos vaikka oikeasti halusin raadella Arthuriuksen kuoliaaksi, suolistaa miehen ja jättää kitumaan. Sen minä halusin tehdä ja sen minä tulisin myös tekemään. Kannoin alastoman tytön metsän suojaan jatkaen kuitenkin kohti jokea jonka ohitse olin kulkenut - se joki jonka rannassa oli ollut naisen verta. Vilkaisin sylissäni makaavaa naista hiljaa, kuin punniten että antaisinko veden huuhdella suurimmat veritahrat hänen iholtaan. Lopulta tullen siihen päätökseen, että niin oli parhainta. Askeleeni olivat pitkiä ja nopeita, mutta en siitä huolimatta juossut. Pääsin joelle nopeammin kuin olin muistanut, kenties kymmenessä minuutissa - siltä se ainakin tuntui. Joelle päästyä laskin tytön varovasti viileään veteen. Hän ei ollut vieläkään tullut tajuihinsa ja se jos jokin oli hyvä juttu. Naista tuskin olisi helppo kuljettaa Linnalle kun hän kuitenkin pelkäisi minua kuin olisin itse ollut Arthurius. Purin huultani ja pyrin olla ajattelematta koko asiaa. Tarkkailin joen vartta kuin etsien jotakin. Minun olisi riisuttava huppari yltäni jos en löytäisi etsimääni.
Lopulta huomasin jotakin vastarannalla. Kohotin katseeni tutkien esinettä. Se oli jonkinsortin laukku. Luultavimmin Darmainen. Vilkaisin sivusilmällä naista ja lähdin sitten pitkin askelin ylittämään jokea. Onnekseni se todella oli varsin kapea, jotta minulla ei kastunut muut kuin housut. Katsahdin laukun sisällön; vaatteita jotka näyttivät jopa kuivilta. Selvästi positiivinen juttu - ainoa koko matkassa. Otin repun mukaani ja ylitin joen jälleen veden roiskuessa ympärilläni. Nostin naisen vedestä; joen viileä vesi oli tehnyt työnsä ja huuhdellut veren pois, mutta nyt naisen ruumis tuntui kylmältä - tulisi luultavimmin vilustumaan. Huokaisten kaivoin repusta vaatteet jotka näyttivät tarpeeksi lämpimiltä; minun hupparini ja pitkät housut, viltin kiedoin tytön ympärille. Heitin repun selkääni ja nostin sitten tytön syliini. Matka tulisi kestämään yli päivän ja se tulisi etenemään hyvin hitaasti, nukkumaan en ehtisi jos halusin pitää pääni. Kuljin joen vartta pitkin tuntien miten terävät kivet viilsivät jalkani verille, mutta kuin väkisin halusin tuntea kivun jotta pysyisin hereillä ja saisin myös jalkani toimimaan. Yö oli kylmä ja sai minut välillä värähtämään. Pitkästä aikaa en ollut tuntenut kylmyyttä toisin kuin nyt, se oli outoa, mutta samalla hyvin piristävää. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat iloisesti tietämättä vaarasta. Puristin kuin vaistomaisesti tyttöä lähemmäs minua ja huokaisin hiljaisesti. Yö meni ripeästi kävellessä tytön tuhisten sylissäni - niin viaton hän oli siinä maatessa, että en voinut muuta kuin surra julmaa kohtaloa.
Aamu auringon ensimmäiset säteet valaisivat metsän ja paljastivat oitis eläinten piilopaikat - mikään ei jäänyt huomaamatta. Ensimmäistä kertaa hengityksen lisäksi tyttö näytti elonmerkkejä avaamalla silmänsä. Hetken tyttö vain tuijotti aamutaivasta rekisteröimättä pahemmin mitään, enkä minä sanonut sanaakaan. En halunnut rikkoa monen tunnin hiljaisuutta kysymällä tyhmiä kysymyksiä, kuten miten menee tai mitä kuuluu - koska naisellahan meni helvetin paskasti. Askeleeni olivat hidastuneet huomattavasti johtuen yöllisistä naarmuista jaloissani ja väsymyksessä. En saanut pysähtyä nyt. Hiljaisuutta kesti monta kymmentä minuuttia naisen vain tuijottaessa taivasta joka oli nyt jo kirkkaansininen muutamine pilvenhattaroineen. “Haluan kävellä itse, päästä minut alas.” Naisen ääni oli käskevä, hän oli tosissaan. Vilkaisin kuitenkin vain tyttöä hymähtäen, en uskonut hänen pystyvän kävelemään askeltakaan, “Nyt.” Darmaine tiuskaisi ja sai minut huokaisemaan. Pysähdyin ja laskin naisen kahdelle jalalle. Darmaine itsepäisesti pakotti itsensä seisomaan minun tarkkaillessa tilannetta viereltä. Ristin käteni rinnalleni ja tarkkailin naista tämän ottaessa askeleen; yhtäkkiä naisen jalat päättivät pettää alta ja nopeasti olin tarttunut Darmaineen nostaen tämän syliini. Naisen kasvot olivat pienestä nolostuksesta muuttuneet punertaviksi, mutta muuten hän näytti olevan minulle suorastaan kiukkuinen. Huokaisten jatkoin matkaa. Ei ollut minun vikani, että hän ei pystynyt kunnolla edes kävelemään. Käveltyäni monta sataa metriä eteenpäin, varmasti jopa kilometrejä niin näin naisen vihdoin leppymään - edelleen kuitenkin jotakin silmissä jota en tunnistanut vaikka kuinka yritin. Lopulta käänsin katseeni pois ja keskityin luontoon ympärilläni. Mielessäni vilisi liikaa kaikkea ja lopulta minun oli pakko pysähtyä. Tuijotin vain lasittuneena eteeni tuntien miten jalkojani sattui ja päätäni särki. Tunsin miten siniset kiharat valuivat silmilleni ja painostava ilma sai kehoni epämukavaksi. Pian alkaisi satamaan ja ukkostamaan, tunsin sen luissani asti.
‘’Anteeksi..’’ Tyttö kuiskasi hiljaa saaden minut vihdoin räpäyttämään silmiäni. Käänsin katseeni kuin robotti naiseen ja astuin askeleen eteenpäin - sitten toisen. Pian olin jo jatkamassa matkaa. ‘’Mitä turhia.’’ En tuonut kasvoilleni hymyä, en suonut naiselle pahemmin edes katsetta - se olisi kuitenkin ollut väkisinkin säälivä ja minä inhosin sääliä, Darmainen tuntien hänkään ei pitänyt siitä - mutta mistä minä tietäisin. Ja Kreivin tytär saisi oikein paljon sääliä myös Linnassa. Purin huultani ja tuhahdin ajatuksilleni. Sääli oli sairautta. Pelko heikkous - tunteet olivat heikkous. Siitä huolimatta minä pidin tunteista. En minä olisi Darmainea hakenut pois ilman tunteita. Vihdoin saatoin myöntää sen myös itselleni. Päivä oli ollut jo tovin, matka tuntui kuitenkin menevän jopa nopeasti. Joki oli kadonnut viereltämme jo aikoja sitten, maisemat muuttuneet suorastaan radikaalisti. ‘’Pysähdytään pian, sinulla on varmasti nälkä ja jano.’’ Totesin rauhalliseen sävyyn, kuin todeten asian itselleni. En tuntenut vieläkään pahemmin nälkää tai janoa, se oli outoa. Olin edelleen tuohtunut ja mielessäni pyöri näky Darmainesta, Arthuriuksen sanat. Tunsin miten raivo pyrki jälleen pinnalle. Minun oli rauhoituttava, Darmainen ei tarvinnut nähdä vihaani. Ei nyt, ei koskaan. Olin päättänyt vähän oikaista reitiltä ja nopeasti tajusin edessä olevan niitty. Kohotin katseeni kuin tutkien. Se oli aivan liian näkyvä paikka, mutta huomattavasti turvallisempi kuin keskellä metsää - kaiken näki, myös lähestyvän vaaran. Ja kaiken lisäksi niityn jakoi kahtia kapea joki.
‘’Hyvä paikka.’’ Nyökkäsin kohti niittyä jota kohti myös Darmaine käänsi päänsä ja hymyili sitten lähes huomaamattomasti. ‘’Täydellinen.’’ Se oli hiljainen kuiskaus, en edes kuullut sitä kunnolla, mutta siitä huolimatta se sai minut vaistomaisesti hymyilemään. Tyttö tulisi kyllä kuntoon, ajan kanssa. Ei päivissä, ei viikoissa, mutta joskus. Kuljin niityn poikki huomaten nopeasti miten leppäkertut lähtivät lentoon astellessa lähettyville. Se oli kaunista. Vein tytön yhden ison kiven luokse ja laskin hänet nojaamaan sitä vasten. Vilkaisin tyttöä ohimennen kuin tarkistaen kaiken olevan hyvin. ‘’Tulen pian takaisin, koitan keksiä meille syötävää.’’ Pahoittelin pelkällä katseellani sitä, että en todella osannut olla ihmisten kanssa. Tungin kädet taskuun ja kävelin metsän varjoihin. Vilkaisin taakseni ja huomasin miten Darmaine tarkkaili joen kulkua katsomatta edes minua kohden. Hyvä. En halunnut mennä kauas, joten pyrin pysymään vain ja ainoastaan varjoissa, puiden suojassa. Tuijotin edessäni olevaa puunrunkoa kuin haastetta - haastajaa. Puristin nyrkin kiinni ja hengitin muutaman kerran syvään. En tiennyt yritinkö estää itseäni, mutta ainakin kipu sävähti koko kehoni ylitse kun nyrkki osui puuhun. Olin lyönyt kovempaa kuin ajattelin ja tulisin vielä katumaan sitä. Kuiva naurahdus karkasi huuliltani ja vilkaisin kättäni josta oli alkanut vuotaa verta; minusta tuntui siltä, että rystyset olivat murtuneet. Niiden parantumiseen menisi kyllä aikaa, mutta ainakin kipu piti hereillä. Ja seuraavaksi ruokaa. Muutuin tutuksi mustaksi ketuksi ja ehdin ottaa vain yhden askeleen kunnes tajusin, että en edes tiennyt mitä nainen söi. Olisi huvittava näky jos toisin Darmainelle peuraa hänen itsensä ollessa myös peura. Huokaisten päädyin vaihtoehtoon, että nainen saisi syödä joeasta pyydettyä kalaa. Olin ollut yllättävän hyvä kalastamaan jo pienestä pitäen - kettuna tietenkin. Itselleni tyydyin nappaamaan pienen hiiren itselleni, mutta heti kun tunsin pienen nisäkkään veren suussani niin nälkä katosi oitis. Ei, minulla ei ollut nälkä - halusin vain tuntea veren rautaisen maun suussani. Se rauhoitti minua. Huokaisten kyllästyneenä laskin hiiren maahan ja päädyin palaamaan takaisin naisen seuraan. Muutuin takaisin ihmiseksi ja vilkaisin veren värjäämää kättäni. Järkyttyisiköhän nainen pahasti?
Astelin niitylle ja tuijotin naisen sinisiä, sekaisia hiuksia ja silmiä jotka painuivat kuin väkisin kiinni. Valitettavasti en voinut antaa naisen nukahtaa ennen kuin hän oli saanut syötyä. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle niin kyykistyin maahan ja tarkastelin hetken tytön kasvoja. ‘’Syötkö kalaa?’’ Kysyin varovasti ja huomasin miten nainen säikähti tuijottaen minua sitten suurilla silmillään. Vastasin hänen katseeseen kasvoilla ilmeetön maski. Oikeasti minua hymyilytti reaktio, mutta en antanut sen tulla esille. ‘’Mitä? Syön..’’ Nainen haukoitteli ja siirsi katseensa käteeni kuin vaistomaisesti tuijottaen sitä monta sekuntia. Hän ei tajunnut sitä aluksi, mutta vihdoin hänen tajutessa käteni olevan veren peitossa niin kasvot kävivät monien tunteiden skaalan inhosta pelkoon, pelosta huoleen. ‘’Hyvä.’’ Vastasin jopa jokseenkin tylysti, ei sääliä. Se oli kuin äänetön sopimuksemme. Ja käteni oli minun taideteokseni, miksi minua tarvitsisi siitä sääliä? Muutuin ketuksi ja lähdin höyhenen kevyin askelin joelle. Tuijotin kirkasta pintaa hetken lähtien sitten kohti vastakkaiseen suuntaan, yläjuoksulle. Seurasin koko ajan vettä jotta saisin mahdollisesti vastaan tulevan kalan kiinni. Mitään ei silti näkynyt, ei vaikka kuinka yritin katsoa ja etsiä. Missä ne pienet pirulaiset nyt olivat? Yhtäkkiä lähellä toisen puolen rantaa huomasin uiskentelevan viattoman kalan - eipä siitä paljoa saanut, mutta tarpeeksi. Syöksähdin veteen saukon lailla ja vasta toisella puolella päädyin pintaan. Pitelin suussani lohta, mutta pyrin purematta sitä kovinkaan kovaa. Laskin sen kuivalle maalle ja muutuin takaisin ihmiseksi. Nappasin puukon ja vain sekunteja sen jälkeen kala oli kuollut. Tartuin pyrstöön ja loikin kiviä pitkin toiselle puolelle takaisin Darmainen luo vettä valuvana.
‘’Kesti.’’ Nainen hymähti ja sai minut pyörittelemään silmiäni. Laskin kalan naisen vierelle ja lähdin oitis hakemaan puita. Pitäisi saada tuli tehtyä ennen iltaa, pitäisi pedot pois ja tyttö saisi lämpöä. Tuijotin taivaalle, aikaa olisi vielä vaikka kuinka paljon. Aloin keräämään kuivia oksia syliini samalla ajatellen, että miten saisin tulen syttymään. Kiviä käyttäen? Huokaisten jatkoin tuntien miten kuivimmat oksat viilsivät käsiäni. Murtuneet rystyset sattuivat, painon varaaminen kädelle sai kipuaallon. Hammasta purren keräsin loputkin ja otin vielä muutaman kiven. Hyvällä tuurilla tulenteossa ei menisi kauan. Palasin niityn poikki takaisin tytön luokse. Aloin kyhätä kepeistä jotakin nuotion tapaista tarpeeksi lähelle vettä, mutta samalla lähelle tyttöä. Pian tuli vaikein osuus; tuli. Nainen oli ottanut kalan käsiinsä ja odotti selvästi jotakin. Hetken tuijotin hämmentyneenä kunnes ojensin kepin ja puukon kysyvästi. Halusiko nainen ne? Nähtävästi kyllä, koska pian hän alkoi työstämään sitä laittaen kaiken keskittymisensä siihen. Vedin kiveä toista vasten kerran, toisen ja kolmannen.. Pian tunsin miten vitutus nousi, mutta mitään ei tapahtunut. Vielä muutaman kerran. Tarvitsin yhden helvetin kipinän. Kokeilin uudelleen ja tunsin miten kivi lipesi otteestani viiltäen uuden verta vuotavan haavan kämmeneeni. Matala naurahdus karkasi suustani ja tuijotin hetken käsiäni; käsivarret uusilla naarmuilla, peittäen vanhat; rystyset verillä ja yhtä paskassa kunnossa kuin aina ennenkin ja kämmenessä viilto. Miten minä selviän elämästä? Uuden raivonpuuskan vallassa jopa tuli suostui syttymään; muutaman kerran kokeiltua kipinä sytytti kuivat oksat tuleen. Tuijotin liekkiä hiljaa ja siirsin sitten hitaasti katseeni kämmeneeni. Vilkaisin naista edessäni joka tuijotti liekkiä lamaantuneena. Muistin sen kerran Linnan käytävällä kun Darmaine oli nuolaissut vertani sormistaan, pieni hymynhäive kävi kasvoillani. Nainen oli vihdoin saanut kalan tikkuun ja pyöritteli sitä vartaassa väsyneenä. Jopa minun teki mieli nukkua, mutta en voinut. Minun oli vahdittava - lähdettävä heti kun tyttö oli saanut syötyä ja hetken levättyä.
‘’Azrael..’’ Hän lausui nimeni hiljaa, varovasti, mutta sai minut kohottamaan katseeni oitis. Näytin varmasti hämmentyneeltä, ‘’Oletko vielä vihainen Ardenille?’’ Kysymys yllätti minut täysin, mutta sai kuitenkin surullisen hymyn kasvoilleni. Tuijotin hetken tyttöä ennen kuin käänsin katseeni liekkeihin. ‘’Ei, en ole. En vaikka kuinka haluaisin. Arden on pikkuveljeni ja minulle kaikki.’’ Hymähdin vaimeasti. Hiljaisuus laskeutui päällemme kuin verho ja hetki kului kuunnellessa tulen lieskojen nälkää. Pian Darmaine alkoi syömään käyttäen apunaan veistä. Huokaisten laskin käteni koukussa olevien polvien ylle. Olimme kahdestaan metsässä, mikä esti minua puhumasta Jayesta. ‘’Minulla oli isosisko.’’ Rikoin hiljaisuuden ääni pysyen matalana, hiljaisena. Laskin pään käsiini ja tuijotin liekkejä, ‘’Hän opetti minulle kaiken, jopa kukkaseppeleet. Hän oli taitava tekemään niitä. Olen yrittänyt opettaa myös Ardenia, mutta häntä ei kiinnosta yhtä paljoa..’’ Naurahdin hiljaa miettiessä miten pikkuveljeni oli juossut pitkin kukkaniittyjä minun epätoivoisessa yrittäessä opettaa tuttua kikkaa. Vasta vanhempana Ardenia on todella kiinnostanut kukkaseppeleet, vihdoin. ‘’Jaye halusi ajatella ihmisistä aina hyvää, nähdä kaikessa vain hyvät puolet.. Jaye oli naiivi, lapsenomainen.. Kukaan ei koskaan halunnut rikkoa sitä kuplaa hänen ympäriltään.” Tuijotin edelleen palavia liekkejä, kunnes vihdoin korjasin ryhtini ja vein kasvoilleni tutun välinpitämättömän ilmeen. Otin huvenneesta risukasasta muutaman kepin lisää liekkien syötäväksi.
“Tarvitset unta.” Totesin nyökäten naiselle joka oli hetken tutkinut minua katseellaan. Lopulta, hitaasti mutta varmasti väsymys vei voiton ja hän vaipui uneen. Tuijotin hetken Darmainea ennen kuin käännyin kokonaan tulen puoleen. Tajusin muutaman minuutin päästä, että kyyneleet olivat värjänneet kasvoni, jättäneet vaatteilleni pisaroita. Nousin varovasti ylös ja astelin joen luokse jonka ääreen polvistuin. Tuijotin peilikuvaani tovin tekemättä mitään - miten heikko ihminen saattoi olla? Miten heikoksi tunteet tekivät? Purin huuleni verille. Tein käsistäni kulhon ja tunsin oitis kirvelyä kämmenessä. Vasta silloin muistin haavan ja tuijotin sitä hetken - sen paranemisessa menisi vielä kauan ja en kuitenkaan antaisi sen parantua rauhassa. Siitä jäisi luultavimmin arpi, yksi uusi lisää. Lopulta tein sen mikä minun alunperin pitikin; huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Annoin kyynelten huuhtoutua pois. Tuijotin vielä hetken peilikuvaani ennen kuin nousin ja käännyin ympäri; yö oli tullut hiljalleen ja pian joutuisimme jatkamaan matkaa jotta pääsisimme Linnalle vielä kun oli jotenkin valoisaa. Sammutin liekin käyttämällä hyväksi vieressä olevaa vettä ja pian ilmassa kuului sihinä veden koskiessa kuumia liekkejä lopulta sammuttaen ne. Talloin vielä varmuuden vuoksi kyhätyn nuotion ennen kuin kumarruin naisen puoleen. Vilkaisin käsiäni kuin varmistaakseni niiden olemassaolon. Kantaisin vaikka väkisin naisen Linnalle. Nostin sinihiuksisen syliini pidellen häntä edelleen yhtä hellästi kuin aiemminkin - pelkäsin hänen menevän rikki. Ylitin joen ja tunsin miten vesi ylettyi yli polvien, kasteli housut ja sai vesipisarat roiskumaan ympärille. Yö oli kylmä ja lämpöasteita oli vähän, tuuli oli kova ja hetken sain huolehtia tytön voinnista - pian huoli kuitenkin väistyi kaiken muun tieltä. Vaivuin omiin ajatuksiini yön pimeyden ympäröidessä minut. Osasin Linnalle varmasti silmät sidottuina.
Ajatuksiini tuli tuttu muisto, hyvin elävänä. Lucianin huulet omillani. Tajuamatta asiaa edes itse, halusin jonkun läheisyyttä - vaikka se olisi ollutkin Lucian. Nuolaisin vaistomaisesti huuliani ja huokaisin hiljaa. Käänsin katseeni vaistomaisesti taivaalle. Auringon nousemiseen olisi vielä ainakin tunti, mutta siitä huolimatta eläimet olivat alkaneet jo heräillä uniltaan. Metsään tuli eloa nopeasti ja sai minun ajatukseni vihdoin lopettamaan turhan kierron. Ei Luciania, Arthuriusta, Reubenia.. Käänsin katseeni sylissäni nukkuvaan tyttöön. Oli vain Darmaine, minä ja metsä täynnä elämää. Kaikki tuntui olevan hyvin, liian hyvin. Totuus oli kuitenkin eri - kuten aina. Miksi edes muutama viikko ei voinut olla rauhallista. Ja miksi olin aina Darmainen kanssa tai hänen takiaan suurimmissa sotkuissa? Naurahdin hiljaa, Jaye sanoisi pohdintoihini varmasti vain, että: ‘’naiset ovat sellaisia, mutta ilman naisia ei olisi teikäläisiäkään joten siivoa sotku ja ole hiljaa.’’ Purin hammasta. Minä kaipasin huolehtivaa isosiskoa, joka huomasi pahanolon ja osasi lohduttaa. Ja naurattaa, ainakin välillä. Nyt minulla oli pikkuveljenä rotta. Naurahdin päätäni pudistellen ja kohotin katseeni. Olin yllättävän lähellä Linnaa, mutta vielä menisi muutamia tunteja ja Darmaine alkoi jo heräilemään. En uskonut naisen pystyvän vieläkään kävelemään, joten en laskenut naista alas. ‘’Huomenta, kaikki hyvin?’’ Kysyin naiselta katsoen kuitenkin suoraan eteenpäin. Lintujen laulu ja metsästä kuuluva rapina olivat ainoat äänet. Nainen liikahti aavistuksen ja sai oitis kipuaallon. Suustani karkasi vaistomaisesti henkäys, mutta Darmaine oli kuin ei olisi kuullutkaan sitä. Asia hymyilytti minua, hän todella osasi pelata peliä hyvin - ei sääliä, ei huomiota. ‘’Näyttääkö siltä?’’ Naisen suusta tullut sarkastinen kommentti nauratti minua ja loihdinkin kasvoilleni virneen. Vilkaisin naista huvittuneena antaen hiusteni valua jälleen silmille, enhän niitä voinut edes siirtää pois. ‘’Ainakin jaksat vittuilla..’’ Naurahdin, ‘’Joten etköhän.’’ Minua edelleen hymyilytti, mutta hiljalleen hymy vain haihtui pois ja hiljaisuus vaipui yllemme. Kumpikaan ei keksinyt sanottavaa ja sen todella huomasi. Hiljalleen kiusallisuus katosi ja hiljaisuudesta tuli enemmänkin sellainen, että molemmat meistä vain ajatteli jotakin todella keskittyneesti. Minä ajattelin askeliani, niiden hiljaista ääntä joka sulautui yhdeksi osaksi metsää. En ole ollut Linnassa muutamaan päivään ja sen saattoi huomata rentoutumisesta, minun ei tarvinnut ahistua kiviseinien sisällä hetkeen.
‘’Pian sataa..’’ Mutisin lähinnä itselleni kun hiljaisuutta oli kestänyt monta kymmentä minuuttia. Taivaalle oli kerääntynyt tummia sadepilviä ja aikaisempi painostava ilma tuntui iholla. Pian sataisi kaatamalla ja ukkostaisi, mutta onneksi olimme pian jo Linnalla. Emme pääsisi kastumatta, mutta eipä tarvitsisi kauaa kulkea sateisen petollisella polulla joka muuttuisi suorastaan tappavan vaaralliseksi sateen tehdessä siitä mutaisen, liukkaan. Tyttö nyökkäsi hiljaisesti ja käänsi kasvonsa sitten aavistuksen suojaan ensimmäisten pisaroiden osuessa kasvoille. Ei menisi kuin pieni hetki ja taivaalta tulisi vettä kuin saavista kaatamalla. ‘’Darmaine, haluan sanoa tämän ennen kuin mitään tapahtuu..’’ Vilkaisin naista sylissäni joka vilkaisi minua silmiin hämmentyneenä, silti peläten tulevaa, ‘’Reuben ei ole sellainen kuin haluat hänen olevan - onhan hän isäsi ja tiedän sinun haluavan uskoa hänestä pelkkää hyvää..’’ Pieni, surumielinen hymy kohosi kasvoilleni, mutta jatkoin siitä huolimatta. ‘’Minun piti suojella sinua. Lupasin Reubenille tekeväni sen ja en onnistunut siinä - tulen maksamaan siitä vielä. Ehkä hengelläni.’’ Hymähdys karkasi huuliltani. Reuben tuskin itse tappaisi minua, mutta hänen ei varmasti tarvitsekaan. Eiköhän Kreivi keksisi keinon siihen ongelmaan. ‘’Tämän ei pitänyt mennä näin.’’ Naurahdin hiljaisesti. Ei todella, mutta mikäpä tässä enää menisi niin kuin pitäisi? Näin jo kaukaa Linnan ja jatkoin matkaa nopeammin. Tyttö ei sanonut mitään ainakaan kuuluvasti, tarkkaili vain kasvojani kuin etsien jotakin, mutta kun sitä jotakin ei löytynyt niin hän sulki silmänsä huokaisten. En tiennyt uskoiko hän vai ei, en tiennyt sillä hetkellä oikeastaan mitään. Pian tajusin seisovani Linnan pihamaalla. Askeleeni hidastuivat kuin automaattisesti, mutta en missään vaiheessa pysähtynyt. Tunsin pitkästä aikaa tarvetta saada juoda jotakin. Suuni tuntui aivan liian kuivalta, mutta en tiennyt mitä edes tunsin sillä hetkellä.
Kuljin Linnan pihalla kuin kantaen ruumista. Piha ei ollut tavalliseen tapaan vilkas - sade oli saanut ihmiset pakenemaan sisälle. Se oli vain sadetta; toi mukanaan suorastaan ihanan tuoksun ja piristi. Miksi ihmiset kammoksuvat sitä niin paljon? Toki se kasteli vaatteet ja sai hiukset liimaantumaan kasvoja vasten, mutta sateella oli rauhoittava vaikutus. Työnsin tutun puuoven auki ja tuijotin kylmä katse silmissä Linnan väkeä. Reuben ei ollut siellä. Reuben ei ollut ikinä aulassa. ‘’Hakekaa Kreivi.’’ Ääneni oli rauhallinen, mutta siinä oli tyly sävy ja pian ihmiset ryntäilivät ympäriinsä kuin kanat. Naksautin kieltäni päätäni pudistellen - tyttö oli edelleen hereillä, mutta piti silmiään kiinni. Oli kuin hän ei haluaisi nähdä tapahtumia, yritti sulkea kaiken ympäriltään - jopa äänet. Ja niin se luultavammin olikin; hän ei halunnut vielä kohdata karua todellisuutta. Sitä kaikkea sääliä. Vihdoin kohotin hitaasti kolkon katseeni portaissa kiiruhtavaan Kreiviin. Mies näytti niin viattomalle, niin isälliseltä huolensa kanssa. Tuijotin miehen ohitse, en halunnut nähdä hänen kasvojaan. Miehen pysähtyessä vihdoin eteeni, niin laskin naisen tämän syliin. En ollut sanonut sanaakaan Kreiville ja silläkin hetkellä tuijotin hänen ohitseen. Ihmiset kulkivat pitkin aulaa kiivaasti keskustellen ja kenkien äänet aiheuttavan ylimääräistä hälinää. Kaikki olivat paniikissa paitsi minä - olin aivan liian turta kyseiselle panikoimiselle. ‘’Minä sanoin, että toisin hänet elossa.’’ Tokaisin nyökäten kohti tyttöä, mutta katsoin miestä edelleen silmiin. Nyt en luovuttaisi. Reuben tuijotti minua silmiin lähes yhtä päättäväisesti pitäen tytön lähellä itseään. Inhottiko miestä ajatus siitä, että olin kantanut hänen tyttärensä koko matkan tänne? Kuiva naurahdus karkasi automaattisesti huuliltani. ‘’Mutta et ehjänä.’’ Mies sanoi kuivasti, hiljempaa ja vaarallisemmin kuin olin uskonut hänen edes osaavan. Naksautin kieltäni ja soin kasvoilleni pienen hymyn - sellaisen enkelimäisen viattoman hymyn. ‘’En luvannut tuoda häntä ehjänä, Reuben.’’ Minä kokeilin kepillä jäätä - hän oli sanonut, että sain kutsua häntä vain Kreiviksi, mutta nyt rikoin kyseistä käskyä. Mies tuijotti minua pitkään silmiin niin halveksuvasti, että sillä hetkellä aloin pohtia, että miten paljon mies minua todella inhosi. Tuollaisen katseen varmasti sai vain minä ja Arthurius. Se oli varmasti saavutus, Arthurius oli sentään raiskannut hänen tyttärensä ties kuinka monta kertaa, mutta Kreivi itse laski minut samalle viivalle kyseisen miehen kanssa. Pelkkä ajatus siitä kuvotti minua, miten Kreivi saattoi?
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:22:35 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:22:35 GMT
Darmaine, luku 15 • Verenpuna silmissään
Sinihiuksinen tyttö makasi sidottuna sänkyssä uupuneena. Hän oli painanut silmänsä kiinni saatuaan varmistuksen siitä että ovesta astuva hahmo oli todellakin Azrael. Pienen hymyn kera hän menetti tajuntansa. Ties kuinka monta haavaa hänen kehossaan oli, kuinka paljon verta hän oli vuotanut sille sängylle. Sängylle, josta hänet kannettiin turvaan aivan pian.
Kun nainen avasi vihdoin silmänsä, oli kirkasta. Maailma näytti punaisen ja oranssin sävyissä kuin se olisi liekeissä. Vetäessään henkeä muodonmuuttaja tunsi raikkaan ulkoilman täyttävän keuhkonsa. Hän oli ulkona. Tyttö tajusi pian heiluvansa. Hän ei ollut maassa, vaan jonkun sylissä. Pieni katse antoi vastauksen. Azrael kantoi Darmainea vakava ilme kasvoillaan. Hän näytti vihaiselta ja väsyneeltä, mutta luonteelleen ominaisesti myös itsepäisen päättäväiseltä. Tuo mies ei antaisi periksi, jos on jotain päättänyt. Darmaine antoi pienen hymyn nousta kasvoilleen ja suuntasi katseensa takaisin taivaalle. Hän tunnusteli kehoaan ja lihaksiaan. Kaikkialle sattui ja jokainen Azraelin askel tuntui pienenä kipuna jossain päin kehoa. Jalat ja kädet tuntuivat heikoilta, lähes toimintakyvyttömiltä, selkään sattui, vatsa oli nälästä kipeä. Tytöstä tuntui kuin olisi voinut surkastua pieneksi nyytiksi miehen lämpimään otteeseen. Mutta hän ei antanut sen tapahtua. Hän ei olisi niin heikko. Sinisilmä veti syvään henkeä. Hän halusi kävellä itse, olihan hän maannut jo monta päivää.
”Haluan kävellä itse.” Darmaine aloitti sanomalla kovempaa kuin oli ajatellut. ”Päästä minut alas.” Käsky kuului. Nainen tahtoi näyttää että hänessä oli myös päättäväisyyttä, ja tiesi ettei mieheltä heruisi juurikaan sääliä tuota kohtaan. Sitä hän ei edes halunnut. Azrael huokaisi tyytymättömänä ja pysähtyi. Hän laski naisen hitaasti alas. Vasta nyt Darmaine tajusi että hänellä oli vaatteet päällään, joka tarkoitti punasilmän pukeneen itsensä. Pieni puna nousi poskille. Jalat tuntuivat heikoilta, lihakset tärisivät niin vietävästi ettei hän meinannut pysyä pystyssä. Mutta luovuttaminen ei tulisi kuuloonkaan. Ensimmäinen askel kuitenkin kertoi muuta. Jalka petti alta heti painon siirtyessä sille, eivätkä lihakset totelleet. Kiharahiuksinen mies oli onneksi nopea reflekseiltään ja nappasi tytön syliin ennen kuin tuo ehti kaatumaan. Darmainea ärsytti. Nolostuksen puna nousi tietämättä kasvoille ja hän kirosi itseään mielessään. Hän olisi tahtonut kävellä itse, muttei pystynyt. Hän oli heikko. Ja ihastunut. Sinisilmä ei tahtonut myöntää sitä itselleen, varsinkaan tälläisenä aikana, eikä varmasti tulisi sitä ääneen sanomaan, mutta sisällään hän tiesi, että oli ihastunut Azraeliin. Mies, kaikessa mystisyydessään ja komeudessaan, ei saisi tietää. Varsinkaan tälläisenä aikana. Darmaine tuhahti itselleen, hän varmaan houri kaiken kokemansa jälkeen. Ei hän voinut olla ihastunut tuohon punasilmäiseen muodonmuuttajaan, joka tälläkin hetkellä kantoi häntä kohti kotia. Vitut, mies oli pelastanut naisen, aivan varmasti kuka tahansa ihastuisi pelastajaansa. Eikö niin?
Nainen tunsi itsensä typeräksi. Lopulta hän oli vain miettinyt kuinka oli teoillaan saattanut muut vaaraan. Kuinka huolissaan hänen isänsäkin oli tällä hetkellä. ”Anteeksi...” Darmaine sai suustaan. Hän ei itsekkään ollut varma mistä pyysi anteeksi, mutta tunsi että hänen oli sanottava jotain. Miehen vastaus sai pienen lämmön sykkimään rinnassa. ”Mitä turhia.” Vaikka sanat olivat monotoniset, tunteettomat, ne olivat enemmän mitä nainen oli tarvinnut. Hymy nousi huulille ja tuo nojasi päänsä syvemmälle miehen kättä vasten.
Kipu muistutti olemassaolostaan aina välillä. Se oli epämiellyttävää ja inhottaavaa, mutta nainen oli kiitollinen että oli elossa. Azraelin ansiosta. Jos mies olisi tullut vähänkään myöhemmin... Ei, nainen ei tahtonut miettiä seuraamuksia. Hän oli nyt kahden Azraelin kanssa, suunnaten kotiin, turvaan.
”Pysähdytään pian, sinulla on varmasti nälkä ja jano.” Punasilmä puhui vihdoin. Darmaine nyökkäsi vastaukseksi ja tunsi kuinka vatsaa pisti. Hän ei ollut syönyt pitkään aikaan. Hän ei edes tiennyt kuinka kauan oli maannut siinä sängyllä, hän ei halunnut tietää. Kaksikko jatkoi matkaa, tyttö miehen sylissä. Metsä vaihtui pian niityksi ja Darma kuuli solisevan veden jossain edessä päin. ”Hyvä paikka.” Azrael totesi ja kiikutti tytön niitylle. ”Täydellinen.” Darmaine kuiskasi hiljaa. Pieni viima taivutti niityn ruohoa, saaden irtonaiset lehdet kulkeutumaan ilman halki. Tyttö hengitti viileää ja raikasta ilmaa syvään, nauttien sen tuomasta vapaudentunteesta. Azrael laski sinihiuksisen tytön nojaamaan suurta kiveä vasten. Kivusta tuo irvisti ja henkäisi, muttei antanut muuten sen näkyä. Hän ei tahtonut miehen näkevän heikkoutta. Haavojen ympärillä sykki viiltävä kipu, joka tuntui erittäin epämukavalta, muttei ollut sietämätöntä. Tyttö kestäisi kyllä. ”Tulen pian takaisin, koitan keksiä meille syötävää.” Azrael sanahti. Punaiset silmät katsoivat tyttöön pahoittelevasti. Darmaine ei ollut varma oliko nähnyt oikein, mutta mies ei jäänyt selventämään katseensa syytä, vaan kääntyi kädet taskuihin tungettuina ja käveli niityn yli metsään. Tyttö katsoi tuon perään hetken, kunnes käänsi katseensa jokeen. Sen solina oli rentouttavaa. Hän sulki silmänsä ja nautti. Väsymys alkoi taas nostaa päätään, silmäluomet tuntuivat raskailta, keho ei tahtonut liikkua. Vaivalloisesti hän yritti pitää itseään hereillä, mitä milloinkin tutkaillen. Lämmin auringo ja viileä tuuli loivat kuitenkin täydellisen mukavan ympäristön ja silmät painuivat kiinni kuin pakolla.
Azraelin kysymys sai naisen hätkähtämään. ”Syötkö kalaa?” Mies oli ilmestynyt tytön eteen yhtäkkiä, hän ei ollut kuullut tuon tuloa ollenkaan. Se sai siniset silmät ihmettelemään hetkeksi. Azrael kuitenkin tuijotti takaisin kylmänä, vakavana, ilmeettömänä. Ei antanut minkään tunteen paistaa läpi. Se oli jokseenkin... pelottavaa. ”Mitä? Syön...” Darmaine vastasi lopulta. Haukotus pakotti venyttelemään kipeitä raajoja. Kädet tuntuivat heikoilta. Tyttö huomasi omaa käsivarttaan sivellessään jotain punaista tipahtavan maahan. Sininen katse nousi huomamaan vertavuotavat rystyset Azraelin kädessä. Meni hetki, että nainen tajusi veren olevan miehen. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Mitä Azrael oli käynyt metsässä tekemässä? Satuttiko hän itseään? ”Hyvä.” Mies ei tuntunut välittävän naisen huolestuneesta katseesta, vaan tyytyi tuon antamaan vastaukseen ja ketuksi muuttuneena loikki joelle. Darmainen kulmat kurtistuivat. Hän tiesi ettei toinen tahtonut sääliä keneltäkään, nainen oli varmasti viimeinen keneltä hän sitä halusi. Ei mies ollut säälinyt häntä, joten hänenkään ei tarvinnut sääliä miestä. Darmaine tyytyi odottamaan Azraelia, sulkien taas väsyneet silmänsä. Hän kuuli joelta veden loisketta ja hymyili hieman itsekseen. Mies oli luultavasti kalajahdissa. Nainen toivoi että tuo saisi pian jotain kiinni, sillä maha alkoi jo ilmoittamaan nälkäisyydestään pistävällä kivulla. Vaikka koko keho oli turtana, nainen tahtoi pysyä vahvana. Sitten kun he pääsisivät Linnaan ei enää tarvitsisi olla vahva, mutta nyt piti jaksaa.
Pian askeleet saivat sinihiuksen avaamaan silmänsä. Litimärkä Azrael käveli rauhallisin askelein kohti naista, kala kädessään. Leikkisä hymy nousi naisen huulille. ”Kesti.” Tuo totesi. Mies pyöräytti silmiään, saaden Darmainen naurahtamaan. Naurahdus oli enemmänkin tyytyväinen hymähdys, mutta parempaan hän ei kyennyt. Kala laskettiin naisen vierelle ja mies kääntyi taas lähteekseen. Darmaine tuijotti kalaa hämmentyneenä. Mitä hänen tuolle kuollelle suomukkaalle olisi pitänyt tehdä? Tuijottaa kunnes nälkä katoaisi? Olisi antanut nyt edes jonkun työkalun, nainen mietti ja pudisti päätään. Hän venytteli kipeitä käsiään, tuntien joka ikisen haavan vihlaisevan ja mustelman jomottavan. Katseellaan hän yritti etsiä miehen hahmoa metsästä, johon tuo oli kävellyt, muttei löytänyt sitä. Vain vaimea rapina kertoi tummatukan olevan lähistöllä. Nainen nosti kalan käteensä. Suomut olivat limaiset ja kalan haju voimakas. Se ei kuitenkaan haitannut tai ällöttänyt naista mitenkään, sillä tuo oli käsitellyt kaloja enemmän kuin tarpeeksi elämänsä aikana. Tosin, ei ilman kunnon puukkoa ikinä. Huokaus pääsi naisen suusta, kun tuo yritti keksiä tapaa valmistaa kala syömäkelpoiseksi pelkillä käsillään. Pian Azrael kuitenkin palasi metsästä, mukanaan kasa metsästä kerättyjä keppejä. Naisen katse hakeutui automaattisesti tuon veren peittoisiin käsiin, hän olisi niin kovasti tahtonut hoitaa niitä. Hän kuitenkin pidättäytyi halusta, keskittyen vain kalaansa. Kysyvä katse nostettiin mieheen, joka vastasi hämmentyneenä. Pian Azrael kuitenkin tajusi ojentaa puukon ja kepin naiselle. Pieni nyökkäys toimi kiitoksena. Näillä oli jo paljon helpompi työstää ruoka. Niimpä nainen alkoi perkaamaan kalaa. Samalla hän kuunteli miehen ähisemistä, kun tuo ei millään meinannut saada nuotioon liekkiä. Jossain vaiheessa Azrael viilsi jopa itseään kivellä, naurahtaen perään. Darmaine puri hampaansa yhteen, yrittäen pitää itsensä omalla puolellaan. Katse siirtyi äkkiä taas kalaan. Rauhallisin puukonvehoin nainen sivalsi kalan itselleen sopiviksi paloiksi ja pujotti oksaan. Punasilmä sai kuin saikin jossain vaiheessa liekin syttymään. Liekki rätisi tyytymättömänä oksien välissä, kunnes nousi ylemmäs, havitellen kohti taivasta. Darmaine tuijotti liekkiä, antaen sen lämmittää kasvojaan. Tunkkainen liekkien haju muistutti metsäpalosta, joka oli syönyt alleen suuren osan Linnaa ympäröivästä metsästä. Jonka syövereihin hän ja Arden miltei hukkuivat. Kylmät väreet palauttivat tuon takaisin maan päälle ja käsi nosti tikussa lävistetyn kalan liekin ylle. Siniset silmät olivat puoliummessa, koettaen pysyä hereillä. Ajatukset alkoivat poukkoilla pian Ardenin ja Azraelin välillä. Tytöstä tuntui pahalta ja suudelma, jonka hän typeryyksissään oli antanut tapahtua, suorastaan tunkeutui hänen mieleensä. Pieni vilkaisu liekkien takana istuvaan punasilmään sai punan poskilla hohkamaan. Punaiset silmät välähtelivät liekeistä, kuin ne olisivat saaneet palonsa siitä.
”Azrael...” Nainen kuiskasi lopulta. Hän ei kyennyt vain piilottamaan syyllisyyttään varjoihin ja elää kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. ”Oletko vielä vihainen Ardenille?” Kysymys selvästi yllätti miehen, sillä tuo nosti nopeasti kysyvän ja laskelmoivan katseen naiseen. Punaiset silmät tuntuivat etsivät jotain. Kuitenkin pieni hymy ilmestyi Azraelin huulille, saaden Darmainen kääntämään katseensa takaisin liekeissä pyörivään ruokaansa. Hän tunsi poskiensa lämpenevän. ”Ei, en ole. En vaikka kuinka haluaisin. Arden on pikkuveljeni ja minulle kaikki.” Punalismä vastasi varmoin sanoin. Nainen oli helpottunut, kuin valtava lohkare olisi tippunut hänen rinnaltaan. Huokaus oli merkki siitä. ”Hyvä.” Tytön sanat hukkuivat liekkien rapinaan ja hiljaisuus laskeutui kaksikon päälle uudestaan. Darmainea ei haitannut olla hiljaa, päinvastoin. Hän nautti siitä että kykeni olemaan jonkun kanssa rennosti hiljaa, kun ei ollut tarvetta puhua. Kun kala oli tarpeeksi kypsä, nainen veti sen pois liekeistä ja alkoi syömään lihaa. Hän palasteli puukolla pieniä paloja itselleen suupaloiksi. Leuat tuntuivat jäykiltä, mutta lihan maku suussa oli taivaallinen.
”Minulla oli isosisko.” Azrael sanoi yhtäkkiä. Darmaine pysähtyi ja käänsi hämmentyneen katseen mieheen. Tuo oli vaihtanut asentoa ja vaikutti kaipaavalta. Tyttö ei saanut mitään sanotuksi. Hän ei tiennyt että miehellä oli joskus ollut sisko, tieto tuli aivan puuntakaa. Darman olisi tehnyt mieli kysyä miljoona kysymystä, mutta ei saanut suutaan toimimaan. ”Hän opetti minulle kaiken, jopa kukkaseppeleet. Hän oli taitava tekemään niitä. Olen yrittänyt opettaa myös Ardenia, mutta häntä ei kiinnosta yhtä paljoa...” Mies jatkoi. Pieni hymy sai Darmainen tuntemaan itsensä pieneksi ja turhaksi. Hän ei tiennyt ollenkaan kuinka paljon perhe miehelle merkitsi. Tyttö laski katseensa liekkeihin ja kuunteli hiljaa. Tyhmät kysymykset sai jäädä myöhemmälle. Azrael kertoi kuinka hyvä ihminen Jaye oli ollut, ajatellut aina muiden parasta. Kuinka tuo oli ollut lapsenomainen, eikä kukaan kyennyt viemään sitä pois naisesta. Darmaine ei voinut kuin miettiä, mitä naiselle, isosiskolle, oli tapahtunut. Sydän pamppasi rinnassa niin ettei hän löytänyt myöskään sanoja kysyä asiasta. Ehkä vielä joskus, mutta ei nyt. Katse nousi jälleen mieheen, tutkien tuon olemusta. Se oli surumielinen, täysin erilainen mitä nainen oli tottunut näkemään. Se sai jonkin hätkähtämään sisällään. ”Tarvitset unta.” Mies lopulta vakavoitui normaaliin ilmeeseensä. Darmaine piti katseensa yhä toisessa, tutkien tuon ruumiinkieltä, muttei löytänyt siitä mitään erityistä. Azrael tuijotti liekkejä välinpitämätön katse silmissään, kuin ei olisi puhunut äsken mistään. Hetken nainen ajatteli kuvittelevansa kaiken. Hän nojautui kiveen ja sulki silmänsä. Uupumus suorastaan nieli syövereihinsä ja sinisilmä nukahti lähes oitis. Levottomat unet valtasivat tuon mielen.
Sinihiuksinen tyttö heräsi yllättävän levollisena. Hän tunsi kuinka hänen kehonsa vaappui ylös alas ja tajusi pian olevansa taas Azraelin sylissä. Puiden latvat vilahtelivat ohi heidän yläpuolellaan. Nainen haistoi sateen uhan ilmassa. ”Huomenta, kaikki hyvin?” Azrael kysäisi, saaden sinisen katseen kääntymään puoleensa. Pieni hymynkare nousi naisen arpiseen suupieleen. Käsi tuntui tunnottomalta, mutta pienikin liike purkautui kipuna koko kehossa. Nainen irvisti ja antoi kivun laskeutua pikkuhiljaa. Miehen jokainen askel tuntui epämiellyttävältä, mutta näin he pääsisivät perille nopeammin. Ja luultavasti kivuttomamminkin, Darma ei edes halunnut ajatella paljonko käveleminen tulisi sattumaan. ”Näytänkö siltä?” Sinisilmä heitti loppujen lopuksi sarkastiseen sävyyn, pieni hymy edelleen huulillaan. Azrael käänsi punaisen katseensa kohtaamaan naisen silmät. Miehen kasvoilla oli huvittunut virne, johon tyttö vastasi leveämmällä, kivun siivittämällä, hymyllä. ”Ainakin jaksat vittuilla.” Mies tuhahti, ”Joten eiköhän.” Hän jatkoi naurahtaen. Katse siirtyi takaisin tiehen. Metsän varjot tuntuivat mukavan viileiltä iholla. Molemmat muodonmuuttajat olivat hiljentyneet kuuntelemaan metsän ääniä, lintujen laulua, oravien rapinaa ja tuulen havinaa. Nainen huomasi tummenevat pilvet taivaalla ja jäi tuijottamaan niiden muodostamia muotoja. ”Kohta sataa.” Azrael totesi kuin tietäen mitä nainen mietti. Darmaine tyytyi nyökkäämään toiselle. Vaimea jyrinä, jossain kaukaisuudessa, varmisti tuon mietteen. Ukkosrintama jyräisi luultavasti koko Alwyenin alleen.
Miehen seuraavat sanat saivat sinisilmän järkkymättömän huomion. Sekä sydämen jättämään lyönnin välistä. ”Darmaine, haluan sanoa tämän ennen kuin mitään tapahtuu...” Azraelin ääni oli vakava. Punaiset silmät oli kohdennettu naiseen, tuon vastatessa hämmentyneesti katseeseen. Hän pelkäsi mitä miehellä oli sanottavaa. ”Reuben ei ole sellainen kuin haluat hänen olevan - onhan hän isäsi ja tiedän sinun haluavan uskoa hänestä pelkkää hyvää.” Mies jatkoi. Pieni hymy nousi tuon kasvoille, kuin hän olisi halunnut lohduttaa naista. Sinisilmä ei pystynyt katsomaan kauempaa Azraelin kasvoja. Hän tunsi kuuman aallon nousevan poskilleen, sydän alkoi hakkaamaan rinnassa. Nainen painoi päänsä miehen käsivartta vasten, kuunnellen tarkkaan tuon sanoja. Hän ei halunnut vastata, ei nyt. Parempi prosessoida kaikki kuulemansa mielessään, ennen kuin sanoo mitään tyhmää. ”Minun piti suojella sinua. Lupasin Reubenille tekeväni sen ja en onnistunut siinä - tulen maksamaan siitä vielä. Ehkä hengelläni.” Azraelin ääni oli lohduttavan rauhallinen, vaikka sanat saivatkin naisen kehon värähtämään. Hämmentynyt katse nousi uudelleen katsomaan miestä, joka ei kuitenkaan enää suonut katsettaan hänelle. ”Tämän ei pitänyt mennä näin.” Mies totesi hiljaa. Naisen päässä pyöri mitä omituisemmat ajatukset, ja vaikka kuinka hän olisi halunnut saada niihin jotain selkoa, hän ei onnistunut. Hän pelkäsi miehen puolesta. Hän tiesi tasan tarkkaan kuinka vihainen isänsä oli, kun sille päälle sattui. Se ei ollut kaunista katseltavaa. Ja nyt tuo kaikki viha oli langetettu Azraelin harteille. Toisaalta nainen ymmärsi isäänsä, hänen tyttärensä oli kidnapattu ja jonkun olisi pitänyt estää se, mutta niin ei tapahtunut. Azrael oli pettänyt Reubenin ja sai kärsiä seuraukset. Darmainea pelotti yhä enemmän, mitä pidemmälle ajatukset hänet veivät. Hän tarttui miehen takin hihaan ja puristi. Jos tämä olisi viimeinen kerta kun he tapaavat? Ei, Darmaine ei antaisi mitään tapahtua Azraelille, ei hän voinut. Nainen huokaisi ja painoi päänsä uudelleen miehen kättä vasten, sulkien silmänsä. Hän keksisi kyllä jotain.
Pisarat alkoivat ropista kuuluvammin vaatteita vasten. Silloin Darmaine tajusi että he kävelivät Linnan aukiolla. He olivat kotona. Pienet helpotuksen kyyneleet valuivat poskia pitkin. Nainen oli kiitollinen. Hän tunsi kuinka hänen kehonsa antoi periksi, nyt sillä oli lupa. Kaksikko työntyi sisään Linnan aulaan. Äskeinen melu oli hiljentynyt kuin seinään. Darmaine sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa Azraelin syliin. Hän kuuli miehen suusta vakavan käskyn, käskyn hakea kreivi. Sanojen jälkeen alkoi askeleiden sekamelska, kun jokainen vihdoin tajusi tilanteen. Kengät kopisivat kivilattiaa vasten, luoden omituisia kaikuja. Pian tyttö erotti tutut askeleet rappusissa. Hän ei siltikään halunnut avata silmiään, ei olisi edes tahtonut päästää irti häntä kantaneesta miehestä. Mutta hänen oli pakko. Silmät avattiin vasta kun syli vaihtui. Isän vahvat kädet saivat kyyneleet valahtamaan kasvoille. Tyttö tarttui kiharahiuksisen miehen kaulaan, halaten tuota helpottuneena. Hän oli kotona. ”Minä sanoin, että toisin hänet elossa.” Azrael sanoi tytön takana. Hänen äänensä oli vakavempi kuin aikaisemmin. ”Mutta et ehjänä.” Hetken hiljaisuuden päästä Reuben vastasi. Jos Darmaine olisi ollut täysissä voimissaan, hän olisi tajunnut sanojen merkityksen, mutta nyt hän ei edes kuullut niitä. Hän tahtoi vain omaan petiinsä nukkumaan, tietäen ettei se onnistuisi moneen yöhön.
Darmaine makasi isänsä sylissä, uupuneena ja kivuissaan, miehen kantaessa tuota rauhallisin askelein kohti sairastupaa. Viileäsilmäinen mies oli aivan hiljaa, kasvoillaan vakava, suorastaan vihainen, ilme. Tyttö ei uskaltanut sanoa mitään, ei hän olisi kyennytkään. Hän oli päästänyt kehostaan irti, antanut väsymyksen ja kivun ottaa vallan. Reubenin kengänkannat kopisivat kaikuen kiviseinillä. Kaikki jotka sattuivat samalle käytävälle, siirtyivät oitis, hämmentyneiden katseiden tai järkyttyneiden huokausten kera. Tyttö ei ollut kaunis näky. Reidessä oleva haava oli alkanut vuotamaan uudelleen ja tiputteli verta pieniksi piskoiksi heidän kulkemansa reitin varrelle. Kreivi potkaisi sairastuvan oven auki. "Hoitaja!" Miehen ääni oli voimakas, vihainen. Darmaine kosketti isänsä rintaa, yrittäen rauhoittaa tuota. Siniset silmät etsivät katsetta ja saikin sellaisen. Kreivin kasvot täyttyivät huolesta ja näytti kuin mies olisi voinut purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. "Herranen aika, mitä on tapahtunut?" Kuului järkyttynyt kysymys kun eräs hoitajista kiiruhti kaksikon luokse. Tummahiuksinen nainen silmäili naista kreivin sylissä pienen hetken, ennen kuin viittoi seuraamaan. "Tänne päin." Nainen patisti. Reuben seurasi vaitonaisensa hoitajaa ja yritti luottaa siihen että hän tiesi mitä teki. Darmaine sulki väsyneet silmänsä. Ainoa asia jota hän enää muisti oli se kuinka hänet laskettiin pehmoiselle sängylle. Keho tuntui yhtäkkiä keveältä ja äänet olivat pian kaukaista muminaa. Tytön nimeä kutsuttiin, mutta tuo ei enää kuullut mitään. Hänen kehonsa rentoutui sairastuvan valkoisten lakanoiden päälle.
Välillä Darmaine tunsi heräilevänsä, mutta ne pienet tajunnan hetket kestivät vain muutamia sekunteja. Hän näki valoa, kuuli hälinää, muttei saanut selvää mistään. Hän ei tuntenut kipua, ei edes omaa kehoaan kunnolla. Lopulta, kun nainen viimein heräsi kunnolla, oli pimeää. Äänet olivat kadonneet, vain vaimea humina kuului jostain silloin tällöin. Siniset silmät olivat auki ja tuijottivat ylöspäin, keuhkot hengittäen hitaasti ja rauhallisesti. Hänellä ei ollut mikään kiire mihinkään ja hän halusi vain saada tolkkua tilanteeseen. Pian silmät tottuivat pimeään ja tyttö alkoi saada tuntua kehostaan. Mustelmat olivat kipeitä ja hän tunsi kuinka reittä kivisti jokin. Hän oli sängyssä, valkoisen peiton alla. Huoneessa oli sopivan viileä ja rauhallista. Darmaine hengitti syvään. Rinta oli kipeä ja sai tytön irvistämään pistävän kivun salamoidessa rinnasta kylkeen. Päässään hän siirteli palikoita paikoilleen, käyden läpi mitä kaikkea hänelle oli käynyt. Kipeät ja inhottavat muistot saivat vatsan tuntumaan oudolta, kipeältä. Kuitenkin se tieto että Azrael oli pelastanut hänet, lämmitti hänen mieltään. Pikkuhiljaa hän tajusi olevansa sairastuvassa, hänet oli luultavasti tutkittu ja pesty. Kädellään hän koitti kiristävää jalkaansa ja tuli siihen tulokseen että valtava haava oli tikattu umpeen. Röpelöiset tikit tuntuivat karkeilta sormia vasten ja saivat herkän ihon ärtyneeksi. Darmaine yritti rentouttaa kehoaan ja saada unta, mutta se tuntui vaivalloiselta. Hänen ruumiinsa tuntui levottomalta, mutta samalla voimattomalta. Hän sulki silmänsä ja hengitti, keskittyi vain ilmaan joka kulki keuhkoissaan. Uni tuli hiljalleen, varovaisesti, eikä tyttö ollut varma oliko koskaan edes nukahtunut. Aamulla hän kuitenkin makasi samassa asennossa, samalla pedillä. Aurinko valaisi huoneen punertavansävyiseksi. Väsyneet silmät katselivat hitaasti ympärilleen. Sängyn vieressä, molemmilla puolilla oli tummat, puusta valmistetut sermit, jotka antoivat potilaille oman rauhan. Puiset, pienet, pöydät oli myös aseteltu molemmille puolille sänkyä. Uupumuksesta kankea keho yritti nousta istumaan, onnistumatta. Pienikin liike synnytti kipuaallon koko kehon läpi, tekien liikkumisen mahdottomaksi. Darmaine kirosi mielessään, vaikka samalla hänen teki mieli itkeä. Tunteet purkautuivat hänen mieleensä kaikki samanaikaisesti, kuin valtava pato olisi murtunut. Viha hohti punaisena tytön silmissä, kun hän toivoi hänet häpäisseelle miehelle kivuliasta kuolemaa. Kyyneleet alkoivat valumaan ilmeettömillä kasvoilla. Viha laantui hiljaa pois ja tilalle tuli epätoivo. Tyttö sulki silmässään ja kuuli elävänä miehen sanat, "Odotan innolla jälkikasvuamme". Sanat saivat hänen nostamaan kätensä mahan päälle ja purskahtamaan kovempaan itkuun. Jos se eläin todella oli siittänyt hänet. Ajatus oli ällöttävä ja epätodellinen, mutta pelottava. Helvetin pelottava.
"Neiti Darmaine, mikä hätänä?" Kuului yhtäkkiä huolestunut kysymys. Tyttö kuuli kenkien kopisevan lähemmäs itseään reippaaseen tahtiin. Pian hoitaja oli sängyn vieressä ja tutki hätäisesti katseellaan itkevää tyttöä. "Sattuuko sinua?" Nainen yritti olla rauhallinen, mutta hänen äänensä värisi huolesta. "Tulisiko joku tänne?" Hän pyysi apua ja pian Darmaine kuuli rauhallisemmat askeleet vierellään. "Mitä täällä tapahtuu. Onko hänellä kipuja?" Toinen, tummaäänisempi hoitaja kysyi. Vihdoin Darmaine kykeni rauhoittamaan itsensä. Hän haukkoi henkeään ja loi sinisen katseensa tutun näköiseen, tummanpunaiset hiukset omaavaan, hoitajaan. Tyttö pudisti päätään, jolloin hoitaja laskeutui polvilleen maahan, tytön pään tasolle. Katse käännettiin toiseen hoitajaan. "Hae kreivi. Hän halusi tietää heti kun tyttö on hereillä." Nainen puhui vakavana. Kun katse kääntyi takaisin Darmainen puoleen, huulille oli nostettu lempeä hymy. Tuon kasvot olivat lähes äidillisen ystävälliset, valmiina kuulemaan pahimmankin asian. Darmaine nyyhkytti, pitäen käsiään edelleen mahansa päällä. Pala oli juuttunut hänen kurkkuunsa, eikä hän meinannut saada ääntä. "Sattuuko mahaan? Voit kyllä kertoa." Punahiuksinen, vihersilmäinen, nainen sanoi ja vetäisi rauhallisella liikkeellä tytön poskelle tipahtaneen hiussuortuvan. "Mä… Mut raiskattiin… En halua olla raskaana…" Tyttö henkäisi ja purskahti itkuun uudelleen. Naisen kasvot muuttuivat järkytyksen kautta vihan vakavoittaneiksi. Hän selkeästi ymmärsi tytön kivun ja kärsimyksen, sillä käsi nousi silittämään sinisiä hiuksia lohduttavasti. "Ei hätää, tulet kyllä kuntoon." Nainen sanoi hiljaa. Darmaine kykeni vain nyökkäämään, vaikka ei ollut ollenkaan varma mitä tulisi tapahtumaan. Kaikki tuntui pelottavalta ja kylmältä.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:23:02 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:23:02 GMT
Azrael, luku 15 → Kidutus
Olin kulkenut koko matkan takaisin tutulle mökille syömättä saatika juomatta - sillä hetkellä vain halu tappaa ja kosto ruokki minua. Piti poissa kaiken muun. Seisoin sateessa kuin varjo, pieni ilkikurinen virne huulilla punaiset silmät kiiluen pimeydessä. Astelin rauhallisesti ovelle mukanani vain tuttu puukko. En tarvinnut muuta. Koputin ovelle kerran, toisen ja kun ovi vihdoin avautui niin soin kasvoilleni enkelimäisen hymyn. ‘’Odotinkin sinua!’’ Mies naurahti kuivasti, mutta tiesin oitis hänen valehtelevan - hän ei ollut odottanut minua, ei ainakaan näin pian. Mökin sisällä olevissa laukuissa näytti olevan tavaraa, hän oli lähtemässä. Hän oli pakenemassa. Se oli uutta ja yllätti minutkin osittain. Pelkäsikö mies kreivin kostoa niin paljon, että oli aikeissa lähteä? Lukitsin oven välittämättä siitä seikasta, että mies avaisi helposti oven halutessaan. Kuljetin huoneen keskelle puisen tuolin vilkaisten liekkiä joka paloi takassa. ‘’Ja vitut.’’ Hymähdin sadistinen pilke silmissä. Istutin miehen tuolille jonka olin raahannut keskelle huonetta, ‘’Nyt vasta kaikki hauskuus alkaa.’’ Totesin katsellessa tuolilla istuvaa miestä mietteliäästi. Lopulta otin huoneen pöydältä köyden ja köytin miehen kiinni tuoliin, ‘’Tästähän sinä pidät.’’ Hymähdin astuen sitten askeleen taaksepäin. Mies hymyili hilpeästi antaen vihreiden hiusten valua silmilleen. ‘’Minun poikani.’’ Hän hymyili kuin psykopaatti jota todella oli. Nostin kasvoilleni väkisin ystävällisen hymyn, sellaisen jopa vittuilevan. ‘’Niin olenkin, oletko ylpeä?’’ Naurahdin kuivasti ja suin hiuksia toisella kädelläni pois silmiltä. Arthurius katsoi minua hetken, kunnes käänsi katseensa pois. Mitäköhän miehen päässä liikkui? Ei, ei minua oikeastaan edes kiinnostanut.
Tuijotin edessäni istuvaa miestä avoimen halveksuvasti, en voinut kunnioittaa häntä. Joskus olin pitänyt miestä isänäni, malliesimerkkinä. Ei, hän ei ollut sitä. Tuo mies oli tappanut oman tyttärensä ja vaimonsa katumatta. Puhumattakaan edes lukuisista muista tapetuista. Mies ei tuntenut empatiaa, ei tunteita. Hän oli kuin minä - kenties vihdoin olin alkamassa tajuamaan Kreivin katseen joka tihkui halveksuntaa. Hän ei nähnyt meissä eroa. Se oli omalla tavallaan hyvin mielenkiintoinen ajatus, mutta myös sai minut loukkaantuneeksi. Minä en ollut tehnyt yhtä kamalia tekoja kuin Arthurius. Kumarruin hänen eteensä saadakseni katsekontaktin. Seurasin eriväristen silmien katsetta sanomatta mitään, mutta mies edessäni halusi selvästi sanoa sanottavansa. ‘’Pidit varmasti näkemästäsi, etkö vain?’’ Mies hymähti - tiesin mihin hän viittasi. Olin halunnut pitää sen visusti mieleni sopukoissa, jotta en ajattelisi sitä missään tilanteessa. Siitä huolimatta pieni muistutus sai näyn palaamaan mieleeni ja samalla toi mukanaan epäinhimillisen raivon. Minä halusin kiduttaa tuon miehen kuoliaaksi. Se oli jokin suorastaan eläimellinen halu, jonka aioin todella toteuttaa. ‘’Yrität tehdä minusta kaltaistasi.’’ Sanoin rauhalliseen sävyyn ja se sai miehen vain hymyilemään pehmeästi, kuin isä pojalleen. Nousin ylös kumarasta ja käännyin. Pöydällä oli kaikenlaista mielenkiintoista ja takassa paloi tuli. Pieni, sadistinen virne kohosi kasvoilleni, mutta Arthurius ei ollut vielä tajunnut aikeitani. ‘’Olet jo kaltaiseni.’’ Mies hymyili, mutta en vastannut. Otin ensimmäisen rautaisen esineen joka sattui käteeni ja kävelin takan luo. Tuli ei olisi tarpeeksi kuumaa, mutta luultavasti riittäisi silti. Naksautin kieltäni useamman kerran nojaten lämpöä huokuvaan takkaan. ‘’Ei, olen pahempi.’’ Hän saattoi kuulla virneen äänestäni, koska jäykistyi automaattisesti. En tiennyt uskoiko hän minua todella, mutta minä olin ainakin tosissani. Kun vihdoin kuvioitu rautaesine - kuin polttomerkintään käytettävä rauta - oli luultavimmin tarpeeksi kuuma kivun aiheuttamiseen niin astelin miehen eteen. Mies tuijotti vauhkona ensin minua ja sitten rautaa, kunnes hetken paniikin jälkeen rauhoitti kasvonsa. Hänen piti pitää katu-uskottavuutta yllä. Se oli minusta outoa; olimme kaksin. Toisaalta Arthurius ei ollut koskaan näyttänyt muita tunteita kuin pohjatonta raivoa perhettään kohtaan.
‘’Nauti.’’ Oli viimeiset sanat jotka sanoin, ennen kuin painoin raudan tämän otsalle. Huuto joka karkasi Arthuriuksen huulilta oli eläimellinen ja korkea. Hievahtamatta, silmiä räpäyttämättä pitelin rautaa aloillaan miehen rimpuillessa ja yrittäessä päästä pois hiertävistä köysistä jotka saivat vain ihon vereslihalle. Mitä enemmän mies rimpuili niin sitä isommaksi merkki syntyi ja sitä enemmän kipua se aiheutti. Rauhallisin, määrätietoisin ottein otin rauhan pois ja vaimea, palaneen lihan käry kantautui nenääni. Vilkaisin huvittunut pilke silmissä huohottavaa miestä. Nähtävästi rauta oli ollut tarpeeksi kuuma, mutta olisin siitä huolimatta toivonut parempaa kuin kuuma takka. ‘’Tämä oli vasta alkua.’’ Naksautin kieltä jälleen ja kävelin pienen purkin luokse jossa oli suolaa. Käänsin katseeni mieheen ja sitten suolapurkkiin. Miltä mahtaisi tuntua suolaa tuoreessa haavassa? Myhäilin tuttua sävelmää jota Hänen vaimonsa oli hyräillyt meille, jota Hänen kuollut - Hänen murhaamansa nainen - oli hyräillyt Heidän lapsilleen. Tutun sävelmän kuuleminen selvästi sai miehen tolaltaan, hän alkoi rimpuilemaan entistä enemmän ja kiroili hyvin äänekkäästi. En ollut uskonut sävelmän aiheuttavan tällaista reaktiota. ‘’Saatanan mulkku!’’ Virnistin huvittuneena hänen reaktiolle kuitenkaan lopettamatta hyräilyä edes sillon kun sirottelin suolaa tuoreelle polttomerkille. Mies irvisti, aukaisi suunsa huutaakseen, mutta ääntä ei tullut. Laskin suolapurkin lattialle ja kävelin Arthuriuksen vasemman käden luokse. Oikaisin nyrkissä olevat sormet suoriksi ja pohdin hetken, että mitä tekisin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että veisin vasemmasta kädestä kynnet ja oikean käden sormet murskaisin. Olin tyytyväinen suunnitelmaan ja aloinkin toteuttamaan sitä heti; kaivoin puukolla kynnen irti ja huuto joka alkoi oli samanlaista kuin miehellä joka olisi menettänyt lapset, vaimon.. Tämä huuto johtui jostakin muusta kuin kynsistä jotka kaivon. Ja saatoin sanoa, että minä nautin hänen kärsimyksestään - mistä lie hänen huutonsa johtuikaan. Oli suorastaan lohdullista nähdä jonkun kärsivän samalla tavalla kuin minä, kuin hänen perheensä.. Kuin Darmaine.
‘’Mietitkö äitiä?’’ Kysyin ivallisesti nostamatta katsettakaan ylös. Arthurius kirosi jälleen vaimeasti ja minun oli pyyhittävä veriset käteni vaatteisiini. Lopulta vasen käsi oli valmis miehen mutisten jotakin josta en saanut selvää. Arthurius oli lopettanut huudon jo keskisormen kohdalla; ääntä ei vain tullut. Astelin sitten toisen käden luokse ja mutristin huuliani, ‘’Pysy tajuissasi kusipää.’’ Hymähdin ja katkaisin pikkurillin. Huuto oli samanlainen kuin aikaisemminkin, yhtä kova ja yhtä kivuliaalta kuulostava. Kysyin kysymyksen uudelleen. Ja nyt sain vastauksen.
‘’En mieti! Se huora sai ansionsa mukaan! Olisit kuullut hänen huutonsa kun raiskasin hänet..’’ Matala naurahdus peittyi kuitenkin nopeasti huudon alle. Hän halusi minut raivon valtaan ja siinä onnistui täydellisesti. Liikahdin aavistuksen. Hän oli raiskannut vaimonsa, Darmainen.. Minun ei tarvinnut kysyä vastausta, koska tiesin sen itsekin; myös Jaye oli saanut osansa ennen kuolemaa. En tiennyt miksi juuri se asia sai minut uudenlaisen raivon valtaan. Minä todella olisin halunnut suojella kaikkia, myös isosiskoani. Huokaus karkasi huomaamatta huuliltani; muistin Darmainen punan poskilla - minun ei tarvinnut kuin hymyillä hänelle. Minun oli todella lopetettava naisen ajattelu oitis tai tästä ei tulisi mitään. Suljin silmäni ja laskin hitaasti kymmeneen ennen kuin avasin ne.
‘’Tämä tulee olemaan pitkä päivä, Arthurius.. Ota hyvä asento.’’ Kylmä naurahdus ja uusi sormi murtui. Tiesin, että hän alkaisi turtua kipuun ajan kanssa, mutta en uskonut sen tapahtuvan vielä; sen takia katkoin loputkin sormet ennen kuin käännyin miettimään uutta siirtoa. Jotakin uutta, mutta kivuliasta. Kuulin vaimeaa nieleskelyä ja vilkaisin Arthuriusta joka kyhjötti kasassa tuolilla tuoden mieleen minut pikkupoikana. Hänen toisesta kädestä valui valtoimenaan verta lattialle ja toisen käden sormet olivat veltot, otsassaan miehellä oli rajun näköinen palovamma. ‘’Sinä kasvatit minut tällaiseksi, nyt saat olla eturivillä seuraamassa tilannetta.’’ Myhäilin hiljaisesti ja katselin huonetta kuin etsien jotakin, tietämättä kuitenkaan mitä. Pyörin ympäri huonetta, kunnes katseeseen osui torakka. En tiennyt sen lajia, eikä sillä ollut edes väliä. Se ei ollut kovinkaan iso, mutta tuntuisi vähintäänkin epämukavalle. Sain hyvän idean ja nopean päätöksen jälkeen tartuin torakkaan ja vein sen lähelle miehen kasvoja. ‘’Mitä? Ajattelitko syöttää tuon minulle?’’ Mies naurahti kuivasti kuin asia olisi mitä mitättömin. Hymähdin huvittuneena päätäni pudistellen. Tyhmänäkö hän minua piti? Pyöräytin silmiäni ja vein torakan tämän korvalleen. Minulle suotuisa eläin lähti korvaa pitkin suoraan korvakäytävään ja paniikista, kyynelten täyttämistä kasvoista päätellen se sattui. Hymyilin hänelle ystävällisintä hymyä kun vain suinkin osasin taikoa kasvoilleni. Vihdoin ja viimein näin tuon miehen kärsivän. Kyyneleet jotka valuivat lietsoivat tietynlaista vihaa, mutta myös ylpeyttä.
Yhtäkkiä Arthurius sanoi jotakin joka sai minut jäätymään täysin; ‘’Muistan miten Jaye huusi nimeäsi, hän yritti saada sinut apuun.. tai sitten hän pelkäsi puolestasi.’’ Miehen ääni oli kivusta jokseenkin pidättyvä; hänen oli hallittava sanansa jotta sai sanottua tietyt lauseet eikä suusta kuuluisi vain kirosanoja ja muminaa, ‘’Mutta et tullut.. Et pelastanut isosiskoasi.. Ei sillä, sain nauttia rauhassa.’’ Arthurius virnisti miettiessä neljätoistavuotiasta tyttöä, jota oli raa’asti käyttänyt hyväksi ja sen jälkeen tappanut. En olisi halunnut ajatella asiaa; muutama päivä ja Jaye olisi täyttänyt viisitoista. ‘’Hän oli tyttäresi.’’ Sanoin hiljaa, matalasti. Ääneni synkkyys ja katseeni vakavuus kertoi paljon. Jaye oli ajatellut minua jopa silloin - hän oli tarvinnut minua, mutta en ollut paikalla. ‘’Entä sitten Lilith.. Se tyttö osasi pysyä minusta kaukana, aina lähettyvilläsi.’’ Arthurius näytti miettivältä, enkä voinut olla ajattelematta parasta ystävääni. Oliko jopa hän ollut yksi uhreista? Lilith ei ollut koskaan sanonut siitä minulle mitään, ‘’Älä näytä tuolta, en saanut Lilithiltä kuin yhden suudelman.’’ Arthurius naurahti kuivasti. Hän oli selvästi pettynyt siihen; ei uutta uhria - mikä harmi. Päästin suustani huokauksen. Kaikki jotka tunsivat minut olivat saaneet oman osuutensa Arthuriuksesta - jokainen oli kärsinyt takiani. Se loppuisi tänään, sen oli loputtava. Ei enää julmia murhia saatika raiskauksia, ei unettomia öitä. Arthuriuksella ei ollut mitään menetettävää, tiesimme sen molemmat. Sen takia hän sanoi kaiken sen - hän halusi saada minut pois tolaltani ja siinä hän oli onnistunut.
Katsoin miestä hetken ja puukolla viilsin kasvoihin viiltoja; nenän päälle, poskiin harvinaisen syvät ja huulet täytin puukonvedoilla niin, että puhuminen tulisi olemaan harvinaisen kivuliasta - jos hän edes saisi sanoja suustaan. Kävelin sitten pöydän luokse ja otin ensimmäisen kovan esineen, jonka löysin. Astelin takaisin miehen luokse ja metallisella esineellä löin Arthuriuksen toista polvea ja pieni hymy nousi huulilleni kuullessani hänen huutonsa. En tiennyt paljonko aikaa oli kulunut, mutta se tuntui vähälle. Siirryin toisen polven luokse ja tein samalla tavalla. Rusahdus mikä kuului harvinaisen selvästi jopa huudon seasta sai minut vaipumaan jonnekin rajamaille. Osittain ymmärsin Arthuriuksen halun tuottaa tuskaa; se tyydytti, sai kaiken muun unohtumaan. Katsoin veristä kehoa mietteliäästi. Arthurius oli saanut vihdoin huutonsa laantumaan ja nyt yritti keskittyä puhumiseen. Aluksi hän vain mumisi, kunnes lopulta suusta kuului jopa kokonaisia sanoja. ‘’Darmaine, ah.. Odotan jälkikasvuamme.’’ Arthurius näytti miettivän jotakin oikein ankarasti, mitä luultavimmin yhteisiä hetkiään naisen seurassa. En halunnut hänen ajattelevan ylipäätänsä Darmainea. Järkytys näkyi varmasti kasvoiltani, koska Arthuriuksen kasvoille ilmestyi hymyntapainen. En tiedä kestikö minulla jotenkin harvinaisen kauan sisäistää sanat, mutta kun vihdoin tajusin ne niin en voinut olla todella järkyttymättä. ‘’Luuletko Darmainen pitävän sen kersan?’’ Naurahdin kuivasti. Minä en uskonut sitä hetkeäkään - johtuen siitä, etten voinut ylipäätänsä ajatella Darmainea äitinä. Ei, en todella varsinkaan kun Arthurius oli tämän raiskannut. ‘’Taidat todella pitää siitä tytöstä.’’ Arthurius hymähti irvistäen kivusta. Hän näytti jo nyt puhuvalta raadolta, mutta ei selvästi saanut kipua tarpeeksi. Masokisti, psykopaatti.. Mitä vielä? Helvetin sairas mies ainakin oli päästään. ‘’Turpa kiinni.’’ Murahdin kylmästi ja löin metallisella esineellä jota olin pidellyt käsissäni niin kovaa kuin suinkin suoraan miehen rintakehään. Kuulin miten luut rusahtelivat ja pian Arthurius kakoi verta suustaan. Olin osunut keuhkoon - ilmeisimmin jokin luu oli lävistänyt keuhkon.
Vasta kun ilta hämärtyi ja huuto oli lakannut kauan sitten, miehen ollessa edelleen jollain ihme konstilla elossa ja pyörtymättä. Veren haju oli ainoa jota olin ylipäätänsä haistanut ja huuto ainoa jonka olin kuulunut; kasvoillani oli epäinhimillinen virne kaikesta siitä johtuen. Nyt Arthurius vain roikotti päätään vihreät hiukset verestä värjääntyneenä. En tiennyt kuinka psykopaatilta näytin itse siinä verisenä seistessä, mutta kukaan ei toisaalta ollut edes näkemässä. Kuljin toiselle seinälle ja kuljetin sormiani veitsillä napaten terävimmän. Kuljetin itseni takaisin miehen luokse piinaavan rauhallisesti kuljetellen sitä pöytää pitkin ennen kuin astuin Arthuriuksen eteen. Taivutin miehen pään niin, että kaula tuli esille kunnolla. ‘’Hyvästi, isä.’’ Naksautin kieltäni hymyn pyrkiessä kasvoilleni. Laskin veitsen miehen kaulalle ja pohdin hetken mitä tekisin. Jos tarpeeksi hakkaisin niin eiköhän se jossakin välissä katki menisi; ensimmäinen lyönti osui luuhun ja mutristin huuliani. Arthurius teki jo selvää kuolemaa siinä edessäni. Toinen veitsen osuma ei kuitenkaan tuottanut tulosta ja nyt mies oli mennyttä. Siinä se makasi kuolleena edessäni kaula auki. Huokaisin pettyneenä - ei hänen vielä pitänyt kuolla. Lopulta tyydyin siihen, että kauniisti en tulisi saamaan päätä irti, joten käytin veistä ja kovaa metalliesinettä joka muistutti paljon vasaraa - niillä kahdella esineellä sain pään irtoamaan harvinaisen väkivaltaisesti veren lentäessä ympärille tahrien kaiken. Vaatteet, asunnon.. Lopulta käsiini jäi vain vihreähiuksinen pää. Katsoin päätöntä ruumista samalla tunkiessa puukon taskuuni. Avasin oven ja henkäisin raiskasta ilmaa. Viskasin pään nurmikolle ja raahasin tuolissa istuvan, sidotun ja päättömän ruumiin ulos eläinten ruuaksi.
‘’Olkaa hyvät..’’ Hymähdin ja nappasin pään käsiini. Vilkaisin taivaalle - ilta oli väistynyt ja yö tuli tilalle. Lähdin rauhallisin askelin pää käsissäni kohti Linnaa. Antaisin lahjan Reubenille, varmasti nauttisi. Pää käsissäni lähdin kulkemaan samaa reittiä neljättä kertaa elämäni aikana; se oli tylsä ja tuttu, mutta siitä huolimatta kuljettava. Osasin reitin jo vaikka silmät sidottuina ja sinä aikana en pysähtynyt hetkeksikään - kuljin eteenpäin kuin robotti. Oli jatkettava matkaa. Tuntui kuin kosto ei astuisi voimaan ennen kuin pää oli Reubenin pöydällä. Yö vaihtui aamuksi, aamu päiväksi ja kun päivä alkoi vihdoin hämärtyä muuttuen illaksi niin olin jo lähellä Linnaa. Silloin muistin uudelleen Darmainen punehtuneet kasvot ja hymyn. En tiennyt miksi, mutta hänen iloisuus matkan aikana oli yllättävää ja suloista. Sai jopa minun poskeni punehtumaan aavistuksen ja pehmeän hymyn kapuamaan kasvoilleni - onnekseni olin kuitenkin yksin, koska halusin pitää itseni pelottavana Linnan asukkina jolle ei kukaan sanonut vastaan. Darmaine oli nähnyt myös herkän puoleni ja vaikka se oli kestänyt vain hetken, niin siitä huolimatta se oli minulle outoa. En halunnut näyttää tunteita ihmisten edessä. Se oli vierasta ja pelottavaa. Kun aurinko oli laskeutunut horisonttiin ja kuu oli noussut tähtien saattelemana niin saavuin Linnan pihalle.
Kannoin pihan poikki tutun miehen päätä katse etäisen kylmänä. Piha oli tyhjä, hiljainen. Samanlainen kuin sinä päivänä kun olin kantanut Darmainea. Työnsin aulan ovet auki. Aulassa sain katseita, enkä voinut olla sulkematta niitä ulkopuolelle. Kylmän välinpitämättömän ulkonäköni lisäksi minussa oli myös uudenlaista vaaraa joka sai ihmiset pysymään kauempana. Vilkaisin päätä jota roikotin huvittuneena, kuin olisin vain katsonut laukkua käsissäni ja todennut sen näyttävän hassulta. Kävelin portaat verkkaisesti ylös miettimättä sen enempää, kunnes viimein pääsin kerrokseen, jossa sijaitsi Reubenin toimisto. Katseessani näkyi samanlaista pilkettä kuin isäni; murhanhimoa, ilkikurisuutta.. Hänelle tämä oli ollut viihdettä, minulle tämä oli viihdettä. Koputin napakasti oveen joka avautui varovasti. Kreivin kasvoilla oli valvotuista öistä johtuvat silmäpussit ja minut nähdessä silmiin syttyi tietynlainen raivo. Reuben ei ollut nähnyt vielä kädessäni olevaa päätä, koska oli kääntänyt selkänsä minulle ja asteli jäykästi ikkunan eteen. Kävelin pöydälle kuin omistaisin koko paikan ja laskin pään siihen. Miehen pää oli alkanut jo haista, mutta minä olin jo tottunut. Reuben käänsi katseensa minuun, mutta se siirtyi nopeasti päähän jossa oli polttomerkki ja viiltoja. ‘’Hän huusi, paljon.’’ Naurahdin kädet taskuissa. Kenen tahansa muun silmissä saatoin näyttää tavalliselta itseltäni, mutta Reuben huomasi eron. Minä nauroin. Minä olin tappanut isäni ja saatoin nauraa niin huolettomasti. Hän huomasi katseeni erilaisuuden. Kreivi pelkäsi minua. Mies seisoi pöydän takana ja tutki minua katsellaan, hän etsi jotakin merkkejä vanhasta Azrasta - minusta. Niitä tunteita joita olin tuntenut hänen tytärtään kohtaan, jotakin inhimillistä. ‘’Minä karkoitan sinut viikoksi, et suojellut Darmainea.. Alkaen huomisesta, mutta parasta että lähdet heti.’’ Kreivi sanoi lopulta ja vilkaisi päätä joka selvästi kuvotti häntä. Käännyin kiero hymy palaten kasvoilleni kun kävelin ovelle, ‘’Aloitat uuden työsi kun viikko on ohi. Älä astu tänne jalallasikaan, Darmainen ei tarvitse nähdä sinua - olet hänelle haitta muiden joukossa.’’ Mies sanoi lopulta vain tylyyn sävyyn. En sanonut mitään, nyökkäsin vain ja poistuin toimistosta. En kuitenkaan jatkanut matkaa vaan painauduin seinää vasten puristaen käsiäni yhteen. Darmainelle haitta? Mitä helvettiä. Minä toden teolla välitin siitä naisesta, mutta tuntui kuin kaikki olivat sitä vastaan; onnetar, Kreivi itse ja puolet Linnan asukkaista. Minä en muuta halunnutkaan sillä hetkellä kuin vain nähdä Darmainen siniset silmät, nähdä naisen olevan kunnossa - todeta sen itse. Suljin silmäni ja tasasin kiihtyneen hengitykseni. Vedin kasvoilleni kylmän maskin jota peitti lävitse pääsemätön, sadistinen virne. Tuo virne oli muodostunut niistä lukemattomista tunneista jotka sisälsivät paljon huutoa. Naksautin kieltäni muistellessani kaikkea sitä, mutta en siltikään ollut tyytyväinen. Se mies ei ollut saanut tarpeeksi kidutusta, hänet olisi pitänyt häpäistä - tuoda muodonmuuttajien eteen varoittavana esimerkkinä eikä tappaa. Kirosin hiljaa asiaa mielessäni.
Poistuin Linnasta nopeaan tahtiin, välittämättä edes sairastuvan hoitajista jotka arvioivat olemustani, verta ja päätä jota olin kantanut. Eiköhän sekin kantautuisi tytön korviin ja sen jälkeen hän välttelisi minua kuin ruttoa. Metsään päästyä muutuin mustaksi ketuksi ja lähdin loikkimalla jatkamaan matkaa. Askeleeni olivat nopeita ja hätäisiä, erilaisten tunteiden siivittäminä jaksoin eteenpäin pysähtymättä. Juoksin juoksemistani huomaamatta edes kipua jaloissa, mikään ei pysäyttänyt minua. Mitä enemmän mietin, sitä kovempaa juoksin ja pian tajusin, että en edes ajatellut mitään enää. En jaksanut vaivata aivojani turhilla ajatuksilla. Viikko ilman Kreiviä ja Linnaa, mitä luksusta. Pysähdyin vasta kun olin löytänyt tutun mökin ja aamu oli alkanut tehdä tuloaan. Monta päivää olin vain kulkenut pysähtymättä, mutta nyt siinä seistessä tuntui kuin olisin saapunut kotiin. Muutuin ihmiseksi ja koputin oveen. Meni hetki ja pian ovi avautui. Paidaton Lucian tuijotti minua ruskeat hiukset sotkuisena linnunpesänä. ‘’Karkoitettiin viikoksi.’’ Heitin kasvoilleni hymyntapaisen ennen kuin romahdin miehenalun syliin tämän kaatuessa puiselle lattialle. Pian tunsin viileät sormet ihollani ja pienen huokauksen. Hetki tuntui ikuisuudelta, mutta sinä hetkenä minulla oli oikeasti hyvä olla vaikka asento oli mikä epämukavin. Lopulta Lucianin oli noustava sulkemaan ulko-ovi ja autettava minut sängylle. Hoipertelin miehen sängylle ja tuijotin häntä kuin hylätty koiranpentu. ‘’Azra, tarvitset unta.. Koska olet viimeksi syönyt?’’ Mies huolehti kysymättä mitään verestä, käsistäni saatika mistään muustakaan. Viileillä sormillaan hän alkoi riisumaan paitaa yltäni, jonka sitten heitti lattialle. Lopulta Lucian tuli siihen tulokseen, että tarvitsisin myös ruokaa enkä onnistuisi syömään millään ilveellä itse. Pian todella muistutin enemmän pientä lasta kuin lähes aikuista ihmistä Lucianin istuessa ja syöttäessä minulle jotakin hyvin oudon makuista ruokaa. Se ei minua silti haitannut; kunhan sain jotakin syödäkseni. Sillä hetkellä en muistanut Arthuriusta tai Darmainea, oli oudon lohdullista olla vain ja ainoastaan Lucianin seurassa. Lopulta pääsin vihdoin kietomaan peiton ylleni ja kääriytymään sen lämpöön. Nukkumaan ensimmäistä kertaa moneen päivään - Lucian vierelläni, kädet ympärilleni kietoutuneena.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:23:23 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:23:23 GMT
Darmaine, luku 16 • Pelko ja toivo
Kreivi ilmestyi huoneeseen kuin hurrikaani konsanaan. Hän ei väistänyt mitään eikä ketään kävellessään tyttärensä luokse. Hän oli saanut hoitajalta tiedon että tyttö oli herännyt, mutta myös tiedon huonoista uutisista, joita hänelle ei oltu selkeytetty. Isällinen huoli oli ottanut Reubenin valtaansa kun hän saapui tyttärensä vuoteelle. Darmaine olí noussut istumaan sängyn päätyä vasten. Hänen vierellään punahiuksinen hoitaja sekoitti kipua lievittävää rohtoa valtavaan haavaan jalassa. Siniset silmät tarkkailivat ensin naista, mutta nousivat heti sermin takaa ilmestyneeseen mieheen, hieman säikähtäen. Naisen silmät olivat vielä itkemisestä kosteat ja punaiset, hiukset olivat edelleen sekaisin, sillä kukaan ei ollut jaksanut niitä siistiä. Reuben irvisti inhosta nähdessään haavan tyttärensä jalassa. Häntä vihastutti ajatus naisen kärsimästä kivusta, ja viha miestä kohtaan, joka hänen tyttäreensä kajosi, kasvoi entistä enemmän. Kreivi käveli rauhassa sinihiuksen viereen, laskien kätensä naisen olkapäälle. Darmaine hätkähti hieman kosketuksesta ja iho miehen käden alla tuntui hehkuvan lämpöä, inhottavalla tavalla. "Miten voit?" Reuben kysyi huolestuneeseen sävyyn. Tytön ilmeettömät kasvot olivat kääntyneet takaisin seuraamaan hoitajan tekemisiä. Nainen oli levittänyt rohdon jalalle ja paineli jonkun puun lehtiä haavan päälle, nopeuttaakseen paranemista. Aluksi Darma ei meinannut saada sanoja suustaan, tuntui kuin kurkku olisi kuivunut tukkoon. Lopulta hän hengitti syvään ja sulki silmänsä hetkeksi. "Oon elossa." Hän vastasi ja avasi silmänsä. Mitään muuta hän ei pystynyt sanomaan, mitään muuta sanottavaa ei ollut. Nainen ei tuntenut sillä hetkellä juuri mitään, lähinnä inhoa itseään kohtaan. Kivut olivat lievittäneet valtavasti, kiitos hyvän hoidon, mutta tieto siitä pahimmasta, raskaudesta, oli kammottavin. Hänelle pitäisi tehdä testejä että asia varmistuisi, eikä siltikään kukaan tiennyt varmaksi miten raskauden pystyi lopettamaan. Miten tappaa jokin joka ei ollut vielä edes elossa?
"Kuulin… että täällä on huonoja uutisia." Kreivi nielaisi. Hän pelkäsi mitä tulevan piti, pelkäsi menettävänsä jotain tärkeää. Hoitaja nosti katseensa Darmaineen, kohdaten tuon tunnottomat, vailla pilkettä olevat, silmät. Nainen ymmärsi heti, ettei tyttö tahtonut itse puhua asiasta. Eikä hän tahtonutkaan. Darma yritti keskittyä vain hengittämiseen, ei mihinkään muuhun. Hän ei tuntenut kehoaan omaksi ja kaikki tuttu ja turvallinen tuntui kaukaiselta ja hauraalta ajatukselta. Kuin mikään ei olisi ollut ikinä totta. Lihakset eivät tuntuneet toimivan ja vain pieni polte kehossa kertoi sen olevan tallessa. Hän olisi tahtonut käpertyä omaan sänkyynsä, kauas muista, piiloon. Se ei valitettavasti onnistunut ja olisi elettävä päivä kerrallaan, niin Riel, punahiuksinen hoitaja, oli sanonut. Hän oli luvannut keksiä keinon.
"Kreivi." Riel aloitti ja kumarsi pienesti. "Tulisitteko kanssani toimistoon, Darmaine tarvitsee lepoa." Nainen jatkoi lempeällä äänellä. Reuben ei olisi tahtonut poistua tyttärensä viereltä, mutta jätti tuon lopulta vastahakoisin ajatuksin. Mies ja Riel katosivat sermin taakse, mutta tyttö kuuli heidän puheensa selkeästi. "Miten hän voi, oikeasti?" Reuben kysyi vaatien vastausta. Riel ei sanonut aluksi mitään. Askeleet kopisivat lattiaa vasten ja hiljenivät sitä mukaan mitä kauemmaksi he menivät. "Ei kovin hyvin." Naisen ääni oli hädin tuskin kuultavissa ja pian kuului oven avaus ja sulkeminen. Sen jälkeen sairastupa hiljeni. No, melkein ainakin. Darmaine hengitti syvään ja painoi silmänsä kiinni. Hänen kehonsa oli uupunut kaikesta kokemastaan ja tahtoi vain nukkua. Eikä tyttö vastustellut sitä. Hän nojasi sängynpäätyyn ja antoi kehonsa vaipua rentoon ja tiedottomaan tilaan. Nukkuen päivät menisivät nopeammin.
Herätessään uudestaan samaan päivään keho tuntui jo paljon virkeämmältä. Aurinko paistoi vielä sisään korkealla olevista ikkunoista ja jostain kulkeutui viileä viima kasvoille. Darmaine hengitti syvään ja nousi istumaan. Hänen vierellensä oli tuotu kulhollinen hedelmiä ja uusi vesilasi. Sinisilmä nosti lasin varovaisesti molemmilla käsillään. Omat voimat tuntuivat kaukaisilta ja kädet tärisivät pelkästään liikuttamisesta. Darmaine nosti lasin huulilleen ja joi puolet vedestä. Viileä vesi tuntui raikastavan koko kehoa ja tyttö jaksoi venytellä raajojaan. Hän katseli ympärilleen. Kaikki vaikutti samalta kuin ennen nukahtamista. Huokaus pääsi tuon keuhkoista. Hän siirtyi istumaan sängyn reunalle ja kokeili paljailla varpaillaan sairastuvan kivilattiaa. Se tuntui kylmältä ja karhealta ihoa vasten. ”Darmaine, olet hereillä.” Yhtäkkinen ääni säikäytti sinihiuksisen tytön, saaden tuon säpsähtämään ja nostamaan jalkansa takaisin sänkyyn. Tajutessaan tulijan olevan Riel, hän huokaisi huojentuneesti. Tyttö ei ollut ollenkaan kuullut lähestyviä askeleita tai edes tajunnut jonkun olevan lähistöllä. ”Oh, anteeksi että säikäytin.” Punahiuksinen nainen hymyili pahoittelevasti. Darmaine pudisti päätään ja antoi kehonsa rentoutua. Hän siirtyi takaisin sängynreunalle. ”Haluaisitko käydä ulkona kävelemässä?” Riel ehdotti. Darmaine nosti hieman kysyvän katseen naiseen, lopulta nyökäten hitaasti. Hän kaipasi raitista ilmaa. Sairastuvat omituinen haju tuntui jo tarttuvan ihoon kiinni.
Riel haki tytölle nopeasti jalkaan sujahtavat kengät, sekä viittamaisen takin. ”Ulkona on juuri satanut, joten siellä on viileä.” Nainen varoitti, samalla auttaen sinisilmää pukeutumaan. ”Riel... Saisinko peilin?” Darmaine pyysi hiljaa. Hän ei ollut nähnyt kasvojaan moneen päivään ja tiesi vain kehonsa saamat vahingot. Jos hän lähtisi ulos, haluaisi hän edes harjata hiuksensa, jotka tuntuivat sojottavan sinne tänne. Riel epäröi hetken, mutta ymmärsi samalla miltä lapsesta tuntui. Hän nyökkäsi ja jätti Darmainen hetkeksi yksin istumaan sängyn reunalle. Tullessaan takaisin hänellä oli pieni käsipeili ja hiusharja. Hän ojensi esineet lohdullisen hymyn kera. Darmaine veti henkeä ennen kuin kykeni nostamaan peilin kasvojensa eteen. Siniset silmät vastasivat surullisina peilin pinnasta, niistä puuttui jotain. Tyttö ei tunnistanut itseään, mutta tiesi ettei peili valehdellutkaan. Pettynyt huokaus pääsi suustaan ja vasta sen jälkeen hän kykeni käymään läpi muita ruhjeita. Kaulassa oli pieni arpi veitsen viillosta, samoin poskella. Huulten oikealla puolella kulki paksumpi arpi, joka ei luultavasti ikinä katoaisi. Tytön kasvot olivat mustelmien värjäämät, liloja alueita reunusti keltavihreät läikät. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta mustelmat häviäisivät, ne vain tarvitsivat aikaa. Tyttö alkoi lopulta harjaamaan sojottavia hiuksiaan ja saatuaan ne aisoihin, hän nousi seisomaan. Riel käveli Darman vierellä, muttei koskenut tuohon. Tyttö oli tehnyt elekielellään selväksi, ettei ottaisi apua vastaan, vaan kävelisi itse.
Sinisilmä seisahti astuttuaan ulos sairastuvan takaovesta. Ulkona vallitsi viileä ja raikas ilma, ohuet pilvet kulkivat taivaalla nopeaan tahtiin. Darmaine pystyi haistamaan sateen puhtaan tuoksun. Pienen hetken päästä hän jatkoi kävelyä, hoitajan seuratessa perässään. Ilma oli naisen sanojen mukaan viileä, viileämpi kuin mitä tyttö oli osannut odottaa. Hän käpertyi takkiinsa paremmin ja jatkoi matkaa. Linnan etupihan äänet kaikuivat rakennuksen taakse, saaden tytön lihakset jännittymään. Hän ei halunnut kenenkään näkevän häntä sellaisena, ei juuri nyt. Mutta se oli mahdotonta. Lapset juoksivat ympäri pihaa, luoden hämmentyneitä ja pelokkaita katseita tytön suuntaan. Aikuiset säälivät kaukaa hiljaisuudessa Kreivin tyttären surkeaa kohtaloa. Darmaine tunsi rintansa kiristyvän ja lämmön nousevan sisällään. Mitä he, mitä kukaan tiesi mistään? He eivät olleet kokeneet samaa kuin tyttö, he eivät tietäneet miltä se tuntui, olla nöyryytetty, häväisty! Sinisilmä tuhahti terävästi ja kääntyi takaisin sisälle. ”Darmaine?” Riel ihmetteli ja pysytteli toisen kannoilla. ”Tuli huono olo.” Darma sanahti hiljaa ja ärtyneenä. Hän ei suostunut menemään ulos muiden ihmeteltäväksi. Kohta kaikki varmasti tiesivät että hän kantoi sen... eläimen... lasta.
Yhtäkkiä sinihiuksinen tyttö nosti käden suulleen. Inhottava olo otti vallan tuon kehosta kuin salamaniskusta. Häntä oksetti ja ahdisti. Darmaine kaatui polvilleen maahan. ”Neiti Darmaine?” Riel henkäisi ja polvistui tytön viereen hätäisesti. Tyttö ei kuitenkaan voinut sanoa mitään, sillä hänestä tuntui että voisi oksentaa heti kun avaa suunsa. Hän päätti vain pudistaa päätään. ”Viedään sinut petiin.” Riel kehotti ja avusti tytön ylös. Darmaine ei suostunut laskemaan kättään suultaan. Nainen talutti sinihiuksen omalle paikalleen ja toi tuolle pussin johon voisi oksentaa. Tyttö istui sängylle. ”Onko huono olo?” Nainen kysyi, vaikka vastaus oli ilmiselvä. Jos Darma olisi voinut, hän olisi piikitellyt asiasta takaisin, mutta nyt hän vain nyökkäsi. ”Haen sinulle lääkettä.” Riel totesi ja nousi. Tyttö kuitenkin tarrasi hänen helmaansa ja nieli oksennuksen tunteen. ”Eih...” Hän änkytti, niellen pahaa oloaan. Sininen katse nousi katsomaan naisen kasvoja. ”Mä... haluan tietää oonko raskaana.... kiltti...” Darmaine nyyhkytti. Hänen oli vaikea erottaa sisällään vellovia tunteita toisistaan. Riel katsoi tuskissaan olevaa tyttöä huolissaan. Naisesta tuntui pahalta, joten hän nosti käden toisen olkapäälle ja nosti huulilleen äidillisen hymynsä. ”Ei hätää, Darmaine. Tehdään niin, että otamme sinulta veritestin heti. Tuloksessa kestää pari päivää tulla. Pystytkö odottamaan sen verran?” Punahiuksinen nainen sanoi rauhallisella ääneellään. Darmaine hengitti raskaasti ja lopulta nyökkäsi. Pari päivää hän voisi odottaa, ei lapsi niin nopeasti kasvaisi. ”Hyvä. Otetaan vaatteet pois ja sen jälkeen sinä syöt. Sitten tulen ottamaan verinäytteen.” Hoitaja opasti ja auttoi riisumaan lämpöisen takin tytön päältä. Kengät Darmaine potki itse jaloistaan, jonka jälkeen hän laskeutui makuulle sängylleen. ”Tuon ihan juuri sinulle lämmintä ruokaa. Lepää sen aikaa.” Riel totesi ja katosi käytävälle. Darmaine huokaisi. Mitä muutakaan hän voisi, ei hänellä ollut energiaa karatakkaan. Eikä hän haluisikaan karata, Linna oli ainut paikka missä hän oli turvassa.
Hetken päästä Riel palasi tarjottimen kanssa. Siinä oli lautanen, jolle oli kasattu pieni määrä kaikkea puutarhasta ja kalaa, uusi lasi vettä ja aterimet. Darmaine kiitti naista ja jäi yksin syömään. Ruuan jälkeen tarjotin haettiin pois ja Riel alkoi valmistelemaan verenottoa. Hän sanoi että vatsaan pitäisi tehdä haava, josta veri kerätään. Sinisilmät suostui kaikkeen, sillä hänellä ei ollut mitään menetettävää. Pieni viilto terävällä veitsellä ei sattunut läheskään niin paljon kuin se mitä hänelle oltiin tehty. Verta kerättiin pieneen kulhoon, johon lisättäisiin jotain nestettä ja kulho jätettäisiin suljettuna odottamaan pariksi päiväksi. Nesteen väri ilmeisesti kertoi jos joku oli raskaana. Riel kuitenkin painotti että tapa oli erittäin epävarma, sillä juurikaan ketään ei ole tarvinnut testata. Hän on tehnyt testin vain kerran ennen elämänsä aikana ja Darma oli vain viides testattava. Kahdella kerralla testi oli kertonut väärän tuloksen. Darmainea tämä ei kuitenkaan haitannut. Hänen oli tehtävä kaikki mitä pystyi. Jos hän olisi raskaana, se oli pysäytettävä. Tyttö painoi päänsä tyynyyn kun verenottohaavaa alettiin sulkemaan. Jokainen neulanläpäisy kirpaisi, mutta hän ei suostunut näyttämään kipua. Tämä oli pientä. Kädessään Darma puristi peittoa aina kun kipua tuntui.
Loppuillan tyttö vain makasi sängyssään. Hän ei tehnyt mitään, ei syönyt mitään, ei juonut. Hänen ei tehnyt mieli tehdä mitään. Keho tuntui tyhjältä kuorelta, joka ei totellut, tai edes ollut hänen omansa. Tunne oli omituinen, jopa pelottava, mutta samalla rauhoittava. Niihin ajatuksiin sinisilmä yritti nukahtaa. Hän ei kuitenkaan saanut unta ja koko yö meni kevyessä, lähes tiedottomassa, tilassa olemiseen ja levottomana sängyssä pyörimiseen. Välillä tyttö avasi silmänsä ja nousi istumaan, vain tajutakseen että oli edelleen yö. Vasta auringon nousun jälkeen hän nukahti kunnolla. Päivä liukui ohi tasaisena. Tyttö oli nukkunut lähes puolet päivästä ja herännyt vain hoitajien pakottaessa hänet syömään. He kertoivat että verenotto vie voimia kehosta, jolloin on tärkeä syödä. Darma ei muista puhuiko hän koko päivänä kenellekkään, mutta toisaalta, oliko sillä niin väliä. Kreivi kävi päivän aikana kolme kertaa, niin tytölle kerrottiin. Hän muisti itse vain yhden käynnin, kaksi muuta hän oli luultavasti nukkunut. Yön taas laskeuduttua uni ei meinannut tulla. Darmaine kirosi sitä mielessään, mutta samalla ajatteli, että onko sillä niin väliä. Hän makasi muutenkin vain sängyssä, ei halunnut nousta tai liikkua, ei halunnut nähdä ketään. Joten mitä sillä oli väliä milloin hän oli hereillä ja milloin nukkui, eikö niin? Ajatukset ajoivat tytön synkille vesille. Hän lähes tunsi mielensä tummenevan hetki hetkeltä ja pian hän tajusi ajattelevansa Azraelia. Miestä ei ollut näkynyt sen jälkeen kun hän oli ojentanut hoikan tytön ruhon isälleen. Ehkä mies ei halunnut nähdä tyttöä? Kyynel vierähti poskelle, mutta kasvot olivat ilmeettömät. Mitä Darmaine oikein edes merkitsi sille punasilmälle? Ehkei mitään? Toinen kyynel. Mies oli vaikuttanut niin totiselta kertoessaan siskostaan. Olisi voinut luulla jopa että hän oli ollut huolissaan tytön hyvinvoinnista. Mitä jos se kaikki oli vain esitystä? Kolmas kyynel. Jos mies oli vihdoin päässyt eroon sinisilmästä, eikä enää halunnut olla missään tekemisissä tuon kanssa? Ja miksi olisikaan tahtonut? Tytöstä oli vain harmia, Azrael luultavasti ajatteli että oli vain hyvä että tyttö makasi puolikuolleena Linnan syövereissä, kaukana hänestä. Darmaine purskahti lohduttomaan itkuun. Itkuun jonka tuudittamana hän lopulta nukahti.
Sinisilmä avasi katseensa vasta kun päivä oli jo puolessa välissä. Hän nousi istumaan raskaiden huokausten saattelemana ja huomasi sänkynsä viereen ilmestyneet leivät. Ne olivat isän tekemiä. Pieni hymy nousi tytön huulille kun tuo nosti lautasen syliinsä ja söi hitaasti ja nauttien leipänsä. Isä sitten osasi tehdä parhaat voileivät. Laskiessaan lautasensa takaisin pöydälle, tyttö kuuli tuttuja askeleita käytävällä. Tällä kertaa Riel ei päässyt yllättämään ilmestyessään sängynpäähän. Nainen yritti hymyillä pienesti, mutta Darmaine huomasi heti, että jokin on pielessä. Punaiset hiukset oli sidottu korkealle nutturalle, paljastaen naisen siron leukaperän ja pienet korvat, jotka oli koristeltu ohuilla korvakoruilla. ”Mitä nyt?” Darmaine kysyi ennen kuin nainen ehti sanomaan mitään. Rielin kasvot synkistyivät ja hän pyysi tyttöä tulemaan mukaansa. Darmainella oli erittäin paha aavistus. Hän nousi seisomaan ja tunsi jalkojensa voiman palanneen hieman. Hän pystyi kävelemään lähes ongelmitta. Riel ohjeisti tytön sairastuvan toimistoon. Siellä he menivät pieneen huoneeseen, jossa oli pöytä ja pöydällä puinen kulho. Nainen osoitti kulhoa. Darmaine katsoi naista kysyvänä, kunnes käveli kulhon luokse. Kulhossa oleva neste oli omituisen väristä, oranssinpunaista, kuin kalan liha. Se haisi hirveltä, ja tytön oli pakko nostaa käsi suunsa eteen. Epäilevä katse kääntyi naiseen. ”Olen pahoillani, Darmaine, olen niin pahoillani. Veren muuttuessa vaaleaksi... se tarkoittaa että olet raskaana.” Riel painoi kasvonsa alas, hänen koko olemuksensa oli pahoitteleva.
Oli kuin kaikki olisi kadonnut yhtäkkiä sinihiuksisen tytön kehosta, tunteet, henki, kaikki. Epäuskoiset silmät etsivät naisesta jotain, mikä ei ollut löydettävissä. Ilma ei kulkenut tytön keuhkoissa, vaan hän valahti hitaasti lattialle. Toinen käsi oli hitaasti noussut vatsan päälle. Hän ei saanut sanoja suustaan. ”Mennään. Sinä tarvitset lepoa.” Riel laskeutui lattialle auttaakseen tytön ylös. Sinisilmä kykeni vain pudistamaan päätään. Hän ei uskonut sitä. Se ei voinut olla totta. Nainen nosti lähes pakolla Darmainen jaloilleen ja talutti järkyttyneen tytön sängylleen.
”Darmaine. Mikä hänellä on?” Reubenin ääni kuului yhtäkkiä jostain. Darmaine ei siirtänyt katsettaan katosta, hän ei kyennyt vastaamaan isänsä katseeseen. ”Olen pahoillani, Kreivi. Tyttärenne... on raskaana.” Riel sanoi hiljaa.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:23:42 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:23:42 GMT
Azrael, luku 16 → Rakkaus
Aamuauringon säteet herättivät minut ja hetken silmien räpyttelyn jälkeen totesin, että en ollut kotona. Mökissä tuoksui Lucian ja jokin ruoka, mutta kaikki se oli vierasta. Ei ollut Ardenia tai Aldythia. Ei ketään joka olisi pitänyt ärsyttävää ääntä tai Aldythin äidillistä huolenpitoa. Osittain nautin tilanteesta, mutta myös kammoksuin ajatusta. Vaikka pidinkin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta, niin kaipasin tiettyjä asioita elämääni. Suljin silmäni uudelleen ja käänsin kylkeni hiljaa kiroillen. ‘’Huomenta päivänsäde.’’ Lucian tervehti huvittunut virne huulillaan. Hän nautti seurastani; olihan mökki varmasti ollut yksinäinen ja nyt hän sai kiusattavan. Vedin peiton ylleni niin, että tummansininen hiuspehko oli ainoa näkyvä asia. Halusin vain nukkua - nukkua niin kauan, että haihtuisin ilmaan. Tunsin painoa päälläni ja hetken päästä minun oli noustava ylös vain, koska Lucian oli kaatanut sangollisen kylmää vettä ylleni. Tuijotin miestä vettä valuvana, harvinaisen syyttävänä ja suorastaan valmiina tappamaan toinen. Ruskeahiuksinen nuorukainen hypähteli päkiöillään ilkikurinen virne huulillaan. Hän nautti hetkestä luvattoman paljon. Nousin ylös sängyltä ja astuin askeleen lähemmäs Luciania joka peruutti ovea kohti reippaasti. Hän ei halunnut jäädä kiinni. Uusi askel lähemmäs ja miehenalku saapui ovelle. Heti kun ovi avautui niin riensin kädet ojossa kohti ruskeahiuksista, jonka harmaat silmät vahtivat minua valppaasti. Nopeasti poika pujahti ulkoilmaan ja seurasin häntä sinne ilomielin; aurinko kuivatti märät vaatteet sadepilvistä huolimatta. Lämpö oli tervetullutta sillä hetkellä, vaikka varjoista ja viileydestä nautinkin. Syöksyin kohti Luciania joka liikahti juuri oikealla hetkellä saavuttamattomiin. Harmaasilmä tuijotti minua virnuillen, ilkkuen samalla hyppien muutaman loikan kauemmas. Purin hammasta ja hetken mielijohteesta muutuin ketuksi; riensin pienillä jaloillani nopeasti lähemmäs Luciania joka reagoi myöhässä, mutta tarpeeksi nopeasti jotta pääsi näädän muotoon; kaadoin harmaan näätäeläimen alleni ja hain otetta eläimen kaulasta. Yritin olla mahdollisimman varovainen, koska satuttaminen ei ollut tällä hetkellä tarkoitukseni. Lucian vääntelehti allani niin kauan, että otteeni herpaantui vihdoin ja Luci pääsi kierähtämään ylleni niin, että äskeinen asetelma oli unohdettu. Tuijotin harmaasilmäistä eläintä odottaen seuraavaa liikettä valppaana. Hiljainen hymähdys karkasi huulieni välistä kuitenkin, kun Lucian tyytyi vain kevyesti töytäisemään minua kuonollaan hypähtäen sitten kauemmas. Nousin varovasti ylös ja venyttelin. Eläinmuoto oli aina tuntunut kotoisalle - en oikeastaan tiennyt syytä sille.
Muutuin takaisin ihmiseksi ja sekoitin hiukseni mietteliäästi katse pysyen Lucianissa joka muuttuessaan takaisin ihmismuotoon hyppäsi loikan taaksepäin. Hänen eleet olivat kevyitä kuten höyhenet ja näyttivät yllättävän suunnitelluille - vaivattomille. ‘’Entä nyt?’’ Kysyin yhtäkkiä ja käänsin katseeni puiden oksiin jotka liikkuivat tuulen mukana raivokkaasti. Aivan kuin oksat olisivat yrittäneet saada tuulen katoamaan. Valkoiset pilvenhattarat olivat täyttäneet taivaan ja vain välillä aurinko pilkisti jostakin kuin muistuttaen olemassaolostaan. ‘’Lähdetään etsimään ruokaa.’’ Lucian totesi yhtäkkiä ja lähti reippain askelin kohti metsää jossa raivokkaat puut hätistelivät lapsenomaista tuulta joka kiusasi luontoa. Muutuin nopeasti tuttuun, mustan puhuvaan hahmoon ja loikin Lucianin vierelle joka asteli metsässä edelleen ihmismuodossa. Tunsin miten väsymys saavutti minut - koska viimeksi olin todella rauhoittunut? Olin juossut ympäri Alwyenia Kreivin käskyttämänä. Karkoituksessa oli todella hyvät puolensa. Huomasin miten ruskeahiuksinen miehenalku oli muuttunut harmaaksi näädäksi. Eläin kulki muutaman askeleen minua edellä ja olin niin omissa ajatuksissa, että en huomannut kiveä edessäni ja pian kaaduin maahan kuonolleni. Suustani karkasi pieni vinkaisu, joka ei johtunut suinkaan kivusta vaan yllätyksestä. Kapusin vaivalloisesti takaisin neljälle tassulle ja tuijotin eteeni kuin selvitellen ajatuksiani. Tuntui kuin kaikki olisi mennyt aivan uuteen järjestykseen kaatumisen johdosta.
Lucian seisoi muutaman askeleen päässä ja tuijotti minua kuin pohtien, että mitä oli tapahtunut ja olinko kunnossa. Pudistelin päätäni ja loikkasin muutaman askeleen eteenpäin. Nyökkäsin kevyesti Lucianille kuin sanoakseni, että voimme jatkaa matkaa. Tunsin miten kipu jaloissani muuttui pieneksi tärinäksi - olin kulkenut niin paljon, että pelkkä metsässä juoksentelu oli harvinaisen raskasta ja tuntui kuin pelkkä tuuli olisi saattanut saada minut kaadettua. Kuljimme suoraan melko rauhalliseen tahtiin, Lucian ei selvästi uskaltanut kulkea kovinkaan nopeaan tahtiin, koska pelkäsi että en jaksaisi. Toki se saattaisi olla totta, mutta minua suorastaan vitutti ajatus siitä, että joku piti minua heikkona. Lucian oli pysähtynyt eteeni ja olin törmätä häneen, koska en sillä hetkellä ollut laisinkaan keskittynyt näätään. Kohotin katseeni ja tuijotin tuttua kukkaniittyä. Sillä hetkellä tuntui kuin rauhallisuus ja tyytyväinen levollisuus olisi vallannut kehoni. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen nähdessäni paikan joka oli luonut minulle monia muistoja. Lähdin juosten kohti punavalkoisten kukkien merta kunnes saatoin vihdoin pysähtyä ja antaa rauhallisuuden saavuttaa kehoni. Heittäydyin kukkamereen ja tyytyväisenä vetäydyin kerälle niin, että peitin kasvoni mustalla, tuuhealla hännällä. Ei mennyt kuin tovi ja olin vaipunut sikeään uneen, josta minua ei saisi hereille millään.
Raotin silmiäni ja vastassani oli tähtien tuike ja kuunsäteiden värittämä puro. En kuitenkaan uskonut yön olevan vielä pitkällä. Vilkaisin ympärilleni huomatakseni harmaan näädän makaavan vierelläni niin, että eläimen pää oli kyljelläni. Työnsin varovasti kuonollani Lucianin pään kyljeltäni ja nousin sitten ylös. Venyttelin ensin ja huomasin sitten tuoksun joka kantautui nyt voimakkaammin nenääni; muutaman askeleen päässä lepäsi muutama tapettu jänis ja yksi tuuheahäntäinen orava. Vilkaisin Luciania tyytyväisenä, ennen kuin astelin ruokakasalle. Valikoin itselleni jäniksen ja istuin sitten vähän matkan päähän ateroimaan. Katseeni harhaili useaan otteeseen puroon ja hetken päästä mieleeni luikerteli käärmeen tavoin tuttu nainen. Mitenköhän Darmaine voi? Totuus oli se, että en ollut suonut naiselle ajatustakaan. Sillä hetkellä oloni oli kuitenkin yllättävän hyvä ja vilkaistessa nukkuvaa Luciania tajusin, että voisin käydä Linnassa vain katsomassa sinihiuksista. Se ei ollut huono idea, mutta en lähtisi sinne yksin. Söin jäniksen loppuun ja kävin vielä juomassa puron kylmää vettä, ennen kuin kävelin Lucianin luokse. Tönin kevyesti kuonolla näädän hereille ja muutuin sitten ihmiseksi. Istuin kukkakedolle ja tarkkailin heräilevää eläintä mietteliäästi, ennen kuin siirsin katseen syliini. Keräsin punaisia ja valkoisia kukkia eteeni tehdäkseni seppeleen sillä aikaa kun Lucian söi. Kukkakruunu todella vei ajatukseni muualle kuten aina ja en huomannut kuinka ruskeahiuksinen nuorukainen oli istuutunut eteeni ihmismuodossa samalla tuijottaen tarkasti tekemisiäni. Vihdoin kruunu valmistui ja saatoin laittaa sen päähäni. Kohotin katseeni Lucianin harmaisiin silmiin ja virnistin. ‘’Saat opettaa minua joskus.’’ Lucian totesi vilkaisten kruunua ihaillen. Hymyilin ilkikurisesti ja nyökkäsin. Kenties Lucian oppisi nopeammin kuin Arden ja jaksaisi jopa keskittyä oppimaan. ‘’Kenties sen jälkeen, kun olemme käyneet Linnassa.’’ Sanoin noustessa samalla ylös kukkakedolta. Lucian kohotti toista kulmaansa mietteliäästi kuin ei tietäisi mitä tarkoitan, ‘’Suostutko tulemaan kanssani Linnalle? Tarvitsen vartijan.’’ Lisäsin virnistäen. Ojensin käteni Lucianille joka hetken pohdinnan jälkeen tarttui siihen.
Olimme kulkeneet eläinmuodossa jo tovin, mutta onnekseen kukkaniityltä oli Linnalle yllättävän lyhyt matka - yö ei ollut ehtinyt vaihtua vielä aamuksi, joten aikaa oli tarpeeksi. Pitkät unet olivat todella tehneet hyvää minulle ja askeleeni olivat sen johdosta hyvin reippaat. Olisin vain halunnut juosta Linnalle kuin tuulispää, mutta oli säästettävä voimia myös mahdolliseen pakoon. Linnanpiha oli hiljainen ja pihan kivilaatat kylmiä. Muutuin nopeasti ihmiseksi jatkaen kuitenkin hiljaista kävelyä. En halunnut herättää liikaa huomiota ja onneksi sulauduin varjoihin tarpeeksi hyvin, jotta minua ei näkynyt. Pysähdyin isoille oville ja varovasti työnsin toisen ovista raolleen niin, että pääsin välistä sisälle. Kävelin pitkin hiljaista aulaa kohti sairastupaa ennen kuin pysähdyin vain tarkistaakseni, että Lucian oli edelleen takanani. Ruskeahiuksinen nuorikko tarkkaili minua valppaasti harmailla silmillään ja jännityksen tuoma hymy huulillaan. Pysähdyin sairastuvan ovelle ja viitoin hiljaa Lucianille paikkaa jossa hän pystyisi seisomaan herättämättä kuitenkaan liikaa huomiota.
Olin hyvilläni, että mies oli suostunut tulemaan mukaani. Linna oli vaipunut syvään uneen. En saanut näyttäytyä vieläkään Linnassa, en moneen päivään oikeastaan joten kiinni jäämisellä olisi varmasti seurauksena useampi karkoituspäivä. Asia ei kuitenkaan vaivannut minua; ilman Linnaa kaikki tuntui rauhalliselta, saatoin hengittää. Ja seura oli hyvää. Hiivin sairastuvan käytävää pitkin hiljaisesti kuin kissa varoen samalla hoitajia. Darmainen tunnistin nopeasti muiden joukosta; nainen makasi sängyllä rauhalliseen uneen vaipuneena - siltä hän ainakin näytti - siniset hiukset valtoimenaan tyynyllä. Vierellään olevalla pöydällä oli tuttujen kukkien muodostama kukkakimppu; punaisia ja valkoisia, selvästi Ardenin tuomia. Hymyillen otin tekemäni kukkakruunun päästäni ja laskin sen pöydälle varoen kuitenkin vesilasia. Darmaine oli kaunis kuten aina, mutta samalla niin haavoittuva. Niin rikki, kuin lasinen maljakko, joka ei tulisi koskaan samaan loistoonsa vaikka sen korjaisikin. “Anteeksi..” Pieni surunhäive kuului äänestäni. Halusin niin paljon pitää naista sylissäni. Suojella maailmalta. Siirsin varovasti naisen hiuksia kauemmas kasvoilta, varoen että en vahingossakaan satuttanut saatika herättänyt. Mutta olin epäonnistunut suojelemisessa pahemman kerran, pilannut kaiken. “Jos vain olisin ollut nopeampi..” Mumisin siirtäen hetkeksi katseeni pois. Jos olisin ollut nopeampi, niin nainen ei olisi välttämättä maannut tuossa. Suoraan sanottuna minun olisi pitänyt maata hänen tilallaan. En ollut tajunnut puristavani kättä nyrkkiin, ennen kuin tunsin veren tipahtelevan kynsien jättämistä haavoista. Kädellä joka ei ollut veren peitossa niin sipaisin tytön poskea viileillä sormillani. Annoin nyrkkiin puristetun käden avautua varovasti. En tiennyt miksi, mutta tämä kaikki tuntui hyvästeiltä, mutta en tiennyt kenet hyvästelin. Hänet? Itseni? Jossakin sisimmässä olin kuitenkin aina tiennyt sen. Minua ei oltu tarkoitettu Linnaan - ei vaikka kuinka olin yrittänyt sopeutua. Suljin hitaasti silmäni. “Rakastan sinua.” Kuiskasin hiljaa painaen kevyen suudelman hänen otsalleen ennen kuin käännyin kädet taskussa poispäin ja rauhallisin askelin kävelin käytävää pitkin. En ollut tajunnut kyyneleitä ennen kuin huomasin jotakin tipahtavan maahan. Suustani karkasi tuhahdus. Pettymys itseäni kohtaan. “Reuben tulee!” Lucian huusi minulle pieni paniikki äänessään, “Nyt vittu juostaan! Tossua toisen eteen Azra!” Mies huusi minulle ja sai naurahtamaan jonkun muun kuin minut vaikka huvittunut olinkin. Darmaine oli hereillä. Nainen oli varmasti kuullut aiemmat sanani ja se sai minut puremaan huultani, moittimaan itseäni. Jatkoin matkaa kuitenkin pysähtymättä ja käytävän päässä repäisin oven auki. Pian pitkin aulaa juoksi kaksi nuorta nauraen.
Päästyä takaisin mökille jäin kuitenkin ulos. Olin itkenyt, ne olivat olleet kyyneliä. Löin puuta tuntien sykkivän kivun oitis rystysissä. Miksi olin itkenyt? Löin puuta uudelleen, tunsin miten veri alkoi virrata rystysiä pitkin. Darmaine oli ollut hereillä. Nainen oli kuullut sanani. Niitä ei ollut tarkoitettu hänen kuultavaksi, vaikka olin saattanut sitä sillä hetkellä jopa toivoa. Olin idiootti, todella typerä. Löin puuta uudelleen ja aloin tuntemaan miten kipu voimistui. Sitä olin toivonutkin, kipua. Kipu jos joku piti minut todella järjissäni. “Mitä tuo puu on sinulle tehnyt?” Lucian kysyi varjoista ja asteli luokseni - minun ja puun väliin. Hän otti käsistäni kiinni ja painoi kevyen suudelman kohtiin jotka olivat eniten saaneet osumaa. Hänen katseensa ei missään välissä poistunut punaisista silmistäni. “Anteeksi..” Purin huultani saaden miehen vain hymyilemään. Hän lähti kuljettamaan minua takaisin mökkiä kohden harmaissa silmissä lämpöä. Mökissä jossa paloi takka oli kaunis tunnelma, sopivan lämmin ja kotoisa. Sillä hetkellä se todella tuntui kodilta. Huokaisten mies istutti minut sängylleen ja lähti sitten etsimään tarvikkeita haavojen paikkaukseen. Tuijotin miehen kulkua ympäri mökkiä. Hän tiesi tasan missä kaikki tarvikkeet oli ja kävely oli itsevarmaa. Hän oli komea, sitä ei käynyt kieltäminen. “Minuako mietit?” Mies kysyi huvittuneena palaten pian luokseni kasa tarvikkeita. Hän pesi veren käsistäni ja puhdisti haavan sanomatta enää sanaakaan. Hän kääri sidettä käden ympärille ja vilkaisi sitten tekelettään hyvillään. Hän oli varmasti tehnyt sitä usein. Painoin kevyen suudelman ruskeahiuksinen miehen otsalle ennen kuin laskeuduin makuulle sängylle. Tuijotin puista kattoa mietteliään näköisesti; totuus oli kuitenkin, että en oikeastaan ajatellut mitään. En halunnut ajatella asioita, koska ne olisivat johtaneet Darmaineen.
Päivällä herätessä ruuan tuoksuun en voinut olla nauramatta näylle; Lucian hääräsi mökissä tekemässä hyvän tuoksuista ruokaa hiukset sekaisin. Hän muistutti harvinaisen paljon sillä hetkellä puolisolta. ‘’Älä naura.’’ Lucian mulkaisi minua pyrkien näyttämään samalla vihaiselta. Hän ei kuitenkaan onnistunut siinä täydellisesti. Käännyin kyljelleni ja nojasin käteeni tarkkaillen Lucianin puuhia. ‘’En tietenkään, vaimo.’’ Virnistin ilkikurisesti saaden Lucianin kääntymään kauha kädessään. En vain voinut olla nauramatta. Lucian mutristi huuliaan ja risti sitten kätensä. Häntä ei selvästi huvittanut tilanne. Heittäydyin selälleni sängylle ja näytin harvinaisen rennolle. ‘’Älä nyt Luci, olisit hyvä vaimo.’’ Virnuilin samalla pidättäen nauruani, ‘’Varo, että ruoka ei pala pohjaan.’’ Lisäsin nyökäten kohti takan yllä olevaa kattilaa. Lopulta Lucian palasi ruuan ääreen mutisten kirosanoja ja manaten minut alimpaan helvettiin.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:24:35 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:24:35 GMT
Darmaine, luku 17 • Ruusut yhtä punaiset kuin veri
Darmaine oli sulkenut silmänsä ja vain kuunteli isänsä epäuskoista raivoa. Mies huusi hoitajalle, vaatien raskauden keskeyttämistä, syyttäen heitä tekemättömyydestään. Hän tiesi aivan hyvin, ettei sairastuvan henkilökunnalla ollut tietoa tai taitoa tehdä mitään paremmin, mutta se suuri viha, joka hänen sisällään kupli, tuli ulos huonoimmassa mahdollisessa muodossa; muiden syyttämisenä. Kreivi pyydettiin rauhoittumaan ja poistumaan, mutta tuo ei suostunut. Vasta kohdatessaan tyttärensä, välkkeensä menettäneet silmät ja niiden terävän katseen, mies rauhoittui ja suostui kävelemään rauhassa pois. Hänelle tiedotettiin että tytär pääsisi seuraavana päivänä pois. Tieto helpotti niin isää kuin tytärtä.
Sinihiuksinen tyttö makasi loppuillan sairastuvan sängyllä, pyöritellen sekavia ajatuksiaan päässään. Ajatukset pomppivat huonosta olosta ja kivuista aina Azraeliin, ja siihen mitä mies mahtoikaan ajatella enää Darmainesta. Tyttö tunsi olonsa pieneksi ja heikoksi ja se jos jokin inhotti häntä. Yön laskeutuessa tyttö ei meinannut saada unta, taaskaan. Meni monta tuntia, ennen kuin keho suostui rentoutumaan ja jopa nukahtamaan. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun joku jo häiritsi neidon unta. Aluksi puhe kuului kaukaa, mutta tyttö hätkähti vasta vaimeisiin askeleihin. Joku käveli käytävällä hänen suuntaansa. Darmaine kuitenkin vain paransi asentoaan, ajatellen että se oli joku hoitajista, tarkistamassa että kaikki oli hyvin. Hiukset valahtivat naisen kasvoille, mutta tuo ei jaksanut välittää asiasta. Askeleet tulivat lähemmäs ja pysähtyivät hetkeksi tytön kohdalle. Hän kuunteli tarkasti tulijan askeleita, pitäen silmänsä kiinni. Tulija käveli sängyn viereen ja sai tytön sydämen sykkimään. Häntä alkoi pelottaa. Kuka tuo oli? Uskaltaisiko hän avata silmiään? Darmaine yritti hengittää mahdollisimman rauhallisesti.
”Anteeksi.” Tuttu ääni sanoi ja laittoi jotain pöydälle. Ääni kuului Azraelille. Hämmennys valtasi sinisilmän, joka esitti yhä nukkuvaa. Hän olisi saattanut säikäyttää miehen avaamalla silmänsä. Ei, hän mielummin kuunteli, mitä toisella oli sanottavaa, jos oli. Käsi kosketti naisen kasvoja, siirtäen hiukset sivulle. Kosketus oli viileä ja miehen kädet karheat, kuin rupien peitossa. Kosketuksessa oli myös hellyyttä, sellaista jota Darmaine ei ikinä Azraelista ollut nähnyt. Se oli vierasta, mutta omalla tavallaan mukavaa. ”Jos vain olisin ollut nopeampi...” Sanat olivat tuskin kuultavissa, mutta tyttö sai niistä silti juuri ja juuri selvää. Hänen sydämensä löi kovempaa. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Ensin mies pyysi anteeksi ja nyt herkisteli hänen sairassänkynsä vieressä, samalla kun hän itse makasi lievissä kivuissa peiton alla. Se oli jokseenkin suloisenmakea hetki. Kaksi yksinäistä, pahoillaan toistensa kärsimyksestä. Darmainen olisi tehnyt mieli virnistää, mutta piti itsepäisesti yllä nukkuvan ilmeensä. Henki kulki rauhallisesti keuhkoihin ja ulos. Sitten mies, hetken hiljaisuuden jälkeen, pudotti pommin. Pommin joka räjäytti tytön pieniin palasiin, kuin lasi joka tippui kivilattialle. Henki pysähtyi. ”Rakastan sinua.” Azraelin ääni oli hiljainen, mutta vakaa. Hän oli tosissaan. Mies jopa kumartui painamaan suudelman tytön otsalle. Sen jälkeen Azrael perääntyi ja Darmaine kuuli enää askeleet käytävässä. Hän henkäisi äänettömästi ja avasi silmänsä. Katse oli luotuna kattoon. Tyttö yritti kerätä kaikki ne pienen pienet palaset, joihin mies oli hänet rikkonut, takaisin kokoon. Sanat olivat saaneet rinnan kiristymään, kuin jokin siellä haluaisi ulos.
”Reuben tulee!” Kuului yhtäkkiä huuto. Pieni hymy nousi tytön huulille. Ääni kuului tällä kertaa Lucianille, joka oli myös karkoitettu Linnalta. Hän oli ollut Azraelin seurana näemmä. ”Nyt vittu juostaan! Tassua toisen eteen, Azra!” Lucian huudahti vielä, tietty huvittuneisuus äänessään. Darmaine ei pystynyt pidättämään naurahdustaan, vaan tuhahti huvittuneesti sängyssään. Hän kuunteli kaksikon juoksua ja naurua, kunnes kaikki ääni katosi. He olivat päässet ulos. Tytöllä oli leveä hymy huulillaan, hänen kuunnellessaan isänsä vaimeaa kiroilua käytävän päässä. Hän ei lähtisi poikien perään, sen verran tyttö tiesi. ”Darmaine, oletko hereillä?” Kreivi oli kävellyt naisen sängyn luoksen. Sinisilmä nousi istumaan sängylleen, nyökäten ja hymyillen isälleen. ”Tekivätkö ne nilkit jotain sinulle?” Mies kysyi, viedessään kädellään kiharia hiuksiaan kasvoiltaan syrjään. Darmaine pudisti päätään hiljaa. ”Ei tehneet.” Huvittunut hymy ei suostunut laskeutumaan hänen huuliltaan, vaikka hän kuinka yritti. Isä huomasi tämän ja tuhahti turhautuneesti. ”He näköjään saivat sinut paremmalle tuulelle.” Kreivi sanahti. ”Heh, niin taisivat.” Darmaine vastasi naurahtaen. Ehkä Reuben nyt tajuaisi, ettei kumpikaan heistä ollut paha tai huono persoona. Kreivi jätti tyttärensä nukkumaan, antaen ensin hyvänyönsuukon otsalle ja toivottaen hyvät yöt. Darmaine nukahti melko nopeasti sen jälkeen, kun oli painanut päänsä takaisin tyynylle ja vetänyt peiton korviinsa.
Aamu meni nopeasti. Aamiaisen jälkeen hoitajat tarkistivat tytön vammat vielä viimeiseen kertaan. Sen jälkeen Darmaine oli vapaa siirtymään omaan kotiinsa viettämään yönsä. Reuben oli tullut saattamaan tyttärensä omaan huoneeseensa ja avuksi kaiken tarvittavan kantamisessa. Vasta aamulla Darmaine oli nähnyt Azraelin pöydälle jättämän seppeleen ja juuri ennen kun hän poistui sairastuvasta, tyttö laski seppeleen päähänsä. Se oli aavistuksen liian iso, mutta pysyi juuri ja juuri hänen päässään.
Astuessaan vihdoin omaan kotiinsa, Darmaine tunsi helpotusta. Oman kodin tuoksu oli lämmin ja ihana, kodikas. Tyttö kulki heti omaan huoneeseensa, joka oli yllättävän siistissä kunnossa. Hänen pöytänsä oli järjestelty myös. Sininen katse siirtyi isäänsä, joka hymyili rennosti. ”Siivosin huoneesi kun olit kadonnut. Se rauhoitti minua, omalla tavallaan.” Reuben vastasi ja nosti kätensä tytön olkapäälle. ”Sä oot välillä tosi outo.” Darmaine naurahti ja siirtyi halaamaan isäänsä. Kaksikko rutisti toisiaan pitkään. ”Minulla oli ikävä. Pelkäsin että menetän sinut.” Mies sanoi heikolla äänellä. Kyyneleet nousivat sinihiuksen silmiin. ”Muakin pelotti.” Tyttö nyyhkäisi. Sitten hän nosti päänsä hymyillen. ”Mutta olen nyt kotona ja turvassa.” Hän sanoi rohkealla äänellä. Hän tiesi että kaikki ei ollut vielä ohi, hän oli raskaana sille eläimelle. Mies nyökkäsi terävästi ja otti askeleen taaemmas. Hän katsoi tytärtään rakastava ilme kasvoillaan ja sai itsevarman vastauksen katseeseensa. ”Kaikki järjestyy kyllä, isä.” Darmaine sanoi vielä varmalla äänellä, vaikka ei ollutkaan itse täysin varma, järjestyikö kaikki. Hän kuitenkin halusi ajatella niin. Reuben nyökkäsi. ”Niin järjestyy. No, jätän nyt sinut kotiutumaan, minun pitää palata töihin.” Mies sanoi. Tyttö nyökkäsi ja hymyili. Hän kuitenkin avasi suunsa vielä. ”Jos törmäät Ardeniin, sanotko hänelle että tulee käymään?” Darmaine pyysi hiljaa. Hän käveli sänkynsä viereen ja istuutui hitaasti. Reuben kääntyi kokonaan tyttäreensä kohti, kohottaen kulmiaan. ”Ai Azraelin veljen?” Hänen äänessään oli kyseenalaistamista. Darmaine kuitenkin vain hymyili ja nyökkäsi pikaisesti. ”Kyllä. Hän on hyvä ystävä minulle ja tahtoisin juttuseuraa. Olen ollut niin kauan yksin.” Tytön äänestä kuului surumielinen sävy. Hän oli ollut yksinäinen ja ajatukset olivat muuttuneet päivä päivältä synkemmiksi. Hän toivoi nyt vain jonkun tuomaan positiivista energiaa elämäänsä. Sitäpaitsi, hän halusi tietää miten Azraelilla meni, joten Arden olisi täydellinen sanansaattaja. ”Ymmärrän. Sanon hänelle että tulee käymään.” Mies sanoi. ”Mutta jos hän tekee sinulle jotain...” ”Isä! Se on Arden. Tiedän ettei hän satuttaisi edes kärpästä.” Darmaine moitti hieman isäänsä. Miten tuo voi edes ajatella pahaa Ardenista, poika oli luultavasti viattomin muodonmuuttaja Linnalla. ”Selvä, selvä. Olet oikeassa.” Kreivi myöntyi ja kääntyi kävelläkseen ulko-ovelle. ”Menen nyt.” ”Joo. Moikka!” Darmaine huudahti. Kuullessaan ulko-oven sulkeutuvan isänsä perässä, tyttö lysähti makaamaan sängylleen. Olo oli oudon energinen. Hän silti hieman vierasti muiden tapaamista, saatika heille juttelemista, mutta hänen oli pakko saada tietää miten Azrael voi. Tyttö oli ensin ajatellut että kaikki yöllinen oli vain unta, mutta hän tiesi ettei se ollut. Kukkaseppele päässään todisti sen. Hoikat sormet nostivat seppeleen ilmaan. Siniset silmät tarkkailivat punaisten ja valkoisten kukkien koristamaa päähinettä. Se oli tehty taidolla, sen näki. Hymy nousi huulille. Tyttö nousi seisomaan ja vei seppeleen pöydälleen. Koska Azrael oli tehnyt hänelle jotain, hän tekisi miehelle myös jotain. Hetken kaiveltuaan laatikoitaan, tyttö löysi joskus lapsena kaivertamansa puupalan. Se esitti kukkaa, mutta se ei todellakaan ollut kaunein asia. Niimpä Darmaine päätti napata puukon ja alkoi korjaamaan tekelettään. Kaivertaminen vei mukavasti aikaa ja tyttö keskittyi vihdoin johonkin. Jo muutaman tunnin jälkeen hänellä oli soma, pieni, puinen kukka kädessään. Nyt siinä oli yksityiskohtia, se oli paljon kapeampi ja pienempi, juuri sopivan kokoinen kaulakoruksi. Tyttö oli tyytyväinen tekeleeseensä ja kaiversi yhteen kuudesta terälehdestä reijän. Hän päätti lopuksi myös maalata sen punaiseksi, kuin miehen silmät jolle koru oli tarkoitettu. Maalin kuivuttua tyttö pujotti korun reijästä nahkaisen narun ja solmi sen päät tiukasti yhteen. Nauha oli melko pitkä ja menisi helposti Azraelin kaulalle. Leveä hymy luotiin teokselle, jota tyttö ihasteli kädessään.
Koputus kuului ovelta kuin tilauksesta. Tulija oli Arden. Poika hymyili leveästi ja näytti siltä että olisi voinut itkeä. ”Darmaine!” Tuo huudahti ja hyökkäsi halaamaan tyttöä. Hämmentynyt sinihiuksinen halasi poikaa takaisin hellästi. ”Rauha, Arden. Ei mitään hätää.” Tyttö taputti tuon selkää ja päästi irti. Arden hieroi silmiään ja hymyili leveästi. ”Mä... mua... pelotti kun Kreivi tuli kun myrskyn merkki meille ja vei Azraelin mukanaan.” Kiharahiuksinen poika selitti. Darmaine rauhoitteli toista ja pyysi peremmälle. He istuutuivat sohvalle juttelemaan. Arden toi molemmille lasit vettä, ennen kuin he paneutuivat vaihtamaan kuulumisiaan. ”Onko sulla kovia kipuja?” Arden kysyi huolestuneena. Darmaine joi lasistaan puolet, jonka jälkeen pudisti päätään. ”Ei kovia. Kipuja silloin tällöin.” Tyttö sanoi. Poika seurasi katseellaan hänen kasvoissaan olevia haavoja ja mustelmia. Hän ei tuntunut uskovan tytön sanoja, muttei sanonut mitään vastaan. ”Pääsitkö tänään kotiin?” Arden kysäisi. ”Pääsin. On niin mukava olla vihdoin kotona.” Tyttö vastasi. ”Voin uskoa sen. Minustakin on mukavaa että pääsit kotiin. Ei sairastuvassa ole mukavaa asustaa.” ”Ei niin. Uskon että nukun tänään kuin tukki, omassa sängyssäni, vihdoin.”
Kaksikko jutteli monta tuntia. Arden kertoi omista päivistään kavereidensa kanssa, ja kuinka hän oli ollut huolissaan niin Darmainesta kuin veljestäänkin. He nauroivat kuin parhaat kaverukset konsanaan. Sinisilmä kertoi myös omista kokemuksistaan, myös siitä että oli raskaana. Arden oli hiljentynyt järkytyksestä, mutta rentoutunut hieman tytön kertoessa että asiaan etsitään ratkaisua. Poika lupasi myös auttaa, mikäli vain voi. Darmaine oli kiitollinen tästä, vaikka pelkäsikin ettei poika voisi tehdä asialle mitään. Hän silti pystyi auttamaan tyttöä yhdellä tavalla. ”Arden.” Darmaine kutsui poikaa nimeltä pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Joo?” Mustahiuksinen poika valpastui. ”Tekisitkö mulle pienen palveluksen?” Tyttö pyysi, katse siirtyen pojan punaisiin silmiin. ”Totta kai! Mitä vaan.” Arden sanoi varmana. Hän oli juuri niin sinisilmäinen, tekisi mitä tahansa ihmisten puolesta, vaikka jollain ei olisi puhtaat jauhot pussissa. Darmaine nousi ja kävi hakemassa huoneestaan kaulakorun jonka oli tehnyt. ”Veisitkö tämän Azraelille?” Sinisilmä kysyi ja ojensi kaulakorun Ardenille. Poika katsoi korua ihaillen. Hän käsitteli puista esinettä hellästi ja varoen, kuin se olisi ollut ohuinta lasia jonka hän oli nähnyt. Punainen katse nousi pian korusta, säihkyen. ”Vien! Totta kai!” Poika nyökkäsi. ”Kiitos, Arden.” Darmaine henkäisi ja otti pojan kädet omiinsa. ”Kerro Azraelille minkä koet tärkeäksi. Haluan vain tietää miten hän voi, hän on varmasti tosi väsynyt kaiken tämän jälkeen. Ja sano että minä olen kunnossa, jos hän kysyy.” Darmaine selosti, katse lukittuna Ardenin silmiin. Poika kuunteli keskittyneesti naisen sanoja ja nyökkäili varmana. Sitten hän nousi ja suuteli viimeiseksi sinisilmän kämmenselkää. ”En tuota pettymystä! Lähden heti ja kerron Azralle kaiken.” Arden totesi varmana, täynnä energiaa. Se sai Darmainen nauramaan. ”Tiedän. Mene ja etsi veljesi.” Tyttö huudahti rohkaisten poikaa. Arden hypähti päkijöillään ja pujahti ulos ovesta. Darma naurahti vielä itselleen, ennen kuin käänsi katseensa ulos. Ilta oli laskeutunut jo maahan, auringon viimesäteet jaksoivat vielä juuri ja juuri valaista.
Darmaine teki itselleen leipää ruuaksi. Hänellä ei ollut kunnolla ruokahalua, mutta pakko hänen oli syödä. Hetken tyttö sai olla rauhassa, syödä ja levätä, kunnes uusi koputus kuului ovelta. Se oli Riel, punahiuksinen hoitaja. ”Iltaa, Darmaine. Anteeksi jos häiritsen.” Riel pahoitteli ja asteli sisälle. ”Et ollenkaan.” Darmaine pudisti päätään. Hän kiinnitti heti huomionsa naisen kädessä olevaan, peitettyyn kulhoon. ”Näytät energiseltä. Se on hyvä.” Nainen hymyili ja laski kulhon pöydälle. ”Mitä siinä on?” Sinihiuksi meni heti asiaan. Hän ei sietänyt turhaa höpöttelyä tietäessään että nainen ei tulisi käymään kuin vain vakavissa aikeissa. Riel avasi kulhon kannen ja siirsi katseensa sitten tyttöön, hymyn hyytyessä vakavempaan ilmeeseen. ”Tässä on rohto. Rohto jonka tekijä sanoo että se poistaisi syntymättömän lapsen.” Riel sanoi. Darmainen silmät siristyivät ja hän käveli pöydän vierelle, katsoen kulhoon. Kulhossa oli vihertävää mössöä, joka muistutti enemmänkin murskatuilta lehdiltä kuin miltään muulta. ”Meillä ei ole takeita että se toimii.” Riel sanoi hiljaa. Darmaine pudisti päätään ja katsoi naista suoraan silmiin, koko olemuksensa ollessa suora ja valmis ottamaan kaiken vastaan. ”Ihan sama, pakko sitä on koittaa. Syönkö minä sitä?” Tyttö totesi itsevarmana. Nainen pudisti päätään. ”Tekijän mukaan sitä pitää valella ”sinne mistä lapsi tulee”. Hän myös varoitti valtavista kivuista. Oletko aivan varma tästä?” Punahiuksinen nainen kertoi. Hänen äänessään oli äidillistä huolestuneisuutta. ”Et olisi tullut tänne jos olisit tiennyt etten olisi valmis.” Darmaine tuhahti ja nappasi kulhon käsiinsä. ”Minä olen valmis vaikka poistamaan jalkani, kunhan se otus saadaan pois sisältäni.” Riel nyökkäsi. Hän osasi odottaa tuollaista vastausta voimakastahtoiselta tytöltä. ”Tiedän. Ole varovainen sen kanssa.” Riel varoitti vielä. Tyttö nyökkäsi, pienesti hymyillen. ”Hyvää yötä. Toivon todella että tuo rohto toimii.” ”Minä myös. Öitä.” Darmaine saattoi naisen ovesta ulos ja sulki oven. Kulho kädessään hän lukkiutui omaan huoneeseensa. Hetken hän istui sängyllä, tuijottaen vihreää mönjää sylissään. Hän veti syvään henkeä, kunnes rohkaistui. Ohjeiden mukaan tyttö valeli rohtoa ”sinne mistä lapsi tulee”. Ollessaan valmis hän tunsi jo pientä poltetta jalkovälissään, mutta uskoi sen kuuluvan asiaan. Tyttö pisti kulhon pöydälleen, vaihtoi rennommat vaatteet ja painui pehkuihin. Hän nukahti heti päästessään sänkyyn. Tyttö nukkui paremmin kuin ikinä.
Aamurusko värjäsi huonetta punaiseksi. Valtavat kivut herättivät Darmainen. Hän piti vatsastaan kiinni, ei pystynyt miltei hengittämään. Tuntui kun hänen koko kehonsa olisi tulessa, hän hikoili. Jalat tuntuivat märiltä ja kuumilta. Märiltä? Sinihiuksinen tyttö potki peiton pois päältään. Käsi nousi suun eteen paljastaessaan sen alla olevan näyn. Koko sänky oli veren peitossa. Tyttöä alkoi pyörryttämään samalla sekunnilta, tuntui kui hän olisi voinut oksentaa sisuskalunsa ulos. Hän pyörähti huonovointisena alas sängyltään, yrittäen saada happea. ”ISÄ!” Tyttö sai vihdoin huudettua.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:25:33 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:25:33 GMT
Azrael, luku 17 → Kaulakoru
Olin saanut varastettua ohikulkevilta muodonmuuttajilta paljon erilaisia tavaroita, kuten sidetarpeita ja Lucianin mukaan savukkeita. Mitä lie ikinä olivatkaan, mutta pian Lucian näytti miten lehtiin käärityt asiat toimivat ja jo hetken päästä seisoimme mökin ulkopuolella suupielissä leväten savukkeet. Seurasin hiljaa katseellani kirkkaita tähtikuvioita ja nousin päkiöilläni ylös sekä alas. Eleeni oli keveä ja rento, uusi varastettu tavara todella sai minut rentoutumaan jollakin oudolla tavalla. Ehdin juuri ja juuri tumppaamaan Lucianin esimerkillä jo lähes kokonaan palaneen savukkeen kunnes tunsin lämpimät huulet omilla, kylmillä huulillani joita oli hetki sitten lämmittänyt savuke. Lucianin eleet olivat täynnä itsevarmuutta ja hän selvästi tiesi, mitä teki. Miehen huulet maistelivat omiani; hellästi purren ja kiihkeästi liikkuen. En tiennyt missä vaiheessa kaikki oli tapahtunut, mutta löysin meidät molemmat sängystä jossa olimme nukkuneet monesti aiemmin. Lucian oli kaikin puolin hellä ja varovainen, vaikka yleensä kylmä katseeni oli lämmennyt ja ruskeaverikön kaulasta löytyi kasoittain puremajälkiä ja fritsuja jotka näkyisivät varmasti monta päivää. Kumpikaan meistä ei epäillyt hetkeäkään, paennut tilannetta vaikka suhde oli ilmiselvästi tuhoon tuomittu jo ensimetreillä. Siitä huolimatta saatoimme aina välillä pitää hauskaa - tiesin sen sillä hetkellä.
Aamulla herätessä vastassa oli vain päänsärky ja aamuauringon säteet. Vilkaisin ensin lattialle vaatekasaa ja sitten vieressäni makaavaa, rauhallista miestä muistellen eilisillan tapahtumia. Painoin kevyen suudelman miehenalun otsalle ennen kuin kierähdin ylös sängystä. Hetken pohdinnan jälkeen vedin vain farkut ylleni ja kaadoin ainoaan puhtaan näköiseen mukiin vettä ennen kuin istuin puiselle tuolille lasittunut katse silmissä. Jumalauta, olin todella nauttinut öisestä enemmän kuin minun olisi ehkä pitänyt. Lucian oli varmasti huomannut sen, kuten myös ihmiset jotka olivat sattuneet olemaan lähistöllä. En voinut olla naurahtamatta. Vein mukin huulilleni ja kuljetin luisia sormia hiusteni lävitse. Pian kuulin vaimeaa koputusta ovelta ja nousin varovasti ylös tunnustellen samalla kipeitä jäseniä. Kuka ovella oli? Harva tiesi sijaintiamme. Astelin itsevarmoin askelin puiselle ovelle, jonka nykäisin auki katse pysähtyen pienempään, punasilmäiseen ja mustahiuksiseen nuorukaiseen.
‘’Arden?’’ Hätkähdin ja huomasin miten energinen pojankloppi yksinkertaisesti ohitti minut pienestä raosta, pysähtyi ja tuijotti hämmentyneenä Lucianin sekaisia hiuksia ja mustelmia kaulassa - puremajäljistä puhumattakaan. Nojasin seinään ja vastasin viileästi Ardenin katseeseen. Arden tiesi kyllä mitä oli tapahtunut, mutta nuorikko tuntui vierastavan silti ajatusta. ‘’Ugh… Darmaine käski tuomaan tämän ja tuota..’’ Kiharapää ojensi punaisen kukkakorun minulle ja pujotin sen kaulaani sanomatta sanaakaan. Arvelin, että koru oli seppeleestä kuin vastalahjana. Lucian nousi sängystä ollen edelleen alasti, mutta tuntui olevan hyvin välinpitämätön Ardenia kohtaan vaikka ruskeahiuksinen saikin murhaavan katseen pikkuveljeltäni. ‘’Mitä mulkoilet nulikka?’’ Oli outoa kuulla Lucin suusta sellaiset sanat, jotka olisin yhtä hyvin voinut itse sanoa. Lucian ei kuitenkaan näyttänyt pitävän Ardenista laisinkaan ja tunne oli ilmiselvästi molemminpuoleinen. Arden puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti avoimen murhaavasti - sellaisella ilmeellä kun halutaan tosissaan repiä toinen kappaleiksi. ‘’Mikä vittu sun ongelmas on?’’ Arden tiukkasi yhtäkkiä ja tiesin jo siinä hetkessä, että jokin ei nyt ollut kuten tavallisesti. Jokin muu vaivasi, painoi pikkuveljeni mieltä. En kuitenkaan ehtinyt tekemään mitään kun Arden oli käynyt raivopäissään Lucianin päälle. Ruskeatukkainen oli kuitenkin huomattavasti vahvempi kuin kiharatukkainen ja pian punasilmäinen nuorukainen makasi Lucianin alla tämän pidellessä Ardenia aloillaan.
‘’Luci, voit päästää irti.’’ Sanoin lopulta ja katsoin miten vastahakoisesti ruskeahiuksinen päästi pienemmästä punasilmästä eroon. Painoin kevyen suudelman miehen poskelle ja hätistelin tämän hetkeksi kauemmas kun autoin Ardenin kahdelle jalalle. ‘’Mikä on?’’ Kysyin samalla kun kävelimme ulos Lucian vanavedessä. Istuin kivelle, lähelle kallion kielekettä - puhe-etäisyydelle Ardenia joka istahti kuitenkin sammaleen peittämälle kielekkeelle kuin ei olisi moksiskaan pudotuksesta. Lucian laskeutui istumaan jalkojeni väliin ja kuunteli keskustelua hiljaa minun vain silittäessä miehen ruskeita, sekaisia hiuksia. Se oli kuin automaattinen reaktio, jokin jota tehdä kun toinen puhuu. ‘’Darmaine on raskaana.’’ Arden totesi ja tiputti samalla pommin. Luci tunsi kuinka nopeasti kehoni jännittyi ja rauhallisesti hän siveli jalkaani. En sanonut mitään, aivoni tekivät töitä kuin selvittääkseen matemaattista mysteeriä. Darmaine oli raskaana isälleni? Sillä hetkellä en todella tiennyt mikä minua eniten asiassa kuvotti, ‘’Darmaine voi kuitenkin hyvin..’’ Arden kiiruhti lisäämään, vaikka sillä hetkellä sinihiuksen vointi oli viimeinen asia josta huolehdin - valitettavasti. Ajatuksissani oli kuitenkin jo syvälle haudattu näky Arthuriuksesta ja Kreivin tyttärestä.
‘’Entä nyt?’’ Kysyin kolkosti, katse lasittuneena puiden oksiin. En tiennyt miten edetä, en todella vaikka kuinka olisin halunnut olla looginen. ‘’Azra, tänään on viimeinen karkoituspäivä - voidaan palata Linnalle.’’ Lucian totesi kuin haluten saada ajatukseni muualle ja se todella onnistui, hetkeksi. “Pikemminkin joudumme palaamaan.” Totesin ilkikurisesti laskien pääni Lucianin hiuksiin. Näytin huolettomalle, en mitä luultavimmin ollut ehtinyt rekisteröimään asiaa. “Azra, tajusitko edes mitä sanoin? Darmaine on raskaana!” Ardenin ääni oli muuttunut vihaiseksi ja huomasin kyyneleet hänen silmissään. Huokaisin hiljaa ja nousin ylös varoen kuitenkin Luciania. Suustani karkasi väsynyt huokaus ja astuin kahdella pitkällä askeleella itkuisen pojanklopin eteen. “Tajusin kyllä.” Sanoin kylmäkiskoisesti tuijottaen pojan punaisiin silmiin. Katseeni oli jopa pelottavan kylmä ottaen huomioon sen, että olin sairastuvassa kertonut rakastavani naista. Leukaperäni kiristyi ja tartuin Ardenin paidankaulukseen silmät kuin liekehtien, ‘’Voit varmasti palata Linnalle.’’ Sanoin kuitenkin vain, vaikka Arden oli selvästi odottanut jotakin isompaa. Tuijotin miten pikkuveljeni pyyhki silmänsä, muuttui ketuksi ja katosi metsän siimekseen katsomatta taakseen. Käänsin viileän katseeni Lucianiin joka nojasi kiveen katse tutkivana minussa.
‘’Aiotko laittaa paitaa päälle ollenkaan?’’ Ruskeahiuksinen kysyi ilkikurinen hymy huulillaan samalla kun yritti epätoivoisesti siistiä hiuksiaan. Lucian näytti rennolta, kuin ei olisi edes kuullut koko asiaa. Mutristin huuliani ja astuin askeleen lähemmäs kädet farkkujen taskuihin tungettuna. ‘’Mitä, etkö pidä näkemästäsi?’’ Kysyin vilkaisten ensin omaa paljasta yläruumista ja sitten Lucianin vaatetettua kehoa, ‘’Minä pitäisin kyllä jos olisit ilman paitaa.’’ Lisäsin vielä ja iskin silmää vuotta vanhemmalle muodonmuuttajalle. ‘’Tietenkin pidän..’’ Luci naurahti ja asteli luokseni rennoin askelin - se näytti sillä hetkellä tanssilta. Mies kuljetti sormiaan pitkin paljasta yläruumista katse pysyen silmissäni. Olimme Lucianin kanssa lähes saman pituisia, vaikka olinkin ehkä muutaman sentin pidempi. Vein huuleni miehen omille, viileille huulilleen ja samalla sekunnilla kun Lucian vastasi suudelmaani niin tunsin, että en olisi saanut henkeä - suudelma tuntui hukuttavan minut ja tunteet vain ylittivät minut välttämättä hukuinko vai en. Kuljetin sormeni miehen paidan alle ja henkäisin tyytymättömästi. Tarvitsin lisää, tarvitsin Luciania. Tarvitsin jonkun joka veisi ajatukseni muualle ja sen ruskeaverikkö todella osasi. Tunsin miten mies virnisti huuliani vasten ja taivutti kaulaani niin, että sai imeä uusia jälkiä kaulaani. Henkäisin hiljaa ja annoin itseni rentoutua. Minun ei tarvinnut huolehtia mistään tai kenestäkään.
Lucian talutti minut takaisin mökkiin tällä kertaa jättäen kuitenkin etenemisen puolitiehen. Nuorukainen painoi minut seinää vasten kuin olisi tehnyt samaa aina, mutta tällä kertaa en aikonut jäädä vain katsomaan vierestä. Käännyin ympäri niin, että tummaverikkö päätyi seisomaan vasten seinää kädet lukittuina tämän molemmille puolille. Vein huuleni lähelle nuorukaisen huulia, mutta en suudellut. Aina kun Lucian yritti suudella minua niin vetäydyin kauemmas, miehen tavoittamattomiin. Ilkikurinen virne pysyi huulillani kuitenkin koko sen ajan, kunnes huomasin miten kärsimättömäksi nuorukainen kävi ja päätin vihdoin palkita hänet näykkäisemällä tämän alahuulta, jonka jälkeen vihdoin suutelin suorastaan intohimoisesti. Tunsin miten Lucin sormet hakeutuivat housuihini, miten hän avasi napin ja virnisti minulle poikamaista hymyään. Hän nautti tilanteesta yhtä paljon kuin minä ja sillä hetkellä tiesin, että me molemmat halusimme vain hukuttaa ajatuksemme johonkin muuhun. Käänsin päätäni sivulle aavistuksen ja naurahdin matalasti potkaisten samalla housut pois jalastani. Nuolaisin kevyesti huuliani ja vein käteni miehen paidan helmalle - nopeasti tumma t-paita lepäsi lattialla housujeni päällä ja siirryin suutelemaan miehen paljasta yläruumista vihdoin tyytyväisenä. Lucian pujotti sormensa hiuksiini ja myhäili hiljaisesti. Hän nautti tilanteesta täysin. Nauroin matalasti miehen hyminälle lopulta riisuen tämän housut. Tuntui kuin olisimme toimineet tietynlaisessa transsissa lopulta päätyen samalle sängylle kuin päivää aiemmin. Liikkeeni oli kuitenkin sillä hetkellä paljon varmemmat - osittain siihen vaikutti se, että tiesin ainakin osittain Lucianin mieltymykset mitä tuli seksiin. Yksi yö tuntui opettavan hyvin paljon. Nauroin matalasti samalla kun otin päättäväisesti ohjat käsiini kuten Luci oli ehtinyt jo olettaa. Annoin huulieni kulkea pitkin miehen kehoa jättäen puremajälkiä sinne tänne, kunnes vihdoin käänsin miehen ympäri. Lucian henkäisi ja tarttui tyynyyn puristaen sitä luultavasti estäen itseään huutamasta. Suustani karkasi automaattinen naurahdus joka kuitenkin pian muuttui tyytyväiseksi muminaksi ja huokailuksi. Olin ehdottoman varovainen näin alkuun liikkumisen kanssa, vaikka Lucian sai olkapäähänsä muutaman uuden puremajäljen. Tuntui, että söimme toisiamme enemmän kuin vaivauduimme edes suutelemaan. Painoin kevyen suudelman miehen selälle ja mitä enemmän - tai pikemminkin mitä äänekkäämmin - Lucian huokaili niin sitä nopeammaksi liikkeeni muuttui. Lopulta tuntui, että en voisi enää odottaa ja tulin kuin tulinkin lopulta. Laskeuduin miehen vierelle ja kiedoin käteni tämän ympärille samalla yrittäen potkia peittoa edes osittain yllemme. Lucian kääntyi kuitenkin pian ympäri ja painoi päänsä syliini piirrellen kuvioita paljaalle rintakehälleni.
Ilta oli jo pitkällä kun vihdoin Lucian nousi sylistäni ja alkoi pukemaan vaatteita ylleen yölliselle varastelureissulle ja Linnalle palaamiselle. Lucian alkoi pakkaamaan tavaroitaan typerä hymy huulillaan. Lopulta jaksoin itsekin pukea ylleni mustat vaatteeni ja tarkkailin myhäillen Luciania. Kerrankin tunsin itseni oikeasti onnelliseksi. Se oli suorastaan huumaavaa. Pian kun olimme valmiit niin lähdimme ulos mökistä lukiten puisen ulko-oven kuin varmuuden vuoksi - ovesta pääsisi kuitenkin helposti läpi ja kuka edes halusi sisälle ränsistyneeseen mökkiin? Nuolaisin huuliani mietteliäästi samalla kun kävelimme kohti paikkaa jossa olimme muutama yö sitten vainonneet matkailijoita. Kuljimme huput päässä varjoissa ja tarkkailimme ohikulkijoita pohtien, että kenet ryöstäisi. Kovin moni ei kulkenut ohitsemme, mutta pian tielle sattui muutama aikuinen muodonmuuttaja reppuineen. Käänsin katseeni Lucianiin ja nyökkäsin tyytyväisenä. Muutuin nopeasti mustaksi ketuksi ja vikkelästi tulin pois piilostani hypäten tielle ja nopeasti seisoin matkalaisten edessä täydessä pituudessa puukko kimallellen kädessä, punaiset silmät tarkkaillen muodonmuuttajia. Kaksikko vilkaisi minua ja varmasti ajatteli jo, että voittaisivat minut helposti, kunnes näätä heidän takanaan muuttui myös ihmiseksi. Kohotin puukkoni ja aloin pyörittelemään sitä sormieni välissä huvittunut katse suunnattuna matkailijoihin. ‘’Annamme mahdollisuuden paeta..’’ Totesin ja vilkaisten takana seisovaa miestä, ‘’Vai mitä luulet?’’ Kysyin toveriltani joka kulki lähemmäs miehiä mietteliäästi. ‘’Jos he suostuvat jättämään tavaransa..’’ Lucian myhäili ja kuljetti sormiaan pitkin toisen matkailijan kaulaa. Hänen virneensä ja tapansa edetä nauratti minua - hän todella aiheutti hämmennystä. Astelin nopein askelin toisen matkailijan luokse, sen jonka Lucian oli jättänyt rauhaan. Kuljetin puukon miehen leuan alle ja tutkailin hiljaisesti tämän kasvoja, ennen kuin painoin aavistuksen kovempaa puukkoa ja se sai verta vuotavan haavan tämän leualle. Mies kavahti oitis kauemmas ja tiputti samalla reppunsa johon oli kompastua. Nopeasti kaksikko pakeni paikalta jättäen tavaransa keskelle polkua. Vilkaisin Luciania matalasti naurahtaen. ‘’Sehän meni hyvin.’’ Totesin samalla kun aloin oitis penkomaan matkalaisten tavaroita. Sieltä löytyi pulloja, purkkeja ja kulhoja, lisää sidetarpeita, muutama puukko ja lisää savukkeita. Hymähdin tyytyväisesti samalla kun tungin paperiin käärityt savukkeet taskuuni. ‘’Löytyikö mitään?’’ Kysyin Lucianilta, joka pudisteli päätään tyytymättömästi, mutta otti kuitenkin puukot maasta. Pian jatkoimme matkaa Linnalle yön pimeydessä. Matkaa olisi tovi ja tulisimme olemaan paikalla varmasti vasta aamupäivällä. Luci kulki lähellä minua, jotta pystyi tarkastelemaan piirteitäni myös sivulta päin.
‘’Mitä nyt?’’ Kysyin mieheltä katsomatta häntä. Sytytin paperiin käärityn savukkeen Lucin opettamalla tavalla ja ojensin sitten toisen ruskeahiuksiselle miehelle. Tämä ei kuitenkaan vastannut heti mitään, käveli vain eteenpäin. ‘’Palaat Darmainen luo kun pääsemme Linnalle, etkö vain?’’ Lucian kysyi samalla seuraten miten savu kierteli kohti taivasta. Askeleeni ei muuttunut mitenkään, vaikka kysymys yllätti. Lopulta huokaisin hajamielisesti. ‘’En tiedä..’’ Totesin kuitenkin totuudenmukaisesti. Olin omalla tavallani jo tottunut Lucianiin ja siihen, miten tämä tuntui ymmärtävän minua kaikesta huolimatta. Toki välillä minun teki mieli repiä tämä kappaleiksi, mutta suurimmalta osin todella nautin miehen seurasta. ‘’Voisimme silti harrastaa seksiä.’’ Lucian naurahti yhtäkkiä, mutta oli silti tosissaan. Hän vilkaisi minua sivusilmällään kuin tarkistaakseen reaktioni. ‘’Friends with Benefits?’’ Nauroin pehmeästi ja tönäisin kevyesti, leikkisästi ruskeaverikköä joka myhäili tyytyväisenä. Hän ei pitänyt ideaa huonona ja totta puhuen se ei ollut millään tavalla paskimmasta päästä. Vaivuimme kuitenkin pian hiljaisuuteen ja nautimme vain toistemme seurasta. Aamu oli jo pitkällä kun vihdoin maastot olivat niin tuttuja, että olisin voinut sulkea silmäni ja löytää silti perille Linnaan. Lucian tarttui käteeni ja risti sormemme yhteen virnistäen sitten minulle tuntemattomalla tavalla. Hän nautti draamasta jota tulisi aiheuttamaan, enkä jaksanut edes yrittää pistää vastaan idealle. Lucian oli paljon rohkeampi sillä hetkellä kuin olin osannut edes odottaa. Vilkaisin mietteliäästi vierellä kulkevaa vuotta vanhempaa miehenalkua joka pysähtyi Linnan pihalle huolettoman näköisenä kuin hakien jotakin joka varmasti levittelisi juoruja koko väelle. Lucian kohotti katseensa sitten kasvoistani syötyyn kaulaani ja virnisti.
Kreivi käveli kohti kuin myrskynmerkki ja sai Lucianin laskemaan käsivarret oitis olkapäilleni huolettomasti ja pienestä pituuserosta huolimatta se tapa jolla hän sai ihmisten huomion niin pienellä eleellä sai minut tuntemaan itseni oikeasti lyhyeeksi. Lucian kuljetti huuliaan kaulaani pitkin harvinaisen rennosti, kuin olisimme tehneet samaa aina. Pian Kreivi pysähtyi eteemme ja tuijotti minua, sitten Luciania ja risti kädet rinnalleen. ‘’Mmh.. Mitä?’’ Kysyin mahdollisimman kylmästi, vaikka huomasinkin meneväni kananlihalle kun Lucian kietoi kädet ympärilleni ja laski päänsä olkapäälleni. Hänen eleensä saivat jopa Kreivin puhumaan minulle harvinaisen kauniisti - oli kuin hän olisi pelännyt satuttavansa Luciania. Muutenhan hän olisi jo huutanut minulle pää punaisena. ‘’Homojako te olette?’’ Kreivin kysymys oli niin absurdi, että en voinut olla hymähtämättä - Lucianin nauraminen kuitenkin sai varmasti koko pihan muodonmuuttajien huomion. En tosin tiennyt, ihmettelivätkö he hymyä kasvoillani, Lucianin iloisen raikuvaa naurua vai Kreivin auraa joka tuntui vaihtuvan vihasta hämmennykseen. ‘’Ei tietenkään..’’ Luci nauroi painaen vielä suudelman niskaani. Tunsin hänen huulillaan kareilevan hymyn niskassani, kun hän hetken päästä pujahti eteeni seisomaan niin, että oli nyt minun ja Kreivin välissä. Tiesin, että hän halusi minulta vain huomiota ja kuin automaattisesti siirryin silittämään vanhemman miehen hiuksia - sekoittamaan ne uudelleen.
Lucian liikkui ympärilläni kuin huomiota hakeva kissa ja kehräsi aina, jos vähänkin suostuin huomioimaan. Nuolaisin huuliani ja annoin sormieni kulkea miehen hiuksissa tämän vain nojatessa rintakehääni. Olin jo aiemmin huomannut miten murhaavasti Arden oli meitä tuijottanut, mutta nyt hän vain istui puun alla yhden kavereistansa kanssa - Joeyn ja tarkkaili haukkamaisesti jokaista liikettä kuin valmiina syöksymään paikalle. ‘’Mitä asiaa sinulla oli?’’ Kysyin rauhalliseen sävyyn, pyrkien olemaan edelleen vähäsanainen ja kylmän välinpitämätön. Tiesin onnistuvani siinä yllättävän hyvin, vaikka en missään välissä lopettanut Lucin silittelyä. ‘’Valasi, huomenna.’’ Mies murahti matalasti ja mulkaisi sitten Luciania joka vain kohotti päätänsä kuin uhmaten Kreiviä. Minusta ajatus oli erikoinen, koska ruskeaveriköllä ei ollut todellista syytä siihen. Hetken pohdinnan jälkeen tajusin, että hän luultavasti halusi näyttää Kreiville, että seisoisi minun takanani tapahtuisi mitä tahansa. Pian mies kääntyi ja marssi tiehensä aura palaten aikaisempaan loistoonsa; myrskyävän meren vaarallisuuteen. Naksautin kieltäni ja naurahdin matalasti. ‘’Kiitos äskeisestä, Luci.’’ Virnistin lopulta ja painoin huuleni miehen kaulalle silmät puoliummessa.
Myöhemmin vielä samana päivänä kun nojailimme Lucianin kanssa Linnan kylmään kiviseinään niin Lilith tuli roikkumaan seuraamme ja onnistui jopa vaihtamaan seuralaiseni kanssa muutaman sanan. Poltimme savukkeita rauhalliseen tahtiin vain seuraten pihalla olevia nuoria joiden humaltuneesta käytöksestä saattoi vain arvella viinan määrän. Olin jo pidemmän aikaan kiinnittänyt huomiota Drakenin tuijotukseen ja vihdoin mies lähti lähestymään minua katse kuitenkin pysyen Lucianissa joka tuntui tajuavan saman kuin minäkin; Drake halusi tapella. Lilith hypähti pystyyn rennosta asennostaan ja tuijotti nyt suorastaan murhaavasti miestä, jonka kanssa oli harrastanut seksiä luvattoman monta kertaa. ‘’Katsos, homopojat..’’ Drake aloitti ja se riitti jo suututtamaan minut, mutta Lucianin sormet puristivat käsivarttani niin kovaa, että päätin odottaa vielä hetken. Lucian nojautui aavistuksen lähemmäs Drakea ja hymyili kauniisti. ‘’Mitä haluat?’’ Seuralaiseni ääni oli enkelimäisen pehmeä ja suorastaan tekopyhä. Vittuuntuminen oli kuultavissa jo kaukaa, ‘’Jos haluat munaa niin olet tullut oikeaan paikkaan - tiedä nyt vaikka olisit kaappihomo!’’ Luci jatkoi ärsyttämistä ja huomasin miten nuoriso alkoi oitis kerääntyä lähemmäs kuullakseen sananvaihdon. Seurasin tilannetta punaiset silmät sirrillään. Olin valmis käymään päälle ja tunsin miten kehoni jännittyi. ‘’Turpa kiinni, Grey.’’ Mies ärisi ja otti askeleen lähemmäs Luciania. En tiennyt miksi, mutta astuin kaksikon väliin ja lyönti joka oli tarkoitettu Lucille olikin osunut omiin kasvoihini. Sylkäisin verta ja tunnustelin poskeani rautaisen maun tulviessa suuhuni.
Tunsin pian samanlaista halua tuottaa kipua niin itselleni kuin edessä seisovalle miehellekin, että asia jopa pelotti minua. Löin kuitenkin nyrkkini suoraan Draken kasvoihin sellaisella voimalla, että tämän oli pakko peruuttaa muutama askel jotta pysyisi pystyssä. Nähdessä veren joka hänen nenästään valui, niin en voinut kuin hymähtää. Se oli hiljainen ja matala, mutta kaikin puolin tyytyväinen hymähdys. Tunsin samaa mielihyvää kuin tappaessa oman isäni ja se jos jokin oli sairasta. Drake ei kuitenkaan aikonut jäädä vain pohtimaan tilannetta, koska pian hänen nyrkki osui kasvoihini ja hän yritti tähdätä vielä palleaan, mutta ehdin väistää ja potkaisin nopealla liikkeellä tummahiuksisen nuorukaisen kauemmas. Pyyhin yhdellä liikkeellä verta kasvoiltani ja vilkaisin kättäni kuin ohimennen. Drake yritti vielä viimeisillä voimillaan päästä kimppuuni ja onnistuikin siinä osittain; hän sai kyllä lyötyä minua, mutta niin heikosti että oli kaatua uudelleen. Sen takia varmastikin potkaisu mahaan kaatoi tämän lopullisesti. Kohotin välinpitämättömän katseeni verisestä kehosta joka kuitenkin ystäviensä avulla nousi takaisin kahdelle jalalle ja katosi vähän matkan päähän. Arden seisoi kauempana ja tuijotti minua kuin yrittäisi päätellä mitä ajattelin sillä hetkellä.
Jokin siinä inhossa mikä hänen kasvoillaan näkyi kuitenkin kertoi siitä, että hän tiesi sen. Arden oli pikkuveljeni ja oli selvää, että loppuviimein hän oli ainoa joka todella minut tunsi. Hän tiesi miten ajattelin, hän tiesi miten toimin. Sen takia hän oli veljeni, arvokkainta koko maailmassa.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:25:55 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:25:55 GMT
Darmaine, luku 18 • Kuka keksi rakkauden
Veren rautainen katku sai sinihiuksisen naisen voimaan pahoin. Hän tunsi kurkussaan iljettävän palan, joka halusi tulla ulos, mutta oli takertunut johonkin kiinni. Aamuauringon punaiset säteet korostivat kuumaa tunnetta, joka kuhisi naisen ihon alla. Hänen petinsä ja jalkansa olivat veren peitossa. Paikka oli kuin teurastuksen jäljiltä.
Kreivi riuhtaisi oven auki. Hän oli kuullut tyttärensä huudon. Niin oli kuullut varmasti moni muukin. "Mikä hätä-", mies ehti aloittaa. Hän näki veressä olevan tyttärensä voimattomana maassa, pitäen yläruumistaan ylhäällä käsiensä varassa. Reuben säntäsi tytön luokse, järkyttyneenä näystä. "Darmaine, mitä tapahtui?" Mies kysyi, halaten tytärtään, haistaen veren. "En tiedä… sattuu…" Tyttö haukkoi henkeään. Hän oli tarrannut isänsä paitaan kiinni. Mies nosti tytön syliinsä ja oli lähti juosten kohti sairastupaa. Juuri kun hän oli saanut tyttönsä takaisin kotiin, hänen pitää viedä hänet takaisin. "Koita kestää, Darmaine. Olet vahva." Sanoissa oli pelkoa. Reuben ei tiennyt mitä tapahtui, miksi hänen tyttäreensä sattui, miksi hänen huoneensa oli täynnä verta. Nyt kuitenkin ainoa asia mitä hän kykeni miettimään, oli saada tyttö sairastupaan mahdollisimman nopeasti. Darmaine tarrasi kiinni miehen paidasta, pitäen päänsä painettuna tuon rintaa vasten. Häntä heikotti. Jalat olivat menneet tunnottomaksi hetki sitten, miehen jokainen askel tuntui kipuna naisen kehossa. Suurin polte tuntui tulevan alavatsasta, joka sykki kipeästi. Verta tipahteli suurina pisaroina tytön jaloista käytäville ja portaille ja kaksikko jätti jälkeensä vain punaisen vanan. Sinisilmä ei tiennyt miksi näin oli käynyt, hän ei pystynyt edes ajattelemaan sillä hetkellä mitään. Tajunta sumeni hetki hetkeltä, kunnes se mustui kokonaan.
Reuben juoksi askeleet kopissen pitkin Linnan käytäviä, veltto tyttö sylissään. Ne harvat jotka olivat siihen aikaan jo hereillä katsoivat järkyttynein silmin miehen menoa. "Hoitaja! Hätätilanne!" Kreivi huusi rynniessään sisään sairastuvan ovista. Hän luultavasti herätti huudollaan kaikki huoneessa olevat, mutta häntä ei sillä hetkellä kiinnostanut. Hän halusi saada tyttärensä kuntoon. "Kreivi, mikä hätänä?" Eräs hoitajista jolkotti kaksikon luokse, nostan käden suunsa eteen nähdessään sinihiuksisen tytön velton kehon. "Tulkaa tänne, pian." Viherhiuksinen nainen viittoi. Samalla loputkin hoitajat tulivat paikalle ja alkoi kunnon kuhina. Reuben laski tytön kovalle, korkealle, pöydälle, jossa tehtiin vaativammat leikkaukset. Sen jälkeen mies hätyyteltiin kauemmas, mutta hän ei suostunut poistumaan huoneesta. "Mikä hänellä on? Vaadin saada tietää." Kreivi sanoi terävästi. Hän piilotti vihaisen äänensä alle kaiken sen pelon, jonka ajatus tyttärensä menettämisestä tuotti. Hän tunsi pian käden olkapäällään ja vilkaisi pikaisesti vierelleen. Punahiuksinen Riel seisoi hänen vieressään vakava ilme kasvoillaan. "Hän sai eilen rohtoa, jonka kuuluisi poista syntymätön lapsi hänen kehostaan. Tämä on varmasti rohdon vaikutusta." Riel kertoi tasaisella äänellä. "Me saamme hänet kuntoon tuossa tuokiossa, Kreivi. Hän on menettänyt nyt paljon verta ja tarvitsee aikaa palautua. Me tarvitsemme myös työrauhan. Jos viitsisitte…" Nainen jatkoi. Hän saattoi miehen ulos leikkaushuoneesta ja osoitti kädellään sairastuvan ovea. Reuben sulatteli kuulemaansa hetken, jonka jälkeen tuhahti tyytymättömänä. "Te saatte tyttäreni kuntoon, eikö niin?" Hän varmisti hiljaisella äänellä. Riel nyökkäsi hymyillen. "Kyllä saamme. Olin valmistautunut tähän. Nyt, jos suotte anteeksi." Punahiuksinen nainen sanoi, kääntyi ja käveli takaisin huoneeseen. Reuben jäi katsomaan toisen perään, kunnes keräsi itsensä ja poistui itsekin. Hänestä oli enemmän apua hoitaessaan Linnan asioita, kuin seisoskelemassa ja odottamassa. Hän halusi luottaa hoitajan sanoihin.
Darmaine heräsi tokkuraisena pimeyden keskeltä. Häntä heikotti vieläkin, kehossa ei ollut tuntoa, eikä silmät meinanneet tottua pimeyteen. Hän makasi pehmeällä pinnalla, luultavasti sängyssä. Kaikki pyöri ympyrää, olo oli heikko ja voimaton. Tyttö yritti nostaa käden kasvoilleen, muttei saanut lihaksiaan toimimaan. Valtava, sykkivä, päänsärky kertoi tytön olevan hereillä ja luultavasti myös hengissä. Hengitys oli raskasta, vaivalloista. Kaikki tuntui raskaalta, niin kehossa kuin mielessä. Meni kymmeniä minuutteja ennen kuin Darmaine sai kiinni omista ajatuksistaan ja tunnon kehoonsa. Hän avasi silmänsä kunnolla ja katseli ympärilleen. Silmät tottuivat vihdoin pimeyteen ja tyttö pystyi järkeilemään olinpaikkansa. Hän oli pienessä huoneessa, ei omassaan, ja makasi sängyssä. Sängyn vieressä oli suurehko pöytä ja oikeanpuolista seinää vasten seisoi puinen kaappi. Tyttö nousi vaivalloisesti istumaan sängylle. Päässä alkoi pyörimään heti hänen noustua ja hänen oli pakko laskea päänsä käsiensä varaan hetkeksi. Darmaine hengitti syvään. Heikotus oli suuri, muttei voittamaton. Hän nosti katseensa uudemman kerran kiertämän huonetta, muttei tehnyt muita havaintoja. Hän ajatteli että oli yö, siltä ainakin tuntui. Huoneessa ei ollut ikkunoita, vain yksi kynttelikkö seinään kiinnitettynä, joten oli vaikea päätellä vuorokauden aikaa. Pimeydestä ja tytön omasta kehontuntumasta tuntui yöltä.
Kohta kuitenkin kuului koputus. Se sai tytön säpsähtämään ja siirtämään katseensa suoraan edessään olevaan puuoveen. Ovea raotettiin hitaasti ja sen takaa leimahti valon aalto niin kirkkaana, että Darmainen piti sulkea silmänsä. Kokemus oli omituinen ja tuntui kuin hän olisi astunut kellarista suoraan auringonpaisteeseen. Saatuaan totuttua valoon, tyttö katsoi kuka oli tullut. Oviaukossa seisoi tuttu, punahiuksinen, hoitaja, jonka kasvoille nousi huojentunut hymy. "Olet hereillä, hyvä. Odota hetki, tuon sinulle valoa ja vettä." Riel puhui ja katosi oven taakse, jättäen sen raolleen. Darmaine hieroi silmiään ja tutki katseellaan huonetta uudelleen, hämärässä valossa. Seinät olivat valkoiset, lattia harmaa. Sänky muistutti hyvin paljon sairastuvan sänkyjä, mutta näytti olevan leveämpi ja ehkä jopa korkeampi. Nainen ilmestyi uudemman kerran huoneeseen, tällä kertaa vesilasin kanssa, jonka hän laski pöydälle sängyn viereen. Sitten hän sytytti tulitikkujen kanssa seinällä olevan kynttelikön kynttilät. Pienet liekit valaisivat vaaleaa huonetta yllättävän hyvin. Tyttö huomasi olevansa puettu löysään ja pitkään, mustaan, mekkontapaiseen vaatteeseen. Riel istuutui sängylle ja katseli tyttöä tarkkaavaisesti. "Mikä on vointisi?" Hän kysyi hiljaisella äänellä. Yhtäkkiä Darmaine tajusi kuulevansa vaimeita ääniä oven toiselta puolelta. "Ihan ok… Mikä aika on?" Darmaine kysyi hämmentyneenä. Hän oli luullut että on yö, mutta vaimeat äänet ja oven takana oleva valoisuus sekoitti tytön täysin. "Nyt on iltapäivä." Riel vastasi lempeästi. Sinisilmä käänsi katseensa naiseen ja nyökkäsi hitaasti. Hän oli vihdoin herännyt kunnolla ja tajusi missä oli ja milloin. Yhtäkkiä päänsärky voimistui ja Darmainen oli pakko laskea päänsä syliinsä uudelleen. Kivulias tuhahdus pääsi hänen suustaan. "Tässä, ota vettä. Päänsärky menee ohi kyllä." Riel sanoi ja hieroi tytön selkää, tarjoten juuri tuomaansa vesilasia. Darmaine otti lasin ja hörppi hiljaa puolet sen sisällöstä. "Menetit paljon verta, joten tulet olemaan heikossa kunnossa hetken aikaa." Nainen kertoi. Tyttö nosti hämmentyneen ja kysyvän katseen naiseen. "Mitä mulle tapahtu? Vieläkin polttelee sisuskaluja…" Darmaine kysyi hiljaa. Riel taputti tuon olkapäätä hellästi. "Rohto tehosi. Vähän voimakkaammin kuin odotin." Naisen ääni synkkeni. "Kaikki veri tuli kohdustasi. Hyvä uutinen on se että et ole enää raskaana, istukka valui veren mukana pois." Naisen sanat saivat kiven, ei, vuoren tippumaan Darmainen rinnalta. Hän ei ollut enää raskaana. Huojentunut tyttö laskeutui makaamaan sängylle. Hän oli niin kovin väsynyt tästä kaikesta. "Huonojakin uutisia minulla on." Nainen jatkoi. "Rohto repi kohtusi niin pahasti rikki, etten tiedä voitko saada enää omia lapsia. Olen pahoillani." Riel nousi seisomaan ja katseli sinihiuksista tyttöä. Darmaine käsitteli hetken kuulemaansa, jonka jälkeen nyökkäsi. "Kiitos, Riel. Se on pieni hinta siitä että olisin joutunut synnyttämään lapsen, joka siitettiin minuun pakolla ja jota tulisin vihaamaan koko loppuelämäni." Tyttö totesi varmana. Hän ei edes tiennyt halusiko omia lapsia, mutta hän oli niin nuori ettei hänen tarvinnutkaan tietää. Sitä paitsi, Riel sanoi ettei tiedä olisiko asia niin. Ehkä ajan kanssa hänen kehonsa paranisi ja silloin kun hän halusi saada lapsia, hän myös saisi. "Selvä. Pääset tänäiltana vielä kotiin, kunhan kykenet kävelemään. Sen jälkeen sinun on levättävä ja syötävä hyvin." Riel ohjeisti. Darmaine nyökkäsi hänelle ymmärtäväisenä. Koputus kuului ovelta ja se avattiin varovasti. "Ah, juuri sopivasti." Riel totesi hyvillään ja meni ovelle. "Darmaine, nouse istumaan, ruokasi tuli." Nainen käski ja otti tarjottimen sitä tuovalta hoitajalta, kantaen sen sängyssä nyt istuvalle tytölle. Lautasella oli jonkinlaista pataa, joka tuoksui taivaalliselta. Tarjotin aseteltiin jalkojen päälle tukevasti, juonka jälkeen Darmaine sai ruokarauhan. Tyttö söi hyvällä ruokahalulla kaiken ja ujutti tarjottimen sitten pöydälle viereensä. Hän laskeutui takaisin maate ja nukahti miltei heti. Aika meni nopeammin nukkumalla ja hän tarvitsi lepoa.
"Darmaine. Herätys." Sinihiuksinen tyttö heräsi hitaasti unestaan kutsuihin. Ne tuntuivat ensin kaukaisilta, mutta pian muodonmuuttaja avasi silmänsä ja tajusi että hänen pitää herätä. Sängyllä istui Reuben, silitellen tyttärensä poskea, kutsuen tuon nimeä hellästi. Darmaine haukotteli ja nousi istumaan. "Hei, miten voit?" Isä kysyi tytöltään jäykän oloisena. Sinisilmä hieroi kasvojaan. Päänsärky sykki vielä vaimeasti, sekä keho tuntui heikolta. Huono olo hiipi takaisin pikkuhiljaa. "Ihan hyvin. Vähän on huono olo vielä." Tyttö vastasi lopulta ja käänsi katseensa isäänsä. Hänen vaatteensa olivat huolimattomasti puettu, paita oli ryppyinen, ylin nappi jätetty auki. Yleensä isä pukeutui aina niin siististi ja tarkasti kuin voi, mutta nyt hänestä huomasi ettei kaikki ollut hyvin. Ja Darmaine tiesi kyllä, mikä ei ollut hyvin. "Se menee ohi. Pääsisit nyt kotiin, jos vain jaksat kävellä." Kreivi sanoi ja nousi ylös. Darmaine haukotteli uudemman kerran. "Odota." Tyttö sanoi. Hänet oli juuri herätetty syvästä unesta, kamalan verenvuodon jälkeen, ei kai kukaan voinut ajatella että hän olisi noussut ja kävellyt heti pirteänä kotiin. "Ota aikasi, olen tässä." Mies sanoi matalalla äänellään ja katseli tytön heräämistä. Darmaine pyysi lasin vettä ja hänen isänsä teki työtä käskettyä. Tyttö huomasi myös että pöydällä olleen tarjottimen kadonneen hänen torkkujensa aikana. Reuben tuli pian takaisin vesilasin kanssa. Tyttö joi lasin tyhjäksi, jonka jälkeen siirtyi istumaan sängyn reunalle. Hän nousi isänsä avustuksella seisomaan, mutta jalat eivät tuntuneet pitävän ollenkaan. "Mä en kyllä pysty mitenkään kävelemään koko matkaa kotiin." Darmaine totesi. Hän käveli hitain ja varovaisin askelin alkuun, mutta huimaus häiritsi pahasti. Välillä hän otti harha-askeleita, meinaten kaatua. Kreivi oli hänen vierelllään, antamassa tukea. "Kannanko sinut kotiin?" Reuben kysyi lopulta. He olivat päässeet sairastuvan oville. Darmainen jalkoihin sattui, kohtua poltteli ja päätä särki. Hän ei olisi halunnut luovuttaa, mutta keho sanoi itsensä irti. Lopulta tyttö nyökkäsi. "Muista pitää hänet kylläisenä ja levollisena, Reuben." Rielin ääni kuului nurkan takaa. Nainen hymyili kaksikolle lempeästi. "Muistan kyllä." Kreivi nyökkäsi naiselle, vaikka olikin selkeästi hämmentynyt tuon kutsuessa itseään etunimellään. Darmaine hymyili pienesti. Reuben nosti tyttärensä syliinsä ja käveli ulos sairastuvasta. Hän kuljetti tytön käytäviä ja rappusia pitkin huoneeseensa, puhtaalle sängylle. "Täällä on puhdasta." Darmaine huomautti. Hän ei ollut nähnyt kunnollisia veritahrojakaan käytävillä. Muutama pieni, kuivunut tippa oli osunut silmään, muttei mitään sen suurempaa. "Kutsuin osaavimmat muodonmuuttajat siivoamaan. Eihän sitä kaikkea verta voinut jättää kuivumaankaan." Kreivi kertoi ja peitteli tyttärensä tummansinisen peiton alle. Darmaine hymyili hieman ja nyökkäsi. Isä oli oikeassa, kuivunut veri oli hemmetin vaikeaa poistaa yhtään mistään.
Päivä oli vaihtunut illaksi, ja ilta oli kääntymässä yön puoleen. Auringon viimeiset säteet kimmelsivät ikkunoista sisään. Reuben oli jättänyt tytön lepäämään huoneeseensa, mutta tuota ei väsyttänyt. Hän oli juuri herännyt ja heti olisi pitänyt mennä nukkumaan. Toisaalta, päänsärky ja kehon polttavat aallot pakottivat pysymään pedissä. Meni kuitenkin pari tuntia, että tyttö nukahti, kolmannen kerran tänään.
Uuden aamun säteet saivat tytön heräämään. Myös vaimea kolina saattoi olla osallisena heräämiseen. Sinisilmä nousi istumaan sängylleen ja antoi auringon lämmittää selkäänsä. Lintujen viserrys kuulosti pitkän ajan jälkeen ihanalta, mutta omituisen vieraalta. Tyttö kuunteli ympäristön ääniä silmät kiinni, istuen sängyllään. Kolina toisessa huoneessa jatkui ja Darmaine päätteli isänsä olevan hereillä. Hän raahautui sängyn reunalle ja laski jalkansa reunan yli, kosketellen kylmää lattiaa varpaillaan. Kohta hän laski koko jalkapohjan maahan ja tunnusteli omia jalkojaan. Hän ei ollut varma kykenikö nousemaan, mutta se selviäisi vain yhdellä tavalla. Tyttö laski painonsa jaloille ja ponnisti seisomaan. Aluksi jalat tuntuivat voimattomilta, ne tärisivät, eivätkä meinanneet löytää tasapainoa. Kuitenkin, itsepäinen nainen kun on, Darmaine piti itsensä pystyssä ja pystyi juuri ja juuri kävelemään huoneensa ovelle ja avaamaan sen. Hän nojasi oven karmiin ja näki isänsä puuhastelevan keittiössä. Kuultuaan oven avautuvan, mies käännähti katsomaan tulijaa. Iloinen hymy nousi tuon kasvoille nähdessään heränneen tyttärensä. Tuo käveli tytön luo, avustaen hänet ruokapöytään istumaan. ”Nukuitko hyvin?” Reuben kysyi, palatessaan takaisin keittiön puolelle. Darmaine tunsi vielä poltetta vatsassaan, mutta päänsärky oli lähes kadonnut. ”Nukuin kyllä. Vähän vielä heikottaa, jalat tuntuvat voimattomilta.” Sinisilmä puheli ja nappasi omenan pöydällä olevasta kulhosta. ”Hyvä kuulla. Sinun pitää levätä paljon, että tulet kuntoon.” Mies puheli ja puuhasteli samalla. ”Teen sinulle leipää nyt ja pari myöhemmälle. Tuon myös päivällä lisää hedelmiä ja marjoja.” Tuo jatkoi selittämistään. Kreivi oli selkeästi pirteämpi ja energisempi. ”Isäää! Mä en oo enää pikkutyttö.” Darmaine tuhahti huvittuneesti, rouskuttaen omenaansa. ”Tiedän, tiedän. Mutta olet nyt kipeä, ja minun velvollisuuteni isänä on pitää sinusta huolta.” Reuben julisti. Hän kantoi leipälautasen tyttönsä eteen. Darmaine kiitti, söi omenan loppuun ja jatkoi ruokailuaan voileivillä. Reuben silitti tuon päätä hellästi. ”Minulla on paljon tehtävää tänään, joten olen pahoillani jos olen myöhään pois. Pärjääthän varmasti?” Mies kysyi huolissaan. Darmaine kuitenkin vain nyökkäsi ja myhisi hyväksyvästi, suu täynnä maukasta leipää. ”Tänään on Azraelin ja Lucianin palaamispäivä. Se kaksikko aiheuttaa minulle kyllä harmaita hiuksia...” Reuben tuhahti mietteliäänä. Sinisilmä taasen henkäisi hiljaa ja loi kirkkaan katseensa isäänsä. ”Jos näet Azraelia, voitko pyytää häntä luokseni?” Tyttö kysyi toiveikkaana. Hän kuitenkin sai isältään kyseenalaistavan mulkaisun. ”Ehkä, katsotaan. Jos hän näyttää olevansa sen arvoinen.” Reuben vastasi lopulta, edelleen mietteliäänä. ”Mutta nyt minä menen töihin. Pidä mukava päivä ja lepää paljon.” Mies huokaisi hymyillen, painoi suudelman Darmainen otsalle ja käveli ovelle. ”Selvä. Pidä sinäkin mukava päivä.” Tyttö hymyili leveästi isälleen. Reuben vilkutti vielä, kunnes katosi ovesta käytävään. Darma jäi yksin pöydän ääreen syömään. Isän tekemät leivät olivat hänen lempileipiään ja hän oli hyvillään saadessaan syödä maailman parasta aamupalaa.
Kun sinihiuksi oli valmis ruokailunsa kanssa, hän siirtyi sohvalle. Siirtyminen oli hidasta ja vaivalloista, mutta sohvalle päästyään kaikki kivut lievittyivät. Tyttö kääriytyi vilttiin ja jäi katselemaan ulos ikkunasta. Punertavat pilvet täyttivät taivaanrannan. Aurinko paistoi silti vielä kirkkaana, valaisten Linnan pihan. Pihalla muodonmuuttajat puuhailivat omia juttujaan, lapset leikkivät, aikuiset tekivät töitä, yrittäen elättää oman perheensä, pitäen huolta omistaan. Darmaine löysi pihalta myös Ardenin, joka näytti avustavan jota kuta aikuista. Poika oli herännyt yllättävän aikaisin tänään, tyttö mietti. Pian hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin johonkin aivan muuhun, nimittäin kahteen mieheen, jotka kävelivät metsästä. Hymy nousi Darmainen huulille kun tuo tunnisti Azraelin mustat, kiharat, hiukset. Hän nousi ikkunaan kunnolla, nähdäkseen heidät. Hämmentynyt ilme nousi tytön kasvoille kun hän huomasi kaksikon pitävän toisiaan kädestä kiinni. Tuo tarkkaili miesten kulkua, kunnes he seisastuivat. Kreivi asteli heidän luokseen. Lucian pyöri Azraelin ympärillä kuin kissa konsanaan, suukotellen tuota kaulaan. Darmaine ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tuntea näkemästään. Azrael ei välittänyt Lucianin koskettelusta, pikemminkin piti siitä. Ja Reubenin lähdettyä Azrael näytti suutelevan toisen miehen kaulaa. Tyttö lyyhistyi takaisin sohvalle, kiertyen paremmin peittoonsa. Mitä tuo äskeinen oli? Miehet näyttivät nauttivan toistensa seurasta, hieman liikaakin. Se sai tunteet sekoittumaan, taas kerran. Oliko Azraelin pari päivää sitten sanomat sanat vain pelkkää valhetta, vitsiä? Siltä se tuntui tytöstä, hänen rintaansa kivisti, nyt oikeasti kipeällä tavalla. Hänen mielensä oli tyhjentynyt oudosti, kuin sieltä olisi imetty kaikki tunteet ja ajatukset pois. Oliko Azrael ja Lucian vain keksineet ”hyvän jekun” naiselle, jolla he saivat solmittua tämän heidän pikkusormiensa ympärille, naiivina ja rakastuneena? Jos niin, he olivat onnistuneet. Ja se jos mikä sattui. Enemmän kuin mikään muu sillä hetkellä. Vaimea polte kohdussa tuntui vain pieneltä lämpöhehkulta enää, jalat makasivat velttoina viltin alla. Kaikki tuntui taas vaihteeksi turhalta, kaikki ponnistelu, jaksaminen, kärsiminen. Kaikki se yhden miehen takia, joka päättääkin vehdata tytön entisen kaven kanssa. Darmaine naurahti ääneen itselleen. Kyynel vierähti poskelle. Hän tunsi itsensä niin idiootiksi, luottaessaan siihen mieheen. Hän ei antaisi itselleen anteeksi.
Tyttö makasi sohvalla tunnin verran, itkien ja moittien itseään, jonka jälkeen nukahti. Kaikki ne vähäisetkin energiat menivät itkemiseen, ettei tuo vain enää kyennyt olemaan hereillä. Muutaman tunnin Darmaine nukkuikin, kunnes heräsi sateen vaimeaan ropinaan. Hän nousi istumaan ja tunsi kuinka huone oli viilennyt. Aamu oli muuttunut päiväksi ja taivaanrannassa olleet pilvet siirtyneet sadepilviksi Linnan ylle. Tyttö hieroi kasvojaan ja haukotteli. Hän muisti jostain syystä isänsä tekemät leivät ja tunsi heti nälän iskevän. Huokaisun jälkeen nainen nousi vaivalloisesti ylös ja ontui itsensä ruokapöydän ääreen. Leivät olit jätetty lautaselle pöydälle, jotta tytön olisi ne helppo syödä. Darmaine söi toisen kahdesta leivästä ja täyttyi siitä. Oikeastaan hänellä ei ollut enää ruokahalua sen jälkeen kun hän muisti aamuiset tapahtumat. Synkkyys valtasi mielen uudestaan.
Vasta illalla tyttö sai jotain muutakin ajateltavaa Ardenin koputtaessa oveen. Poika käveli ärsyyntyneen oloisena sisään, eikä edes tervehtinyt. Tuo istui sohvalle kädet ristissä, mulkoillen tyttöä, joka nojasi seinään. Darmainen jalat tärisivät edelleen, eikä tuo meinannun pysyä pystyssä. Ardenin huomatessa tuon, hän nousi auttamaan. ”Anteeksi. Sattuuko sinuun?” Arden oli pahoillaan ja avusti tytön sohvalle. ”Vähän joo.” Darma huokaisi, kunnes tajusi, ettei poika ehkä tiennytkään mitä oli tapahtunut. ”Etkö tiedä mitä tapahtui?” Tyttö kysyi hieman nolona, kääriytyen vilttiinsä. Arden katsoi kysyvänä toista, istuutuen tuon viereen. ”En? Pitäskö mun tietää? Mitä tapahtu?” Kiharahiuksinen punasilmä kyseli hämmentyneenä. Hänen katseensa vaihtui ärtyneestä huolestuneeseen. Darmaine hymähti hiljaa. ”Jouduin sairastupaan eilen uudestaan.” Hän aloitti. ”Miksi?!” Arden henkäisi. ”Minulle tuotiin rohtoa, joka... poistaa syntymättömän lapsen. Noh, rohto toimi.” Darma sanahti ja henkäisi. ”Mutta sivuvaikutuksiin kuului vuodattaa puolet oman kehon verestä.” Tuo jatkoi kuin asia olisi ollut mikä tahansa tavallinen juttu. Ardenin kasvot kertoivat kyllä toista. ”Mitä?!” Poika huudahti, hyvä ettei pompannut pystyyn. ”Meinasit vuotaa kuiviin?” Hän jatkoi kauhistunutta tunteiluaan. Darmaine naurahti hieman toisen reaktiolle. ”No joo... meinasin.” Tyttö totesi hymyillen toiselle. ”Anteeks, en tiennyt.” Arden pahoitteli. ”Ei se mitään. Mulla on jo paljon parempi olo.” Nainen vakuutteli, vaikka asia ei oikeasti niin ollutkaan. Tämän aamuinen näky kummitteli silti mielessä. ”Ah, tulin tänne pyytämään yhtä asiaa...” Arden huokaisi. ”No?” Darmaine päästi automaattisesti suustaan. Poika tuijotti käsiään kuin ne olisivat olleet jonkun muun kuin hänen. Myös tyttö katsahti pojan luisevia käsiä, huomatakseen niissä vekkejä. Näytti kuin hän olisi lyönyt jota kuta. ”Voisinko mitenkään jäädä tänne yöksi? En halua mennä kotiin...” Arden kysyi vaimealla äänellä. Darmaine nosti kätensä pojan olkapäälle ja katsoi tätä kysyvästi. ”Mikä on, Arden? Miksi et halua mennä kotiin?” Sinisilmä kysyi ihmettelevänä. ”Azrael... en halua nähä sitä.” Poika tuhahti vihaisena. He olivat tapelleet? Se oli omituista, sillä Arden yleensä piti veljensä puolia. ”Aih... No, et ole kyllä ainoa.” Darmaine sanahti ja taputti pojan olkapäätä. ”Näin aamulla kuin Azra ja Lucian... olivat läheisissä tunnelmissa.” Tuo jatkoi nopeasti, selittäen oman puolensa. Arden nyökkäsi ymmärtävästi. ”Joo...” Hän huokaisi ärsyyntyneenä. Ilmeisesti syy oli melko samantapainen kuin tytöllä.
Ilta meni nopeasti, mukavia jutellen. Kreivi tuli melko myöhään takaisin kotiin, hämmentyneenä tytön seurasta. Mies kuitenkin antoi pojalle luvan jäädä yhdeksi yöksi heidän sohvalleen. Nuoret olivat tästä kiitollisia ja väsyneinä molemmat tunkeutuivat omien peittojensa alle.
Seuraavana päivänä he söivät aamiaisen yhdessä, pelasivat pelejä ja pitivät toisilleen seuraa. Arden sai jopa suostuteltua Darmainen lähtemään ulos. Poika lupasi kreiville pitävänsä huolta tytöstä koko päivän, johon mies oli suostunut. Kaksikko puki päällensä ja lähti kulkemaan kohti ulko-ovea. Matka oli vaikea Darmainelle, jonka jalat olivat edelleen heikon tuntuiset, mutta tarpeeksi vahvat pitämään tuon pystyssä. Normaali käveleminen tuntui jo ihan hyvältä, mutta rappuset tuottivat tuskaa. Päästyään ulos, alkoi tyttöä heikottamaan. ”Arden, pyörryttää.” Tyttö varoitti toista ja tarrasi kiinni tuon olkapäähän. ”Ops, älä kaadu. Tossa on penkki, mennään siihen.” Arden otti Darmainen vastaan ja talutti tuon penkin luo. Kaksikko istahti penkille ihastelemaan alkavaa päivää. Aurinko oli korkealla taivaalla, vain ohuet pilvenhattarat värittivät taivasta. Ilma oli mukavan lämmin. Sinihiuksinen nainen sulki silmänsä ja nautti raikkasta ilmasta. Hän ei ollut tajunnutkaan kuinka tunkkainen ilma sisällä oli. Ulkona oli raikasta ja kevyttä hengittää, se oli ihanaa vaihtelua. ”Ompas kiva sää. Voitaisiin ehkä kävellä mettään kohta?” Arden päivitteli hymyillen. Punaiset silmät siirrettiin vieressä istuvaan tyttöön, odottaen vastausta. Tyttö hengitti syvään ennen kuin avasi silmänsä ja vastasi toisen katseeseen. ”Kuulostaa hyvältä. Muista ettei voida mennä kauas.” Darmaine hymähti hieman pahoittelevana. Hän olisi mielellään juossut metsillä, tanssinut niityillä, käynyt uimassa. Tehnyt kaikkea mitä ennen kykeni tekemään.
Yhtäkkiä Arden töytäisi tytön jalkaa. Pojan huomio oli miehessä, joka käveli rennoin askelin, kädet taskussa heitä kohti. Azrael. Miehen huulilla oli pieni virne, niin kuin aina. Darmaine ei voinut olla huomaamatta punaisia jälkiä tuon kaulassa. Ne saivat tytön rinnan kivistämään. ”Hei, Arden, Darmaine.” Azrael tervehti laiskaan sävyyn. Arden kuitenkin vain mulkaisi veljeään, saaden tuon kohottamaan kulmiaan. Darmaine tutkaili hiljaa miehen eleitä. Hänen ei olisi tehnyt mieli puhua tuolle ollenkaan. Hän ei ollut vihainen, mutta ei myöskään kovin onnellinen nähdessään tuon. ”No, mikä nyt mättää?” Azraeli hymähti, ottaen pari askelta eteen päin. Arden tulistui silminnähden. ”Mikä nyt mättää? Sitä mä voisin kysyä sulta. Missä sä olit kun Darmaineen sattu? Panemassa sun poikaystävääs!” Punasilmäinen poika nousi ylös ja huusi veljelleen. ”Sä et edes tiedä mitä tapahtu, etkä varmaan edes vaivaudu kysymään.” Arden tuhahti vielä lopuksi, luoden murhaavan katseen Azraeliin. Darmainea nolotti pojan sanat, mutta ne olivat samaan aikaan täyttä totta.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:26:52 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:26:52 GMT
Azrael, luku 18 → Riita
Tuijotin edessä olevaa tyttöä ja poikaa rennosti, Arden ei ollut koko yönä tullut kotiin mitä luultavimmin aikaisemmasta riidasta johtuen. Tuntui kuin hän olisi inhonnut Lucia pienen sydämensä pohjasta. Aldyth tuntui äidilliseen tapaan olevan vihainen käytöksestäni ja olimme jutelleet aamulla muutaman tunnin käytöksestäni, Lucianista.. oikeastaan kaikesta ja tulleet siihen johtopäätökseen, että minun oli todella selvitettävä asia. Kädet taskuissa vilkaisin vielä nopeasti sivulle huomaten Leon Falkin kulkevan pihan poikki siniset silmät maassa ja pieni korppi olkapäällään. Poika tuntui haluavan vain kadota - varsinkin sen jälkeen kun huusin hänen nimensä; ‘’Leon!’’ Yksi nimi ja puolet Linnan pihalla olevista kääntyi katsomaan ruskeahiuksista nuorukaista joka pysähtyi äkisti, käänsi katseensa minuun ja tuijotti hetken ennen kuin kääntyi tummien silmiensä kera ja jatkoi matkaa. Ei sanonut sanaakaan. Kohotin kulmiani ja ristin käsivarteni ennen kuin käännyin katsomaan pikkuveljeäni ja Kreivin tytärtä. Suustani karkasi kyllästynyt huokaisu kuitenkin kuullessa pikkuveljeni sanat. Kumarruin harkitusti lähelle pojan kasvoja omille kasvoilleni muodostuen kylmä hymyntapainen. Laskin isäni puukon tämän leualle ja näytin pohtivalta. Oli kuin olisin taiteillut aidan päällä ja yrittänyt päättää, kummalle puolelle hyppään. “Arden, tsot tsot..” Heristin toista sormeani ilmassa jopa ilkikurisesti, huomasin miten nopeasti Arden oli jännittynyt, “Missä sinä olit kun Darmainea sattui? Ystäviesi kanssa.” Nauksautin kieltä ja suoristauduin takaisin täyteen mittaani kääntäen huomioni sitten sinihiuksiseen, tiesin että hän oli nähnyt eilisen. Ei hän olisi muuten minulle kiukutellut kuin pikkulapsi. Enkä nyt tiennyt kuinka paha minun ja Lucianin välinen ystävyyssuhde - johon sattui kuulumaan seksiä - oli, kun en edes tiennyt, että Darmaine oli minuun ihastunut. Se, että tyhmyyttäni kerroin tälle tunteistani ei tarkoittanut, että hän olisi minusta pitänyt millään tavalla. Olin ollut ehdottoman väärässä sen suhteen - murhaavasta katseesta päätellen.
“Sano nyt sinäkin jotain, sinulle minä tässä taisin sentään vannoa rakkautta.” Totesin pyöritellen puukkoa edelleen käsissäni. Hitaasti käänsin kylmäksi muuttuneen katseen Ardeniin, “Aiotko olla siinä kauankin?” Kysyin jokseenkin tylyyn sävyyn vaikka kasvoilleni loihdinkin hymyn. Olin selvästi hyvin ristiriitainen persoona. En tiennyt mikä Ardeniin lopulta meni, mutta tapa jolla hän ponnisti penkiltä ja suorastaan syöksyi päälleni kertoi siitä, että olin satuttanut häntä useammin kuin vain kerran. Vaikka kuinka rakastinkin omaa pikkuveljeäni, en tainnut olla oikein malliesimerkki isoveljenä olemisesta. Otin jalalla vastaan ja pehmensin kaatumista huomattavasti Ardenin istuessa hajareisin päälleni samalla lyöden muutaman kerran minua kasvoihin niin, että en tehnyt elettäkään estääkseni. Sylkäisin verta suustani ja maistelin rautaista, tuttua makua. En näyttänyt edes enää millään tavalla vihaiselta, siinä minä makasin ja annoin pikkuveljeni purkaa kaikki tunteensa minuun; viha, jota hän oli tuntenut minua ja Arthuriusta kohtaan - kenties jopa Kreiviä, suru jonka hän oli kokenut Darmainea kohtaan ja sitten hämmennys kun en tehnyt mitään puolustaakseni itseäni. Tunsin pojan kyynelien tippuvan omille kasvoilleni. “Joko riittää?” Totesin pyörähtäen ympäri Ardenin silmissä kiiluen edelleen into hakata. Hämmennyksestään riippumatta hän halusi kostaa. En tiennyt mitä, kenties Darmainen kokemaa vääryyttä, mutta en aikonut saada kasvojani enää pahempaan kuntoon kuin ne oli jo. Painoin puukon lähelle pojanklopin kasvoja suorastaan rauhallisesti, harkitusti. Se ei ollut millään tavalla aggressiivinen teko vaikka tyyneyteni selvästi säikäytti Ardenin enemmän kuin se, että olisin ollut aggressiivinen. “Taidat unohtaa sen, että minä tapoin isämme.” Tokaisin kylmään sävyyn, silmät tarkkaillen pikkuveljeni omia. En missään välissä ollut lyönyt kuitenkaan Ardenia - en halunnut, “Naisen takia.” Lisäsin ja kohotin katseeni Darmaineen. Nuolaisin verta huuliltani, nappasin puukon maasta ja nousin ylös jättäen Ardenin keräilemään itseänsä. Saatoin olla itsekäs, ajattelematon paskiainen, mutta olin tehnyt pelottavan paljon - itseni mielestä - yhden ihmisen takia. Tuijotin Darmainea silmiin, katseeni oli viileä kuin syksyinen ilta ja lämpö oli kaukana.
“Älä enää ikinä uhmaa minua.” Hymähdin rennosti, kädet taskuihin tungettuna ja silmissä katse, joka kieli jostakin muusta kuin tappamisinnosta. Kenties huolestumisesta, huolen sekaisesta välittämisestä. Olin huolestunut Ardenin hyvinvoinnista. Ei ollut hänen tapaistaan suuttua noin paljon, lyödä. Myönsin, että iskuissa oli voimaa todella paljon ja kasvoni tuntuivat tunnottomilta. Vaikka sanani olivatkin olleet painavat, oli käytökseni rauhallista. Darmainen katseessa näkyi pelkoa ja huolta veljeni puolesta. “Tuletko keskustelemaan kanssani vai huolehditko pikkuveljestäni jolle ei tullut naarmuakaan?” Kysyin kärsimättömästi päkiöilläni hypähtäen muutaman kerran. Sinihiuksinen tuntui olevan kahden vaiheilla; jäädäkö vai lähteäkö. Ardenin ympärille kuitenkin kerääntyi muutama ystävä kuin peläten, että olisin tappanut oman veljeni. Ajatus nauratti minua. Toki olin hirviö, mutta oman veljen tappaminen olisi ollut jopa minulta paljon. Hitaasti ja varovasti Darmaine lähti kulkemaan minua kohden ja saatoin jo kaukaa huomata jalkojen tärinän. Hän kaatuisi jo Linnan pihalla. Lopulta huokaisten lähestyin naista ja huomasin miten tämä tuntui jännittyvän, kuin olisi samalla inhonnut ja halunnut lyödä minua tai sitten hän pelkäsi minua. Käänsin päätä sivulle ja suustani karkasi naurahdus jolla peitin todelliset tunteeni, jotka tuntuivat kuin nuolet olisivat lävistäneet minut - en tiennyt miten reagoida tunteisiin jotka risteilivät naisen silmissä. Nostin kuitenkin naisen syliini välittämättä jännittyneestä kehosta ja vihastaan, sekä muista minua huolestuttavista tunteista huolimatta huomasin miten tämän poskilla oli pieni, hailakan punertava sävy ja hänen katseensa kääntyi oitis maahan. Saatoin huomata miten häntä suututti tapa miten hänen oma kehonsa käyttäytyi lähettyvilläni. Halusin leikkiä, että en ollut huomannut punaa hänen poskillaan joten jätin pois virneen - tuijotin vain eteeni välinpitämättömästi. Katsettani ei voinut lukea. Analysoin kuitenkin kaikkea koko ajan; ihmisten katseita, kuiskuttelua ja sitten sylissäni makaavaa tyttöä kuin pohtien, että miten nopeasti Kreivi saisi tietää tästä.
‘’Isäsi tappaa minut.’’ Naurahdin yhtäkkiä ja vilkaisin tyttöä sylissäni, joka oli tuijottanut koko matkan maahan, ‘’Mutta sehän ei ole uutta.’’ Halusin saada puhuttua, kerrankin elämässä minun oli täytettävä hiljaisuus, josta muussa tapauksessa olisin nauttinut täysin mitoin. Minun oli saatava nainen puhumaan, mutta hiljaisuus jonka nainen piti oli selvästi pysyvää. Hän ei aikonut sanoa minulle sanaakaan, joten minun oli puhuttava ääneen, mutta yksin. Naksautin kieltä, hyvä on. “Vannon tänään isällesi valan.” Totesin samalla kun kävelin portaita pitkin. Askeleeni olivat varovaiset, kuin pelkäisin satuttavan naista - minusta se oli huvittava ajatus, koska olin tainnut satuttaa häntä jo mahdollisimman pahasti, “Odotan jo, että mitä on luvassa. Sinun puolestasi toivon, että loppuelämäni pituinen karkoitus.” Totesin vilkaisten sylissäni makaavaa naista virnistäen - sillä hetkellä tiesin valehtelevani. En minä halunnut loppuelämän pituista karkoitusta. Asia jota halusin oli maata Darmainen vierellä puun varjossa ja nauttia kesäpäivistä. Se oli mahdotonta, tietenkin - mutta halusin elää pienessä haavemaailmassani vielä hetken. Jatkoin matkaa hiljaisuudessa, ei naisen ollut pakko minulle puhua. Huokaisten pysähdyin asunnon ovelle. Tiesin heti, että asunto olisi täysin tyhjä. Aldyth oli sanonut menevänsä auttamaan Linnan asukkaita ja kärkkäästi oli maininnut, että voisin tehdä joskus saman. Arden taasen ei vain halunnut olla kanssani tekemisissä hyvistä syistä.
“Leikitkö tunteillani?” Darmaine kysyi minun työntäessä oven auki. En vastannut heti vaan kannoin huoneen poikki naisen sohvalle. Yllätyin kuitenkin kysymyksestä, ajattelin jo että saisin pitää keskustelumme yksin. Soin tälle nopean, mitäänsanomattoman katseen. Tuntui kuin ajatukseni olisivat olleet jossakin muualla - kuten ne olivatkin. Ardenissa, Arthuriuksessa.. Kaikessa mitä minä en tällä hetkellä halunnut ajatella. Käänsin huomioni sitten hitaasti palavaan takkaan, joka oli suorastaan hypnotisoiva. Vedin puisen tuolin sohvan vierelle ja istuin hajareisin tuolille siirtäen käteni selkänojalle mahdollisimman huolettoman näköisenä. Kasvojani alkoi sattumaan aavistuksen, veri kuivui hiljalleen. En tehnyt elettäkään puhdistaakseni kasvojani. Niillä ei ollut mitään väliä - mustelmilla olisin kuitenkin jo huomenna. “En leiki, miten niin?” Kysyin kääntäen päätäni osittain sivulle kuin koira - hämmentyneenä. Tyttö tuhahti jotakin ja siirsi katseensa kaulaani. Inahdin ja siirsin katseeni takaisin takkaan yrittäen kuitenkin samalla peittää jälkiä näyttäen jokseenkin vaivaantuneelle. Oli kuin olisin suorastaan hävennyt niitä ja käsi joka kaulallani lepäsi hieroi niskaani kuin saadakseen naisen huomion muualle. En tiennyt miksi, mutta se tuli automaattisena reaktiona - kaikki se. ‘’Darmaine..’’ Aloitin ja yskähdin muutaman kerran, minun oli koottava itseni mahdollisimman nopeasti jotta tästä tulisi jotakin, ‘’Se, mitä minun ja Lucianin välillä tapahtui ei muuta sitä, että hän on ärsyttävä mulkku. Kyllä, viihdyn hänen seurassaan ja se kaikki tapahtui, koska en todellisuudessa tiedä pidätkö minusta millään tasolla.’’ Muutama yskäisy jälleen. Haroin sinisiä hiuksiani ja vilkaisin eksyneen koiranpennun lailla Darmainea joka vain tuijotti takkaa, sanomatta sanaakaan.
Huokaisin ja jatkoin; ‘’En tiedä haluatko edes kuulla tätä, mutta kerron tämän silti. Eipä tilanne voisi tämän pahemmaksi mennä.. Lucian piti minut jollakin tavalla todellisuudessa, esti minua sekoamasta. Sen jälkeen kun tapoin Arthuriuksen niin hänen huutonsa - kaikki se kidutus, on vainonnut minua yö toisensa jälkeen.’’ Naksautin kieltä, ‘’Painajaiseni eivät niinkään johdu itse kidutuksesta - tuntuu kuin aivoni haluaisivat muistuttaa minua, että en ole yhtään sen parempi kuin isäni.’’ Naurahdin hiljaisesti - en niinkään ajatuksen hauskuudelle vaan sille, että se oli oikeasti totta; olin pelottavan paljon isäni kaltainen, ‘’Halusin kertoa sinulle tämän, koska tiedät jo siskostani.’’ Lisäsin, nousin ylös tuolilta ja kävelin suoraa tietä kylpyhuoneeseen. Veri oli alkanut häiritsemään minua ja peiliin katsottua tajusin miltä kasvoni todellisuudessa näytti. Suustani karkasi epämääräinen tuhahdus samalla kun kumarruin pesemään kaiken sen veren kasvoiltani. Seuraavan kerran kun kohotin katseeni niin huomasin suurimmat jäljet; haljenneen huulen, haavoja kuten naarmuja pitkin kasvoja. Jopa muutama syvempi naarmu ja nenäni josta oli alkanut vuotaa verta. Tuhahdin ja nappasin paperia jolla yritin tyrehdyttää nenäverenvuodon ennen kuin palasin takaisin tuolille istumaan. ‘’Mitä sanasi tarkoittivat?’’ Darmaine kysyi kuitenkin vain, kuin en olisi ollutkaan poissa. Tiesin heti mitä hän tarkoitti kysymyksellään. Laskin pääni käsiini ja tuijotin takkatulta hiljaa, pohtien seuraavia sanoja. Mitä minä todellisuudessa tarkoitin? No sitä mitä minä sanoin, mieleni ei ollut muuttunut. Rakastin Darmainea, edelleen. Eikö rakkaus ole pysyvää, vaikeasti unohdettavaa. Siltä se nimittäin tuntui. Tunne repi minua kahtia, halusi hukuttaa minut veden alle.
‘’Ne tarkoittivat juurikin sitä; minä haluan sinut, kokonaan. Pitää huolta, suojella..’’ Kylmä naurahdus karkasi huuliltani kun nousin toistamiseen ja vein tuolin takaisin paikalleen, ‘’Siinä epäonnistuin jo toistamiseen.’’ Tokaisin viileämpään sävyyn, en tiennyt miksi, mutta tuntui kuin olisin taas mennyt hyvin paljon pakkasen puolelle. Nostin tytön sohvalta syliini, eikä hän tuntunut edes pahoittuneen siitä - hän tottui nopeasti. ‘’Arden.’’ Darmaine tyytyi vain sanomaan, enkä puhunut hänelle koko matkan aikana. Sanoja ei tarvittu. Minä sanoisin vielä jotakin tyhmää ja Darmaine suuttuisi vielä pahemmin. Kuljin alas portaita, edelleen pyrkien varovaisuuteen vaikka aurani oli selvästi tummunut. Olin ärtynyt, mutta en vihainen. En ainakaan kenellekään muulle kuin itselleni. Astuin ulkoilmaan, Linnan pihalle ja hengitin raikasta ilmaa. Päivä Linnassa ja tuntui kuin minua kuristettaisiin enkä voinut tehdä mitään itseni puolustukseksi. Laskin naisen takaisin penkille istumaan ja vislasin pitkään. Etsin katseellani hetken kunnes tunnistin mustat hiukset. Poika oli kohottanut katseensa ja tuijotti minua murhanhimoisesti. Arthurius oli kutsunut meitä aina vihellyksellä ja jos samalla sekunnilla ei tullut paikalle niin sai rangaistuksen. Meillä molemmilla oli siitä arvet, traumoja.. Paljon muistoja. Pahaenteinen virne kohosi huulilleni nähdessäni Ardenin ilmeen joka oli kauhunsekainen - hän näytti peuralta joka tiesi kuolemansa koittavan pian. Katse kesti kuitenkin vain hetken, kunnes hän tajusi, että vislaaja olin minä. Kaikesta lämmöstä huolimatta mitä poikaa kohtaa tunsin, oli minun vielä vähän näpäytettävä häntä lyömisestäni. Tiesin, että olin kuitenkin ylittänyt rajan.
Nyökkäsin kohti penkillä istuvaa tyttöä ja tungin kädet taskuihini. Ardenin tullessa lähemmäs ystäviensä kanssa niin ryhdistäydyin ja siirsin katseeni Linnan ikkunoihin. Löysin Kreivin työhuoneen ikkunan ja tuijotin sitä mietteliäästi. Pian tapahtuisi jotakin, jonka varmasti muistaisin lopun ikääni - vala. ‘’Rangaistus olisi tullut, Arden.’’ Sanoin pehmeään sävyyn pojan astuessa ohitseni. Hän jäätyi ja oli tarttua takinliepeisiin raivoissaan jos hänen ystävänsä eivät olisi estäneet. Loikkasin leikkisästi taaksepäin ja nauroin punaiset silmät tuikkien. Pelasin omaa peliäni peittääkseni ahdistuksen jota Kreivi minussa aiheutti. En suonut katsettakaan Darmainelle, mutta kun lähdin takaisin kohti suuria ovia niin nostin käteni ilmaan kuin sanoakseni äänettömän hyvästin. ‘’Kuoletko?!’’ Lilith huusi äänekkäästi perääni jostakin lähettyviltä, pysähdyin ja etsin katseellani punahiuksisen joka heilui hulluna lähes toisella puolella Linnaa Draken reppuselässä. ‘’Toivottavasti!’’ Vastasin parhaalle ystävälleni joka nauraa kikatti äänekkäästi. Pyöräytin silmiäni, naisen hyväntuulisuus oli tarttunut minuunkin. Astuin sisälle aulaan ja suoraa tietä portaikkoa pitkin kohti toimistoa. Pian saisin tietää tuomioni, minua jännitti yllättävän paljon. Tunnuin aivan uudelta ihmiseltä siinä hetkessä. Pysähdyin vasta ovella, hengitin sisään ja ulos. Suljin silmäni ja koputin. Kylmyys valui ylleni harson lailla.
Toimisto oli hiljainen, vain papereiden kahina piti ääntä. Astuin sisälle ja suljin puisen, narisevan oven perässäni kiinni. En sanonut sanaakaan, tuijotin vain miestä edessäni. Hän nyökkäsi kohti tuolia samalla kun antoi kynänsä liikkua paperilta toiselle. Kuljin huoneen poikki tuolille jota kohti mies oli nyökännyt. Nojauduin syvemmälle tuoliin ja yritin hakea katseellani miehen omaa katsetta joka oli mahdotonta. ‘’Jopa minulla on vihollisia, kettu.’’ Kreivi sanoi ja tuntui kuin olisimme alkupisteessä; hän piti minua Arthuriuksena ja minä pidin häntä Kreivinä. Hän vihasi minua ja minä vihasin häntä. Purin hammasta. ‘’Miten tämä liittyy mihinkään?’’ Kysyin tylysti ja tuijotin ulos ikkunasta, ‘’Jokaisella meistä on vihollisia.’’ Lisäsin vielä, mutta en ottanut katsettani pois ikkunasta. Jos en kerta voinut katsoa Kreiviä silmiin, niin ikkuna - toivo vapaudesta, oli lähes yhtä viihdyttävää katseltavaa. ‘’Haluan heistä eroon.’’ Kreivi tokaisi kolkosti, tuijotti nyt minua ja minun oli pakko vastata siihen katseeseen. En voinut muutakaan. Tuijotin suoraan Kreivin silmiä, eikä hän pelleillyt. Hän oli tosissaan ja odotti minulta reaktiota. Hiljalleen minä rauhoitin villin mieleni, hengitin nenän kautta. Näytin rauhalliselta, silmäni olivat pakkaslukemalla. Välinpitämätön. ‘’Tappaisin puolestasi, tekisin likaisen työsi. Miksi?’’ Tuijotimme edelleen toisiamme. Tappaminen työkseen olisi mielenkiintoinen, mitä menetettävää minulla olisi. Kreivi näytti miettivän hetken, kunnes näytti tyytyväiseltä mielessään pyörivään vastaukseen. ‘’Koska sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa.’’ Jokin tuossa katseessa kertoi minulle, että hän oli miettinyt tätä jo kauan. ‘’Anteeksi?’’ Kysyin kehoni jännittyessä. Minulla ei ollut vaihtoehtoa? Aina oli vaihtoehto. Kohottauduin tuoliltani ja laskin käteni pöydälle. ‘’Muuten karkoitan sinut, pikkuveljesi ja Aldythin.’’ Hän sanoi pehmeään sävyyn tuoden mieleen käärmeen. En sanonut sanaakaan - Kreivi uhkaili minua. Kunpa hän olisi jättänyt karkoituksen pelkästään minuun. Purin hammasta, leukaperäni kiristyivät. Näytin varmasti sillä hetkellä siltä, että voisin tappaa Kreivin siihen paikkaan.
Kreivi napautti kuitenkin sormellaan lappua, jonka oli työntänyt eteeni. Tartuin siihen ja luin sen rauhassa läpi. Jos jollekin selviäsi tappaminen, niin joutuisin ottamaan syyt niskoilleni kokonaan - ei siis sanaakaan Kreivistä. Minun tuli pitää tämä yksityisasiana, en saanut kertoa kenellekään. Jatkoin lukemista hiljalleen, kunnes pysähdyin viimeiseen kohtaan jossa luki tuttu nimi. Ehto oli luokkaa ‘’pysy erossa Darmasta tai tapahtuu hirveitä.’’ Ja suustani karkasi automaattinen naurahdus, se oli yhtä kolkko kuin tunne sisälläni. Naksautin kieltäni ja kohotin katseeni Reubeniin. ‘’Suostun kaikkeen muuhun paitsi Darmaineen. Jos hän ei halua kanssani olla tekemisissä, niin se on okei, mutta en aio hyväksyä sitä, että kieltäisit suhteemme.’’ Tokaisin ja ojensin paperin Reubenille joka tuijotti hetken ehtoa vetäen sen ylitse muutaman viivan suorastaan raivokkaasti kunnes ojensi paperin takaisin minulle. Ehtojen rikkomisesta joutuisi läheiseni maksamaan. Kosketin kielelläni ylähuultani ja allekirjoitin lapun. Samalla tuntui kuin olisin myynyt suoraa tietä itseni jonkun aseeksi. ‘’Kutsun sinut kyllä kun tarvitsen palvelusta.’’ Kreivi totesi, heitti kasvoilleen tutun ilmeensä - saman jolla kohteli jokaista muodonmuuttajaa. Kuin jokainen meistä tavallisista olisi osa hänen iloista perhe-elämäänsä. Kävelin ovelle ja laskin kylmän hien peittämän käden oven vielä kylmemmälle nupille. ‘’Minä rakastan tytärtäsi.’’ Totesin rauhallisesti, selvästi kuin olisin puhunut pienelle lapselle. En katsonut reaktiota, mitä sanani aiheutti. Astuin toimistosta ulos ja lähdin kohti ulko-ovia. Tarvitsin raitista ilmaa, aikaa ajatella. Olinko tehnyt sopimuksen liian hätiköidysti? Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Tappaa ihmisiä Kreivin käskystä. Ajatus oli absurdi. Tehdä jotakin sellaista jota hän ei itse pystynyt. Olin kuin hänen oma aseensa, oma murhaajansa. Kuljin eteenpäin hiljaisilla käytävillä, ajatuksiini uppoutuneena. Kuka oli se Kreivi joka minulle oli tuossa huoneessa näyttäytynyt? Se ei ollut isä-Kreivi, ei hallitsija-Kreivi. Se henkilö oli saanut minut todella varautuneeksi, jopa pelokkaaksi. Pysähdyin kävelyni vasta pihalla. Ihmiset nauroivat, Arden ja Darmaine keskustelivat penkillä. Jatkoin matkaa, katseeni oli tyhjä kuin kuolleella ja ajatukseni ajelehtivat kauemmas. Pysähdyin lähelle metsän rajaa, ollen kuitenkin edelleen näkyvissä ja Linnan pihalle. Vilkaisin Kreivin työhuoneen ikkunaa ja tunnistin mustahiuksisen miehen kasvot. Tuntui kuin ryhtini olisi painunut kasaan. ‘’Hei, veli.’’ Ääni oli rauhallinen, mutta kylmä. Tuttu sekoitus omaani. Olin jäätynyt tuijottamaan suoraan Darmaineen. Laskin sekunteja hiljaa mielessäni. Koko piha oli hiljentynyt, he näkivät jotakin mitä minä en. He tuijottivat, odottivat.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:27:16 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:27:16 GMT
Darmaine, luku 19 • Särkyvä peili
Azrael virnisti kaksikolle huvittuneena, ristien kädet rinnalleen. Mies katsoi ensin sekä Ardenia että Darmainea. Sinihiuksinen nainen tunsi jalkojensa sykkivän, lihastensa jäykistyvän. Jokin Azraelissa oli hyvin uhkaavaa ja se häiritsi Darmainea. Silmät tutkailivat miehen liikkeitä valppaina, tytön koko keho oli valmiina juoksemaan, vaikka hän tiesi ettei siihen kykenisikään. Azraelin käteen ilmestynyt puukko sai tytön entistä enemmän varpailleen. Hän ei enää tiennyt kykenikö luottamaan mieheen vai ei. Satuttaisiko tuo oikeasti heitä. Arden säikähti myös puukkoa, muttei ehtinyt tehdä mitään ennenkuin se oli jo hänen kurkullaan. Azrael tuntui nauttivan tilanteessa, ohjat olivat hänen käsissään. Darmaine tuijotti puukkoa pelonsekaisin tuntein, muttei halunnut näyttää hämmentyneitä tunteitaan miehelle, kuin se olisi ollut heikkoutta. Niimpä nainen vain istui jäykästi penkillä, huulet painettuna toisiaan vasten, katse Azraelissa. Hän ei osannut sanoa mitään, eikä kokenut että se olisi hyödyttänyt. Hän olisi luultavasti pahentanut asioita omalla puheellaan.
Tummahiuksinen mies vastasi veljelleen samalla mitalla. ”Missä sinä olit kun Darmainea sattui? Ystäviesi kanssa.” Azraeli lähes sylki Ardenin kasvoille. Darmaine ei voinut kieltää etteikö näin olisi ollut, mutta Arden ei olisi voinut tehdä sille tilanteelle mitään. Kuin taas Azrael olisi voinut vaatia nähdä Darmainen, hän olisi voinut tehdä asiat toisin. Hän olisi voinut, mutta ei tehnyt. Ilmeisesti Lucianin kanssa oli paljon parempi ja mukavampi, ei sentään tarvinnut huolehtia kenestäkään.
Punasilmäinen mies nosti puukon pois veljensä kurkulta ja suoristi selkänsä. Katse kääntyi sinisilmään. Darmainen selkäpiitä pitkin kulki kylmä väristys, mutta tyttö ei kääntänyt katsettaan, vaan vastasi uhmakkaana toisen tuijotukseen. Azrael virnisti. ”Sano nyt sinäkin jotain, sinulle minä tässä taisin sentään vannoa rakkautta.” Mies totesi kärsimättömän oloisena, kuin hän olisi halunnut saada jonkun asian hoidettua nopeasti pois alta. Darmaine tunsi kivistyksen rinnassaan, mutta piti suunsa supussa. Hän ei halunnut vastata toiselle mitään, ei hänellä ollut mitään sanottavaa. ”Aiotko olla siinä kauankin?” Azrael käänsi katseensa veljeensä ja kysyi kuin patistaen Ardenia poistumaan. Hymy miehen kasvoilla oli selvästi tekaistu. Ardenin kasvoille ilmestyi ärsyyntynyt irvistys, ennen kuin hän ponkaisi penkiltä isoveljensä kimppuun. Niin hämmentynyt kuin Darmaine olikin, aina niin rauhallisen ja hyvätapaisen Ardenin yhtäkkisestä hyökkäyksestä, oli tyttö enemmän yllättynyt siitä ettei Azrael pistänyt yhtään vastaan. Tuo pikemminkin yritti tehdä kaiken helpommaksi Ardenille. Kiharahiuksinen poika löi nyrkillä veljeään, istuen tuon päällä. Darmaine käänsi katseensa pois, hän ei kyennyt katsomaan veljesten yhteenottoa. Hän odotti että Azrael vetäsisi puukon ja iskisi sen Ardeniin, eikä tyttö voisi tehdä mitään estääkseen sitä. Kuitenkin rauhallinen kysymys sai Darmainen katsomaan taas kaksikkoa. ”Joko riittää?” Azrael huokaisi, sylkäisten verta suustaan. Arden vaikutti hämmentyneeltä ja vihaiselta samaan aikaan, kuin hän olisi halunnut että Azrael olisi pistänyt vastaan. Hän olisi tahtonut tapella. Sinihiuksinen nainen tajusi pian miten puolet Linnan pihalla olevista oli jäänyt katsomaan yhteenottoa mielenkiinnolla. Jotkut vain vilkaisivat ja jatkoivat kävelyä, mutta jotkut jäivät tuijottamaan hämmentyneinä. Azrael pyöräytti nopeasti Ardenin alleen ja pian asetelma oli päinvastainen. Puukko kimmelsi miehen kädellä, kun tuo toistamiseen painoi sen hellästi veljensä kurkulle. Darmainen teki mieli nousta ja potkaista punasilmä pois Ardenin yltä, mutta hänen kehonsa ei kyennyt. Kaikki lihakset olivat jännittyneet, eikä hän olisi edes kyennyt nousemaan. Hän tunsi itsensä heikoksi ja turhaksi, taas, ja hän vihasi sitä tunnetta yli kaiken.
”Taidat unohtaa että tapoin isämme – naisen takia.” Azrael puhui rauhalliseen, lähes uhkaavaan sävyyn. Tuntui kuin Darmainen pelastaminen olisi ollut miehelle turha taakka, asia joka hänet pakotettiin tekevän. Mutta isänsä tappaminen kuitenkin tuntui olleen miellyttävä asia. Sinisilmän tunteet olivat ristiriidassa keskenään. Hän olisi tahtonut olla vihainen Azraelille, ja olikin vähän, mutta enemmän hän oli vihainen itselleen, omalle heikkoudelleen. Ja typeryydelleen. Hän tunsi olevansa vain taakka kaikille joista hän välitti. Samaa kertoi myös Azraelin välinpitämätön katse, jonka hän käänsi suoraan sinisiin silmiin. Darmaine vastasi katseeseen, muttei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Hän tahtoi lyödä miestä, mutta samaan aikaan juosta kauas pois itkien. Tunteet olivat polttava liekki rinnassa, joka tahtoi päästä pois. Lihakset jännittyivät entisestään, hampaat puristuivat toisiaan vasten. ”Älä enää ikinä uhmaa minua”, Azrael sanahti Ardenille, jättäen tuon vihdoin rauhaan. Punaiset ja siniset silmät tuijottivat toisiaan tutkaillen omia ja toisen tunteita, kuin he olisivat yrittäneet nähdä toistensa mieleen. ”Tuletko keskustelemaan kanssani vai huolehditko pikkuveljestäni jolle ei tullut naarmuakaan?” Azrael totesi viileästi. Vihdoin Darmaine uskalsi rikkoa katsekontaktin ja varmisti Ardenin hyvinvoinnin. Poika istui maassa, tuijottaen veljeään hämmentyneenä, mutta voimissaan. Hänen ystävänsä olivat ilmeisesti nähnyt myös tapahtuneen ja säntäsivät nyt auttamaan poikaa ylös. Sinihiuksi käänsi katseensa takaisin Azraeliin joka näytti kärsimättömältä. Hetken tuo mietti vaihtoehtojaan. Arden oli täysin kunnossa, eikä varmasti tarvitsisi naisen apua nyt kun hänen omat ystävänsä olivat pitämässä hänestä huolta. Ei naisesta edes ollut mitään hyötyä, sillä hän ei olisi edes voinut tehdä mitään. Se ei jättänyt Darmainelle paljoakaan vaihtoehtoja. Jos tämä oli viimeinen kerta kun hän näki Azraelia, niin kai hän samalla vaivalla kykeni kuuntelemaan mitä tuolla oli sanottavaa. Niimpä sinisilmä nousi vaivalloisesti ylös. Hänen jalkansa tärisivät ja tuntuivat ärsyttävän heikoilta. Siltikään hän ei antanut periksi, vaan käveli hitain askelin kohti miestä. Azrael kuitenkin huokaisi kärsimättömänä, hän ei tuntunut sietävän naisen hitautta ja heikkoutta. Tuo käveli Darmainen luokse ja kehonkielellään tarjoutui nostamaan tuon syliinsä. Nainen katsoi miestä epävarmana ja jäykkänä, mutta antoi miehen kuitenkin tehdä mitä tuo tahtoi. Ei Darmaine voinut muutenkaan puolustautua, joten turha hänen oli tapella vastaan. Miehen vahvat kädet nostivat sinisilmän ohuen kehon vaivattomasti ilmaan. Se sai tahdottoman punan nousemaan tuon poskille, ja se jos mikä ärsytti naista. Hän oli silti ihastunut mieheen, vaikka hän kuinka vihasi tuon tekoja ja olemusta. Mies oli itsekäs, aggressiivinen, omahyväinen... suoraansanottuna paskiainen. Mutta silti Darmainen keho halusi olla siinä, miehen vahvassa otteessa. Se sai naisen kääntämään katseensa, tuijottamaan maata vihaisena itselleen. Hän ei edes huomannut katseita jotka ympäröivät heidät.
Mies lähti kuljettamaan tyttöä Linnaan, kävellen varmoin askelin sisään suurten puuovien välistä. ”Isäsi tappaa minut.” Azrael naurahti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mutta sehän ei ole mitään uutta.” Mies jatkoi hymähtäen. Hän selkeästi tahtoi täyttää kaksikon välille syntynyttä hiljaista kuilua. Darmaine mietti pitkään halusiko hän vastata miehelle vai ei. Hänen olisi toisaalta tehnyt mieli, mutta hän pelkäsi sanovansa jotain väärin ja pilaavansa kaiken. Siksi hän päätti pysyä vaiti, kuunnella mitä toisella oli sanottavaa. Azrael kertoi että hän tulee vannomaan illalla valan tytön isälle, Kreiville. Hän myös toivoi naisen parhaaksi, että vala tuli pitämään loppuelämän karkoituksen miehelle. Sanat satuttivat naista hyvin paljon. Hän tunsi itsensä taas pieneksi ja turhaksi, kuin miehelle hänellä ei olisi mitään väliä. Punasilmä kantoi Darmainen omalle asunnolleen. Paikka oli tyhjillään, mutta takassa paloi lämmin liekki. Naisen oli pakko puhua, hän ei kestänyt enää hiljaisuutta ja tietämättömyyttä. Hän halusi vastauksia. ”Leikitkö tunteillani?” Kysymys tuli täyteläisiltä huulilta nopeasti ja hiljaa. Hän ei suostunut katsomaan miestä silmiin, hän ei kyennyt. Tuntui kuin nainen olisi voinut purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Azrael ei vastannut heti, vaan laski naisen sohvalle varovaisesti. Darmaine kömpi sohvan nurkkaan pieneen, sulkeutuneeseen, asentoon. Hän ei halunnut näyttää mitään tunteitaan ulos. Pitkä hiljaisuus sai kaiken tuntumaan sekunti sekunnilta pahemmalta. Aivan kuin nainen olisi iskenyt kultasuoneen, eikä mies tiennyt mitä vastata. Siniset silmät tutkailivat toisen liikkumista, kuinka toinen veti puisen tuolin sohvan vierelle, selkänoja takkaan päin, ja istui sille rentona, nojaten kätensä selkänojaa vasten, tuijottaen takkaa. Darmaine vilkuili miehen verisiä kasvoja kysyvänä. Hän odotti vastausta, peläten pahinta. ”En leiki, miten niin?” Mies kysyi hieman hämmentyneen oloisena. Naisen olisi tehnyt mieli nauraa. Kaikki mitä oli tapahtunut muutaman päivän sisällä oli miehelle kuin ei mitään, aivan kuin kaikki olisi ollut naisen vikaa tai kuvitelmaa. ”Ei ole todellista...” Sinisilmä päätti kuitenkin vain tuhahtaa hiljaa, kuiskaten. Hän tunsi kuinka kyyneleet alkoivat kerääntymään silmiin samalla kun hän tuijotti vihaisena selviä merkkejä miehen kaulassa. Punaisia jälkiä, jotka luultavasti Lucian oli tehnyt. Tai ties kuka muu. Azrael tuntui vaivautuvan naisen katseesta ja yritti peitellä kädellään kaulaansa. Darmaine käänsi kuitenkin katseensa takan liekkeihin, hänen ei tarvinnut enää katsoa miestä. Hän ei uskonut että millään oli enää väliä.
”Darmaine...” Azrael sanoi lopulta. Mies yskäisi, keräten ääntään, ja korjasi asentoaan. Nainen hätkähti kuullessaan oman nimensä, mutta ei vaivautunut kääntämään katsettaan tuohon. ”Se, mitä minun ja Lucianin välillä tapahtui ei muuta sitä, että hän on ärsyttävä mulkku. Kyllä, viihdyn hänen seurassaan ja se kaikki tapahtui, koska en todellisuudessa tiedä pidätkö minusta millään tasolla.” Punasilmä selitti. Takan liekit tanssahtelivat leikkisesti kivisessä syvennyksessään. Ne tuntuivat nauttivan saadessaan syödä kaiken allaan. Polttaa ja tuhota. Siltä tuntui naisen ihon alla, kuin hänet haluttaisiin polttaa elävältä. ”En tiedä haluatko edes kuulla tätä, mutta kerron tämän silti. Eipä tilanne voisi tämän pahemmaksi mennä.. Lucian piti minut jollakin tavalla todellisuudessa, esti minua sekoamasta. Sen jälkeen kun tapoin Arthuriuksen niin hänen huutonsa - kaikki se kidutus, on vainonnut minua yö toisensa jälkeen. Painajaiseni eivät niinkään johdu itse kidutuksesta - tuntuu kuin aivoni haluaisivat muistuttaa minua, että en ole yhtään sen parempi kuin isäni.” Azrael selitti. Se oli ensimmäinen kerta kun nainen oli kuullut miehen puhuvan niin paljon. Se oli melkeimpä utopista, outoa. Mutta yhdestä asiasta mies oli oikeassa; nainen ei olisi tahtonut kuulla kuinka Lucian auttoi miestä. Luultavasti panemalla toisiaan. Ajatus sai pienen, huomaamattoman virnistyksen naisen kasvoille. Mies hiljeni, jopa hänen kehonkielensä laski lähes olemattomaksi, vaikkei tuo ollutkaan liikkunut lähes yhtään. ”Halusin kertoa tämän koska tiedät jo siskostani.” Punasilmä totesi ja nousi ylös tuolistaan. Darmainen keho jännittyi hetkeksi, mutta huomatessaan miehen lähtevän toiseen suuntaan se rentoutui. Azrael käveli pois huoneesta, pesemään kasvoilleen kuivuneen veren. Sinihiuksinen tyttö jäi yksin lämpimän takan eteen, sulattelemaan kuulemaansa. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mitä odottaa. Tuntui kuin kaikki olisi ollut siinä, loppu. Hänellä oli kuitenkin vielä yksi kysymys, johon hän lähes tiesi vastauksen, mutta halusi olla varma. Punasilmäinen, vahvat kasvonpiirteet omaava, mies käveli nyt puhtain kasvoin takaisin olohuoneeseen. ”Mitä tarkoitit sanoillasi?” Darmaine ei antanut miehelle varoitusta, tai edes aikaa asettua takaisin paikoilleen. Hän ei tahtonut tuhlata enää yhtään aikaa minkään turhan vänkäämiseen. Azrael kuitenkin käveli rauhassa tuolilleen ja otti mukavan asennon. Hän selkeästi mietti sanojaan. Tyttö odotti kärsivällisenä, mutta silti hieman peloissaan, tuon vastausta.
”Ne tarkoittivat juurikin sitä; minä haluan sinut, kokonaan. Pitää huolta, suojella.” Sanat tulivat täytenä yllätyksenä naiselle. Hän oli odottanut jotain aivan muuta, jotain pahempaa, kivuliaampaa. Darmaine katsoi tulta edelleen, mutta nyt hämmentyneenä. Mies oli kuin olikin tarkoittanut sanomisiaan ja tuo vaikutti varsin vakuuttavan kuuloiselta. Miksi hän olisi valehdellut nyt, kun hänellä olisi vihdoin ollut hyvä tilaisuus päästää irti kaikesta. ”Siinä epäonnistuin jo toistamiseen.” Azrael jatkoi hiljaa. Hän vei tuolinsa takaisin paikoilleen ja nappasi sohvalla istuvan tytön syliinsä. Darmaine ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän olisi tahtonut itkeä, nauraa, huutaa ja halata miestä. Mutta hän silti päätti olla hiljaa, neutraalisti. Tässä oli paljon sulatettavaa, ja vaikka nainen olisi voinut tunnustaa miehelle omat tunteensa, hän ei tehnyt niin. Miksi, sitä ei hän itsekkään tiennyt. Aika ei tuntunut sopivalta, vaikka hän kuinka tahtoi että Azrael olisi hänen vierellään, suojelisi. ”Arden...” Darmaine sanoi lopuksi. Hän tahtoi takaisin ulos, sinne mistä tämä kaikki oli alkanut. Vaikka Arden ei olisikaan enää penkillä, tyttö tahtoi itse sinne. Mies teki työtä käskettyä ja kantoi sinihiuksisen naisen ulos penkille, jonka jälkeen tuo vislasi. Arden saapui hetken päästä hämmentyneen oloisena. Poika tuijotti veljeään tulistuneena. Azraelin piikitellessä pojalle jotain, tuo meinasi tarrata mieheen kiinni toistamiseen. Punasilmä kuitenkin vain loikkasi karkuun, naurahtaen leikkisästi. Ardenin kaverit estelivät tuota, pitäen kiinni käsistä, yrittäen puhua tuolle järkeä. Darmaine vain katseli tilannetta penkillä istuen. Hän huomasi Azraelin silmiin ilmestyneen pilkkeen, vaikka mies yrittikin olla vakavana. Ehkä puhuminen oli tehnyt myös tuolle hyvää. Lopulta mies kuitenkin perääntyi täysin, nostaen kätensä ilmaan hyvästien merkiksi. Darmaine hymyili pienesti käsimerkille. Siniset silmät kääntyivät katsomaan miten Arden voi, jättäen toisen punasilmän pois mielestään hetkeksi. Muutaman hengen teiniporukka oli kokoontunut kiharatukan ympärille, kuin kärpäset raadolle. Kaksi tyttöä kyselivät hiljentymättä miten toinen voi, sattuiko johonkin, miksi veli oli käynyt tuon kimppuun. Kolme poikaa katselivat vuorotellen suht vaitonaisina, hieman innostuneina jopa, Ardenia ja Azraelin poistumista. ”Se oli niin siistiä!” Yksi pojista hihkaisi matalalla, äänenmurroksen partaalla olevalla, äänellä. Muut pojat nyökyttelivät myöntyvästi, mutta tytöt olivat kauhuissaan tilanteesta. Darmainen teki mieli naurahtaa tyttöjen reaktiolle, se oli niin teennäisen dramaattinen, mutta pysyi vaiti, kääntäen katseensa metsän suuntaan. Muodonmuuttajat kävelivät ympäriinsä pihalla, jotkut tulivat metsästä, jotkun menivät sinne. Teiniporukka alkoi houkuttelemaan Ardenia kanssaan lähtemään johonkin, nainen ei jaksanut kiinnittää huomiota heidän puheisiinsa, joten ei kuullut minne he olivat menossa. Arden kuitenkin epäröi. Darmaine käänsi hitaasti päänsä tuon puoleen ja hymyili pienesti. ”Mene vaan, kyllä mä pärjään tässä.” Nainen puhui punasilmälle rohkaisevaan sävyyn. Arden mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hän nousi seisomaan. ”Okei, jos kerran niin sanot. Mut jos tulee jotain niin...” Arden ei ollut miettinyt lausettaan täysin loppuun saakka, sillä jätti sen kesken, jääden miettimään mitä nainen voisikaan tehdä, jos tuolle tulisi jokin hätä. ”Jos jotain tulee, pyydän jotakuta auttaman.” Darmaine kuitenkin vastasi nopeasti, jatkaen pojan aloittamaa lausetta. Arden hymähti tyytymättömästi, mutta nyökkäsi kuitenkin lopuksi. Hän ei selvästikkään olisi tahtonut jättää naista yksin, mutta halusi kuitenkin mennä ystäviensä kanssa, minne ikinä he olivatkaan menossa. Sinihiuksinen nainen nyökkäsi rohkaisten ja poika nyökkäsi vielä takaisin. Arden kääntyi ja lähti seuraamaan kaveriporukkaansa. ”Heheh, te täydennätte toistenne lauseet.” Darmaine kuuli jonkun pojista nälväilevän Ardenille. Pojan posket lehahtivat tulipunaisiksi, kun hän yritti töytäistä nälväilijää olkapäähän, änkyttäen jotain hiljaa. Porukan tytöt näyttivät mustasukkaisilta. Darmaine naurahti ääneen itsekseen näylle ja käänsi katseensa takaisin metsään. Yhtäkkiä hänen katseensa löysi jotain todella tutun näköistä, saaden pienen hymyn nousemaan poskille. Tummanharmaahiuksinen mies käveli kahden nuoremman pojan kanssa, puiden väleistä pujotellen, Linnan pihalle. Heillä oli kaikilla selässään risuja ja keppejä. Nainen tunnisti miehen oitis Virioniksi, yhdeksi leirin ohjaajista joilla Darmaine oli joutunut olemaan. Lilasilmäinen mies oli ollut varsin karismaattinen ja ystävällinen tapaus ja kaksikko oli jopa ystävystynyt leirin aikana. Darmaine hymyili leveämmin ja käänsi katseensa pois hyväkuntoisesta miehestä. Tuo oli luvannut viedä naisen jopa piknikille joku päivä. Ajatus sai Darmainen hymyilemään oudosti, se oli niin typerä, mutta samalla todella mukava ajatus. Kääntäessään katseensa takaisin Virioniin, tuo oli ottanut kepit pois selästään ja ojensi niitä toiselle, selvästi vanhemmalle, pojalle. Nuorikot olivat varmasti alle 15 vuoden ikäisiä, tai niin Darmaine ainakin oli katsovinaan. Harmaahiuksinen mies puhui jotain pojalle, kunnes kaksikko lähti juoksujalkaa kohti linnan ovia. Virion itse loi yhtäkkiä pistävän katseen suoraan Darmainen silmiin. Katse ei ollut paha, mutta sai silti sydämen tykyttämään kovempaa. Miehen teräväpiirteiset kasvot olivat komeat. Hyvin komeat. Tuo käveli suoraan kohti sinihiuksista naista, eikä nainen tiennyt mihin päin olisi pitänyt katsoa. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan suostuneet siirtymään miehestä, joten he tuijottivat toisiaan koko sen ajan, mitä Virion käveli naisen luokse. Miehellä oli päällään tumma, lihaksikkaat kädet paljastava, t-paita, sekä mustat, ilmavat, housut. Tuo käveli reippaasti suoraan naisen luokse, hymyillen ja tutkaillen naisen olemusta. Hän oli varmasti kuullut kaikki juorut ja huhut mitä Darmainesta oli kerrottu, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta mies ei kuitenkaan näyttänyt välittävän mistään, hänen silmissään ei ollut sääliä, vaan puhdasta ystävällisyyttä ja ripaus uteliaisuutta. ”Hei.” Virion tokaisi tervehdykseksi. Hän istui penkille naisen viereen, kasvot käännettynä metsän suuntaan. ”Moi.” Darmaine vastasi takaisin yhtä lyhyesti. Lilasilmä hymähti hymyillen ja kääntyi naisen puoleen. Sinisilmä teki samoin. ”Mitä kuuluu?” Tummapukeinen muodonmuuttaja kysyi lempeä hymy huulillaan. Hänen äänensä oli tumma, mutta hellä, lähes isällinen. No, olihan Virion Darmainea seitsemän vuotta vanhempi. ”Heh, mitäs tässä. Kunhan istun kun ei voi kävelläkkään.” Nainen totesi kohauttaen olkapäitään. Hän koki että Virion oli henkilö joka ymmärtäisi ja jolle voisi puhua mistä tahansa, eikä tuo järkkyisi tai juoksisi karkuun. ”No mikäs tässä istuskellessa, näin kauniina päivänäkin.” Virion sanahti hymyillen. Darmaine vastasi vain naurahduksella. Hän tunsi kuinka hänen kasvonsa olivat lämpimät ja toivoi ettei olisi kovin punastunut miehen läsnäolon takia. ”Anteeks jos heti meen liian henkilökohtaselle tasolle, mutta mitä oikeesti kuuluu? Oon kuullu vaikka minkämoista juttua puhuttavan Linnan käytävillä. Onko ne totta?” Virionin kasvot vakavoituivat. Tuon sormet tarttuivat naisen käsiin, puristaen niitä yhteen. Violetit silmät etsivät sinisestä katseesa jotain, luultavasti vastauksia. Darmaine hymähti ja rikkoi katsekontaktin hetkeksi. ”Riippuu siitä mitä oot kuullut. En usko huhujen olevan hirveen kaukana totuudesta.” Sinihius tuhahti. Hän tunsi Virionin lämpöiset kädet omiaan vasten. Miehen suu piirtyi viivaksi, kun hän katsoi naisen olemusta. ”Haluan kuulla sen sulta.” Lilasilmä vaati. Darmaine käänsi katseensa mieheen, kasvot pienen, surullisen hymyn peittäminä. Hän ei olisi tahtonut puhua asiasta, mutta mies ei antanut vaihtoehtoja. Nainen huokaisi voimakkaasti. ”Mut kidnapattiin ja... raiskattiin...” Darmaine puhui hiljaa, niin ettei kukaan muu kuullut häntä. Virion puristi naisen käsiä kovempaa, selvästi vihaisena. Hän käänsi katseensa maahan, kasvot inhosta valkeana. ”En... En tiedä mitä sanoa. En olis halunnu uskoo niitä huhuja...” Mies tuhahti. Sinihius hymyili pienesti toiselle, alkaen silittää tuon kämmenselkää kuin lohduttaen. ”Ei se mitään... Nyt oon kuitenkin kunnossa”, Darmaine aloitti, ”tai no, paranemassa.” Nainen jatkoi, edelleen hymyillen. Lilat silmät nousivat vastaamaan siniseen katseeseen ymmärtäväisenä. ”Ootko oikeasti kunnossa?” Virion pysäytti naisen aloittaman silityksen, puristaen tuon käsiä omiaan vasten. Huoli suorastaan hehkui viileistä, teräväkärkisistä silmistä. Mies oli helvetin hyvän näköinen, eikä Darmaine kieltänyt asiaa itseltään. ”Olen. Kaikki on nyt hyvin. Minun vain tarvitsee kerätä voimia.” Sinisilmä vastasi huokaisten. Vihdoin hän hymyili oikeasti, todellista hymyään. Virion näytti tyytyväiseltä toisen vastaukseen, vastaten hymyyn leveällä virneellä. ”No mutta, mites sulla on mennyt?” Darmaine kysyi pirteästi, ehkä jopa liian pirteästi edelliseen puheenaiheeseen verrattuna. Se ei kuitenkaan haitannut Virionia. Mies irroitti käsiensä otteen ja nosti toisen kätensä hieromaan niskaansa. Hän kertoi kuinka oli autellut äitiään viiden pikkuveljensä kanssa, tehden ruokaa, keräten ruoka-aineksia ja muita tarvittavia juttuja. Hän oli myös autellut muita muodonmuuttajia aina kun aika salli. Darmaine nautti kuunnellessaan lilasilmän pieniä hupaisia tarinoita omasta arjestaan. Kuinka pikkuveljet keksivät pieniä jäyniä toisilleen ja muille. Kaikissa tapauksissa ei käy aina hyvin, mutta veljet eivät tahtoneet oppia. Darmaine sai tietää jopa kaikkien veljesten nimet, Virionin esitellessä heidät. ”Elion on nuorin, hän on kuusi. Kiltti kuin perhonen, mutta yhtä nopea. Vulre ja Vulmon ovat kymmenenvuotiaat kaksoset, aina pahan teossa. Elmar on oman tiensä kulkija, 12 v, kova tekemään taiteellisia juttuja. Sitten viimeisimpänä on meidän 16 vuotias teini, Ehren, ei halua olla missään tekemisissä perheen kanssa, kaverit on ainoo mitä tarvii. Ja joka viikko vaihtuva tyttöystävä.” Virion selitti pudistellen päätänsä kertoessaan veljistään. Darmaine nauroi. Hän ei tiennyt millaista oli asua sisarusten kanssa, hänellä kun ei sellaisia ollut, mutta sai kyllä hyvän kuvan miehen selityksiä kuunnellessa.
Aika oli kulunut hyvin ja pian Arden ilmestyi kaksikon luokse. Poika näytti viihtyneen ystäviensä kanssa, mutta oli päättänyt tulla katsomaan miten Darmaine voi. Huomatessaan tuolla olevan seuraa, hän oli huojentunut. Virion ja Arden esittelivät itsensä toisille ja saivat jopa keskustelua aikaan. ”Azra näköjään pääsi piinapenkistä.” Arden tuhahti yhtäkkiä, saaden Virionin ja Darmainen kiinnittämään huomionsa pihan poikki kulkevaan mieheen. Sinisilmä katseli toisen kulkemista tarkasti. Se ei vaikuttanut siltä että tuo olisi karkoitettu, ainakaan vielä. Azraelin jäädessä metsän reunaan istumaan, asia varmistui. Darmaine tunsi rinnassaan lyönnin, joka kertoi helpottuneisuudesta. Hän pääsi kuin pääsikin näkemään vielä punasilmää. Jos ei läheltä, niin ehkä sitten kaukaa, niin kuin nyt.
Darmainen silmät kiinnittyivät hahmoon, joka ilmestyi metsästä Azraelin taakse. Tuntui kuin koko Linna olisi pysähtynyt katsomaan viherhiuksista, nuorta miestä, jonka toista silmää peitti silmälappu. Mies sanoi jotain Azraelille, saaden tuon nousemaan nopeasti seisomaan, napaten puukon käteensä. Viherhiuksi nosti kuitenkin kätensä pystyyn ja sanoi miehelle jotain. Ainoa asia mitä Darmaine näki, oli tuntemattoman miehen leikkisä virnistys. Se oli lähes tismalleen samanlainen kuin Azran oma. Viherhiuksinen mies käänsi katseensa pihan poikki ja tuntui katsovan yhdellä silmällään suoraan naiseen. Tuo lähti kepein askelin kulkemaan kohti Linnaa, tervehtien jokaista vastaantulijaa. Lähemmäksi päästyään Darmaine vihdoin näki tuon kasvonpiirteitä. Ne olivat hiotulla tavalla samantyyliset kuin Azraelin, kuin tuo olisi ollut miehen veli. Silmälappuinen mies käveli hymy huulillaan Darmainen eteen, polvistui, nappasi tuon käden omaansa ja suuteli sitä. Sinihius oli hämmennyksestä jäykkänä, eikä osannut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa outoa tulijaa. ”Mikä kaunis näky oletkaan, kuin viidakon viimeisenä kukkiva kukka.” Mies puhui runollisella äänellään naiselle. Sekä Virion että Arden olivat yhtä hämmentyneitä ja tuijottivat vihreähiuksista miestä kummissaan. Darmaine ei saanut ääntä kurkustaan, eikä hän edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:28:04 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:28:04 GMT
Azrael, luku 19 → Herrasmies vailla vertojaan
Ääni jonka kuulin takanani oli sekoitus omani kylmyyttä, mutta Arthuriuksen rentoutta - tietynlaista leikkisyyttä. Viehkeys oli myös yksi sana kuvaamaan äänen suoranaista kauneutta. Käännyttyä katsomaan vihreähiuksista, suorastaan komeaa miestä - en voinut tuntea kateutta. Tuntui kuin suoraan taivaasta olisi pudonnut säteilevästi hymyilevä enkeli, joka oli vain joutunut olemaan muutaman vuoden Helvetissä - palavissa lieskoissa niin, että kauniista siivistä oli jäljellä vain ranka. Mies ei kuitenkaan jäänyt keskustelemaan kanssani vaan etsi itselleen viehättävämpää seuraa ja pian tanssahteli kevein askelin kohti Darmainea. En tiennyt miksi, mutta tuntui kuin jokainen miespuolinen halusi aina Darmainen seuraan. Suustani karkasi epäröivä murahdus, mutta en tiennyt johtuiko se komean silmälapun omaavan miehen tulosta vai siitä, että Darmainen seurassa jo oli yksi komea mies. Mistä Darmaine miehiään haki? Purin hammasta ärtyneesti; Darmainea liehitteli jokainen vastaantuleva, mutta minä en saanut viettää aikaani Lucianin kanssa? Tiesin olevani lapsellinen pohtiessa asiaa, mutta en voinut ajatuksilleni mitään. Olin aiemmin ehtinyt nähdä jopa vilauksen pienestä punasta naisen kasvoilla ja se teki minusta oitis mustasukkaisen ja omistushaluisen. Lähdin päättäväisin askelin lähemmäs samalla piilottaen kuitenkin puukon, en halunnut järkyttää muita Linnassa asustajia puukolla - ihan kuin he olisivat muutenkaan uskaltaneet olla lähelläni. Seurasin edelleen kiukkuisesti vihreähiuksisen toimia ja kuuntelin kauniita sanoja, joita hän lateli. “Olen Keenan, pahoittelut epäkohteliaasta käytöksestäni.” Keenan hymyili kauniisti, enkelimäisesti ja tuntui kuin hän ei olisi edes huomannut kenenkään muiden läsnäoloa. Tai hän sai sen näyttämään siltä; kuitenkin pieni pilke silmissä kertoi valppaudesta. Hän oli joka sekunti valmiina puolustamaan selustaansa. Vihdoin ja viimein hän käänsi katseensa harmaahiuksiseen mieheen. Keenan kohottautui seisomaan ja kumarsi kevyesti ensin Virionille ja sitten Ardenille, vaikka soikin mustalle kiharahiuksiselle pojanklopille pitkän katseen. Tuntui kuin Keenaniksi esiintynyt mies yritti selvittää, että kutsuisiko myös Ardenia veljekseen.
“Onko pikkuveljeni käyttäytynyt huonosti, prinsessa?” Keenan sanoi pehmeään sävyyn ja vilkaisi sitten minua merkitsevästi. Ardenista ei tarvinnut edes vieraan huolehtia; kiharahiuksinen prinssi näytti tarpeeksi viattomalle. Jos olisin ollut ketunmuodossa niin olisin luimistanut ja näyttänyt hampaitani Keenanille, mutta nyt tuijotin vain harvinaisen murhaavasti silmälappu-herrasmiestä. Olin lähellä hyökätä miehen kimppuun. “Eh.. Ei?” Darmaine tuntui olevan yhtä hämmentynyt kuin muutkin ja hänen epäröintinsä kuului kilometrien päähän. Tuhahdin viileästi, mutta en naiselle vaan Keenanille joka suli vinoon hymyyn. Jos kyseinen mies ei olisi paljastunut minuutteja sitten veljekseni niin kyseinen vino hymy olisi saanut jalkani pettämään alta. Hän näytti aivan liikaa enkeliltä ja mitä luultavammin myös Darmainen mielestä, koska vino hymy joka miehen kasvoilla oli sai myös Darmainen punastumaan. ‘’Anteeksi kaunotar, mutta saanen epäillä.. Kody on aina aiheuttanut jonkinlaista vaivaa. Ongelmalapsi.’’ Ajatukseni lakkasivat sillä sekunnilla kun kuulin toisen nimeni lausuttavan Keenanin suusta. Käänsin hitaasti katseeni mieheen joka voitonriemuisesta ilmeestä päätellen sai minussa aikaan vihdoin toivotun reaktion. Katseeni oli mennyt nopeasti pakkaslukeman puolelle ja koko kehoni oli jännittynyt. Keenan kumartui, otti Darmainen käden omaansa jälleen ja painoi kevyesti huulensa paljaalle kädelle. “Pahoittelut nopeasta lähdöstä, prinsessa..” Keenan sanoi pehmeästi, kumarsi ja antoi minun tarttua takkinsa kaulukseen. Keenanin silmät loistivat ja katse oli toiveikas. Pitihän hänen nähdä pikkuveljensä hurja maine. Suorastaan raahasin vihreähiuksisen pois näkyvistä, metsän varjojen suojaan kunnes pääsin tarpeeksi kauas, pienelle aukealle. Keenan seisahtui puun eteen kädet taskuissa ilkikurinen virne huulillaan minun astellessa kauemmas viherhiuksisesta jotta en syöksyisi miehen kimppuun oitis. En kuitenkaan ehtinyt ajatellut enempää Keenanin sulaessa virneeseen, heitin puukon suoraan miehen kasvoja kohti. Keenan liikahti sivulle ja puukko osui suoraan puuhun jääden siihen. Tuijotin raivoissani isoveljeäni joka tunki kädet taskuihinsa huvittuneena tilanteesta.
“Rauhoitu Kody..” Keenan nauroi pehmeästi, mutta jatkoi vielä, “Tapoit kuulemma isämme, mökki oli hienossa kunnossa.” Vihreähiuksinen totesi ottaen puukon puusta kuin en olisi sitä edes heittänyt siihen täydellä voimalla. Jokainen liike, jonka hän teki näytti olevan tarkasti mietitty. Se sai minut näyttämään kömpelölle karhunpennulle. “Kävit katsomassa?” Kysyin hiljaa laskien mielessäni kuitenkin kymmeneen. En halunnut hyökätä Keenanin kimppuun syyttä suotta- tosin hän oli jo antanut minulle syyn. Hän kutsui minua Kodyksi ja se jos joku todella ärsytti minua. Harva edes tiesi toista nimeäni. “Tietenkin.. Olen ylpeä sinusta.” Keenan nauroi pehmeästi, äänen viehkeys sai minulle kylmät väreet pitkin kehoa. Purin hammasta ja huokaisin hiljaa, valmiina suorastaan kuristamaan edessä olevan miehen. “Tsch, haista paska.” Tiuskaisin ärtyneesti, mutta Keenan vain nauroi - edelleen - astuen askeleen lähemmäs puukon pyöriessä sormien välissä. Huolettomasti miehenalku vei sormen huulilleen kun puukko vahingossa viilsi viillon hänen sormeensa - ele oli niin rento, että saatoin vain pohtia, että oliko Keenan ajatellut senkin etukäteen. “Olet nähtävästi saanut itsellesi kauniin naisen..” Silmälapun omaava herrasmies hymähti huuliaan nuolaisten. Sanat tulivat niin yllättäen, että en ehtinyt millään tavalla varautumaan. En kuitenkaan voinut olla murahtamatta suorastaan omistushaluisesti, kyseinen murahdus tuli kuitenkin automaattisesti, ‘’Voisihan häntä kokeilla, mitä luulet, kuinka nopeasti hän lähtisi minun matkaani?’’ Keenan kysyi haroen auki olevia hiuksiaan hymyntapainen huulillaan.
En kuitenkaan jäänyt odottamaan seuraavia sanoja, seuraavaa tapaa jolla mies yritti minut suututtaa; hän oli nimittäin onnistunut siinä jo. Syöksähdin eteenpäin ja kumarruin niin, että sain kaadettua minua muutaman vuotta vanhemman maahan ruohon ja havunneulasten ylle. Keenan odotti hetken, mutta ei antanut minun lyödä itseään kertaakaan. Pikemminkin hän odotti sopivaa hetkeä hyökätä kimppuuni. Keenanille tämä oli kuin peliä, hauskaa ja viihdyttävää peliä jossa hän sai ohjata kulun. Herrasmieheksi esittäytynyt nuorukainen muuttui harmaaksi ketuksi, livahti pois otteestani vikkelästi ja muutti pian itsensä näkymättömäksi. Se oli selvästi harjoiteltua, yksi osa taistelumekanismia. Kuulin kuitenkin pienet askeleet, mutta en ehtinyt valmistautua ennen kuin Keenan muuttui ihmismuotoonsa - näkyväksi - ja hyökkäsi ylleni. Nuorukainen oli selvästi saanut opetusta joltakin toiselta, joltakin paremmalta. Käänsin päätäni sivulle välttääkseni suurimmat lyönnit jotka pääosin kohdistuivat nenän alueelle. En halunnut mitään pahaa murtumaa. Suustani kumpusi murina kun yritin epätoivoisesti päästä tuttuun kettumuotoon. Se tuntui kuitenkin olevan mahdottomuus; voimat hupeni sitä mukaan kun Keenan löi. Syljin verta suustani tasaisin väliajoin, koska olin jo ehtinyt tajuamaan, että minun oli vain odotettava. Keenanin silmissä paloi sillä hetkellä tietty hulluus, samanlainen joka minulla silloin kun halusin toden teolla tappaa jonkun. En kuitenkaan uskonut, että Keenanilla kyseinen palo johtui tappamisen halusta vaan pikemminkin hän nautti nähdessään verta, päästessään lyömään jotakin niin, että hän ei itse joutunut vuodattamaan verta. Kurtistin kulmiani, ajatus oli mielenkiintoinen.
En edes tiennyt oliko nuorikko tilanteen herra siinä kohtaa, koska lyöminen - mitä kivuiltani ehdin huomata - oli pikemminkin mielipuolista, hämäränpeitossa tapahtuvaa, automaattista toimintaa. Lopulta olin varma, että saatoin vain työntää miehen yltäni. Hän ei vastustellut, mutta lopettaessaan lyömisen niin hän vain kohottautui seisomaan tuijottaen minua sitten kuin ei olisi edes tuntenut minua. Vastasin katseeseen rauhallisesti, mutta vasta sen jälkeen kun olin saanut kasoittain verta suustani. Yritin nousta punaiseksi värjääntyneestä ruohikosta, mutta päässäni heitti oitis. Kipu jyskytti takaraivossa ja sillä hetkellä tunsin halua painautua sikiöasentoon, paeta kipua. Se kipu jota tunsin ei ollut millään tavalla ihanaa, ei sellaista mistä pahemman luokan masokisti pystyi nauttimaan. Purin hammasta ja otin tukea maasta. Kasvoni olivat turta, saatoin tuntea miten hetki sitten lämmin veri jähmettyi kasvoilleni. Olin saanut taas turpaan, eikä se tulisi yllättämään ketään. Näytin kuitenkin sillä hetkellä paljon pahemmalta kuin yleensä. En ollut kuullut missään välissä Keenanin loittonevia askelia, vaikka mies oli kadonnut jo hetki sitten näkyvistä. Sen sijaan kuulin kuitenkin lähestyvät askeleet, vaikka olinkin liian voimaton kohottamaan katsettani ja katsomaan, että kuka julkesi häiritä minua tällaisella hetkellä. Kevyt kosketus selällä ja tuttu aura kuitenkin paljasti tulijan Ardeniksi. Pikkuveljeni silmät olivat kauhusta suuret, pelokkaat. ‘’En kai minä noin pahalta näytä?’’ Kysyin mutristaen huuliani - veren rautainen maku tulvahti suuhuni nopeasti ja minun oli jälleen kumarruttava maata kohden sylkeäkseni verta suustani. ‘’Näytät..’’ Arden mumisi hiljaisesti ja auttoi minut sitten ylös maasta tukien toisella kädellään. Kipu juoksi kuin tuhatpäinen norsulauma ylitseni ja sai minut tarrautumaan Ardenin paitaan. Pikkuveljeni kompastui muutaman askeleen ja huokaisi sitten hiljaa.
Matkanteko oli hidasta ja kivuliasta, Arden sai kuunnella kivuliasta ääntelyä koko matkan ja väsyneen huolestuneista huokauksista päätellen hän oli vain tyytyväinen kun pääsimme Linnan pihalle. Jostakin sain voimaa sen verran, että askeleet kiihtyivät tarvittavan määrän. Arden oli niin keskittynyt siihen, että en kaatunut naamalleni maahan, että ei tuntunut huomaavan edes Darmainea. Päädyimme Linnan aulan poikki sairastuvan tutuille oville. Kolkko naurahdus karkasi huuliltani, koska muistin viime kerran elävästi. Purin huultani joka sai kehoni lävitse sähköiskun kaltaisen reaktion. ‘’Hoitaja!’’ Ardenin ääni oli taas tutun kirkas ja hän sai kuin saikin tutun näköisen hoitajan paikalle. Kohotin toista kulmaani kun nainen oli jäänyt vain tuijottamaan verisiä kasvojani huolestuneesti. Naisen punaiset hiukset herättivät varmasti huomiota monien keskuudessa. ‘’Miltä toinen näyttää?’’ Nainen kysyi kuitenkin samalla kun istutti minut yhdelle vapaalle sängylle alkaen putsaamaan oitis kasvojani. Tuhahdin tylyyn sävyyn ja pyöräytin silmiäni. Tiesin kyllä mitä hoitaja tarkoitti. ‘’Täydelliseltä, kuten aina. Ei hän saanut naarmuakaan.’’ Tokaisin vain ja kohautin harteitani. Liikuskeluni selvästi häiritsi hoitajaa joka hetken tappelun jälkeen pysähtyi kesken liikeen ja mulkaisi minua kerran merkitsevästi. Luovutin nopeasti ja istuin rauhassa vain seuraten miten kirvelevä aine vaikutti haavoihin. ‘’Etkö todella antanut hänelle ollenkaan takaisin?’’ Arden kysyi viereltäni hymy huulillaan, silti tietty veljellinen huoli kasvoillaan. Pudistelin päätäni ja sain naisen - joka oli paljastunut Rieliksi - huokaisemaan. ‘’Pysy paikallasi Azrael!’’ Nainen tiuskaisi ärtyneeseen sävyyn ja sai minut naurahtamaan aavistuksen. Tyydyin kuitenkin tottelemaan hoitajaa joka putsattuaan kasvoni sanoi tuovansa jotakin kylmää joka laskisi turvotusta.
‘’Azrael?’’ Kohotin mietteliään katseeni valppaana ylös kun kuulin tutun äänen joka kuului Darmainelle. Käänsin kevyesti päätäni sivulle ja näytin harvinaisen kysyvälle. ‘’Mitä nyt?’’ Kurtistin kulmiani - valmiina syöksymään ulos sairastuvasta kenen tahansa kimppuun joka olisi onnistunut sillä hetkellä satuttamaan sinihiuksista. ‘’Mitä sinulle kävi?’’ Nainen kuitenkin kysyi enkä voinut olla koskematta kasvoihini mietteliäästi, kuin pohtien, että mitä hän nyt tarkoitti. En kuitenkaan ollut - tietenkään - unohtanut Keenania ja hakkaamista. Naurahdin hiljaisesti ja haroin sinisiä hiuksiani. ‘’Löysin itseäni vahvemman.’’ Totesin vain mainitsemattakaan herrasmiestä. Huomasin miten punahiuksinen nainen lähestyi käsissään jotakin valkoista. Riel hymyili sädehtivää, äidillistä hymyään Darmainelle samalla kun ojensi pussin minulle, suoden kuitenkin minulle vain suorastaan toivottoman katseen. Virnistin ja painoin kylmää kasvoilleni. ‘’Miten voit?’’ Riel kysyi kuitenkin Darmainelta ja minä koin täydelliseksi hetkeksi vain sulkea silmät, ajelehtia kauemmas todellisuudesta. Tiesin kuitenkin, että se oli sula mahdottomuus. Darmaine vastaili Rielin kysymyksiin, mutta olin jo aikoja sitten lakannut kuuntelemasta kaksikon keskustelua. Niin kauaksi aikaa kunnes kuulin nimeni. ‘’Azrael on oikein toivoton tapaus.’’ Riel nauroi pehmeästi ja tiesin, että sanat eivät olleet missään tapauksessa loukkaus. ‘’Olen samaa mieltä.’’ Arden virnisti nojaten käsiinsä katsahtaen minua virnistäen. Mulkaisin kiharahiuksista ja löin tätä kevyesti olkapäähän nyrkilläni. Se oli ehkä veljellisin ele pitkään aikaan. ‘’Eikö sinulla ole töitä?’’ Kysyin piikittelevään sävyyn ja kumarruin aavistuksen taaksepäin ristien jalkani. Ele oli hyvällä tapaa huoleton, ei liian suunniteltu - välinpitämätön. Riel hymähti, mutta kehotuksestani jatkoi töiden tekoa hyvästellen kuitenkin Darmainen.
‘’Menen keskustelemaan Aldythin kanssa, nähdään Darmaine.’’ Hyppäsin alas sängyltä ja laskin käteni naisen sinisille hiuksille hellästi pörröttäen niin, että pian hiukset muistuttivat pelottavan paljon linnunpesää. Virnistin suorastaan pikkupoikamaisesti tytölle ennen kuin kylmä jääpussi kasvoilla lähdin pois sairastuvasta. Oikeastaan olin menossa nukkumaan, en puhumaan Aldythille. Askeleeni olivat aiempaa nopeampia, mutta samalla kun kävelin kohti huonetta saatoin ajatella Luciania jota ei ollut hetkeen näkynyt. En tiennyt miksi, mutta asia harmitti minua luvattoman paljon. Saatoin jopa jollain tasolla ikävöidä sitä kusipäätä. Tuhahdin huvittuneena ajatukselle ja painelin viimeisen käytävän lähes juosten, kunnes saavuin tutulle ovelle. Työnnyin sisälle puisesta ovesta ja tajusin olevani yksin. Matelin sohvalle jättäen jääpussin pöydälle, väsymyksen syöksyessä ylleni ja saaden jalkani tuntuvan pelottavan painavilta. Aldyth oli kuitenkin jättänyt jälleen takan päälle ja sen lämpöön minä nukahdin; hypnotisoivien liekkien tanssiin.
Illalla herätessä minulla oli vastassa sama lämpö, mutta huone oli paljon tunnelmallisempi. Huomasin miten ylleni oli laitettu viltti ja pöydällä odotti muutama leipä. Lämmin hymy valtasi kasvoni ja suoristauduin sohvalla. Laskin viltin vierelleni ja hiljaa kiitin Aldythia. Nainen oli minulle kuin äiti ja se jos jokin todella lämmitti sydäntäni. Aldyth oli myös ilmeisimmin vienyt jääpussin takaisin sairastupaan. Aloin syömään leipiä hyvällä ruokahalulla, kuitenkin jo toisen leivän jälkeen nousin ylös sohvalta ja venyttelin kissamaisesti. Vilkaisin asuntoa nopealla silmäyksellä ennen kuin vedin puhtaan paidan ylleni sekä nahkatakin niskaani ja lähdin reippain askelin kohti ulos. Kasvoissani ei vieläkään tuntunut muuta kuin jomottavaa kipua, mutta tiesin näyttäväni tarpeeksi hyvälle näyttäytymään ihmisille. Kuljin pitkin hiljaisia, tuttuja käytäviä. Sillä kertaa en kuitenkaan saanut minkäänlaista ahdistusta, kurkkua ei kuristanut - en halunnut juosta pakoon ja piiloutua. Saavuin vihdoin aulaan ja aulan kautta päädyin ulos, viileään ilmaan. Raikas ilma oli suorastaan ihanaa ja todella kaivattua, vaikkakin katseeni synkkeni ja putosi oitis pakkaslukemille nähdessäni Keenanin nojailemassa rennosti penkkiin lähes paidattomana. Suustani karkasi murahdus ja lopulta tein jotakin jota en olisi varmasti missään muussa tilanteessa tehnyt. Mustasukkaisuus sai kuitenkin voiton. Tungin kädet mustien farkkujen taskuun ja lähdin astelemaan kohti kaksikkoa. Askeleeni olivat pelottavan päättäväiset ja katseeni vaarallinen. Pääsin lopulta tutun sinihiuksisen vierelle ja Keenanille osoitetun hyvin murhaavan mulkaisun jälkeen nostin naisen syliini. Virnistin naisenalulle lähtien rauhallisin, mutta määrätietoisin askelin kohti Linnan sisätiloja.
Keenan tuntui saavan minut joka hetki raivonpartaalle ja se jos jokin vitutti minua. Purin kevyesti hammasta samalla kun työnsin suuret ovet auki, katse suunnattuna hetken vielä eteenpäin. Soin kuitenkin naiselle pehmeämmän hymyn samalla kun astelin portaita ylös, kohti naisen omaa asuntoaan. Emme sanoneet sanaakaan, mutta tunsin Darmainen katselevan minua. Purin kevyesti huultani, mutta pakotin itseni katsomaan vain suoraan eteenpäin. Saavuin lopulta naisen huoneen ovelle ja laskin naisen maahan varovasti. En kuitenkaan päästänyt Darmainea vielä huoneeseensa vaan painoin tämän hellästi seinää vasten vieden käteni tämän molemmille puolille. Vein huuleni lähelle naisen korvaa ja soin itselleni mahdollisuuden pieneen hymyntapaiseen. ‘’Hyvää yötä, Darmaine.. Ja tee minulle palvelus; älä puhu enää ikinä Keenanille.’’ Ääneni tuskin oli kuiskausta kovempi, mutta pehmeä kuin sametti. Painoin kevyesti huuleni naisen poskelle ennen kuin käännyin lähteäkseni. Soin kuitenkin vielä nopean, pehmeän hymyn naiselle ennen kuin lähdin kevyin, suorastaan tanssivin askelin poispäin naisesta.
Vielä silloin en tiennyt, että Lilith oli nähnyt kaiken.. jokaisen sekunnin ja sillä hetkellä halusi palavasti tappaa Darmainen.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:28:42 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:28:42 GMT
Darmaine, luku 20 • Kissatappelu
"Olen Keenan, pahoittelut epäkohteliaasta käytöksestäni." Viherhiuksinen mies hymyili leveästi ja suorastaan sädehti. Hänen tummanvihreä silmänsä tuntui tutkailevan Darmainen jokaista yksityiskohtaa, saaden naisen ahdistumaan kaikesta siitä katselusta. Oli kuin hän olisi ollut alastomana miehen silmien edessä. Keenan hymähti veikeästi, kunnes nousi Virionin puoleen. Tuo silmäili miehen päästä varpaisiin, jonka jälkeen kumarsi. Saman tuo teki myös Ardenille, vaikkakin vihreä silmä jäi tuijottamaan kiharatukkaa pidemmäksi aikaa, suoden tuolle ilkikurisen virneen. "Onko pikkuveljeni käyttäytynyt huonosti, prinsessa?" Keenan lirkutteli Darmainen puoleen. Sinisilmä hätkähti. Veli? Edes nainen ei voinut olla näkemättä samankaltaisuutta Azraelin ja Keenanin ulkonäössä, mutta se että tuo vihreähiuksinen muukalainen oli oikeasti miehen veli. Se oli hämmentävää ja samalla pelottavaa. "Eh… ei?" Darmaine sai suustaan hämmentyneen vastauksen. Vaikka Keenan vaikutti hyvinkin herrasmiesmäiseltä, hyväkäytöksiseltä ja rehdiltä mieheltä, jokin tuon kauniin olennon hymyssä etoi naista. Hän ei tiennyt mikä se oli, mutta se muistutti jostain. "Anteeksi, kaunotar, mutta saanen epäillä sanojasi… Kody on aina aiheuttanut jonkinlaista vaivaa. Ongelmalapsi." Silmälappuinen herrasmies sanoi pyöräyttäen silmiään teatraalisesi. Darmaine tuijotti kysyvänä miestä, kunnes huomasi Azraelin astelevan lähemmäs. Hän yritti kysyä katseellaan mieheltä "puhuuko tämä tyyppi totta?", mutta Azraelin ajatukset olivat jossain aivan muualla. Hän ei edes vilkaissutkaan naiseen, vaan tuijotti viherhiuksisen selkää murhaavana. "Pahoittelut nopeasta lähdöstä, prinsessa." Keenan sanahti hymyssä suin ja kumartui suutelemaan vielä Darmainen kättä, ennen kuin punasilmäinen mies tarttui tuon paidanliepeeseen ja talutti vihersilmän metsään. Virion, Arden ja Darmaine jäivät hämmentyneinä tuijottamaan metsänreunaa. "Mitä just tapahtu?" Arden kysyi hiljaa, miltei kuiskaten. Darmaine pudisti epäilevästi päätään. "Kuka toi tyyppi oli?" Virion käänsi katseensa sinihiuksiseen. Nainen vastasi katseeseen hämmentyneesti. "En mä tiiä." Hän vastasi. "Se sano et se oli teidän veli? Kuulinko mä oikein?" Nainen käänsi nyt oman päänsä toiselle puolelleen, Ardenin puoleen. Punasilmä näytti yhtä hämmentyneeltä ja vain kohautti olkapäitään. "En oo ikinä tavannu sitä." Poika vastasi lopulta. Virion tuhahti turhautuneesti. "Siinä tyypissä oli jotain mätää…" Mies totesi, nojaten puisen penkin selkänojaan, ristien kätensä rinnalleen. Lila katse oli käännetty metsän puoleen epäilevänä. Darmaine oli samaa mieltä, vaikka mies olikin hiton komea. Tuo kuitenkin muistutti jostain niin paljon, että sai selkäpiin läpi kulkemaan kylmiä aaltoja. "Niin oli… Mä lähen niiden perään. Mulla on huono aavistus." Arden sanoi ja ennen kuin kumpikaan penkillä istujista ehti sanoa mitään, oli poika jo muuttunut mustaksi ketuksi, kadoten metsään. "Oli kyllä omituinen tyyppi." Virion virkkoi pudistellen päätään. Darmaine nyökkäsi hitaasti, ollen täysin samaa mieltä. Kaksikko jäi istumaan penkille, hiljaisuuden laskeutuessa heidän ylleen kuin ohut huntu. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan hetken, mutta molemmat yrittivät miettiä ja käydä läpi äskeisiä tapahtumia. Darmaine tuijotti ilmeettömänä metsään. Hänen päässään pyöri silmälappuisen miehen enkelimäinen hymy ja pehmeä ääni. Se oli kuin itse aurinko olisi muuttunut ihmismuotoon. Keenanin lämmin kosketus ja flirttaileva ääni olisivat saaneet naisen puolelleen ihan milloin vain, paitsi nyt. Miehessä ja hänen ilmestymisessään oli jotain omituista, eikä nainen saanut mitenkään mieleensä mitä se jokin oli.
Hetken päästä sinisilmä huomasi metsästä kompuroivan parivaljakon. Arden talutti vaivalloisesti isoveljeään, jonka verestä peittyneitä kasvoja ei voinut olla kavahtamatta. Darmaine nosti käden nyrkkiin rinnalleen ja tuijotti kaksikon menoa. "Oho, Azrael on vihdoin saanut turpaansa." Virion sanahti hämmentyneenä. Miehen huulille oli ilmestynyt hieman huvittuneen näköinen hymy, kun tuo olisi ollut hyvillään asiasta. "Et sä voi sanoo noin." Darmaine töytäisi miestä olkapäähän, toruen tuota. Virion naurahti ääneen. "Mitä? Yleensähän se antaa muille turpaan, vihdoin on sen vuoro." Lilasilmä käänsi säihkyvän katseensa naiseen. "Vai oonko väärässä?" Hän kiusoitteli. Darmaine mutristi huulensa ja käänsi katseensa pois miehestä, katsomaan kuinka Arden käveli suurista ovista sisään. Hän tunsi poskiensa lämpiävän. "No… et…" Nainen tunnusti. Oli totta että Azrael tunnettiin väkivaltaisena miehenä, vaikka Darmaine miten olisi halunnut uskoa muuta. Ei isä turhaan halunnut että neito pysyisi tuosta kaukana. Virion kumartui lähemmäs sinisilmää kysyvästi. "Et kai vaan oo ihastunut siihen?" Mies uteli leikkisä virne kasvoillaan. Darmaine tuhahti. Hänellä ei ollut pakoreittiä, sudenkasvoinen mies luki häntä kuin avointa kirjaa. "Ehkä…" Nainen suostui mutisemaan hiljaa. Mies katsoi toista hyvin pitkään ja kysyvästi. "Mitä muuta sä haluat mun sanovan?" Sinisilmä tiuskaisi lopulta. Hänen kasvonsa olivat helakan punaiset, joka kertoi selvästi naisen suhtautumisen punasilmäiseen mieheen. "Voi voi, oot sit valinnu maailman vaikeimman miehen." Virion totesi venytellen. "Sä varmaan tiiät et sulle olis ottajia." Hän jatkoi katsoessaan naista sivusilmällään. Darmaine risti kätensä, sulkien kehonsa niiden sisään. "Mä tiedän… Et se on vaikee. Toisesta en oo niinkään varma." Tuo vastasi hiljaa. Virion suostui vain hymähtämään ja kohauttamaan olkapäitään. Mies oli todellakin kuin kisoitteleva isoveli, joka osasi iskeä juuri oikeisiin kohtiin. Darmainea hymyilytti, mutta hän ei olisi tahtonut hymyillä, joten hänen kasvonsa olivat vääntyneet omituiseen virneeseen. "Auta mut sairastupaan." Se oli käsky, ei pyyntö. Darmaine käänsi nopesti katseensa mieheen, vaatien tuota auttamaan. Virion nosti kätensä pystyyn ja nousi ylös. "Okei, okei, prinsessa." Mies iski silmää. "Turpa kiinni. Äläkä enää ikinä kutsu mua prinsessaks." Nainen totesi, virnuillen miehelle takaisin, yrittäen nousta seisomaan. Jalat tuntuivat jo paljon paremmilta, vaikka ne vähän tärisivätkin vielä. Virion katseli tarkkana tyttöä, katseessaan pieni huolen hippunen, jonka toinen tunnisti kyllä. "Sattuuko suhun?" Lilasilmä vakavoitui ja kysyi, tarjoten käsivarttaan itseään miltei kaksi päätä lyhyemmälle naiselle. Darmaine pudisti päätään hieman. "Ei oikeestaan. Jalat on vaan voimattomat. Menetin paljon verta." Sinihiuksinen nainen virkkoi, kuin asia olisi ollut mikä tahansa jokapäiväinen juttu. Hän tarttui miehen lihaksikkaasta kädestä ja tunsi oitis tuon ihon olevan paljon lämpöisempi kuin omansa. "Mitä tapahtu?" Virion kysyi, tällä kertaa hiljemmalla äänellä. Hän aavisti ettei nainen tahtonut puhua ääneen kaikesta, mutta halusi silti itse tietää. Ei hän pakottanut tietenkään, eikä tahtonut toisen tuntevan oloaan ahdistuneeksi. Kaksikko lähti kävelemään hitain askelin kohti ulko-ovia. Darmaine piti aluksi melko kovaa kiinni miehen kädestä, kunnes sai jalkoihinsa otetta ja kykeni astumaan jo miltei normaalisti. "No tuota… Musta poistettiin jotain." Sinisilmä suostui kertomaan. Hän ei mielellään ajatellut asiaa yhtään sen enempää, mennyt oli mennyttä ja sillä siisti.
Harmaahiuksinen nuorukainen talutti herrasmiehen ottein heikompaa naista kohti sairastupaa. Parivaljakko jutteli lähinnä Virionin perheestä, sillä Darmainen ei tehnyt mieli puhua omista kokemuksistaan, vaikka tiesi miehen olevan huolissaan. Lilasilmä kertoi olleensa Vulmonin ja Elmarin kanssa hakemassa metsästä polttopuuksi kelpaavia tikkuja ja keppejä äidilleen, ennen kuin Virion oli huomannut penkillä istuneen naisen. Darmaine oli hyvillään että mies oli tullut hänen luoksensa vaihtamaan kuulumisia, leiristä on vaikka kuinka kauan aikaa jo.
"Virion!" Kuului yhtäkkiä huuto jostain ylhäältä. Kaksikko oli päässyt aulaan, eikä ollut enää pitkä matka sairastupaan. He kuitenkin pysähtyivät huudon kuullessaan ja molemmat käänsivät katseensa ylös. Kolmannen kerroksen kaiteen yli roikkui kaksi tummanharmaahiuksista poikaa. He olivat varmasti kaksoset, niin samalta he näyttivät. Toisen hiukset sojottivat villisti joka suuntaan, kun toisen taas oli siistimmin laitettu. "Älkää viittikö roikkua siinä kaiteella ettette tipu." Virion torui poikia veljelliseen sävyyn, joka kertoi että pojat olivat Vulre ja Vulmon, Virionin kymmenvuotiaat kaksoisveljet. Pojat kuitenkin vain nauroivat ilkikurisesti, mutta lopettivat silti hetken päästä. "Äiti käski tulla kotiin!" Toinen, siistimmän näköinen, poika huudahti, kuin Virion olisi ollut karkuteillä oleva lapsi. Mies tuhahti ja hymyili veljilleen. "Tuun ihan pian, autan Darmainen vain sairastupaan." Lilasilmä sanoi ja hymyili naisen puoleen. Pojilta kuului yhtäaikaa hämmentynyt huokaisu ja molemmat tarkkailivat hetken sinihiuksista naista miehen käsivarrella. "Me kerrotaan äitille et sulla on vihdoin vaimo!" Sekahiuksinen poika huudahti innoissaan ja kaksikko lähti juoksemaan pitkin käytävää, ennen kuin Virion ehti sanoa mitään vastaan. Mies huokaisi raskaasti ja pudisti päätään. "Darmaine, saanko esitellä, Vulmon ja Vulre." Virion hymyili hieman nolostuneena naisen suuntaan. "Ah, varsin eläväisen oloisia poikia." Sinisilmä naurahti. Mies ei voinut olla nauramatta myös, ja nyökkäsi perään. "Kyllä, sitä he ovat. Aina joka paikassa ja aina yhdessä." Tuo virkkoi. Darmaine taputti miehen kättä ymmärtäväisesti. Hän ei ollut minänsäkkään pienestä leikinlaskusta, ja ymmärsi myös sen että lapset käsittävät aina asiat juuri niin kuin ei pitäisi, mustavalkoisesti. Jos joku koski toiseen, he olivat varmasti yhdessä ja hankkimassa lapsia, niin lapset ajattelevat.
Virion avusti naisen sairastuvan ovista sisään. "Voin kävellä kyllä loppumatkan." Darmaine virkkoi itsevarmana. Mies katsoi naista vielä varmistaakseen tuon kunnon. Jalat eivät tärisseet huomattavasti ja pieni hymy täyteläisillä huulilla sai tuon nyökkäämään ja nöyrtymään naisen tahdon edessä. "Selvä. Pidä itsestäsi huoli." Harmaahius sanoi ja painoi kätensä vielä sinisilmän olkapäälle. "Toki." Darmaine vastasi hiljaa ja nyökkäsi. Hän nosti vielä kätensä eroamisen merkiksi kun mies lähti kävelemään takaisin heidän tulosuuntaansa. Nainen itse kääntyi ja lähti vakain askelein kulkemaan tuttua sairastupaa edemmäs. Hän näki yhden seinän takaa pilkottavan mustat kiharat hiukset ja tunnisti ne Ardeniksi. Myös tuon ääni kuului pian ja nainen oli varma asiasta. Askeleen nopeutuivat hieman ja pian sinisilmä oli jo vuoteessa istuvan punasilmän edessä. "Azrael?" Darmaine kysyi lempeä hymy huulillaan. Ääni oli herkkä ja kiinnitti kaikkien huomion. "Mitä nyt?" Mies kysyi pikaisesti, kuin naisella olisi ollut jokin hätä. Punaiset silmät yrittivät löytää naisesta jotain, mitä ne eivät kuitenkaan löytäneet. Darmaine istuutui sängylle miehen viereen, katsoen tuon vekeillä olevia kasvoja. Veri valui poskella ja turvotus oli alkanut näkymään. Ihme että mies pystyi pitämään edes silmiään auki. "Mitä sulle kävi?" Sinisilmä kysyi mietteliäästi. Hän arvasi että toinen oli ottanut yhteen Keenanin kanssa, sen verran raivokas katse miehellä oli ollut raahatessa toista pois. "Löysin itseäni vahvemman." Azrael päätti kuitenkin vain todeta, muka salaillen. Darmaine kuitenkin näki tuon läpi, mutta päätti silti hymyillä tyytyväisenä vastaukseen. Hänen olisi tehnyt mieli antaa punasilmälle luunappi otsalle, mutta piti kädet omassa sylissään.
Riel ilmestyi jääpalapussin kanssa syvennykseen, hymyillen naiselle pirteänä. Nainen antoi miehelle pussin ja kääntyi sitten pikaisesti sinisilmän puoleen. "Miten voit?" Punahiuksinen nainen kysyi selvästi huolissaan. Darmaine hymyili tuolle takaisin. "Hyvin, pystyn jo kävelemään." Tyttö sanahti nyökytellen. "Loistavaa. Kehosi on näköjään saanut suurimman osan verestään takaisin. Huimaako paljon?" "Ei oikeastaan. Välillä särkee päätä kyllä." "Se on hyvä merkki. Muista juoda ja syödä hyvin." "Muistan muistan." Darmaine hymähti naiselle nyökäten. Riel katsahti tummansinihiuksista Azraelia, joka oli laskeutunut makuulle, lepuuttamaan silmiään, pudistaen päätänsä. Sen jälkeen vihreä katse siirtyi Darmaineen, joka katseli pieni hymy huulillaan miestä. "Azrael on oikein toivoton tapaus." Punahiuksinen nainen naurahti ääneen, saaden punasilmän avaamaan silmänsä. "Oon samaa mieltä!" Arden hihkaisi ja virnisti veljelleen. Darmaine naurahti pienesti, silmäillen varovaisena Azraelin punaisia silmiä. Tuon kasvot eivät olleet todellakaan hyvässä kunnossa, turvotuksen noustessa, mutta tyttö ajatteli silti että tuo oli komea. "Eikö sulla oo töitä?" Azrael sanahti piikittelevästi Rielille, joka tuhahti hymyillen, hyvästellen äidillisen lempeästi Darmainen. Azraelkin nousi, venytellen pitkiä raajojaan, jonka jälkeen soi vihdoin katseen naiseen. "Menen keskustelemaan Aldythin kanssa, nähdään Darmaine." Mies sanoi, osoittaen sanansa vain naiselle. Käsi nousi pörröttämään sinisiä hiuksia. Punasilmän rento kosketus sai naisen rinnan pamppaamaan. Hän ei saanut sanoja suustaan, vaan nosti sirosti kätensä ilmaan hyvästiksi. Virne Azraelin kasvoilla oli leikkisän oloinen ja nainen tiesi että tuon mielessä oli jotakin. Sinihiuksi katseli miehen poistumista sängyllä istuen ja hymyillen. ”Se meni luultavasti oikeesti nukkumaan.” Arden totesi ja venytteli. Darmaine naurahti ja nyökkäsi, mitä hän olikaan odottanut siitä miehestä. ”Mennäänkö takasin ulos?” Punasilmäinen nuorikko ehdotti ja käveli naisen vierelle. ”Mennään vaan, siellä on niin kiva ilmakin.” Sinisilmä nyökkäsi, nousi seisomaan ja lähti kävelemään Ardenin vierellä takaisin ulos. He tekivät ulkona pienen lenkin, ennen kuin menivät takaisin penkille istumaan. Kaksikko jutteli niitä näitä, Darmainekin innostui puhumaan, lähinnä kyseli Azraelista ja sai tietää että Keenanin käyttämä nimi Kody oli Azraelin toinen nimi. Se sai naisen epäilyt heräämään, mutta Arden vakuutti hänelle ettei kumpikaan veljeksistä ollut ikinä nähnyt vihreähiuksista silmälappumiestä.
Päivä oli kääntynyt jo illan puoleen, värjäten taivaan punertavaksi. Istuessaan penkillä he kävivät läpi omia elämiään, sitä miten he olivat eläneet ja kasvaneet. Arden kertoi että oli huomioinut Darmainea ensimmäisen kerran tuon leikkiessä kavereidensa kanssa metsässä ja Darmaine oli isänsä kanssa tullut vastaan. Arden oli törmännyt sinihiuksiseen tyttöön ja siitä asti oli halunnut jutella tytölle, mutta kaikki olivat sanoneet tytön olevan liian korkea-arvoinen Ardenin tapaiselle. Arden oli ollut tuolloin 10-vuotias ja Darmaine 13. Sinisilmällä ei ollut mitään muistikuvaa tapahtuneesta, ja he yhdessä nauroivat asialle. Pian Ardenia taas kutsuttiin. Kutsu tuli ruskeahiuksiselta, hieman poikaa nuoremmalta tytöltä, joka oli pukeutunut mustaan hameeseen ja mustaan toppiin, mutta väripilkkuina toimivat kirkkaan pinkit verkkosukat ja pinkit koristeet lyhyessä, mutta ilmavassa hameessa. Hänen huulensa oli maalattu kirkkaanliloiksi sekä luomissa paksu kerros ruskeaa väriä. Darmaine olisi pyöräyttänyt näylle silmiään, jos tyttö ei olisi juossut heidän eteensä ja alkanut repimään poikaa mukaansa. ”Okei okei, Teyla, tullaan.” Arden hymyili tytölle, joka ei suonut katsettakaan sinisilmälle. ”Moikka, nähdään taas.” Punasilmä pahoitteli heiluttaessaan Darmainelle. Nainen heilutti takaisin ja jäi tuijottamaan tytön paksuja, liehuvia, hiuksia, kuinka ne aaltoilivat tuon jolkottaessa eteenpäin. ”Huh huh, miten Arden on tollasten tyyppien kanssa”, tyttö päivitteli ääneen itselleen. ”Mietin aivan samaa. Sinunkaltaisesi seura olisi paljon mielyttävämpää pikkuveljelleni.” Yhtäkkinen vastaus hätkäytti naisen. Silmät kääntyivät katsomaan tulijaa, joka osoittautu viherhiuksiseksi Keenaniksi. Mies hymyili lempeää hymyään, kuin Darmaine olisi ollut maailman kaunein asia jonka tuo näki. ”Anteeksi kovasti, prinsessa, ei ollut tarkoitus säikäyttää.” Silmälappuinen herrasmies pahoitteli ja osoitti paikkaa naisen vierellä. ”Onko tässä vapaata?” Darmaine silmäili pitkän miehen eleitä, jotka kaikki olivat varsin miellyttäviä ja lempeitä. Ei mitään äkkipikaista, väkinäistä tai outoa. Kaikki vaikutti rennolta ja ystävälliseltä. Silti Keenanin hymy sai kylmät väreet kutkuttelemaan jossain ihon syvyyksissä. ”Ah, ei se mitään. Istu toki.” Darmaine vastasi hymyillen takaisin. Ei hän alkanut olemaan epäilevä toista kohtaan heti kättelyssä, vaikka toinen oudolta vaikuttikin. ”Kiitos paljon.” Keenan sanoi ja istuutui hyvän välimatkan päähän. Sinisilmä käänsi pienen hymynsä tuon suuntaan. ”Mistä tulet kun en ole nähnyt sua ennen?” Nainen kysyi uteliaana. Keenanin kääntäessä katseensa, Darmaine tajusi mikä teki miehestä niin epäilyttävän. Tuon eleet, tapa puhua ja tuon kaunis, enkelimäinen, hymy. Kaikki olivat kuin suoraan Arthuriuksesta, miehestä joka vain muutama päivä sitten pahoinpiteli ja raiskasi sinisilmäisen tytön. Darmainen keho suorastaan huusi ”Taistele tai juokse!” Mutta tyttö ei totellut kumpaakaan. Hän istui paikoillaan, hymyili pienesti ja kuunteli miehen vastausta. ”Oih, olen ollut kaikkialla, olen nähnyt paljon. Tähtiluola on ehdoton lempipaikkani, ehkä voisin viedä teidät sinne joskus. Se on yhtä kaunis kuin teidän silmänne.” Keenan selitti rauhallisin elein. Darmaine hymähti mietteliäänä. Mies tuntui huomaavan pienen jäykkyyden naisessa ja nojautui vähän lähemmäs. ”Älkää pelätkö, prinsessa. En ole isäni. Kuulin Kodylta mitä hän oli tehnyt sinulle ja olen todella kiitollinen veljelleni että olet kunnossa.” Vihersilmä puhui vakavakasvoisena, vieden käden sydämelleen. Valehtelija, Darmaine ajatteli. Hän tiesi että tuo mies oli hakannut Azraelin siihen kuntoon, vaikka hänen täydellisen vaaleista ja tasaisista käsistään olikin vaikea uskoa. Niissä ei ollut naarmun naarmua. Naisen oli kuitenkin vastattava jotain toiselle, ettei vaikuttanut enempää epäilevältä. ”Ah, ei, en mä sitä.” Hän vastasi hiljaa. ”Oon vaan väsynyt kaikesta... tästä.” Nainen naurahti pehmeästi. Häntä ahdisti sekunti sekunnilta enemmän. Keenan tarttui Darmainen käteen, pidellen sitä kämmeniensä välissä suojassa. Mies katsoi näkyvällä silmällään suoraan sinisiin silmiin. ”Ymmärrän täysin. Tämän kaiken täytyy olla kovin rasittavaa teille.” Keenan lirkutteli, muka huolehtivaisella äänellään. Nainen ei kuitenkaan suostunut uskomaan mihinkään.
Kuin tilauksesta Azrael ilmestyi kaksikon eteen. Keenan tuntui odottavan miehen tuloa, mutta Darmaine säikähti tuota hieman. Mitään sanomatta punasilmä nappasi naisen syliinsä, väläyttäen päättäväisen virneen tuolle. Sinisilmä katsoi ensin hämmentyneenä häntä kantavaa miestä, kunnes helpottui siitä että tuo oli tullut. Hän nojasi kehonsa vasten miehen rintakehää, nauttien matkasta. Siniset silmät tarkkailivat Azraelin kasvoja, tai sitä osaa mitä ne näkivät. Azrael työnsi ovet auki ja hymyili Darmainelle, astellessaan ylös portaita. Tyttö tiesi että hän oli punainen kuin tomaatti. Sydän löi rinnassa hävyttömän nopeasti, eikä tuo tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Onneksi ei tarvinnutkaan, sillä hän kykeni vain nojaamaan vasten miehen olkapäätä. Ja se riitti vallan hyvin. Aluksi Darmaine ajatteli että mies olisi vienyt hänet omalle asunnolleen, niin tuolla oli tapana tehdä. Mutta ohittaessaan kerroksen, jossa veljekset asuivat, nainen tajusi miehen kiikuttavan hänet omaan asuntoonsa. Ja niin Azrael myös tekikin. Hän laski varovasti naisen jaloilleen oven eteen. Darmaine oli jo avaamassa suutaan, kiittääkseen miestä, mutta tuo pakotti tytön seinää vasten, pitäen käsiään tuon pään molemmilla puolilla. Sinisilmän sydän tykytti kuin riivattu, kuin se olisi tahtonut ulos rintakehästä. Ja ensimmäistä kertaa tuntui kuin se olisi voinutkin irrota. Punasilmä laski huulensa aivan tytön korvalle. ”Hyvää yötä, Darmaine.. Ja tee minulle palvelus; älä puhu enää ikinä Keenanille.” Tuo puhui kuiskaten. Tytön jalat meinasivat sulaa siihen paikkaan, kun Azraelin huulet koskettivat tuon poskea. Hän tunsi uudenlaista heikkoutta koko kehossaan ja hänen oli vaikea pitää itsensä pystyssä. Henki ei kulkenut mihinkään suuntaan ja jos mies olisi tahtonut, olisi naisen koko keho ollut vietävissä. Azrael kuitenkin perääntyi, hymyili ja kääntyi poistuakseen. Darmaine jäi katsomaan tuon kepeää askellusta, ennen kuin mies katosi kulman taakse. Kuin automaattisesti naisen käsi nousi poskelle, siihen kohtaan johon miehen karheat ja viileät huulet olivat painautuneet. Mahassa tuntui pyörähtävän pari kertaa, ennen kuin tuo tajusi edelleen seisovansa käytävässä, nojaamassa seinään ja pitelemässä kiinni kasvoistaan. Typerä hymy huulillaan, totta kai. Niimpä hän pyörähti ovesta sisään ja kipitti huoneeseensa. Koko loppuillan hän makasi sängyllään, leveä, innostunut, hymy huulillaan, halaten tyynyään. Siihen tyttö myös nukahti.
Seuraavana päivänä Darmaine heräsi myöhään, hyvin levänneenä ja voimansa keränneenä. Jalat alkoivat toimimaan taas normaalisti, eikä päänsärkykään juurikaan haitannut. Hyvässä muistissa oleva poskisuudelma sai naisen hymyilemään koko aamun, joka totta kai nosti Reubenin mielenkiinnon. Tuolle tyttö kuitenkin vain sanoi että hän oli energinen ja hyvillään siitä että oli miltei kokonaan jo parantunut. Isä tuntui menevän halpaan. Syötyään aamupalan, pyörittyään muutaman tunnin sängyssä ja vihdoin noustuaan, nainen päätti lähteä pienelle kävelylenkille metsään. Hän pisti päällensä puolipitkähihaisen, tiukan ja valkoisen, paidan, jonka päälle sujautti tumman, pitkän, liivin. Jalkaansa hän veti mustat pillifarkut. Kengiksi valikoitui valkoiset, pitkävartiset, vakiokengät. Darmaine asteli hyvillä mielin rappuset alas ja ulos. Ulkona oli pilvinen ja hieman viileä päivä, joka kertoi pikkuhiljaa laskeutuvasta syksystä. Lehdet olivat muttumassa vihreistä keltaisiksi joka puolella. Nainen käveli leveää metsäpolkua pitkin rauhallisin askelin, hymyissä suin. Hän ei aavistanut ollenkaan että joku oli seurannut hänen jokaista askeltansa illasta saakka.
Darmaine seisahtui jonkun astuessa hänen eteensä puiden takaa. Punertavat, suorat, hiukset lainehtivat tuulenvireen voimasta, kun tulija otti pari askelta edemmäs. Sinisilmä tunnisti toisen naisen Lilithiksi, Azraelin seurassa monesti kulkevaksi naiseksi. Mustiin, hyvin paljastaviin, vaatteisiin pukeutunut nainen asteli lähemmäs hitaasti, itsekäs virne kasvoillaan. Darmaine tarkkaili toisen askelia varovaisena ja valppaana. Hän ei ikinä ollut pitänyt kyseisestä naisesta tippaakaan ja tämä kohtaaminen vain vahvisti tunnetta. ”Mikä sä oikein luulet olevas?” Lilith suorastaan sylki suustaan ja pysähtyi vasta noin metrin päähän naisesta. Hänen punertavat silmänsä katsoivat selvästi alistavasti sinihiuksista naista. ”Mitä sä tarkotat?” Darmaine kysyi puolestaan. Hän ei tiennyt mitä punatukka houraili, eikä häntä oikeastaan olisi kiinnostanutkaan. ”Sä tiiät ihan vitun hyvin mitä.” Toinen puuskahti. ”Ja mitä jos en tiiä.” Sinisilmä vastasi kysyvänä. Lilith pyöräytti silmiään suureleisesti, kuin pikkukakara. ”Hah, vitun tyhmä lutka. Sä ansaitsit sen raiskauksen.” Paljaspintainen muodonmuuttaja naurahti. Darmaine joutui sulattelemaan kuulemaansa hetken ja tuijotti kyseenalaisesti toista naista. ”Anteeks?” Hän päästi suustaan epäuskoisena. ”Kuulit kyllä, vai ootko ihan vitun kuuroki?” Lilith ärisi. ”Se ois saanu raiskata sut vielä pariin kertaan lisää, niin ehkä ymmärtäisit paikkas, senki huora.” Tuo heitti pitkät hiukset olkansa taakse suurin elein, kuin maailman omistaja. Darmaine tunsi kuinka hänen päässään virtasi veri. Kuinka tuo helvetin ämmä uskalsi sanoa tuollaisia asioita? Kuinka vialla päästään joku voi olla, puhuessaan yhtään kestään tuohon sävyyn. Sinisilmä ei voinut käsittää. Hän vain tuijotti Lilithiä suu auki. ”Samalla vaivalla voisit pitää turpas kiinni.” Darmaine sanahti pudistaen päätään. Hän ei jäisi kuuntelemaan tuon hourailuja yhtään kauemmaksi aikaa. Nainen yritti kävellä toisen ohi, mutta Lilith loikkasi keveillä askelillaan takaisin Darmainen eteen, naurahtaen kuin hän olisi ollut tilanteen herra. ”Mä tiiän ettet pysty juoksemaan karkuun, vaikka kuinka haluisit, lutka. Ja mä tiiän myös että yrität varastaa multa jotain, mikä ei sulle kuulu.” Punahiuksinen heristi sormeaan ilmassa torumisen merkiksi. Darma oli erittäin hämmentynyt tästä kaikesta, ja alkoi myös menettämään hermojaan. ”Mä en tietääkseni oo varastanu sulta yhtään mitään.” Hän vastasi, vetäen kädet ristiin rinnalleen. ”Hah! Ethän sä tietenkään sitä myöntäis. Mut mä tiiän, et sä haluat vaan panna jokaista vastaan tulevaa miestä.” Lilith kujerteli ilkeä virne huulillaan. ”Se tyyppi ois voinu vaan suoraan pamauttaa sut raskaaks, se ois ollu tosi kiva. Siis mulle.” Nainen jatkoi lirkutteluaan. Darmainen huulet vääntyivät raivosta irvistykseen. ”Mulla ei oo mitään vitun ideaa mistä sä puhut, mutta sen tiiän et sulla ei oo mitään vitun asiaa mun elämääni. Painu helvettiin siitä.” Darmaine huusi vihaisena punahiuksiselle naiselle, joka tuntui vain innostuvan lisää, saadessaan vihdoin suututettua aina niin rauhallisen peuran. Kissamaiset, punertavat, silmät alkoivat kiilumaan. ”Sä voit painua helvettiin ihan ite, senkin huora. Mee paneen vaikka isääs, mut MUN Azraani sä ET SAA!” Lilith kirkui takaisin. Hän veti kädet taakseen ja voimalla tönäisi sinihiuksisen naisen maahan. Darmaine kaatui hiekkaiselle polulle, yrittäen ottaa käsillään vastaan. Se ei kuitenkaan auttanut juurikaan, vaan samassa hän tunsi kipua koko kyljellään.
”LILITH!” Yhtäkkinen karjaisu pysäytti koko maailman hetkeksi. Molempien naisten katse kääntyi äänen suuntaan, ja molempien yllätykseksi metsästä käveli tuttu, punasilmäinen, tummansinihiuksinen, mies. Azraelin silmät leiskuivat vihaa, kun tuo käveli punahiuksisen naisen luokse. Lilith hymyili leveästi ja innokkaasti miehelle. ”Ai, hei kulta, ihana näh-” Nainen ehti aloittaa, kunnes kuului voimakas läpsäisy. Azrael löi avokämmenellään naista poskelle, yhtä välinpitämättömästi kuin ketä tahansa. Lilith kompuroi taaemmas iskun voimasta ja jäi tuijottamaan miestä epäuskoisena. ”Poistu.” Azrael käski. Se ei ollut pyyntö ja molemmat naiset tiesivät sen. Punahius empi hetken, kunnes käänsi suorastaan raivokkaan katseensa maassa makaavaan Darmaineen. Hän murisi. ”Azrael on mun, vitun huora!” Nainen tiuskaisi, ennen kuin muuttui valkeaksi ilvekseksi ja juoksi pois. Darmaine veti henkeä vihdoin ja lyyhistyi maahan kunnolla. Kyyneleet tekivät tuloaan ja nainen päästi ne valumaan. Kaikkialle sattui, niin kehoon kuin päähän, mutta kyyneleet eivät johtuneet kivusta, vaan vihasta, ärtymyksestä, turhautuneisuudesta. Häntä oli loukattu mitä vastenmielisimmällä tavalla, mutta hän ei suostunut vain nielemään sen naisen sanoja. Azrael käveli naisen luo rauhallisin askelin. Sinihiuksinen nainen pyyhki kyyneleet puhtaaseen käteensä ja nousi istumaan. Hän tunsi polttavaa, sykkivää, kipua kädessään. Se oli raahannut kivistä maata vasten ja nyt koko käsi oli vertavuotavilla haavoilla. ”Sattuuko?” Miehen ääni oli yllättävän herkkä. Se sai sydämen tykyttämään ja muistutti eilisestä. ”Ei...” Darmaine vastasi ja tarttui hänelle ojennettuun, avustavaan käteen. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä miehen syliin ja pyytää tuota viemään hänet johonkin kauas pois. Mutta hän ei tehnyt niin, se olisi liian lapsellista, typeriä haaveita. Azrael veti sinisilmän ylös kuin höyhenen, hieman liian suurella voimalla ja nainen tömähti miehen rintaa vasten. Darmaine ähkäisi osumasta ja mies tuntui olevan pahoillaan, pitäen varman otteen toisella kädellään naisen olkapäästä. ”Kiitos.” Nainen kuiskasi ja nojasi miestä vasten, painaen poskensa toisen poskea vasten. Hän ei vielä uskaltanut suudella toista, mutta uskoi Azraelin tuntevan voimakkaasti sykkivän sydämen omaa rintaansa vasten.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:29:03 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:29:03 GMT
Azrael, luku 20 → Punaiset posket
Työnsin tuolin kauemmas pöydästä huokaisten väsyneesti. Nuolaisin huuliani omenamehusta ja vilkaisin vihreää, puoliksi syötyä omenaa hyvilläni. Omena oli ehdoton suosikkihedelmäni ja tätä nykyä asunnosta löytyi aina muutama omena joita Aldyth toi minulle. Aldyth istui tuolilla minua vastapäätä ja ojensi jääpussia kasvoilleni. Turvotus oli laskenut jo yllättävän hyvin, kylmä pussi helpotti oloa huomattavasti. “Rakastat sitä naista, etkö vain?” Aldyth kysyi samalla kun leikitteli kaulakorullaan tietäväinen hymy huulillaan. Tiesin, että äidillinen nainen ei koskaan riisunut kaulakoruaan, se näytti hopeiselta amuletilta. Aldythin ruskeiden silmien lämmin katse tuntui porautuvan lävitse. “Mmh..” Nyökkäsin katsellen ulos ikkunasta. Aldyth nousi ylös tuoliltaan lopulta ja käveli keittiön tasolle jossa lepäsi puinen kulho. Seurasin naisen liikkeitä tarkasti; hän ei näyttänyt vanhuuden merkkejä muulla tavalla kuin harmaantuvilla hiuksilla ja rypyillä. Nainen oli mahdottoman hyvässä kunnossa ja nuoruudessa luultavasti oikein suosittua seuraa vastakkaisen sukupuolen silmissä. “Entä Lucian?” Nainen kysyi samalla kun hääri keittiössä nopeaan tahtiin odottaen silti vastaustani selvästi tarkasti, sen saattoi huomata pienestä kehon jännityksestä ja sivusilmällä tarkkailusta. Oliko Aldyth huolestunut vastauksestani? Huokaisin hiljaa ja totesin pian yksinkertaisesti; ‘’Ystävä.’’ ‘’Hmmh…’’ Aldyth mumisi jotakin josta en saanut selvää ja toi sitten puisen marjakulhon eteeni. Hymyilin naiselle ja laitoin suuhuni yhden punaisista mansikoista. Nojauduin syvemmälle tuoliin samalla katse pysyen pihassa, ‘’Mitä aiot tehdä tänään?’’ Nainen kysyi kuitenkin jättäen parisuhde-elämäni sikseen. ‘’Käyn kävelyllä.’’ Hymähdin samalla kun nousin ylös tuolilta, ‘’Kiitos.’’ Sanoin vielä naiselle joka popsi kulhosta marjoja hymyillen minulle tutun lämmintä hymyään. Jokin silmissä välkehti, kertoi jostakin jota en saanut selville - en yhdellä katseella. ‘’Kohtele Darmainea hyvin.’’ Nainen totesi vielä ennen kuin olin avannut oven ja kadonnut käytävään. En tarkalleen tiennyt mitä nainen vapaa-aikanaan teki, mutta selvästi kulutti luvattoman paljon aikaansa puutarhassa.
Muutuin ketuksi vasta pihalla, lähellä metsänrajaa. En ollut törmännyt Keenaniin joka oli ehdottoman positiivinen asia. Luciania ei myös ollut näkynyt, pohdin missä mies edes oli sillä hetkellä. Tuskinpa sentään karkoitettuna. Voisin vaihtaa muutaman sanan Lucianin kanssa kunhan löytäisin hänet. Naksautin kieltä ja kuljin eteenpäin vielä vähän, kunnes tuttu haju osui kuonooni. Kohotin oitis katseeni ja lähdin rauhallisin askelin seuraamaan hajujälkeä, jonka avulla löysin Lilithin - parhaan ystäväni vuosien takaa. Nainen kulki hetken matkaa kunnes pysähtyi ja minä piilouduin oitis kasvillisuuden sekaa, puiden varjoon. Lilith puhui jollekin - joka jo hajusta ilmeni Darmaineksi. Kuuntelin keskustelua rauhallisesti, välillä päätäni käännellen kuin kummaksuen. En aluksi edes tajunnut hiipivää vihaa mitä Lilithin sanat raiskauksesta aiheutti. Jo pelkkä huorittelu oli saanut minut suuttumaan. ”Se ois saanu raiskata sut vielä pariin kertaan lisää, niin ehkä ymmärtäisit paikkas, senki huora.” Lilith tiuskaisi ja sanat saivat minut todella voimaan pahoin. Purin hampaani yhteen ja tuijotin suoraan Lilithiä pettyneenä naisen käytökseen. Miten joku kehtasi edes sanoa tuolla tavalla? Olin valmiina jo ryntäämään paikalle, halusin nylkeä punahiuksisen naisen elävältä siihen paikkaan, mutta hillitsin itseni. Raivo joka sisälläni velloi oli kuplivaa, hiljaista ja vaarallista. Kaikki Lilithin sanat raiskauksesta, raskaana olemisesta ja panemisesta muuttivat mielikuvaa parhaasta ystävästäni yhä enemmän. Darmainen suuttumus oli täysin oikeutettua, mutta oli silti suorastaan outoa nähdä aina niin rauhallinen nainen niin vihaisena. Seurasin hiljalleen tilannetta, kasvavan raivon vallassa. Jossakin aivojeni pimeimmässä sopukassa tiesin jo mitä Lilith tarkoitti varastamisella ennen kuin hän lausui sanat ääneen. Silti, lausuttuaan sanat ääneen niin en voinut kuin vain hämmentyä. En ollut hänen millään tavalla, oli suorastaan hämmentävää, että hän luuli omistavansa minut. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun Lilith tönäisi voimalla sinihiuksisen maahan. Veren rautainen haju tunkeutui nenääni oitis, vaikka olinkin jo ihmismuodossa. Hätääntyneenä katsahdin Darmaineen, mutta ajatukseni olivat niin täynnä puhdasta raivoa, että huolestuminen hukkui oitis muiden tunteiden alle. Vihasta johtuen olin suorastaan karjaissut Lilithin nimen. Molemmat naiset tuntuivat hätkähtävän ilmestymistäni.
En laskenut sekunteja, en rauhoittanut itseäni vaan annoin vaistoni viedä. Katseeni oli pysähtynyt Lilithiin, mutta en siitä huolimatta kuullut mitä hän sanoi - saatoin vain lukea huulilta lauseen joka jäi kesken läimäytyksen seurauksena. Se hetkellinen hämmennys naisen kasvoilla vaihtui kuitenkin epäuskoon ja tietynlaiseen raivoon, mutta ei minua kohtaan vaan takanani makaavaan naiseen. Kasvoillani kareili välinpitämätön ilme, edes hetki sitten tuntema raivo oli kuin kadonnut tuhka tuuleen läimäytyksen seurauksena. ‘’Poistu.’’ Ääneni oli kylmä, mutta rauhallinen. Ei missään nimessä raivostunut. Seurasin Lilithin kasvojen ilmettä, epäusko oli kadonnut nopeasti ja tilalle oli tullut aikaisempi raivo Darmainea kohtaan. ”Azrael on mun, vitun huora!” Lilith sanoi sen suorastaan sylkien, tutut silmät nyt raivosta muuttuneena. Tuijotin ilveksen perään pitäen välinpitämättömyyden ylläni niin kauan, kunnes olin varma, että nainen oli kadonnut näkyvistäni. En haluaisi nähdä punahiuksista enää ollenkaan. Käänsin katseeni pian sinisilmäiseen naiseen ja välinpitämättömyys vaihtui aitoon huoleen. Astelin kevyin, rauhallisin askelin lähemmäs. Olin huomannut naisen kyyneleet, mutta en ollut aivan varma mistä ne johtuivat, enkä tohtinut edes kysyä. Olin aina ollut erityisen huono keskustelemaan tunteista. ‘’Sattuuko?’’ Ääneni oli pehmeä huolestumisesta ja seurasin naisen ruumista kuin etsien vakavia vammoja. Naisen vastatessa ei, niin ojensin käteni auttaakseni tämän ylös. Darmaine tarttui siihen ja tiesin jo ennen kuin ehdin tekemään mitään, että voimaa olisi liikaa; nainen suorastaan lennähti rintaani vasten ja äännähdyksestä päätellen se teki jopa aavistuksen kipeää - tai sitten se johtui yllätyksestä. En voinut olla pahoittelematta kuitenkaan. Pitelin toisella kädelläni naisen olkapäästä kiinni päästämättä naista kauemmas eikä nainen edes näyttänyt haluavan irti otteestani. Hengitin rauhallisesti naisen tuoksua sisääni hymy huulillani.
Kohotin naisen kasvot minua kohden varovasti, viileät sormet pidellen leukaa. Hymy kasvoillani oli lempeä, pehmeä. En tehnyt mitään hätiköityä; kuljetin varovasti peukaloani tytön alahuulta pitkin samalla kuunnellen miten hänen sydämensä löi - oli kuin hänen pieni sydämensä olisi halunnut päästä ulos rinnasta. Kohtasin lämpimin silmin naisen kirkkaat, riidasta edelleen aavistuksen tumman katseen ja naurahdin hiljaisesti osittain siitä, miten suloiselta nainen näytti punaisine poskineen. Hellä hymy valaisi kasvoni ja varovasti, kuin peläten naisen särkymistä niin vein huuleni tämän huulille. Kuljetin kevyesti toisen käteni - sen joka oli sivellyt Darmainen huulia - kaulalle. Naisen mansikalta maistuvat huulet raottuivat aavistuksen ja pienen epäröinnin jälkeen Darmaine vastasi suudelmaani. Pieni perhosparvi tuntui myllertävän vatsassani, vaikka jännitys oli lauennut hetkiä sitten. Pieni hymyntapainen kohosi kasvoilleni irtaannuttua hellästi. Seurasin taivaansinisten silmien muuttumista ja sitä pientä, epäuskoista ilmettä joka leikitteli hänen kasvoilla. “Vuodat verta..” Lause oli toteamus, rauhallisella äänensävyllä lausuttuna. Varovasti polvistuin naisen eteen ja otin sinihiuksisen käden eteeni pidellen varovasti sitä niin, että näin haavat ja veren. Kuljetin varovasti sormiani kämmenellä samalla pohtien miten toimia.
“Isäsi tappaa minut jos vien sinut sairastupaan jälleen..” Nauroin pehmeästi, mutta painoin kevyesti huuleni naisen veriselle kämmenelle. En oikeastaan edes ajatellut asiaa millään tavalla, se oli automaattinen reaktio, “Mmh.. Enkä usko, että sinäkään haluat selitellä Kreiville mistä muutama haava on tullut.” Totesin rauhallisesti vilkaisten kättä vielä nopeasti ennen kuin revin valkoisesta t-paidasta riekaleen. Kiedoin sen naisen käden ympärille peittäen koko haavan, veri imeytyi nopeasti valkeaan kankaaseen. “Onko se hyvin?” Kysyin tutkaillen kättä, kuitenkin ajatukset lähinnä suudelmassa eikä hetkessä. Halusin maistaa kyseisiä huulia uudelleen, mutta tiesin että en voinut olla liian päällekäyvä; oli ensin hoidettava Darmaine kuntoon ja antaa asioiden toimia omalla painollaan. “On..” Punaiset posket ja välttelevä katse kertoi, että nainen ajatteli samaa kuin minä. Samalla myös pieni katsahdus käteen paljasti hänet, jokin oli huonosti. “Älä valehtele.” Nauroin ja vilkaisin kättä nopeasti, ennen kuin kohotin katseeni naiseen joka lehahti entistäkin punaisemmaksi - jos se oli edes mahdollista. Tyttöhän matki tomaattia uskottavan hyvin. “Hyvä on, jos sitä saisi vähän kireämmälle?” Huulien mutristus kertoi selvästä pettymyksestä, hän ei halunnut olla heikko edessäni. Ajatus huvitti minua, koska olin nähnyt sinihiuksisen jo pahimmillaan. En ymmärtänyt miksi hän kammoksui ajatusta heikkoudesta niin paljon; se oli osa ihmistä, jokaisella oli heikkouksia ja huonot hetket. “Hyvä tyttö.” Virne joka kasvoilleni ilmestyi oli ilkikurinen ja kohotin itseni ylös vasta kun olin saanut käden sidottua uudelleen. Virne vain syveni kun liikahdin niin lähelle naista, että saatoin jälleen kuulla villin sydämen sykkeen. Nostin kevyesti sinisilmän syliini - samalla tavalla kuin ennenkin.
“Rauhoita sydämesi, sehän haluaa ulos rinnastasi.” Nauroin samaa, iloisen kepeää naurua, “En halua, että kuolet syliini - tarvitsen sinua vielä.” Hymähdin samalla kun lähdin kohti jokea sanomatta sanaakaan. Tyttö puristi nyrkissään paitaani ja peitti päänsä paitani suojiin peittääkseen punastuneet kasvonsa. Naurahdin hiljaisesti samalla kun kävelin eteenpäin. Olinhan minä ehtinyt jo nähdä punaiset kasvot. “Tuoksunko noin hyvälle?” Kysyin ilkikurisesti kun hiljaisuutta oli jatkunut jo tovin. Joen liplatuksen saattoi jo kuulla jos kuunteli tarkkaan. Tarkoitin lauseellani tietenkin sitä, miten kauan nainen todella piti päätänsä paitani suojissa piilossa. “Mmh…” Tyttö vain mumisi jotakin epäselvää vasten rintaani saaden hymyn kasvoilleni. Mumina kuulosti pelottavan paljon vastaukselle ‘’kyllä.’’ En tiennyt miksi, mutta ajatus hymyilytti minua aivan liian paljon. “Ai tuoksun?’’ Hykersin leikkisämpään sävyyn. Sillä hetkellä tuntui kuin olisin ollut taas iloinen lapsi, Jayen vahtima. En harvinaisen sulkeutunut nuori joka ei halunnut kohdata oikeaa maailmaa. Tyttö mumisi jotakin jälleen. ‘’Mene pois..’’ Darmainen ääni oli vaimea, mutta punaisista korvista päätellen hänen kasvonsa eivät olleet vieläkään rauhoittuneet. ‘’Et haluaisi sitä..’’ Myhäilin rauhalliseen sävyyn samalla kun uusi hiljaisuus laskeutui yllemme. Se ei ollut millään tavalla kiusallinen, pikemminkin mukava ja jopa toivottu. Rauhalliseen tahtiin kuljin metsässä kunnes saavuin joelle. Seurasin rantaa katseellani tullen lopulta siihen tulokseen, että istumapaikkaa ei ollut. Laskin sinihiuksisen alas vihreälle ruoholle ja tyttö näytti siltä kuin olisi tunnustellut ruohoa allaan.
‘’Putsataan se käsi..’’ Totesin ja tartuin naisen terveeseen käteen lähtien taluttamaan punaposkista neitoa lähemmäs viileän näköistä jokea. Tunsin miten lähellä tyttö oli, mutta vilkaistua sivusilmällä yllätyin siitä, että hän lähes koski minua. Matala hymähdys karkasi huuliltani samalla kun pysähdyin aivan joen rannalle. Pysähdys oli niin nopea, että Darmaine törmäsi suoraan selkääni ja pian kuulin hiljaisen anteeksipyynnön. Naurahdin vaimeasti ja käännyin naisen puoleen. Avasin väliaikaisen kääreen viskaten sen sitten ruoholle. Tyttö istuutui vierelleni ja antoi minun putsata haava verestä ja liasta. Seurasin hiljaa miten joen kylmä vesi huuhtoi veren mukanaan ja sai minut vaipumaan hetkeksi omiin ajatuksiini. Olin tovin hiljaa, katse suunnattuna joen virtauksiin. ‘’Azra?’’ Darmainen ääni oli edelleen hiljainen, tuskin kuiskausta kovempi, ‘’Käteni.’’ Nainen jatkoi lausetta ja tajusin nopeasti, että olin pidellyt tämän kättä kylmän veden alla jo hetken. Suustani karkasi henkäys ja nostin nopeasti Darmainen käden vedestä. ‘’Anteeksi.’’ Mumisin ja autoin Kreivin tyttären takaisin nurmikolle. Tiesin, että käsi oli sidottava jollakin ja vilkaisin jo valmiiksi tuhoutunutta paitaani mietteliäästi lopulta tullen siihen tulokseen, että kaappini olisi täynnä paitoja. Huokaisten riisuin valkoisen t-paidan yltäni ja revin sen suikaleiksi samalla tavalla kuin Aldyth silloin tulipalon aikoihin. Jo kahdesti sinihiuksinen oli nähnyt minut ilman paitaa, ajatus oli huvittava omalla tavallaan. Kiedoin paidan suikaleet käden ympäri tiiviiksi paketiksi ja lopulta olin harvinaisen tyytyväinen lopputulokseen. Ei minusta hoitajaa tulisi tekemälläkään, mutta yllätyin silti, että jopa kaltaiseni hulttio osasi jotakin josta oikeasti oli apua.
Käänsin kuitenkin sitten katseeni naisen kylkeen jota oli aiemmin selvästi sattunut. Katse oli merkitsevä ja tiesin, että Darmaine huomasi sen. ‘’Näin kuinka aristit sitä, näytä..’’ Lauseeni oli toki osittain käskevä, mutta ennen kaikkea se oli pyyntö. Darmaine tuijotti minua hetken hämmentyneenä, kunnes puri huultaan. Katseeni oli tyynen rauhallinen ja kasvoillani oli samankaltainen hymy, tosin rohkaisevampi. Tyttö hengitti muutaman kerran raitista ilmaa sisäänsä kunnes kohtasi punaiset silmäni. ‘’Käänny.’’ Nainen mumisi ja pyöräytti sormeaan ympäri kääntymisen merkiksi. Naurahdin vaisusti ja käännyin ympäri kiltisti. Ei tämä ollut minun tapaistani millään tavalla - kaikki se tuntui vieraalta, mutta ei missään nimessä huonolta. Oikeastaan nautin vaihtelusta. Seurasin joen liikkeitä kunnes uskoin Darmainen olevan valmis - pieni yskäisy jopa kertoi sen. Käännyin katsomaan naista huvittunut ilme kasvoilla; nainen peitti paljasta yläruumista paidallaan. ‘’Ja tuosta minun pitäisi jotakin nähdä?’’ Hymyilin pehmeästi ja polvistuin naisen eteen varovasti irrottaen tämän otteen paidasta jotta näkisin, että oliko kylkeen tullut jotakin. Mustelmien ja arpien näkeminen kuitenkin sytytti minussa uudenlaista raivoa jolla ei ollut mitään tekemistä kenenkään muun kanssa kuin Arthuriuksen. Purin hampaani yhteen ja estin synkän katseen valaisemasta kasvojani. Kuljetin sormiani naisen kyljellä mietteliäs ilme kasvoilla. Minun oli pidettävä raivo kaukana minusta, muuten mistään ei tulisi mitään. ‘’Muutama mustelma luvassa, ei mitään isoa uskoakseni.’’ Totesin silmäillen naisen paljasta ylävartaloa mietteliäänä, ‘’Voit laittaa paidan takaisin yllesi.’’ Lisäsin ja ojensin maahan tippuneen paidan pieni hymy huulillani. Sisälläni kuitenkin myllersi valtameri, joka oli muodostunut vihasta. En ollut tuntenut samanlaista raivoa luultavimmin ikinä, koska nyt ei ollut ketään jolle kostaa. Ei ketään jota panna tilille teoistaan. Olin yksin ajatusteni kanssa. Kohottauduin seisomaan ja annoin naisen rauhassa vetää paidan yllensä. En ollut keskittynyt Darman katseeseen ollenkaan kun olin tutkinut kylkeä, mutta sillä hetkellä naisen kasvoilla pyöri pienen, hennon punan lisäksi keskittynyt ilme. Kurtistin huolestuneesti kulmiani.
‘’Mitä mietit?’’ Kysyin samalla kun nojauduin lähemmäs naista, kuin olisin sillä tavalla saanut jotakin selvää hänen ajatuksista. Tämä kuitenkin vain hymyili vähättelevästi ja kohautti harteitaan. Hän sivuutti kysymykseni täysin, enkä halunnut tivata sitä. Darmaine mietti jotakin josta ei sillä hetkellä halunnut puhua kanssani ja minusta se oli sillä hyvä. Kaikesta ei tarvinnut aina puhua - varsinkaan jos ei halunnut. ‘’Haluan viedä sinut yhteen paikkaan..’’ Totesin yhtäkkiä, vaihtaen aiheen ja sain naisenalun suorastaan rentoutumaan. Ehtisin murehtimaan sitä myöhemmin, nyt kuitenkin halusin viedä Kreivin tyttären ajatukset muualle. Darma oli tottunut yllättävän nopeasti jo siihen tosiasiaan, että keikuin hänen edessään - jälleen kerran - ilman paitaa. ‘’Tule reppuselkääni.’’ Virnistin ja hetken pohdinnan jälkeen tyttö tuntui lämpenevän ajatukselle. Autoin naisen selkääni; tämä kietoi kädet ympärilleni ja laski päänsä lähelle kaulaani niin, että saatoin tuntea ilmavirran kulkevan kaulaani pitkin. Matala naurahdus karkasi huuliltani kun lähdin kulkemaan metsän synkkyyteen. Päivä oli jo pitkällä, mutta ilta ei ollut kuitenkaan vielä alkanut. Se oli hyvä. Kuljin pitkin metsää hiljaisuuden vallitessa. Kuitenkin aina välillä otin muutaman juoksupyrähdyksen ja sain naisen tarrautumaan minuun kuin takiaisen. Hiljainen nauru kumpusi jostain syvältä aina kun Darmaine teki niin. Se sai minut hyvälle tuulelle. Metsän synkkyys väistyi aina välillä kun aurinko pääsi esille vähänkin pidemmäksi aikaa. Silloin myös linnut tuntuivat laulavan enemmän. Metsä Darman kanssa tuntui kuitenkin eriltä kuin yksin; tällä hetkellä metsä tuntui enemmän kodilta - jos se suinkin oli vain mahdollista - kuin yleensä. Tiesin, että olimme lähellä viimeistään silloin kun puron ääni kantautui korviini. Olin kulkenut nainen reppuselässäni varmasti ainakin tunnin jos toisenkin. Jalkojani heikotti huomattavan paljon, mutta rentous valtasi minut kun päädyin tutulle kukkaniitylle. Iloinen hymy kohosi kasvoilleni ja laskin pian sinihiuksisen alas selästäni. Kuljin muutaman askeleen syvemmälle kukkien sekaan kunnes romahdin selälleni makaamaan kukkamereen. Suljin silmäni ja huokaisin hiljaa, tyytyväisenä. Kuulin vaimeita askelia ja sitten tömähdyksen. Käännyin katsomaan sinihiuksista joka oli istunut vierelleni risti-istuntaan ja tuijotti taivaalle.
‘’Mitä mietit nyt?’’ Kysyin hiljaa ja sain naisen naurahtamaan. Huomasin kuitenkin, että kysymys oli vaikeasti vastattava. Hetken tämä pohti kysymystäni, ennen kuin tietäväinen hymy kohosi hänen kasvoilleen. ‘’Elämän tarkoitusta..’’ Tyttö hymähti vaisusti ja annoin omankin katseeni lipua taivaalle jossa parveili muutama lintu. En oikein pysynyt naisen ajatusten juoksussa mukana, mutta tuntui että hän mietti usein samanlaisia aiheita. ‘’Kauhean synkkää..’’ Mumisin lopulta ja kurtistin kulmiani huolestuneena. Ei elämällä tarvinnut olla tarkoitusta, kunhan elämä vain matkasi omaa matkaansa ja muut - elävät olennot - seurasivat perässä. ‘’Mikä sitten kelpaisi?’’ Darma hymähti edelleen tietty synkkyys äänessä. Kohotin toista kulmaani ja virnistin tälle valloittavasti. Tiesin kyllä mikä kelpaisi hänen kaltaiselle prinsessalle ajateltavaksi. ‘’Voisit vaikka miettiä suudelmaamme..’’ Myhäilin pehmeästi, ilkikurinen pilke silmissä. Nautin tilanteesta täysin mitoin ja tunnetta lisäsi puna tämän kasvoilla. Suljin silmäni, mutta en pyyhkinyt virnettä kasvoiltani. Tilanne oli niin erikoinen, että sai minut hämmennyksen sijaan vain nauramaan. Tyttö mutisi jotakin ja pian tunsin miten sinihiuksisen pää laskeutui paljaan vatsani päälle. Hiljaisuus valtasi koko niityn ja sai molempien sykkeen rauhoittumaan. Lopulta, hiljalleen vaivuin uneen. En ollut edes huomannut väsymystä ennen kuin olin nukahtanut Darmainen pää edelleen sylissäni - koko päivä oli tuntunut unelta.
|
|