|
Peli
Apr 28, 2020 18:06:53 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:06:53 GMT
Darmaine, luku 1 • Punasilmäinen kettu
Ilma oli kuiva ja lämmin kuin kesäinen aurinko paistatteli matalalla taivaalla. Päivä oli kääntymässä illan puoleen ja pian aurinko katoaisi Muurin taakse. Viimeisistä lämpimistä säteistä nautiskeli myöskin sinisilmäinen muodonmuuttaja. Tyttö istui ja nojaili puuta vasten pienellä aukiolla. Hän ei ollut kaukana Usvakartanosta ja kykenisi ponkaisemaan vauhtiin jos joku sieltä häntä kutsuisi. Käsi nousi haromaan sinisiä hiuksia jotka olivat pudonneet liian lähelle silmiä. Valkean, löysän, paidan hiha valahti alas, paljastaen siron olkapään. Tämä ei neitoa haitannut ollenkaan.
Sekametsän reunustamalla aukiolla oli rauhallista. Linnut visertelivät pirteään sävyyn ja lentelivät sinne tänne. Tyttö huomasi myös aukion reunalle ilmestyneitä peuroja. Se sai lilaksi värjätyt huulet vääntymään pieneen hymyyn. Hän tunsi kunnioitusta ja tietynlaista veljeyttä kyseisiä eläimiä kohtaan, olihan hänen oma eläimensä myös peura. Siniset silmät seurasivat eläinten liikehdintää hiljaa paikallaan. Hyvä että henki kulki. Aurinko laski nopeasti ja pian tyttö tunsi jäävänsä varjon syleilyyn. Yö olisi pian täällä ja sitä ennen oli oltava takaisin Linnalla. Muodonmuuttaja tihrusti silmiään ja huokaisi. Häntä ei väsyttänyt, mutta tiesi isänsä olevan huolissaan ellei menisi piakkoin kotiin.
Niimpä naisenalkumme, Darmaine nimeltään, nousi pystyyn ja katsoi vielä kerran pientä peurajoukkoa niityn laidalla. Ne olivat tietoisia sinihiuksisen läsnäolosta, mutteivät välittäneet tästä vaan jatkoivat rauhassa iltaruokailuaan. Darmaine hymähti hyväntuulisesti, pudistaen ylimääräiset roskat tummista polvihousuistaan. Kun naisnen oli valmis, hän henkäisi ja antoi kehonsa muotoutua pieneksi, mustaksi, naaraspeuraksi. Neljällä jalalla hän kääntyi kohti Linnaa ja lähti loikkimaan pitkin metsän aluskasvillisuutta. Suurten kivien osuessa kohdalle Darmaine otti vauhtia ja loikkasi kiviä vasten. Peuran olomuodossa kaikenlainen loikkiminen oli paljon luonnollisempaa ja kevyempää. Sorkat kumisivat maata vasten peuran juostessa sekametsän seassa. Tyttö nautti täysin rinnoin matkasta, vaikka se ei kovin pitkä ollutkaan.
Peura loikki vaivattomasti kaatuneiden puiden ja rehevien puskien ylitse. Yhtäkkiä sen näkökentässä vilahti kuitenkin tumma varjo. Katse kääntyi liikkeen suuntaan ja muutaman puun päässä juoksi mustaturkkinen kettu. Se oli selkeästi muodonmuuttaja. Kettu huomasi mustan peuran ja pian kaksikon katse kohtasi hetkeksi. Ketulla oli kirkkaan punaiset silmät ja se katsoi tyttöön kylmällä katseella. He juoksivat hetken matkaa vierekkäin, kunnes kettu loikkasi puiden välistä piiloon. Darmaine ei voinut muuta kuin miettiä kuka tuo kettu oli. Hän ei muista tavanneensa häntä ennen. Matka ei siltikään pysähtynyt vaan jatkui metsän läpi ja kohta peura loikkasi metsästä Usvakartanon pihaan. Hetkessä Darmaine muuttui takaisin ihmismuotoon. Sinihiuksinen jäi hetkeksi paikalleen käyden metsän reunan katseellaan läpi, mutta kettua ei näkynyt missään.
”Darmaine, kultaseni!” Kuului tuttu huuto jostain korkeammalta. Sininen katse kääntyi linnan suuntaan ja vaelsi pitkin seinää kunnes näki eräästä ikkunasta tummahiuksisen miehen vilkuttamassa. Tyttö vilkutti takaisin ja lähti reippaasti kulkemaan sisälle. Suurista puisista etuovista kuljettuaan tuli vastaan valtava, kolmeen kerrokseen yltävä, aula. Sitä koristi kolme suurta, katosta roikkuvaa, kynttelikköä, joiden liekit valaisivat paikan. Seinillä oli soihtuja. Ihmisiä kulki edes takaisin, moni moikkasi Darmainea rennosti, suurin osa ei välittänyt tytöstä. Hälinä täytti käytävät. Aulasta lähti monia ovia ympäri linnaa. Kolmet leveät rappuset nousivat toiseen kerrokseen ja kaikista leveimmät jatkuivat vielä kolmanteen kerrokseen. Sinihiuksinen tiesi minne oli menossa ja lähti tottuneesti nousemaan rappusia kolmanteen kerrokseen. Siitä matka jatkui kierreportaita vielä neljänteen, jossa hän kulki käytävää pitkin isänsä toimistoa kohti. Toimiston ovi oli punaiseksi maalattu puu-ovi, joka natisi inhottavasti avautuessaan. Toisaalta se oli myös kotoisa ääni.
”Hei, isä.” Darmaine tervehti miestä rennosti. Tyttö oli aavistanut että hänellä oli jotain asiaa tälle. Ei kreivi muuten huutelisi ikkunoista. Darmaine käveli hiljakseen pitkin huonetta ja valitsi istumapaikakseen muhkean, mustalla kankaalla vuoratun, nojatuolin. Siinä oli kullatut jalat ja käsinojat. Tämä tuoli oli varmasti tytön lempituoli koko paikassa, se oli pehmeä ja mukava ja ties kuinka monta kertaa lapsena Darma oli siihen nukahtanut.
Puisen pöydän äärellä istui mustahiuksinen mies, päällään valkoinen kauluspaita, musta liivi ja musta viitta. Miehen nimi oli Reuben Black, Darmainen isä ja ainoa perheenjäsen. Hän oli hyvin suojelevainen ainoaa lastaan kohtaan, mutta luottaa tuohon silti hyvin paljon. Harmaat silmät lukivat edessään olevaa lappua mietteliäänä, mutta tuo katse pyyhkiytyi sillä sekunnilla kun toimiston ovet olivat avautuneet. Darmainen istuutuessa nojatuoliin mies nousi levittäen kätensä toivottaakseen tytön tervetulleeksi takaisin. ”Kultaseni.” Mies aloitti. Darmaine nosti kysyvän hymynsä kohti isäänsä. ”Kerro.” Hän patisti rennosti ja alkoi räpläämään kaulaansa koristavaa mustaa kuristuskorua, josta roikkui tummilla ketjuilla kiinnitetty risti. ”Haluaisitko jotain juotavaa?” Reuben kysäisi ja otti jo lasit esiin. Darma seurasi isänsä liikkeitä hymy huulillaan ja nyökkäsi. Ei siitä voinut kieltäytyäkkään. Sitä paitsi, juoksemisen jälkeen oli aina jano. ”Jos sulla on sitä hyvää päärynämehua, otan sitä.” Darma sanahti ja paransi asentoaan. Nyt hän enemmänkin makasi tuolilla kuin istui. Reuben teki työtä käskettyä ja kaatoi tyttärelleen lasin mehua ja itselleen lasin viskiä. Hän laski lasit kahden nojatuolin väliissä olevalle pienelle pöydälle ja istuutui itse toiseen. ”Missä kävit tänään?” Mies kysäisi ja haroi pitkiä kiharoita hiuksiaan. Hän oli valmis kuuntelemaan jälkikasvunsa seikkailuista. Darma nappasi oman lasinsa ja hörppäsi juomaa. Se oli niin hyvää että tyttö voisi elää pelkällä mehulla jos voisi. Sitten hän venytteli raajojaan ennen kuin puhui. ”Kävin ensin järvellä aikaisemmin päivällä, mutta sitten oonkin vaan pyöriny tässä lähistöllä. On ollu vähän laiska päivä, ei oo tapahtunu mitään. Ajattelin että voisin lähteä jossain vaiheessa pidemmälle retkelle.” Darmaine kertoili isälleen, joka kuunteli hiljaa, pitäen tyttärensä ilmeitä ja eleitä silmällä. Lopetettuaan tytär käänsi sinisen katseensa isäänsä kysyvänä. Häntä hieman pelotti mitä isä ajatteli tuollaisesta retkestä ja osasi odottaa lisäkysymyksiä. Ja niitähän tyttö sai. ”Retkelle? Millaiselle? Ja yksinkö ajattelit lähteä?” Reuben aloitti. ”Mjoo... Täällä on vielä paljon nähtävää, enkä ole enää mikään pentu. Haluaisin käydä Kalmansilmällä. Oot aina vaan puhunu niistä.” Darmaine vastaili. Hänestä on alkanut tuntumaan yksinäiseltä ja ahdistavalta. Jotenkin ihmiset ja ehkä myös neidon oma asema tuntuu stressaavalta. Hän tarvitsee omaa tilaa. ”Enkä tiedä kenen kanssa. Haluaisin lähteä yksin.” Tyttö sanoi napakasti ja jäi odottamaan isänsä vastausta. Reuben oli hetken hiljaa ja hörppäsi lasistaan. Hän henkäisi. ”Taidan ymmärtää mitä haet takaa. Tiedät etten pidä ideasta että menisit täysin yksin, varsinkaan Kalmansilmään. Se on vaarallinen paikka.” Harmaat silmät nostivat katseen tyttäreen. Isä uskoi että tytär kuuntelisi edes vähän miehen neuvoja. Ja niin hän tekisikin. ”Tiedän. Mutta en oo lähössä heti, joten ehdin suunnittelemaan sitä myöhemmin. Oliko sulla jotain asiaa kun kutsuit mut?” Darmaine kysäisi ja nielaisi loputkin mehustaan. Reuben hymähti. ”Ei minulla ollut mitään. Kunhan halusin kuulla seikkailuistasi.” Mies sanahti ja hymyili. Sinihiuksinen nainen naurahti. ”Kauheet seikkailut olikin.” Darma mutisi. Yhtäkkiä hän muisti oudon mustan ketun jonka kanssa oli juossut metsässä. Ehkä isä tietäisi kuka tuo oli. ”Hei muuten, tuleeko sulle mieleen ketään mustaa, punasilmästä, kettua?” Tyttö kysäisi vielä. Miehen mielenkiinto nousi ja hän käänsi katseensa tyttäreensä. Hetken mies mietti, mutta lopulta pudisti päätään. ”Valitan, en osaa nyt sanoa.” Hän sanoi. Ei kreivi kaikkia alaisiaan tuntenut, mutta yleensä tiesi nuo ulkonäöltä. Tai niin hän uskotteli tyttärelleen. Reuben tiesi muutaman mustaturkkisen ketun ja pelkäsi että tyttö on iskenyt kiinnostuksensa juuri väärään ihmiseen. ”Oh okei. Kunhan mietin kun näin sen vilaukselta mettässä.” Darmaine kohautti olkiaan ja antoi asian olla. Silti mielessään hän mietti tuota omituista kettua ja aivan varmasti ottaisi selvää kuka hän oli. Muodonmuuttaja oli kylmän katseensa kanssa saanut tytön mielenkiinnon itseensä. ”Eiköhän kohta ala oleen nukkumaanmenoaika.” Reuben sanahti hyväntuulisena ja nousi tuoliltaan. Kädessään hän pyöritteli viskilasia. Hän käveli pöytänsä luo ja laski lasin alas, katsellen laskevan auringon viimeisten säteiden valaisemaa taivasta. Muurin takia kunnon auringonlaskuja ei juuri ollutkaan. Darmaine tuhahti. Hän kääntyi takaisin normaaliin istuma-asentoon tuoliinsa ja suuntasi katseensa myös ulos suurista ikkunoista. Hän ei pitänyt että isä kohteli häntä kuin pikkutyttöä, mutta ymmärsi myös sen että oli miehen ainoa lapsi ja luultavasti tuli aina olemaan tuon silmissä pieni lapsi. ”Kyllä, iskä.” Sinisilmäinen nainen myötäili ja nousi seisomaan. ”Käyn ensin haukkaamassa iltapalaa ja menen sitten huoneeseeni.” Hän jatkoi vielä. Isänsä kääntyi hänen puoleensa pieni, huolehtivainen, hymy huulillaan. ”Teeppä se. Minulla on vielä vähän paperihommia tässä tehtävänä, joten tulen taas myöhään.” Mustahiuksinen mies totesi rauhallisesti ja asettui istumaan pöytänsä taakse. Darmaine nyökkäsi tuolle ja poistui. Käytävällä hän seisahtui hetkeksi oven eteen. Omituista ettei isä tiennyt kuka musta kettu oli, Darma mietiskeli. Hän oli sata varma ettei ollut ennen tavannut tuota. Vaikka luulisi että vaikka muodonmuuttajat asuvat samassa linnassa nuo tuntisivat toisensa. Mutta ei niin aina ollut, oli montakin sellaista tyyppiä joita Darma ei ollut koskaan nähnytkään, niin erillään he loppujen lopuksi elävät. Ja olihan Usvakartano suuri paikka.
Lopulta nainen lähti kävelemään pitkin käytävää. Hän suuntasi takaisin ulos ja antoi lämpimän ilman hivellä ihoaan. Katse siirtyi kuin varkain metsän laitaan. Nainen odotti, ei tiennyt itsekään mitä. Ehkä ketun ilmestymistä, niin kuin se olisi jotenki muka tosi sopivasti näyttäytynyt juuri silloin kun tyttö odotti. Darmaine tuhahti itsekseen ja käveli hitain, löntystävin, askelin kohti puutarhaa. Hän poimi maasta juuri kypsyneitä tomaatteja ja kurkun. Nämä saavat kelvata iltapalaksi tänään. Kotona oli vielä vähän salaatinlehtiäkin. Ennen sisälle menoa nainen vielä kurkkasi metsään päin.Tumma hahmo vilahti näkökentässä ja katosi metsään. ”No voi...” Darma kirosi hiljaa. Juuri nyt? Nyt kun hän oli menossa sisälle. Hetken tyttö epäröi mutta luopui lopulta uteliaisuudestaan. Jos hän nyt lähtisi jahtaamaan jotain outoa tyyppiä, isä huolestuisi varmasti. Joten hän kääntyi kohti ovea ja käveli sisälle. Sinihiuksinen lompsi rappusia ylös seitsemänteen kerrokseen ja poukkoili käytäviä pitkin tottuneesti. Pian hän saapui puisen oven kohdalle johon oli ripustettu laatta. Kultaisessa laatassa komeili mustin kirjaimin Darmainen sukunimi, Black. Jokaisen perheen ovessa oli samanlainen laatta, joka kertoi mikä suku oven takana majaili.
Nainen avasi painavan oven ja sulki perässään. Hän saapui suurehkoon tupakeittiön tapaiseen huoneeseen jossa oli suuri ikkuna suoraan ovea vastapäätä. Vasemmalla seinällä oli kaksi ovea, ensimmäinen isän huoneeseen, toinen Darman omaan huoneeseen. Oikealla puolella, seinää vasten, nojasi ruokia ja astioita varten tehty hyllykkö, sen vieressä pieni pöyrä sekä nurkassa tulisija jossa ruoka valmistettiin. Keskellä huonetta oli pieni ruokapöytä jonka ympärillä oli neljä tuolia. Pieni sohva makasi ikkunan vieressä. Darma sijoitti vihannekset pöydälle tulisijan viereen. Siinä ruoka pilkottiin ja kasattiin. Pöydän alla oli suuri puinen vesiämpäri. Vesi oli tarkoitettu lähinnä ruuan ja omien käsien pikaiseen pesemiseen. Erillinen juomavesiämpäri oli sijoitettu lähemmäs ruokapöytää. Muodonmuuttajat pesivät itsensä käymällä läheisessä järvessä, eikä vessaakaan ollut sisällä. Linnan ulkopuolella oli rivi ulkovessoja joiden tuotot käytettiin puutarhan lannoittamiseen. Nainen nappasi pienen kauhaan hieman vettä ja pesi vihanneksensa. Hän nappasi hyllyköstä loput salaatinlehdet ja pesaisi myös ne. Loput vedet heitettiin takaisin ämpäriin. Sinihiuksinen nappasi terävän veitsen pöydän laatikosta ja pilkkoi saalaatin kulhoon. Kun kaikki oli valmista otti neito haarukan tyylisen aterimen ja löhähti sohvalle. Salaattia mussuttaen Darma tuijotteli ulos ikkunasta. Aurinko oli jo täysin laskeutunut ja kirkkaat tähdet tuikkivat tummaa taivasta vasten. Revontuletkin alkoivat liekehtimään ensin vaimena mutta voimistuen pian yhtä kirkkaiksi kuin tähdet niiden takana. Vihreiden taivasliekkien valossa Darma vain mietti punasilmäistä kettua ja tummaa hahmoa joka katosi metsään. Olivatko he sama tyyppi? Jos olivat, kuka hän oli. Kettu vaikutti nuorelta mieheltä, mutta kaikista eläimistä ei voinut olla varma, varsinkaan tuollaisen muutaman sekunnin katsekontaktin jälkeen. Äh niin ärsyttävää! Darma kieriskeli sohvalla tuhisten itsekseen.
Syötyään tarpeeksi hän jätti salaattikulhon hyllylle ja peitti sen puukannella. Sitten hän suuntasi omaan huoneeseensa. Vaatteet vaihdettiin pitkään löysään yöpaitaan. Se oli juuri sopivan lämmin ja sopivan viileä. Tyttö kömpi sänkyynsä peiton alle ja koitti saada unta. Tuloksetta. Hän oli puoliunessa suurimman osan yöstä. Hän kuuli isänsä tulevan kotiin ja suuntaavaan omaan huoneeseensa. Silloin kun tyttö sai pieniksi hetkiksi unta, kuvat tummasta hahmosta ja punaisista kylmistä silmistä vilisivät hänen mielessään, eivätkä jättäneet uniakaan rauhaan.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:07:48 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:07:48 GMT
Azrael, luku 1 → Nallekarhu
Makasin sängyssä silmät tuijottaen kattoa. Kuulin askeleet, joissa oli tiettyä rytmiä ja iloisuutta. Ovi kävi ja pian pörröinen hiuspehko ilmestyi ovelle. Pojanklopilla oli iloinen hymy huulillaan ja silmissään tämän hypähdellessä päkiöillään. Vilkaisin poikaa sivusilmällä sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Kohotin toisen käteni koskettaen seinää vierelläni.
‘’Azra, nouse ylös! Ulkona on ihana sää.’’ Arden iloitsi levitellen käsiään mustat hiukset liikahdellen samalla tippuen hänen silmilleen. Minä en innostunut ajatuksesta mennä näin aamuvarhaisella juoksemaan ulos.
‘’Joo.. Niin varmasti.’’ Murahdin kyllästyneesti siirtäen katseeni takaisin kattoon. Meni pari sekuntia ja Arden repi minut väkivalloin alas sängystä. Suustani karkasi monen monta kirosanaa. Hitaasti nousin ylös ja mulkaisin veljeäni joka oli laittanut kätensä selän taakse samalla vihellellen etsien katosta jotakin mielenkiintoista. Purin hampaani yhteen yrittäen rauhoittaa itseni, ‘’Mennään sitten.’’ Tokaisin kolkosti hätistäen veljeni huoneesta. Avasin pienen vaatekaapin tuijottaen sisältöä väsyneesti. En tuntunut löytävän kaapista mitään ihmeellistä, jolloin päädyin tuttuihin farkkuihin ja nahkatakkiin. Valkoinen kauluspaita tuntui äkisti ainoalta vaihtoehdolta, joka edes jollain tasolla näytti hyvälle.
‘’Koska sä olet alkanut katsomaan ulkonäköä?’’ Arden kysyi ovenkarmiin nojaten kädet ristissä. En vastannut hetkeen mitään, koska en todella tiennyt vastausta. En pahemmin katsonut ulkonäköäni, mutta Arden oli oikeassa; olin pukeutunut jopa jokseenkin siisteihin vaatteisiin. Kohautin olkapäitäni ja kävelin pikkuveljeni ohitse tönäisten tätä kevyesti. Miehenalku rakasti minun ärsyttämistä ja teki sitä usein - liian usein jos minulta kysyttäisiin. Avasin asunnon oven joka narahti aavistuksen kuin tervehdykseksi. Arden hyppelehti ohitseni pitkin askelin hyräillen tuttua sävelmää. Kuljin kädet taskussa iloisen pojan vanavedessä kuin vastakohta. Portaat kuitenkin suorastaan juoksin Ardenin lähettyvillä katse koko ajan nuorukaisessa. Jokin tuttu haju tai kenties tuoksu eksyi nenääni, mutta en tunnistanut sen lähdettä. Vilkaisin ympärilleni juuri ennen kuin hyppäsin viimeiset porrasaskelmat. Aulassa kulki monen monta tuttua ja vähemmän tuttua kasvoa, mutta jokainen näytti tunnistavan minut edes osittain, koska kiersivät vähän kauempaa. Huomasin yhtäkkiä Reubenin, jonka katse porautui omaani. Vastasin katseeseen samanlainen kylmä ja välinpitämätön katse silmissä kuin aina. Yhtäkkiä mieleeni muistui eilinen musta peura ja lyhyellä päättelyllä tajusin kyseessä olevan itse Kreivin tytär. Yhtäkkiä tein jotain tavallisesta poikkeavaa; kohotin kasvoilleni suorastaan ilkikurisen virneen, ennen kuin lähdin saattamaan Ardenia kohti aulan ovia. Mitä lähemmäs Reubenia pääsin niin sitä nopeammaksi askeleeni muuttui. Vasta kun viileä ulkoilma tuli minua vastaan niin hidastin vauhtiani. Poika muuttui heti ketuksi kun pääsi pois ihmisten lähettyville.
Lähdin juoksemaan veljeni vierellä ihmisenä hetken, kunnes kesken juoksun muutuin mustaksi petoeläimeksi. Kuljin lähellä pikkuveljeäni samalla kuitenkin nauttien rauhallisuudesta ja viileydestä. Pidensin askeliani päästäkseni kauemmas linnasta ja Ardenista. Vain toisesta onnistuin pääsemään eroon. Tunsin miten kivet painautuivat tassujani vasten ja mitä nopeampaa juoksin, niin sitä enemmän vahinkoa sain aikaiseksi. Linnun laulu ja veden vaimea solina saivat hiljalleen kehoni rauhoittumaan ja vauhtini hidastumaan. Pysähdyin pienelle purolle juomaan ja odottamaan Ardenia. Punaiset silmäni seurasivat luontoa kuin etsien jotakin. Olin niin keskittynyt etsimiseen, että en huomannut punaturkkista kettua joka vaani varjoissa. Kohotin hitaasti katseeni ja käännyin puolittain ympäri katsoakseni taakseni. Punertava eläin liikahti varjoissa ja samantien kettu jäi kiinni. Tuijotin eläintä hiljaa kuin arvioiden; se ei ollut muodonmuuttaja. Odotin, että eläin saisi aikaiseksi lähteä pois ja voisin rauhassa odottaa Ardenia. Pian seuralaiseni saapuikin hengästyneenä ja suorastaan hukuttautui puroon. Seurasin pikkuveljen touhuja huvittuneena samalla päätäni pudistaen.
Jatkoin matkaa rauhallisesti ravaten jotta pojankloppi pysyisi perässäni tekemättä kuolemaa. Askeleeni olivat verkkaisia ja kevyitä joka muistutti lentämisestä. Vilkaisin taakseni ja tajusin, että Arden oli muuttunut takaisin ihmiseksi pörröttäen takkuisia hiuksiaan. Askelsin hänen eteensä ja istuin katse hänen punertavan sävyisissä silmissään kuin kysyen, että miksi hän seisoi siinä niin vaivaantuneen näköisenä.
“Anteeks, mun täytyy mennä takaisin.” Poika nyökkäsi syvään ja lähti juoksemaan takaisin päin samalla muuttuen ketuksi. Arden oli ollut aina minua pienempi, joten meidät oli helppo tunnistaa. Seurasin tovin metsikköä veljeni kadottua näköpiiristä ennen kuin jatkoin lenkkiä tällä kertaa juosten, koska minun ei tarvinnut odottaa ketään. Juoksin eteenpäin rauhalliseen tahtiin pitäen hengitykseni tasaisena jotta jaksaisin loppu matkan takaisin juoksemalla. Aamun sarastus ja kultaiset auringon säteet siivittivät matkaani takaisin kohti linnaa. Tunsin miten kivet, oksat ja lehdet liikkuivat tassujen alla. Luonnon läheisyys rentoutti minua yllättävän paljon ja sai minusta uusia puolia esille sekä tietynlaista innokkuutta. Lisäsin aavistuksen vauhtia jo valmiiksi kovaan vauhtiin hypätäkseni solisevan puron ylitse. Kuulin veden loiskahduksen pienien kivien ropistessa viileään veteen ja nopeasti veden solina jäi kauaksi taakse matkan jatkuessa. Hiljalleen hidastin vauhtiani kävelyksi saadakseni hengityksen tasaantumaan; hyppiminen ei ollut minua varten. Kuulin varovaista rapinaa lähettyviltä ja kuin taikaiskusta nostin katseeni haistellakseni viileää ilmaa. Huomasin pian jonkinnäköisen hiiren lähettyvillä ja hetken tarkastelun jälkeen tiesin, että se ei ollut muodonmuuttaja. Pudottauduin maahan hiljaiseksi vaanimaan, mutta kun hiiri ei hetkeen liikkunut niin päätin hypätä ponnistaen takajaloilla vauhtia ja juuri ennen kuin etutassut koskettivat maahan niin toisella tassulla tartuin pienen jyrsijän häntään jotta hiiri ei karkaisi. Yksi puraisu ja eläin makasi velttona suussani. Kuullessani vaimeat äänet jotka muistuttivat paljon hyppimistä niin suorastaan juosten piilouduin läheiseen pensaikkoon kuollut hiiri suussa. Kumarruin aluskasvillisuuden sekaan pitäen silmällä ohi hyppivää mustaa peuraa joka kuitenkin oli nopeasti kadonnut pois näkökentästä. Tunnistin hajun ja tiesin, että peuran oli pakko olla Reubenin tytär - en ollut koskaan viitsinyt opetella tytön nimeä.
Hetken odottelun jälkeen jatkoin matkaa kohti Linnaa kantaen hiirtä suussani kuin se olisi suurikin saalis. Saatoin kuulla jo kaukaa kiivasta keskustelua joka sai jalkoihin liikettä ja pian juoksin pitkin tuttua metsää jälleen kuluttaen energiaan. Onnekseni minun ei tarvinnut kauaa juosta, koska pian seisoin metsän tuomassa varjossa lähellä Linnan pihaa, jonka keskellä seisoi Arden ja Drake; ei ollut ensimmäinen kerta kun kaksikko oli riitelemässä. Suustani karkasi huokaisu ja suorastaan ärtyneenä laskin hiiren maahan kauemmas muista kuin lahjaksi jollekin joka tarvitsi sitä enemmän kuin minä, vaikka todellisuudessa olisin halunnut syödä sen itse. Astelin lähemmäs kaksikkoa joka oli kerännyt paljon uteliaita katseita. Samalla kävellessä muutuin takaisin ihmiseksi rauhallisen kylmä ja laskelmoiva katse silmissä. Askeleeni eivät paljastaneet sisällä vellovaa kireyttä, jonka aiheuttaja oli Drake. Suorastaan välinpitämättömästi laskin käteni Ardenin olkapäälle.
‘’Onko täällä ongelmia?’’ Ääneni kylmyys ja Drakeen suunnattu katse saivat isokokoisen miehen alun tuhahtamaan. Siirsin pikkuveljeni aavistuksen rajummin kauemmas kun Drake alkoi suorastaan käärimään hihojaan. Näytin kirpulta hänen lähellään, mutta minulla ei ollut aikomustakaan paeta paikalta. Mies oli juuri niin tyhmä kuin muistinkin; hyökkäsi suin päin arvioimatta tilannetta lainkaan. Pari sekuntia ja Drake kompuroi kauempana. Rauhallisin askelin kuljin pienessä muodonmuuttajien muodostamassa kehässä tarkkaillen vastustajaa kiirehtimättä. Drake tuntui kiehuvan raivosta joka sai minut suorastaan hyvilleen. Oli aina ihanaa suututtaa joku tuolla tavoin. Drake syöksyi eteenpäin kiroillen hyvin äänekkäästi. Seurasin tyynesti miehen liikkumista ja se tuntui ärsyttävän häntä yhä enemmän. Pari hetkeä myöhemmin minun oli pakko liikkua paikaltani ja päätin tehdä jotakin tappelulle; miehen lähestyessä minua jälleen niin en liikkunutkaan, vaan odotin kiltisti kun Drake lähestyi minua. Yksi yllättävä, mutta kova lyönti mahaan hämmensi hetkeksi. Meni pari sekuntia ja mies oli taas kunnossa. Hän näytti kostavan lyöntini ja suurikokoinen nyrkki osui leukaani. Purin hampaani yhteen estääkseni kivun tulvahtamasta kovana kehooni, koska muuten seisoisin toimettomana Draken hakatessa. Sylkäisin verta suustani ja astuen sitten askeleen lähemmäs tummat silmät huvittuneena tuikkien. Suustani karkasi kevyt naurahdus.
‘’Katsos, et olekaan pelkkä nallekarhu.’’ Hymähdin hiljaisesti siirtäen hiuksia silmiltäni. Harmikseni saatoin todeta, että nallekarhu Drakelle oli mennyt lyönnin tuoma kunnia päähän joten hänestä tuli entistäkin tyhmempi ja paljon hitaampi. Kauaa en seissyt toimettomana vaan otin kiinni ruskeahiuksisen miehen niskasta ja iskin polvella jalkoväliin. Nopeasti mies oli polvillaan maassa kiroillen jälleen yllättävän hiljaa. Polvistuin miehenalun eteen punaiset silmät sirrillään, ‘’Et katso, puhu saatika koske pikkuveljeeni tai en ole näin kiltti seuraavalla kerralla.’’ Se oli hiljainen uhkaus, jonka vain jättiläinen kuuli. Nousin ylös kääntyen sitten Ardenia kohti silmät tummuneena. Pojankloppi kohotti kätensä ylös kuin antautuen.
‘’Nenästäsi tulee verta..’’ Pikkuveljeni mutisi hiljaa ja tajusin asian vasta nyt joka sai minut pyyhkimään kasvojani ärtyneenä. Lopulta tajusin, että veri tulisi vain leviämään kasvoillani jos en saisi vettä jostain, joten päätin jättää veren kuivumaan kasvoilleni - se oli parempi vaihtoehto kuin koko naama veressä. Olin niin keskittynyt kasvoihini, että kun vihdoin kohotin katseeni niin huomasin pihamaalla seisovan tytön, jonka tajusin nopeasti olevan samainen olento kuin metsässä oleva peura. Vilkaisin pikkuveljeäni hiljaisesti, mutta Arden oli keskittynyt jo muihin asioihin niin kiihkeästi, että ei olisi huomannut edes metsästä rynnistävää tiikeriä. Pyöräytin silmiäni ja tungin kädet taskuihin kävellessä samalla varjoisaa linnaa kohti näyttäen samalla rajulta ja välinpitämättömältä.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:09:33 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:09:33 GMT
Darmaine, luku 2 • Ken tummien pilvien kanssa tanssii
Darmaine nuokkui Linnan aulassa löysässä mustassa paidassa, tiukat sinertävät housut päällään. Aamu oli ollut hirveä. Edellisenä yönä hän ei ollut saanut unta miltei silmäystäkään tai kuin sai niin oudot unet valtasivat pään. Nainen haukotteli makeasti ja venytteli raajojaan. Kello oli keskipäivän paikkeilla. Tyttö oli herätetty kolme tuntia aikaisemmin osallistumaan johonkin täysin turhaan metsästyskoulutukseen, jonka hän oli jo käynyt. Koulutuksessa oli mukana samanikäisiä nuoria muodonmuuttajia, jotka lähinnä kävivät tytön hermoille. Nyt naisenalku laahusti kiireisestä aulasta ulos raittiiseen ilmaan. Harmaat pilvet varjostivat sinisen taivaan reunoja, tuuli oli yltynyt puuskaiseksi. Ilma oli silti lämmin, joka tarkoitti ukkosen uhkan nousua. Aurinko pilkotteli vielä sieltä täältä pilvien rakosista. Sinisilmät tarkkailivat mietiskellen taivasta. Jos tänään alkaisi satamaan, tai jopa ukostamaan, olisi oltava lähellä sateen suoja. Tuskin Darmaine kauas muutenkaan näin väsyneenä lähtisi. Johonkin vähän kauemmas oli silti pakko päästä, ei täällä pää kestä.
Darma korjasi vaaleiden pitkävartisten kenkiensä asentoa ennen kuin katosi väsyneenä metsään. Aluksi hän ei millään jaksanut muuttua peuraksi, vaan kävellä löntysteli syvemmälle kuusien ja koivujen valtaamaa metsää. Hetken käveltyään ja potkittuaan kiviä ja oksia tieltään nainen lopulta muuntautui mustaturkkiseksi eläimeksi. Peura lähti kipittelemään pientä polkua pitkin eteenpäin. Sillä ei ollut mitään päämäärää tai tavoitetta matkalleen, joten jatkoi vain eteen päin, kunnes keksisi jotain. Pian vauhti sorkissa lähti kiihtymään ja kohta oli peura rennossa juoksussa. Se hyppi ja pomppi aluskasvillisuuden läpi pienelle aukiolle. Se oli sama aukio missä se oli eilenkin ollut. Tällä kertaa ei ollut villipeuroista jälkeäkään. No eipä ne kauaa viihtyneetkään lähellä muodonmuuttajien reviiriä, ne olivat sentään saaliseläimiä. Sinisilmäinen peuraeläin lähti jolkottelemaan takaisin metsään. Mielessään tytöllä oli taas tuo punasilmäinen kettu. Kuka hän voi olla? Ja miten hän on pysynyt tuntemattomana isältäkin? Se oli todella omituista hänen mielestään. Ehkä se oli joku erakko? Vähän kaukaa haettu, varsinkin kun hän oli niin lähellä Linnaa. Uteliaisuus kalvasi tyttöä. Mitä jos hän ei enää tapaisikaan kettupoikaa enää. Se jäisi luultavasti häiritsemään häntä loppuelämäkseen.
Peura loikki muutaman puun ylitse turhautuneena. Puskien lehdet ja oksat jäivät havisemaan pitkien, hoikkien, jalkojen viistäessä niitä mennessään. Askeleet painautuivat sopivan kovaan maahan tottuneesti, eikä pienet kivet tai oksien risahtelu hidastanut menoa. Se ei juuri nyt välittänyt kuuliko joku sen vai ei. Tuskin kukaan yhtäkkiä tulisi muutenkaan vastaan, Darma ehti miettimään. Juuri samalla sekunnilla edempänä vilhtaa musta, pörröinen, häntä. Eikä, se musta kettu! Tyttö henkäisi ja hidasti vauhtiaan. Kettu loikki huolettoman näköisenä kohti Linnaa, eikä vaikuttanut yhtä kireältä tai viileältä kuin eilen. Darmaine kuitenkin lähti seuraamaan toista hyvän matkan päässä. Tällä kertaa se piti askeleensa mahdollisimman äänettöminä ja kulki varovasti, väistäen ylimääräiset oksat ja kivet. Ketun saavuttua avoimeen pihaan se muuttui hontelorakenteiseksi nuoreksi mieheksi. Tuolla oli musta, pöyhkeä, hiuspehko ja olemus oli rento ja avoin. Ei mitään samanlaista kuin eilisessä ketussa. Darmaine päätti kiertää kauemmas ja muuttui takaisin ihmiseksi. Se asteli aukealle putsaten tummia vaatteitaan metsän pölystä ja piti silmällä tummatukkaista poikaa. Tuon luokse riensi muutama tuntemattoman näköinen henkilö, iältään muutaman vuoden nuorempia kuin Darma itse. Nainen asteli lähemmäs. Piha oli täynnä vilskettä ja ihmisiä käveli ympäri ämpäri, kuka minkäkin työn ääressä. Darma itse kävi puutarhan puolella nappaamassa välipalaksi tomaatin ja siirtyi syömään sitä Linnan seinämää vasten. Samalla hän kykeni pitämään tuota nuorta poikaa silmällä, joka näytti joutuvan jonkinlaiseen väittelyyn itseään paljon suuremman muodonmuuttajan kanssa. Poika ei vaikuttanu tappelija-tyypiltä, mutta mistäs sitä tiesi, ehkä hän yllätti. Darma seurasi mielenkiinnolla tilanteen kehkeytymistä hiljaa paikallaan, pureskellen pieniä palasia tomaatistaan. Yhtäkkiä metsän laidalta ilmesti tummahiuksinen poika, joka herätti tytön mielenkiinnon. Pojan päästessä lähemmäs Darman sydän jätti lyönnin välistä. Tuon on pakko olla musta kettu. Metsästä kävelleen pojan olemus oli kylmän rauhallinen, jäätävä jopa. Tuon katse oli välinpitämätön, mutta uhkui silti ärtymystä.
Darma tutkaili tilannetta jännityksellä. Jännityksen laukaisi suurempi mies joka yritti hyökätä itseään paljon pienemmän tummahiuksisen pojan kimppuun. Tuntui kuin koko piha olisi pysähtynyt seuraamaan tappelua. Kukaan ei tehnyt mitään estääkseen sitä tapahtumasta. Tälläiset tappelut olivat melko yleisiä nuorten kesken, kun yritettiin ottaa toisesta mittaa tai päättää kumpi on korkeammassa asemassa. Tämä tappelu, sen sijaan, tuntui kuitenkin erilaiselta. Tässä ei ollut leikkimielisyyttä mukana tipan vertaa. Lopputappelun ajaksi Darmaine käänsi katseensa muualle, hän ei saattanut katsoa toisten tuloksetonta hakkaamista. Kun kaikki tuntui olevan ohi tytön oli pakko lähteä. Nyt hän tiesi minkä näköinen kettupoika oli. Vaikka kuinka hänen olisi tehnyt mieli mennä tuon juttusille, pikainen katseiden kohtaaminen kertoi tarpeeksi. Poika vaikutti suorastaan vittuuntuneelta, ja näytti siltä kuin olisi voinut murhata kenet tahansa. Silti, vaikka tuollaiset ihmiset työnsivät tyttöä yleensä luoltaan, pojassa oli jotain ylettömän mielenkiintoista. Oliko se pieni surun pilkahdus, jonka tyttö kuvitteli näkevänsä toisen katseessa, vai mystinen ja kylmä olemus. Ei, ei Darma osannut sanoa. Sen oli päästävä jäähylle. Pitkälle sellaiselle.
Hypättyään metsän viileään syleilyyn peura juoksi niin kovaa kuin sorkistaan pääsi. Se halusi pois. Rinnassa kivistävä pakottava tunne ei siltikään kadonnut. Se ärsytti. Ärsytti niin perusteellisesti sinisilmäistä muodonmuuttajaa. Edes juokseminen ei karistanut omituista tunnetta. Mikä se oikein oli? Ihastus? Ei voinut olla. Ei se viime kerrallakaan tuntunut tältä. Eihän? Ihastus on mukava ja lämmin tunne, joka kuplii sydämessä kun näkee ihasuksensa. Darmaine pudisti päätään epäuskoisena. Ei hän ihastuisi ensinäkemällä, se ei tullut kuuloonkaan. Mutta silti se vaivasi. Ehkä se oli uteliaisuutta, joka paloi halusta saadaa tietää lisää tuosta oudosta olennosta, mustasta ketusta.
Mietteidensä virtaan eksyneenä peuran jalat veivät eteen päin. Ne väistivät edessä kasvavat puut, ylittivät kapeat ojat ja kuljettivat läpi kivien ja oksien. Kuin tietämättä eteen avautui soliseva pieni joki. Darmaine tuijotti jokea, ihan kuin se olisi puhunut. Lopulta peura asteli aivan joen vierelle ja kumartui juomaan. Päivä oli silti erittäin lämmin, vaikka pilvet vähän toivatkin sateen uhkaa. Joen vesi tuntui niin uskomattoman hyvältä ja viileältä osuessaan tytön huulille. Hetken tyttö ehti miettimään pientä pulahdusta veteen, kunnes luopui ajatuksesta. Peura lähti kävelemään joen vartta pitkin mietiskelevelin ja hitain askelein. Silmät seurasivat joen elämää. Kalat uiskentelivat virran mukana. Erilaiset levät ja kasvit huojuivat pinnan alla rauhallisesti. Kauempana ankkaperhe polski menemään, emon pitäen huolta että jokainen poikanen pääsi vastarannalle turvassa. Darman oli pakko laskea monta pikkuankkaa vaapotti menemään ja sai luvuksi kuusi. Näky sai hyvälle mielelle ja jostain tyttö sai energiaa lähteä jolkottamaan ripeämmin.
Seuratessaan jokea Darma saapui pian pienelle lammelle. Lampea ympäröi avoin ruohoniitty, joka miltei kutsui tanssimaan kanssaan. Tuuli keinutteli pitkiä ruohonkorsia hitaaseen tahtiin ja lehtipuiden havina toi pientä rytmiä. Tyttö henkäisi viilentävää ilmaa ja käveli pian taas kahdella jalalla. Hän asteli pitkin askelein avoimelle niitylle ja alkoi hymäilemään sävelmää. Se oli laulu jota äiti oli joskus laulanut ja jonka isä loppujen lopuksi opetti tyttärelleen. Siniset hiukset leikkivät tuulen kanssa tytön pyöriessä niityllä. Viima tuntui vievän häntä eteen päin, kuin näyttäen mihin seuraavaksi tuli liikkua. Darma pyöriteli käsiään tanssimaisesti ylös ja alas, antaen vartalonsa keinua hyminän rytmiin. Hän ei antanut minkään häiritä. Pian tyttö tunsi jonkin viileän koskettavan kättään. Katse nousi ensimmäisenä taivaalle, jonka oli täyttänyt tummat pilvet. Suuret sadepisarat alkoivat tipahdella hitaaseen tahtiin maahan. Se sopi oikein hyvin. Mikään ei ollut rentouttavampaa kuin tanssia sateessa.
Monta minuuttia tyttö tanssikin. Hänen vaatteensa olivat pian läpimärät, mutta se ei hidastanut. Sateen alettua yltymään tyttö rojahti makaamaan nurmikolle, antaen pisaroiden puhdistaa itsensä. Syvä huokaus karkasi tuon keuhkoista. Hänen mielensä oli kuin metsä tulipalon jälkeen, avoin ja valmis uusiin ajatuksiin. Hetken sai sinihiuksinen neitokainen olla rauhassa ja nauttia vesipisaroiden naputtaessa ruohonkorsia vasten. Kohta hän kuitenkin kuuli omituista rapinaa metsässä takanaan ja nousi istumaan. Sinisilmät tarkkailivat metsän liikkeitä, mutta mitään ei näkynyt. Tyttö oli silti täysin varma että siellä oli jotain ja yritti tihrustaa syvemmälle. Pian hän hahmotti liikettä metsän syvyydessä. Hän jäi odottamaan.
”Darmaine”, kuului yhtäkkiä kutsu tytön takaa. Tyttö hätkähti niin että henkäisi, mutta kääntyessään tunnisti heti takanaan seisovan nuoren miehen. ”Älä ikinä tee noin enää”, Darmaine tuhahti hymy huulillaan. Ruskeahiuksinen nuorukainen ojensi kätensä naisen suuntaan, tarjoutuen auttamaan tuon ylös. Tyttö tunsi pienen lämpimän aallon virtaavan kehossan ottaessaan vastaan pojan käden.
Nuorukainen oli nimeltään Lucian Grey, Darmainen teini-ihastus miltei kuusi vuotta sitten. Lucian itse ei tätä seikkaa tiedä, eikä Darmainella ole koskaan aikomusta kertoakkaan. Hän silti pitää muutaman vuoden vanhemmasta pojasta, vaikkei ole enää korviaan myöten pihkassa tuohon. Ja kaksikolla on melko hyvät välit, sillä Reuben on tykästynyt pojan vahvaan karismaan.
Harmaasilmäinen mies nosti vaivattomasti tytön ylös. Vähän liiankin vaivattomasti sillä Darmaine tömähti tuon rintaa vasten. ”Oh, sori.” Lucien naurahti hiljaa ja päästi pikaisesti irti sinihiuksisen kädestä. ”Ei mitään. Mitä sä täällä teet?” Darmaine kysäisi yllättyneesti. Hän ei todellakaan ollut odottanut kenenkään, varsinkaan Lucianin, olevat tällä alueella. Poika haroi hiuksiaan rennosti ja katseli järvelle päin. ”Oikeastaan tulin etsimään sua.” Lucian myönsi. Hänen harmaat, pyöreäkärkiset silmänsä siirtyivät maisemaa pitkin ja pysähtyivät lepäämään Darman katseeseen. Tyttö hymyili virnistyksenomaisesti. ”Iskäkö pisti sut mun perään?” Hän tiuskaisi rentoon sävyyn. Se oli lähes sanomattakin selvää että isä oli tämän takana. Miksi kukaan muuten häntä etsisikään. ”No joo, vähän niinkun.” Poika nyökkäsi lopulta. Hän oli nostanut toisen käden niskansa taakse ja toisen lantiolleen. Olemus vaikutti Darman silmään jokseenkin hermostuneelta, mutta ehkä isä oli vain uhkaillut toista sen verran. Kyllä se vanha ukko saisi vielä kuulla moisista uhkailuista, Darma naureskeli mielessään. ”Miten löysit mut täältä, oisin voinu olla missä vaan.” Tyttö sanahti ja pyörähti muka dramaattisesti. Lucian naurahti, kuin vastaus olisi ollut päivän selvä. ”Seurasin sun hajujälkees. Löysin sen tuolla mettässä ja seurasin joelle ja sitä pitkin tänne”, mies selitti. Darma nyökkäili hyväksyvästi, kunnes muisti jonkin rapisseen metsässä, toisella puolella niittyä. Jos Lucian oli tullut joelta, niin kuka sitten oli metsässä?
”On kyl pakko sanoo että tanssit hyvin.” Lucianin olemus tuntui muuttuneen hetkessä. Darma jäi kysyvänä tuijottamaan toista ja sulatteli kuulemaansa. ”Heh, joo. Sori, mutta en voinu häiritä sun tanssihetkee. Näytit niin keskittyneeltä.” Mies puhutteli ja kääntyi kokonaan naisenalkua kohti. Herrasmiesmäisesti hän ojensi toisen kätensä Darmainen eteen ja hymyili. ”Et haluaisi tanssia kanssani, ennen kuin meidän pitää mennä?” Lucian heitti. Siniset silmät tuijottivat epäuskoisesti miestä edessään, eikä nainen löytänyt sanoja. Miten tähän tuli vastata? Katseellaan Darmaine etsi pakoreittiä. Hän ei halunnut tätä tilannetta juuri tähän hetkeen.
Kuin tilauksesta koko taivas välähti. Heti perään kuului voimakar jyrinä, joka peitti alleen kaiken. Sen tilaisuuden Darma otti ilomielin vastaan. ”Vika Linnassa on mamelukkikala!” Tyttö huudahti, muuttui peuraksi ja lähti juoksemaan. Hän ei jäänyt katsomaan taakseen, vaan juoksi kuin henkensä edestä. Kumpa hän vain voisi eksyttää miehen metsään. Sade piiskasi tumman eläimen turkkia tuon loikkiessa metsän siimeksessä. Taivas välähteli tuon tuosta, salmojen ruoskiessa tummaa taivasta. Peura tunsi voimien ehtyvän ennätysvauhtia, mutta jatkoi silti matkaa. Nyt ei todellakaan ollut aika pysähtyä. Jalat potkivat vauhtia märästä metsänalusesta. Eläin puuskutti kuin veturi. Se ei luovuttanut ennen kuin Linna oli näkyvissä. Ukkosen iskujen välissä oli vaikea nähdä eteensä. Muutaman kerran oli täpärällä ettei tyttö törmännyt puuhun tai kiveen. Matka kuitenkin jatkui, joskin paljon hitaammin kuin hetki sitten. Pian puiden välistä pilkahti tuttu piha ja peura sai energiapiikin loppuspurttiin. Se loikki pitkin askelein yli kaiken mitä sen eteen tuli.
Viime metreillä peura muuttui tytöksi, joka rämpi ulos metsästä. Hänen voimansa olivat täysin lopussa. Jalat tärisivät suorituksesta niin paljon, etteivät enää kantaneet. Tyttö lyyhistyi maahan hengästyneenä. Nostaessaan katseensa hän huomasi jonkun seisovan muutaman metrin päässä vieressään. Hetken hän jo ajatteli että se oli Lucian, ilveilemässä kuinka ehti ennen, mutta tyttö oli väärässä. Katse kohtasi toisen. Punaiset, jääkylmät, silmät tuijottivat kyseenalaistavasti maassa makaavaa, litimärkää tyttöä. Poikaa ei sade näyttänyt haittaavaan. Darmaine kirosi mielessään, muttei kyennyt kääntämään katsettaan tuosta arpikasvoisesta pojasta. Vesipisarat vierivät naisen poskia pitkin, kunnes hän viimein nousi ja lähti pikaisesti juoksemaan Linnaan. Miksi, miksi nyt? Poika oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Darmainen mielessä kiehui. Hän suorastaan ryntäsi käytäviä pitkin suoraan omaan huoneeseensa. Tyttö valui lattialle istumaan ja painoi kasvot käsiinsä. Keuhkot haukkoivat henkeä sitä mukaan mitä sinisilmä yritti niitä rauhoittaa. Joka paikka oli kipeä, niin keho kuin mieli.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:09:51 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:09:51 GMT
Azrael, luku 2 → Lilith
Kuljin pitkin Linnan käytäviä kädet taskuissa ja mitäänsanomaton maski kasvoilla. Punaiset silmät seurasivat Linnan kolkkoa koristusta suorastaan väsyneenä; Drake ei tulisi oppimaan kerrasta joten Ardenin täytyi oppia olemaan varuillaan. Tunsin miten adrenaliini valui kehostani kuin vesipisarat konsanaan, joka aiheutti kipuaallon kehooni. Tunsin miten jalkani eivät yhtäkkiä jaksaneet kantaa ruumistani ja miten voimat kuihtui minusta kuin kuoleva kukka. Tarrauduin seinään kiinni, kylmään kiveen nojaten ja silmät sulkien. Oli pakko jaksaa eteenpäin, kipu hellittäisi ajan kanssa. Rauhoitin kiihtynyttä hengitystäni avaten hitaasti silmäni katse pysyen katossa. Laskin lukuja päässäni jotta sain ajatukseni muualle. Lopulta irtaannuin seinästä ja lähdin askeltamaan kohti huonetta. Pysyin lähellä seinää edelleen laskien lukuja kunnes vihdoin pääsin huoneen ovelle. Tarttuessani kahvaan pääni löi tyhjää; yhtäkään ajatusta ei kulkenut aivoissani. Työnnyin sisään jokseenkin aggressiivisesti ja ennen kuin romahdin sänkyyn, niin pesin verijäljet kasvoiltani. Viileä vesi teki hyvää tuleville mustelmille ja kivulle, joka jylläsi kehossani. Päästin suustani huokauksen samalla kun istuin pehmeälle sängylle silmät sulkeutuen. Mieleni löi edelleen tyhjää ja tyydyin siksi vain keskittymään hengitykseeni. Monen minuutin jälkeen sain ajatukseni järjestykseen ja päätin lähteä juoksemaan ulos omaksi ilokseni. Tunsin luissa asti tulevan sateen ja ukkosen; ehdottomasti parhain sää metsässä juoksenteluun.
Kipu tuntui hiljalleen muuttavan muotoaan kokoaikaisesta, jumalattomasta kivusta suorastaan rauhalliseen jomotukseen. Hymy kiiri kasvoilleni samalla kun kuljin hiljaisilla käytävillä keskittyen lähinnä matkantekoon ja askeliin, jotka olivat hiljaisia ja suorastaan kissamaisen vaanivia vaikka näytin ulkoapäin hyvin välinpitämättömältä. Kuljin portaat jo nopeammin hyppien viimeiset askelmat. Isot ovet häämöttivät edessä, mutta ovella noukkui pieni porukka nuoria muodonmuuttajia; kenties minua pari vuotta nuorempia. Tungin kädet farkkujen taskuihin. Minun ei tarvinnut muodostaa kasvoilleni mitään ilmettä, koska näytin tylyltä ja kylmältä valmiiksi edes tarkoittamatta sitä. Kuljin lähemmäs nuorisoa katse kiertäen porukkaa suorastaan arvioivasti. Ei mitään mikä olisi pahemmin herättänyt mielenkiintoa. Porukassa seisoi kaksi tyttöä jotka suorastaan hieroivat itseään kahta poikaa vasten. Kaksi muuta poikaa tuijottivat tilannetta tietynlainen paheksunta katseessaan. Kukaan ei tuntunut huomaavan minua joten tiesin, että tilanteesta tulisi suorastaan huvittava.
‘’Väistykää.’’ Jokin äänessäni vaikutti nuoriin nopeasti, koska he väistyivät kuin salamaniskusta saaneena. En sanonut mitään kävellessäni ohi ja avatessa oven. Heti kun olin päässyt kauemmas Linnasta niin muutuin ketuksi. Muodonmuuttajat olivat kadonneet ulkoa tulevan sateen takia; se vaikutti minusta huvittavalta. Jatkoin matkaa rauhallisesti jolkottaen. Tassuni koskettivat kosteaa sammalta saaden energian virtaamaan kehossa ja saaden minut juoksemaan entistä kovempaa. Tunsin vesipisarat turkillani samalla kun juoksin eteenpäin jolloin minun oli pakko hidastaa vain, jotta tuntisin kunnolla sateen tuoksun ja viileät pisarat turkilla. Jatkoin matkaa paljon rauhallisemmin samalla hengittäen raitista ilmaa. Jatkoin matkaa sateessa huomaten yhtäkkiä liikettä lähettyvillä. Kuljin nopeammin, mutta samalla myös varovasti yrittämättä pitää ääntä. Istuin puiden varjoon tuijottamaan tutun tytön tanssimista. En tiennyt mitä se minussa herätti; kaipuuta jotakin kohtaan vai rauhallisuutta ja tyyneyttä. Tovin sain vain tarkkailla, mutta pian tyttöä häirittiin; Lucian Grey. Nousin ylös paikaltani ja lähdin astelemaan varovasti pois päin vaikka kuuntelin samalla keskustelua joka eteni jopa tylsästi eteenpäin. Hyppäsin parin kiven ylitse pysähtyen sitten nopeasti katsoen tytön ja Lucianin tilannetta; se ei näyttänyt etenevän oikeastaan mihinkään suuntaan, vaikka Lucianin flirttailu olikin ilmiselvää. Lähdin kohti Linnaa kyllästyneenä jolkottaen litimärkä turkki painaen kuin kivi. Ukkosen jyrinä ja salamoiden tanssi taivaalla saivat synkkyyden niin ympäristöön kuin mieleeni. Matkani taittui yllättävän nopeasti, koska en ajatellut mitään; en tuntenut kipua saatika väsymystä. Lisäsin vauhtia aavistuksen nimittäin tunsin Linnan lähettyvillä ja tuttu ympäristö sekä yksinäisyys innosti minua. Hidastin metsän laidalla muuttuen ihmismuotoon vetäytyen sitten varjoihin. Ristin kädet rinnalleni ja nojasin puuhun antaen pisaroiden tippua ylleni. Yhtäkkiä kuulin suorastaan ärsyttävän kovia ääniä lähettyvilläni. Avasin silmäni vain huomatakseni, että tyttö oli lysähtänyt hyvin lähelle minua. Tuijotin tyttöä kylmästi tämän tuijottaen minua silmiin jokseenkin hämmentyneenä. Yhtäkkiä tyttö lähti juoksemaan kohti Linnaan ja sai huvittuneen virneen kohoamaan kasvoilleni. Riisuin yltäni mustan nahkatakin kävellen keskelle pihaa. Kohotin katseeni taivaaseen sulkien kuitenkin silmäni. Kuulin askeleet jo kaukaa, mutta en välittänyt. En välittänyt mistään sillä hetkellä.
‘’Minne Darmaine katosi?’’ Lucian kysyi läheltä ääni matalana jopa jokseenkin syyttävänä. Hetkeen en avannut silmiäni tai vastannut miehelle. Viileä vesi lievitti kipua, joka ilmeni ihmismuodossa pahempana. Hiljalleen laskin pääni alemmas vilkaisten sitten Luciania sivusilmällä.
‘’Sisälle.’’ Tokaisin kolkosti saaden miehen tuhahtamaan. En sanonut mitään miehelle, joka olisi selvästi halunnut kertoa mielipiteensä minusta tai olemassa olostani. Lähdin astelemaan kohti Linnan ovia samalla avaten kauluspaidan nappeja. Tytön nimi oli Darmaine - kenties minun oli muistettava se. Tiesin kuitenkin, että tulisin unohtamaan nimen heti kun saisin muuta ajateltavaa. Työnsin oven auki ja reippain askelin kuljin aulassa kunnes pysähdyin. Vesi tipahteli pisaroina lattialle kastellen sen hiljalleen. Korjasin ryhtini ennen kuin juoksin portaat ylös nopein askelin ja pitkin käytävää. Pysähdyin pienen asunnon ovelle ja pujahdin sisälle varovasti. Kuulin Ardenin hiljaisen tuhinan. Vilkaisin nopeasti Ardenin huoneeseen; poika nukkui sängyllä käpertyneenä sikiöasentoon kuin pikkulapsi. Hymähdin hiljaisesti ja riisuin märät vaatteet yltäni laittaen ne sitten tuolin selkänojalle kuivumaan. Kuulin vaimean koputuksen ovelta ja ilman pohtimista tai epäröintiä menin ovelle. Kohtasin ruskeasilmäisen naisen, joka kumartui aivan lähelle kasvojani virne huulillaan.
‘’Azra - rakkahin, lähde ulos.’’ Nainen heilautti hiuksiaan leikkisä hymynvire huulillaan samalla pyörähtäen ympäri musta mekko heilahtaen. Tuijotin tyttöä hiljaisesti huokaisten. Astuin ulos huoneistosta sulkien oven perässäni. Muutuin ketuksi ja lähdin kulkemaan minun ikäiseni naisen vieressä. Lilith hyppäsi joka toisella askeleella ylös aiheuttaen meteliä enemmän kuin olin olettanut. Läheinen ovi avautuikin ja tuntematon mies mulkoili Lilithiä hyvin murhaavasti.
‘’Mitä luulet tekeväsi?!’’ Mies suorastaan ärisi, ‘’Nukumme täällä.’’ Kuuntelin keskustelua ärtyneesti, mutta puuttumatta. Lilith nimittäin kohotti kasvoilleen pehmeän hymyn joka kieli aivan muusta kuin ystävällisyydestä. Istuin maahan kietoen häntäni lähelle etutassujani. Tunsin olevani eri ihminen Lilithin kanssa.
‘’Ulkoilutan kettuani.’’ Nainen virnisti saaden miehen katsomaan vihdoin minua; hän kohtasi punaiset silmäni ja samalla sekunnilla tajusi minut Azraeliksi. Miehen reaktio oli hyvin huvittava; hän muuttui kirkkaanpunaisesta valkoiseksi kuin lakana. Nopeasti isomahainen sängen omaava mies katosi huoneistoon takaisin Lilithin kääntyessä minua kohti, hymyillen ja näyttäen peukaloaan. Pyöräytin silmiäni jatkaen jolkottelua naisen lähettyvillä. Portaat jouduin hyppimään alas, kunnes punertavat hiukset omaava nainen otti minut syliinsä ja kantoi alas asti. Se tuntui todella tyhmälle ja kun Lilith ei laskenut minua heti, niin puraisin naista käteen tämän tiputtaessa minut alas nopeasti. Aula oli tyhjä ja hiljainen, joten muutuin takaisin ihmismuotoon.
‘’Älä kanna minua.’’ Murahdin ärtyneesti naisen vain nostaessa kätensä ilmaan huvittuneena. Yhtäkkiä Lilith kumarsi syvään saaden minut kohottamaan katseeni aavistuksen.
‘’Mitä vain tahdotte, kuninkaani.’’ Nainen hykersi kohottaen katseensa aavistuksen jotta näkisi ilmeeni. Käännyin kohti ovea peittääkseni huvittuneen ilmeeni. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen paljaalla selälläni ja leuan olkapäälläni. Vilkaisin sivusilmällä naista joka tuijotti minua hymy huulillaan. Oli outoa nähdä nainen niin lähellä; me olimme joskus seurustelleet, mutta olin kyllästynyt. Siitä huolimatta Lilith oli roikkunut seurassani kuin takiainen. Astuin askeleen eteenpäin jotta nainen ei saisi mitään muuta ideaa.
“Lilith.” Lausuin naisen nimen matalasti vaarallinen sävy äänessä. Punatukkainen kaunotar mutristi huuliaan ristien kätensä rinnalleen. Lähdin astelemaan reippain askelin kohti ovia joista olin kulkenut päivän aikana aivan liian monta kertaa. Heti kun ovi aukeni niin muutuin ketuksi. Jolkotin pihalla rauhalliseen tahtiin hetkisen, mutta minun matkanteon esti iso kissapeto joka hyökkäsi kimppuuni oikealta. Pian makasin maassa mulkoillen kylmästi isoa valkoharmaata ilvestä. Lilith näytti voitonriemuiselta jopa eläimenä. Näykkäisin kissapetoa jotta saisin tämän kaikkoamaan lähettyviltäni, mutta siitä ei tullut mitään; Lilith tuntui vain pysyvän entistä enemmän lähelläni. Lilith ei päästänyt minua ylös ja tuntui, että pienimuotoinen kiukku kalvasi mieltäni. Upotin terävät hampaat ilveksen tassuun joka reagoi hyppäämällä kauemmas. Nousin ylös ja luimistin naiselle joka kumartui aavistuksen paljastaen sitten hampaansa. Nopeasti kasvoilleni palasi kylmä ja suorastaan välinpitämätön ilme. Lilith astui nopeasti askeleen taaksepäin kuin rauhoittaen minua. Se jokseenkin huvitti minua. Paras ystäväni ja takiaiseni pelkäsi minua. Saatoin olla mieleltäni sairas, koska nautin tilanteesta. Yhtäkkiä huomioni vei sinihiuksinen nainen joka juoksi ympärilleen katsomatta pihan poikki. Nainen oli Darmaine; Lucianin ilmiselvä ihastus ja paskojen flirttailun kohde. Miettimättä asiaa sen enempää niin lähdin perään. Vilkaisin nopeasti taakseni vain huomatakseni punertavahiuksisen naisen tuijottavan perääni verta vuotava haava kädessään. Käänsin huomioni edessäpäin kulkevaan peuraan joka juoksi aivan liian nopeasti mielestäni; liukas polku koituisi kohtaloksi jos iso eläin jatkaisi samaa vauhtia.
Miksi halusin seurata? En tuntenut koko muodonmuuttajaa. Pysyin vain vaivoin sateen kastelemalla tiellä samalla kun ajatukseni hyppivät laidasta laitaan häiriten keskittymistä ja tasapainoa.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:10:13 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:10:13 GMT
Darmaine, luku 3 • Kolmas pyörä on liikaa
Darmaine oli kömpinyt petiin kuivattuaan itsensä ja laittanut litimärät vaatteensa kuivamaan. Hän yritti saada unta mutta turhaan. Jossain vaiheessa hän kuuli isänsä astuvan asuntoon ja kurkkaavan tyttärensä huoneeseen. Tyttö pyöri ja pyöri sängyssä puoliunessa, lopulta heräten levottomaan oloon. Hän oli pökerryksissä eikä tiennyt mikä vuorokauden aika oli menossa, ennen kuin avasi ikkunaansa ja antoi viileän yöilman hivellä kasvojaan. Aurinko oli jo laskenut maillensa ja sateesta oli jäljellä enää vain tuoksu, ja tietenkin märkä kosteus. Kaikki kasvaisi loistavasti tälläisen kuuron jälkeen.
Darma nousi ylös ja venytteli. Hänen mielensä oli silti synkkä ja yhtäkkiä kaikki tuntui painavalta. Häntä ahdisti ne neljä seinää jonka sisällä hän asteli. Muodonmuuttaja ei halunnut jäädä yksin ajatustensa kanssa pyörimään sänkyyn, haistellen tunkkaista ilmaa. Sinihiuksinen nainen puki päälleen lämpimästi pitkät housut, puolipitkän tumman paidan ja päälle vahva takki joka toivottavasti kesti jonkin verran kosteutta. Sinisilmä katsoi vielä kerran huoneensa läpi. Hän päätti tunkea vaatteita peiton alle, jos Reuben vaikka heräisi ja tulisi katsomaan nukkuuko Darmaine. Se hämäisi miestä ainakin kerran. Tyttö peitteli peiton tarpeeksi myttyyn ja oli ihan tyytyväinen lopputulokseen.
Darmaine hiipi rauhassa asunnon poikki. Jos isä huomaisi tyttärensä kadonneen, tulisi iso haloo. Ei iso, valtava. Isä laittaisi luultavasti joka ikisen muodonmuuttajan tytön perään ja kukaan ei saisi levätä ennen kuin tuo löytyisi. Siksi oli tärkeää lähteä salaa ja palata ennen auringonnousua. Naisenalku ei hengittänyt työntäessään ulko-ovea hitaasti auki. Ovi narahti hiljaa muutaman kerran ja Darman onneksi isänsä nukkui melko sikeästi. Tyttö luikahti oven raosta ulos ja sulki oven taas hyvin hitaasti. Kun ovi napsahti kiinni, lähti Darma ripein askelin kulkemaan linnan käytävillä. Linna oli oudon hiljainen. Joistain huoneistoista kuului vaimeaa puheen sorinaa, jossain kaukaa joku käveli rappusia. Muutama teini tuli vastaan käytävässä, mutta nuo eivät juurikaan välittäneet tytöstä. Moikkasivat vain hiljaa. Tuskin kukaan teini tähän aikaan alkaa isoa hälyä tekemään, hekin ovat luultavasti luvatta ulkona kodeistaan.
Sinihiuksisen muodonmuuttajan jalat kulkivat käytävillä hiljaa mutta varmasti. Se kipitti kivisiä rappusia alas, kierteli käytäviä ja vältteli vastaantulijoita. Mitä vähemmän ihmisiä näkee hänet sen parempi. Kun vihdoin matka oli päätynyt suurille puisille ulko-oville, nainen huomasi että ne olivat vähän raollaan. Hän kuuli ulkoa rähistelyn ääniä ja pimeässä näkyi vain vaaleaturkkinen kissaeläin. Ehkä jotkut teinit vain nahistelivat keskenään, tappelu ei kuulostanut vakavalta. Tyttö luikahti ulos ja lähti juoksemaan kohti metsää. Se toivoi ettei toiset huomaisi häntä. Metsään päästyään tyttö muuttui peuraksi ja lähti juoksemaan. Hän oli vailla päämäärää. Metsä oli vielä märkä sateen jäljiltä ja muutamaan otteeseen sorkka lipesi märän lehden alla. Tyttö seurasi pientä polkua eteen päin, välittämättä mihin päätyi. Hän halusi vain tyhjätä ajatuksiaan. Juostessaan karkuun mietteitään unohti peura katsoa eteensä. Sorkan osuessa liukkaalla kivellä lepäävään märkään lehteen eläin ei pystynytkään pitämään tasapainoaan. Peura päästi yllättyneen kimeän äänen ennen kuin rojahti kyljelleen kivikkoon.
Peura muuttui tytöksi heti kaatumisen jälkeen ja päästi keuhkoistaan vaivalloisen puhahduksen. Suuret kivet nousivat jylhinä sinisilmän ympärillä, muodostaen muodottoman kivipedin. Darmaine jäi makaamaan kivuissaan kivikolle eikä tiennyt pitäisikö hänen nousta vai vaan jäädä siihen.
Ajatuksen keskeytti kuitenkin askelten ääni. Ne olivat viimeinen asia mitä nainen kuvitteli kuulevansa maatessaan synkässä metsässä, yötaivaan alla. Hän nousi pikaisesti istumaan ja oli jo valmiina juoksemaan. Nouseminen kirpaisi kuitenkin ja tahaton tuhahdus pääsi keuhkoista. Siniset silmät tarkkailivat synkkää polkua ja askeleet lähenivät. Pian kiven takaa ilmestyi esiin tummapukeinen mieshenkilö. Darma tunnisti tämän heti. Punasilmäinen kettupoika. Tyttö ei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla onnellinen vai peloissaan. Nyt tunteet olivat yksi suuri sekamelska, mikään ei tuntunut oikealta, pää oli utuinen ja omituinen, ajatukset eivät millään halunneet asettua oikeille paikoilleen. Joka henkäisy kirpaisi kylkeä.
Siinä he olivat, kaksi muodonmuuttajaa, tuojottamassa toisiaan. Kuka ties mitä pojan päässä liikkui. Hän mittaili nuorempaa naista katseellaan mietteliäästi. Darma tunsi olonsa ahdistuteksi, lähes alastomaksi, punaisen katseen alla. Silti hän tuijotti takaisin, tällä kertaa tyttö ei juoksisi karkuun kuin märkä pieni kissanpentu. Mutta mitä hän tekisi? Siitä hän ei ollut itsekään varma. Tyttö mittaili vaihtoehtoja päässään, tai ainakin yritti. Kaikki ajatukset harhailivat, samanlailla kuin hänen sininen katseensa, joka löysi tiensä aina punaisiin silmiin. Pojan katse oli lähes halveksivan oloinen, ilme kylmä ja koko olemus jotenkin välinpitämätön. Darmaine tuhahti taas kivusta, tällä kertaa vieden toisenkin kätensä kipeän kyljen päälle.
Lopulta punasilmä liikkui. Darma oli valmis hypähtämään taaemmas huomattuaan miehen liikkuvan. Nostaessaan katseensa tyttö huomasi toisen ojentaneen kätensä tämän puoleen. Sinisilmä toljotti kättä hetken epäuskoisena ja kysyvänä. ”Voit sä siihenki jäädä makaamaan.” Poika sanahti kyllästyneenä. Darmaine hätkähti. Hän ei uskaltanut sanoa mitään, vaan tarttui toisen käteen hieman epäilevänä. Poika avusti sinisilmän ylös kivisestä pedistään. Darman saadessa jalat alleen hän vihdoin tunsi kuinka suuri kipu olikaan. Hän tunnusteli hetken kylkeään ja hengitti rauhallisesti. Murtumaa ei tuntunut, mutta se ei tarkoittanut etteikö joku paikka silti olisi rikki. Tyttö kiroili mielessään. Miten hän saattoi olla niin typerä ja kömpelö.
Yhtäkkiä Darman pää tuntui hyvin utuiselta. Hän hamuili toisella kädellään tukea vieressä olevasta kivestä, joka olikin kauempana kuin hän oli ajatellut. Silmissä pimeni hetkellisesti mutta keho oli silti pystyssä. Näön ja tajun palattua hän tajusi nojaavansa toista muodonmuuttajaa vasten. Punasilmä oli napannut kaatuvat neidon käsiinsä ja antanut tämän toipua pidellen tuota pystyssä. Tytön kasvot keräsivät kaiken veren kuin magneetti ja hänen poskensa olivat pienessä hetkessä tulipunaiset. ”Eh... kiitos..” Hän sopersi sanoja ja työnsi itsensä kauemmas pojasta. Hän ei edes tiennyt toisen nimeä ja jo parin päivän sisällä hän oli törmännyt tuohon liian monta kertaa. Ajattelu sai pään särkemään. Toisella kädellä tyttö piti päätänsä, toisella kylkeään. Joka paikkaan sattui, edelleen. Darmaine tunsi pojan katseen itsessään ja kuuli tuon askeleet. Yö oli jotenkin luonnottoman hiljainen. Pilvet peittivät taivaan tähdet, jotka olisivat valaisseet edes jonkin verran, mutta nyt metsä oli vain synkkä ja kolkko. Viima kulki hiljalleen puiden välistä viileänä. Darma hengitti kerran niin syvään kuin kivultaan kykeni. Kirpaisun tunnettuaan hän irvisti. Toivottavasti hän pystyisi kävelemään takaisin Linnaan. Toiveikas katse nousi etsimään polkua ja tietä takaisin. Sitten se kääntyi mieheen kysyvänä. Punaiset silmät miltei hohtivat pimeässä kun toinen tuijotti takaisin. Tyttö ei yhtään osannut sanoa mitä tuo muodonmuuttaja ajatteli.
”Mm... mä taidan lähtee takas Linnalle.” Darma käänsi katseensa ja sanoi hiljaa. Puhuminenkin sattui. ”Ja muuten, oon Darmaine.” Tyttö esitteli itsensä pikaisesti. Tuskin toista edes kiinnosti. Vastaukseksi kuului ensin tuhahdus. Mies asteli tytön vierelle kävelemään. ”Azrael.” Punasilmä sanahti. Darmaine ei todellakaan kuvitellut toisen vastaavan, mutta yllätyksekseen sai tuon nimen. Azrael. Tyttö mietiskeli nimeä päässään. Hän ei ole ennen tainnut kuullakkaan kyseistä nimeä. Maailma on yllättävän iso kun edes samassa rakennuksessa asuvat eivät pakosti edes näe toisiaan.
Sinihiuksinen nainen hymyili pienesti. Hän oli melko tyytyväinen että tiesi kuka kettu oli. Hänen päätänsä kalvasi silti moni asia ja päälimmäisenä kyljen sietämätön kipuilu. Kaksikko käveli hitaalla tahdilla eteen päin polkua jota Darma oli juossut monta minuuttia, ehkä jopa yli kymmenen. Se tarkoitaisi ainakin tunnin kävelymatkaa ja tässä kunnossa vielä pidempää ja kivuliaisempaa. Kumpa voisi vain lentää tai jotain, Darma ajatteli tuskissaan. Hän huokaisi levottomasti ja irvisteli. Kävely ei helpottanut sykkivää kipua, joka levisi hiljalleen kyljeltä jalkaan. Tyttö ei siltikään suostunut luovuttamaan vaan jatkoi eteen päin itsepäisesti. Pahensi se asioita tai ei. Myöskään valittamaan ei sinisilmä ruvennut. Hän ei halunnut näyttää heikolta Azraelin silmissä.
Kaksikko käveli hiljaa pitkin ahdasta polkua. Metsä oli alkanut elämään jo enemmän ja linnut lauloivat täyttä kurkkua, suhahdellen puiden latvoissa. Silloin tällöin hiiri tai myyrä kömpi maan tasalla ja oravat rapistelivat puiden oksilla. Tuuli oli vaimeaa mutta viileää. Sade oli kadottanut kaiken kuivuuden hetkellisesti metsästä. Se kyllä tulisi takaisin vielä.
Väsymys alkoi painamaan Darmainen silmiä ja se ärsytti yhä enemmän ärtynyttä mieltä. Kaiken piti tapahtua juuri nyt tänään. Huomaamattaan tytön vauhti hidastui ja pian Azrael käveli monta metriä edellä. Silloin tällöin poika jäi odottamaan ja jatkoi taas matkaa kun toinen oli lähempänä. ”Miksi?” Darmaine ei enää kestänyt hiljaisuutta, hänen oli pakko puhua. Azrael kääntyi kysyjän puoleen kysyvä katse silmissään. ”Miks saatat mua?” Sinihiuksinen jatkoi. Hän laahusti hieman pirteämpänä eteen päin, käsi edelleen kylkeä pidellen. Punasilmä tuijotti hetken naista, kunnes lopulta kohautti olkiaan. Sitten tuo kääntyi ja jatkoi matkaan, sanomatta sanaakaan. Darma tuijotti hämmentyneenä pojan selkää. Siinäkö kaikki? Olankohautus ja taas mennään? Tyttö huokaisi epätoivoisesti ja pyöräytti silmiään. Kai se riitti. Ehkä Poika oli vain sattunut paikalle tai jotain. Miksi hän edes vaivasi päätään toisen ajattelulla. Darma ei tiennyt. ”Kiitti...” Darmaine sanahti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei osannut sanoa enää muuta. Ehkä ei tarvinnutkaan. Katsahtaessaan mieheen ei Darma nähnyt minkäänlaista reaktiota. Huokaus purkautui keuhkoista. Lopun energiansa nainen keskitti kävelemiseen ja pystyssä pysymiseen.
Muutaman kilometrin kuljettuaan Darmaine lyyhistyi maahan. Kipu oli niin sietämätöntä ettei hän enää kyennyt kävelemään, saatika hengittämään. Hänen kehonsa oli niin uupunut väsymyksestä että jo valveilla pysyminen tuotti tuskaa. Azrael käveli tytön luo. Hän katseli vertailevasti tuon huohotusta ja irvistelyä, kuin olisi voinut alkaa ilkkua tyttöä. Darma ei jaksanut välittää vaan odotti naljailua. Niitä hän ei kuitenkaan saanut. ”Sattuuko?” Poika kysäisi kuin ohimennen ja nousi polun toisella puolella lepäävän kiven päälle istumaan ja tarkkailemaan. Darma naurahti kivuliaasti. ”Ei ku... ah... muuten vaan... aattelin et täs on hyvä kohta istuu.” Tyttö muodosti katkonaisia lauseen pätkiä, puhisten väleihin. Hän istui märällä maalla, muttei kyennyt liikkumaan mihinkään muualle. Azrael tuhahti ja siirteli katsettaan ympäristöään silmäillen. Tyttö painoi päänsä polvien päälle ja piteli kaksin käsin kyljestään. ”Sä voit kyllä mennä”, nainen mumisi polviaan vasten. ”Mitä?” Azraelin yllättynyt äänensävy yllätti myös Darman. ”Sä... aaah... voit kyl mennä. Mä pärjään.” Tyttö uhisi. Hän ei ollut ihan varma miten olisi pärjännyt yksin, luultavasti olisi etsinyt vain suht suojaisan paikan ja jäänyt nukkumaan. Nainen kuuli miehen nousevan kiveltään ja ajatteli että tuo lähtisi. Mies kuitenkin päästi vain ärtyneen huokauksen. ”Idiootti.” Tuo tuhahti hiljaa ja valui istumaan Darman vierelle. Mitään muuta ei tapahtunut moneen minuuttiin. Tytön silmät pysyivät auki enää vain vaivalloisesti. Kylmä alkoi kalvaamaan jo takin sisustaakin ja housut olivat kastuneet istumisesta. Tilanne vaikutti erittäin epätoivoiselta. Darma oli silti hyvillään että Azrael jäi hänen seurakseen, vaikka poika itsekin taisi olla väsynyt.
Daramine sulki silmänsä hetkeksi. Hän kuitenkin hätkähti pian siihen että Azrael nousi pikaisesti pystyyn. Hämmentyneenä, ja unisena, nainen katseli ympärilleen ja lopulta punasilmäistä miestä. Hän oli valmiina, kädet nyrkissä, johonkin ja näytti kuuntelevan tarkkana ympäristöään. Darmaine itsekkin hiljeni ja kuunteli. Jokin rapisi lähistöllä. Molemmat muodonmuuttajat pidättivät hengitystään. Tuuli puhalsi juuri väärään suuntaan, hajujälki ei osunut heihin. Nainen yritti kavuta vaivalloisesti pystyyn. Jos pitäisi juosta, hän pääsisi lähtemään paljon nopeammin jos olisi valmiiksi jaloillaan. Azrael ei jäänyt tällä kertaa katsomaan toisen räpellystä vaan auttoi naisen seisomaan. Se oli paljon hiljaisempaa kuin jos Darmaine olisi yksin joutunut säheltämään itsensä ylös.
Samalla hetkellä kuului tumahdus heidän edessään. Azrael työnsi vaistomaisesti sinihiusisen naisen taaksensa ja tuijotti ilmestyjää. Parin sekunin jälkeen molemmat tajusivat hänet muodonmuuttajaksi. ”Darmaine!” Miesääni huudahti varjoista. Ääni oli erittäin tunnistettava. Lucian. Azrael ei vaihtanut asemaansa, ei edes rentoutunut. Darmaine nojasi kädellään kiharahiuksisen miehen selkään ja katsoi Luciania. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. ”Mitä sä teet ton kanssa?” Lucian sanoi ja laski halveksuvan katseen punasilmäiseen poikaan. ”Mitä ton pitäs tarkottaa?” Darmaine päästi. Hänen katseensa oli kylmä, joka yllätti Lucianin täysin. Mies ei tuntunut löytävän sanoja hetkeen, vaan siirsi katsettaan pojasta tyttöön vuorotellen. Darmainen pieni adrenaliinipiikki laski kuitenkin pian ja hän humisi kivusta. ”Sattuuko sua?” Lucian huokaisi huolestuneena. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs, mutta Azrael oli hänen tiellään. Darma nojasi päänsä nahkatakkisen miehen olkapäähän. Häntä huimasi. Lucian murahti. ”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!” Ruskeahiuksinen huudahti turhautuneena. ”Mitä tää tyyppi on sulle tehny?” Hän jatkoi. Herja sai Azran murahtamaan vuorostaan. Tyttö pudisti voimattomana päätään. ”Ei... Azrael ei oo tehny mitään!” Hän puolusti edessään seisovaa muodonmuuttajaa. ”Sut on saatava Linnaan. Darmaine, tuu mun mukaan.” Lucian oli kuin ei olisi kuullutkaan tytön sanoja. Darma pudisti huomaamattomasti päätään toisen olkapäätä vasten. Hän ei halunnut lähteä Lucianin mukaan. Mutta ei yön viettäminen täälläkään tuntunut hyvältä ajatukselta. Taas kaikki oli solmussa. Naisen olisi tehnyt mieli vain itkeä ja juosta, taas.
”Jos sä et lähde mun mukaan, mun pitää kertoo tästä sun isälles. Reuben ei varmasti pitäis tästä.” Lucian heitti liian itsevarman näköisenä. Uhkaus sai tytön nostamaan päänsä. Hän katsoi epäuskoisena miestä. Lucianko uhkasi heitä, työn isällä vieläpä. Uhkaus sai myös Azraelin reagoimaan. Ihan kuin hän olisi... naurahtanut?
”Okei... Älä kerro isälle.” Darma suostui lopulta. Lucien hymyili leveästi. ”Anteeks...” Tyttö kuiskasi Azran olkaa vasten niin että vain toinen kuuli. Sitten hän ontui tiensä toisen takaa Lucienin luokse. Mies otti Darman vastaan avokäsin ja mulkaisi lopuksi Azraelin suuntaan. Myös sinihiuksinen katsahti miehen puoleen. Hänen kasvonsa olivat täynnä surua ja katumusta. Käännettyään katseensa pois, nainen kuuli pikaisia askeleita, jotka katosivat nopeasti metsään.
”Mä kannan sut.” Lucian tarjoitui. Darma ei jaksanut kieltäytyä. Hän oli jo niin väsynyt ja kivuissaan ettei olisi muutenkaan kyennyt kävelemään takaisin kotiin. Hellästi ruskeahiuksinen mies otti naisen jalat käsivarrelleen ja piti toista kättään Darman selällä. Kevyesti Lucian nosti hänet syliinsä ja lähti kävelemään ripeästi mutta varoen kohti Linnaa. Darmainen silmät eivät pysyneet enää hetkeäkään auki, vaan hän antoi niiden sulkeutua ja mielensä painua olemattomiin. Hän nukahati muutamassa minuutissa häntä kantaneen miehen syliin.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:10:34 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:10:34 GMT
Azrael, luku 3 → Kreivi
Minun lähtiessä peuran perään, en olettanut hänen kaatuvan ja loukkaavan sillä tavoin itseään. En tiennyt oikeastaan edes miten toimia, minä en osannut huolehtia muista. Siksi silloin kun katsoin naista silmiin ja tuijotimme hiljaisuudessa toisiamme niin saatoin vain ajatella, että mitä tekisin seuraavaksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi lopulta jäi auttaminen, ei tyttöä voinut siihenkään jättää kuolemaan. Ojensin naiselle käteni ja saatoin nähdä hänen hätkähtävän elettä. Kyllästymisen saattoi arvata äänestäni. Nousisi nainen nyt, kun kerta sai apua minulta. En toista kertaa auttaisi häntä. Sinihiuksinen tyttö seisoi kahdella jalalla, mutta hapuili selvästi otetta jostakin. Tiesin oikeastaan jo, että mitä tulisi tapahtumaan ja nopein refleksien ansiosta sain tytön kiinni ennen kuin mitään pahempaa ehti käymään. Yllätyin tytön lehahtaessa punaiseksi kasvoiltaan. Harva punastui minut nähdessään, mutta toisaalta.. Olin harvinaisen lähellä kreivin tytärtä. Seurasin punaisilla silmillä tytön liikehdintää. Ajatukseni harhailivat tovin, kunnes jälleen asettuivat. Mitä vähemmän aikaa olin kreivin tyttären kanssa, sitä vähemmän ongelmia sain aikaiseksi. Kohotin toista kulmaani tytön sanoessa, että lähti linnalle. Tuossa kunnossa? Pieni naurahdus meinasi karata huuliltani, mutta estin sen. Nainen esitteli itsensä Darmaineksi ja, koska en halunnut olla liian töykeä niin päätin esitellä myös itseni;
‘’Azrael.’’ Nimen esittäminen selvästi yllätti tytön. Helposti huomasin tytön kivut, mutta en sanonut mitään. Kuljin tytön vierellä musta nahkatakki lämmittäen kehoani. Saatoin välillä suoda nopean ja lyhyen katseen tytölle, mutta en sen enempää. Katse oli kuin tarkistus, että hän pysyi pystyssä omin voimin ja oli päällisin puolin elossa. Kuulin rapinaa sieltä täältä ja tajusin nälänkin olevan läsnä. Nautin hiljaisuudesta. Sain olla yksin synkkien ajatusteni kanssa, mutta aivan liian pian jo rasittavaksi käynyt seuralaiseni avasi suunsa. Vilkaisin naista kulmien alta. Kysymys oli kaikin puolin outo ja sai minut kohottamaan olkapäitäni. Jatkoin matkaa nopeuttaen askeliani. Mistä helvetistä minä sen tietäisin? En edes tiennyt, miksi olin lähtenyt naisen perään. Eihän naisenalku tuottanut muita kuin ongelmia. Käveleminen kesti kauan, mutta yllätyin kuinka sitkeä nainen oli. Hetki meni ja nainen lyyhistyi maahan. Vilkaisin häntä ja huokaisin hiljaa, huomaamattomasti. Kävelin naisen luokse ja tarkastin tilan; helvetin huono taisi olla ainoa sana joka kuvaili tilannetta.
‘’Sattuuko?’’ Tyhmä kysymys, kipu näkyi metrien päähän, mutta kysyin sen silti. Istuin vastakkaiselle puolelle polkua - kiven päälle katse pysyen tytössä. Tytön näsäviisas vastaus ei suinkaan lievittänyt tietynlaista ärtymystä. Kuitenkin yllättävän nopeasti nuori nainen yllätti minut antamalla luvan mennä. Jättäisinkö nuorukaisen tänne kärsimään oman onnensa nojaan? En todellakaan. Tytön tyhmyys huvitti minua, mutta samalla sai huokaisemaan ärtyneesti. Istuttua tytön vierelle ja naisenalun sulkiessa silmänsä lähes nukahtaen jokin alkoi häiritsemään minua. Vaimeat askeleet saivat minut nousemaan ylös nopeasti nyrkit valmiina. Se oli kuin automaattinen puolustusasento. Tytön yrittäessä pystyyn niin päätin auttaa hänet itse, aikailematta. Äänet kuuluivat muodonmuuttajalle - eikä kenelle tahansa vaan Lucian Greylle. Miehen huudosta välittämättä tunsin naisen pienen kehon selkääni vasten ja tietämättä syytä, niin pieni ja nopea puna käväisi kasvoillani. Harvoin tunsin ketään lähelläni. Se oli minusta uutta ja outoa.
Kuuntelin keskustelua tarkkaavaisesti eikä sillä hetkellä edes Lucianin syyttelyt satuttaneet minua. Siitä huolimatta murahdin mielenosoituksellisesti; niin tietysti, minähän olin tässä syypää eikä kömpelö tyttö. Pienimuotoinen hämmennys valtasi minut tytön puolustaessa, se oli outoa. Vilkaisin tyttöä takanani, mutta hän ei tuntunut edes huomaavan minua. Jokin kuitenkin muuttui kun Lucian uhkasi Darmainea isällä, kreivillä. Uhkaus sai kolkon naurahduksen karkaamaan huuliltani. Siitä huolimatta tyttö antautui Lucianille kuin lapsi konsanaan. Olisin saattanut hyväksyä sen, mutta tytön hiljainen anteeksipyyntö sai koko olemukseni muuttumaan. Hetkellinen lämpö oli kadonnut nopeasti kuin tuhka tuuleen ja tilalle oli tullut pohjaton kylmyys ja välinpitämättömyys niin tyttöä kuin kaikkea muutakin kohtaan. Katsoin Lucianin ohitse tämän mulkaistessa, mutta kun tyttö käänsi katseensa minuun niin surullisena ja katuvana - niin teeskentelevänä niin vastasin naisen katseeseen kolkosti ennen kuin käänsin hänelle selkäni lähtien kohti metsää. Mitä kauemmas kaksikko katosi, sitä nopeammaksi juoksuni kävi. Nopeasti musta kettu juoksi metsässä välittämättä enää mistään. Puiden oksat viilsivät vertavuotavia haavoja ja pienempiä naarmuja. Kipu sai kehoni reagoimaan adrenaliinilla ja se jos jokin sai minut juoksemaan vain entistä kovempaa.
Istuin Lilithin seurassa suorastaan ärtyneenä. Nainen oli hoitanut metsästä tulleet haavat yöllä palatessani kyselemättä sen suurempia. Ei häntä pahemmin kiinnostaneet seikkailuni. Suurikokoinen kissapeto loikoili vieressäni pitkin pituutta minun rapsuttaen häntä korvan takaa. Kissaeläin päästi suustaan kehräyksen tapaisen äänen laskien päänsä laiskasti syliini. En sanonut mitään pitkään aikaan, mutta jatkoin lähes automaattisesti silittelyä. Yhtäkkiä ilves murahti ja korjasi asentoaan; nopeasti tajusin, että olin lopettanut kissan silittämisen. Yhtäkkiä nousin ylös seisomaan, koska tunnistin mustahiuksisen miehen kulkevan lähemmäs meitä. Kissa vierelläni liikahteli vaivaantuneena muuttuen nopeasti ihmismuotoon. Tunsin miten nainen vieressäni liikahti puoliksi taakseni laskien päänsä aavistuksen alas kuin kunnioittaen, mutta samalla hän kohensi ryhtiään.
“Azrael Caucié.” Reuben lausui hitaasti, kuin nimeni olisi ollut myrkkyä. Vein luiset sormeni hiusteni lävitse ja heitin kasvoilleni välinpitämättömän katseen. Tiesin jo, että mitä asia koski; Darmainea. Minua vitutti oma tyhmyyteni. Miksi edes lähdin tytön perään? Olisin voinut antaa olla. Niin helposti, mutta toisaalta tyttö olisi varmasti kuollut itsekseen ja silloin olisin ollut myös syytettyjen listalla.
“Niin?” Päätin kysyä tylysti, keksimättä sen enempää sanottavaa. Tungin kädet taskuihin ja vilkaisin osittain takanani seisovaa naista joka tuijotti Reubenia jokseenkin murhaavasti. Lilith nousi varpailleen ja hänen huulensa hipaisivat korvaani kun hän kuiskasi; “Sinähän pelastit sen pikkulutkan..” Lilith kuiskasi korvaani hiljaa vilkaisten minua sitten hyvin merkitsevästi. Murahdin naiselle siitä huolimatta ärtyneenä. Hetken nainen näytti hämmentyneeltä, kunnes tajusi. Nainen risti kätensä ärtyneesti.
‘’Tulet mukaani.’’ Mies tokaisi, kääntyi lähteäkseen ja asteli pari askelta eteenpäin, ‘’Lilith, sinä jäät tänne.’’ Kreivi ei edes katsonut kaunotarta kohti sen sanoessaan, mutta totta tosiaan; nainen oli liikahtanut viereltäni lähemmäs Reubenia.
‘’En jätä Azraelia sinun luoksesi.’’ Nainen naurahti kuivasti ristien kätensä rinnalleen tuijottaen Kreiviä suoraan silmiin. Minusta oli huvittavaa, että kaikkien pitämä Reuben oli suorastaan epäoikeudenmukainen minua kohtaan. Lähdin kulkemaan kreivin perässä joka oli selvästi tyytymätön lopputulokseen, että Lilith tulisi mukaan. Punatukkainen kaunotar hypähteli vierelläni virne huulillaan. Vilkaisin naista vierelläni sanomatta sanaakaan, mutta vitutuksen saattoi nähdä kasvoiltani. Saimme osaksemme paljon katseita; kreivi kulki edessämme kuin myrskyn merkki, Lilith hyppeli vierelläni ja minä näytin harvinaisen tympääntyneeltä. Linnan sisätilat tuntuivat vierailta, kuin en kuuluisi sinne. Se oli rauhoittava tunne; ei minun paikkani ollut muiden alistettavana. Valitettavasti nyt kuljin kreivi Reubenin perässä kuin alistettu koiranpentu. Portaat tuntuivat raskailta kulkea kuin jokainen askel olisi vienyt minua lähemmäs kuolemaa. En edes tiennyt mikä oli kuolema enkä myöskään pelännyt sitä. Miten pelätä sellaista josta ei tiedä mitään? Yhtäkkiä tajusin, että olimme kulkeneet portaat ylös asti. Tungin kädet syvemmälle taskuihin ja laahustin Reubenin perässä hänen toimistoonsa. Mustahiuksinen mies asettui pöydän toiselle puolelle, siististi asetettujen paperipinojen taakse.
‘’Istukaa.’’ Mies nyökkäsi kohti kahta tuolia pöydän edessä. Kaikki asiat toimistossa olivat kuin meille aseteltu; se hämmensi minua suuresti. Reuben oli selvästi halunnut vain minut mukaansa, joten Lilithin piti olla hänelle yllätys, ‘’Tyttäreni tuli eilen Lucianin kanssa hyvin huonossa kunnossa.’’ Mies joutui puremaan hampaitaan yhteen, katse suorastaan porautuneena minuun. Vastasin katseeseen välinpitämättömästi.
‘’Nimenomaan, Lucianin kanssa. Miten minä liityn mihinkään?’’ Kysyin kuivasti kohottaen katsettani aavistuksen. Isäni oli aina halunnut kreiviksi, uhmannut Reubenia hyvin usein ja oma uhmakkuuteni Reubenia kohtaan ei parantanut asiaa. Edessäni istuvan miehen katse muuttui nopeasti synkäksi ja hän ryhdistäytyi tuolillaan. Se oli kuin uhkaus; jos en lopettaisi heti pelleilyäni niin pian sattuisi.
‘’Lucian kyllä kertoi mitä teit. Satutit tytärtäni.’’ Reuben vastasi kolkosti, ‘’Näin kyllä millaista jälkeä olit saanut aikaiseksi.’’ Se oli kuin isku vatsaan; kreivi syytti minua tyttärensä vahingoittamisesta, vaikka minä olin se joka oli auttanut hänen tyttärensä pulasta. Ilman minua Darmaine saattaisi maata kuolleena jostain. Lucianin syyttelyt eivät todella olleet mitään tähän verrattuna. Kreivin sanat saivat kylmyyden kulkemaan lävitseni. Toisenlainen kylmyys ja synkkyys valtasi minut. Tunteitani oli loukattu, minua oli satutettu. Se oli kivuliaampaa kuin annoin näyttää, mutta sen muutoksen saattoi huomata; silmieni väri muuttui lähes mustaksi ja tietynlainen tumma aura valtasi kehoni. Sen pystyi aistimaan ja jokin Reubenissa hätkähti. Kuin hän olisi muistanut jotakin.
‘’Olet kuin isäsi.’’ Hätkähdin miehen sanoja; hän oli verrannut minua juuri omaan isääni - murhaajaan. En voinut mitään tunnemyrskylle joka velloi sisälläni repien minua pieniksi palasiksi. Halusin raivota, mutta myös itkeä. Minun oli pakko kääntää katseeni hetkeksi pois miehen sinisistä silmistä. Vain hetkeksi, ennen kuin nousin ylös tuolilta. Laskin käteni puiselle työpöydälle.
‘’Jos kerta väität minua murhaajaksi, miksi lapsesi ei ole jo kuollut?’’ En voinut mitään kierolle virneelle joka kohosi kasvoilleni sanojen myötä. Se oli ainoa asia jonka ehdin sanoa, koska viimeisten sanojen jälkeen tunsin lyönnin poskellani. Ei se ollut mitään verrattuna lyönteihin joita olin ottanut vastaan, mutta yllätyin asiasta niin paljon, että meinasin kaatua. Vain Lilithin nopeat, kissamaiset refleksit pitivät minut pystyssä. Vilkaisin sivusilmällä punahiuksista naista joka irrotti otteensa minusta lähes oitis tajutessaan mitä oli tehnyt. Käännyin Reubenia kohti kohottaen kasvoilleni aivan liian lämpimän ja ystävällisen hymyn; se tarkoitti selvästi ongelmia ja tiesin myös Reubenin tietävän sen - vaikka mitä nuori pojankloppi voisi vuosikymmeniä vanhemmalle kreiville tehdä? Nyökkäsin Lilithille kääntyen kohti ovea. Lilith oli jo astellut nopein askelin ovelle vaalea käsi ovenkahvalle aseteltuna. Ehdin astua pari askelta, kunnes vilkaisin taakseni Reubenia pilke silmäkulmassa.
‘’En ole isäni, mutta jos tahdot niin voin olla kymmenen kertaa häntä pahempi.’’ Äänen oli vaarallisen tasainen, pehmeän hiljainen. Vain hetken saatoin kenties nähdä pienen pelon hänen kasvoillaan, mutta se katosi nopeasti tyyneyden alle. Hän oli hyvä kreivi, sitä ei käynyt kieltäminen. Lilith piti minulle ovea auki minun astellessa ulos toimistosta. Vilkaisin Lilithiä joka ei sanonut mitään, kulki vain hiljaa vierelläni. Olin kiitollinen naiselle; hän pysyi vierelläni ja osasi pitää päänsä kiinni juuri oikeissa hetkissä - useimmiten. Yllätyksekseni kierreportaista asteli tuttu sinitukkainen naisenalku. Synkkä aura, pelottavan kylmä katse ja tietynlainen jäykkyys välittyi minusta selvästi, mutta naista näytti siitä huolimatta enemmän hämmentävän se, että en edes katsonut häntä kävellessäni ohi. Ehdin kuitenkin nähdä, että tyttö oli yllättävän hyvässä kunnossa ottaen huomioon eilisen. Aloin laskeutua kierreportaita alas, mutta katsoin vielä kohti Reubenin toimistoa ja hämmennykseksi tajusin tuijottavan suoraan Darmainea silmiin; jokin katseessani kuitenkin kieli vaarallisuudesta. Laskin katseeni alas vasta silloin kun tiesin, että Darmaine ei enää voinut nähdä minua. Samalla kun kuljimme kohti alakertaa niin kirosin hiljaa mielessäni kaikki asiat joita mieleeni tuli.
‘’Tapan sen pikkunilkin.’’ Ärähdin yhtäkkiä ja Lilith tuntui hätkähtävän. Nainen siirsi punaiset hiukset silmiltään ja vilkaisi minua kulmiensa alta. Hän tiesi minun olevan tosissaan, mutta tiesi myös sen, että en tekisi sitä. Se oli ristiriitaista, tiesin sen. Vain Arden esti minua tekemästä sitä. Veljeni tarvitsi minua ja kotimme oli Linnassa.
‘’Kenet?’’ Lilith kysyi hypellen viimeiset portaat jotka johtivat aulaan. Kuljin aulan poikki suuremmin välittämättä ihmisten katseista. Jäin hetkeksi seisomaan viileään aulaan vain katsoakseni ympärilleni. Etsin jotakin harvinaisen tuttua, mutta hermoja raastavaa ja tappavaa. Ruskeahiuksista miestä.
‘’Lucianin.’’ Tokaisin kolkosti vain huomatakseni tuttuakin tutumman ruskeaverikön pihamaalla jonkin viattoman tyttörukan kimpussa - jonkun sellaisen, jonka henki oli minulle mitätön. Lucian taas.. Jo pelkkä hänen näkemisensä repi sieluani kahtia. Ärähdin kyllästyneenä ja painauduin takaisin aulan seinää vasten huolettomasti kädet koukistetuilla polvilla.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:11:23 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:11:23 GMT
Darmaine, luku 4 • Sopimuksen ehdot
Darmaine oli herännyt sairastuvan vuoteelta uupuneena. Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle ja aamu oli kaukana takana. Väsyneenä ja hieman hämmentyneenä tyttö nousi istumaan ja katseli hitaasti ympärilleen. Muutama muukin oli lepäämässä tai hoidettavana sairastuvan syleilyssä. Auringonsäteet valaisivat kiviseinäisen huoneen kirkkaaksi. Eilisen sateesta ei ollut enää tietoakaan. Darmaine tiedosti eilisen tapahtumat selkeästi ja punnitsi niitä mielessään. Samalla hän hengitti syvään. Olisiko Azrael vihainen hänelle valinnastaan? Darma hymähti hiljaa itsekseen. Siltä poika näytti kun he olivat vaihtaneet viimeiset katseet. Ehkä poikaa ei oikeasti kiinnostanut. Toisaalta, mitä se sinihiusta haittasi, Darma yritti selitellä itselleen, mutta turhaan. Kyllä Azraelin kylmä katse vähän kalvasi jostain syvältä.
”Millainen olo teillä on, neiti Darmaine?” Kuului rauhallinen ja lämmin kysymys. Hoitaja valkoisessa kaavussa oli ilmestynyt tytön pedin vierelle ja mittaili tuota lämpimällä katseellaan. Darmaine nyökkäsi ennen vastaustaan. ”Paljon parempi.” Hän sanahti pienesti hymyillen. ”Mukava kuulla. Kylkenne pitäisi olla kunnossa, kunhan ette harrasta kovin raskasta liikuntaa pariin päivään. Antakaa sen parantua rauhassa. Jos kipuja tulee, tule ihmeessä heti käymään.” Ruskeahiuksinen nainen puheli ja järjesteli sängyn viereiseen pieneen pöytään voileipälautasen ja lasin mehua. Tyttö tunnisti annoksen oitis isänsä tekemäksi. Hän tunsi tyttärensä ja tiesi että tuon lempileipää oli tomaatti-kurkku-salaatti-voileipä ja päärynämehu. ”Kiitos.” Darmaine kiitti nöyrästi. ”Syö rauhassa. Isällenne on informoitu tilastanne ja hän käski sanomaan että menette hänen toimistoonsa heti kun heräät.” Hoitajanainen selitti rauhalliseen sävyyn. Hänen äänensä oli hyvin pehmeä ja miellyttävää kuunneltavaa. Darmaine nyökkäsi jälleen kerran ymmärtääkseen kuulemansa. Hoitaja nyökkäsi takaisin ja jätti tytön nauttimaan ruuastansa. Tyttö katsahti leipäänsä ja hengitti syvään. Hitaasti hän kurotti lautasen syliinsä ja rouskutti leipänsä rauhalliseen tahtiin. Puolet ajasta hän söi silmät kiinni, kuunnellen Linnan hälinää. Lapset huusivat ja juoksivat ulkona, ja sisällä, leikkien ja työn touhussa. Aikuiset juttelivat, nauroivat ja juoruilivat, toiset kovempaan ääneen, toiset kuiskutellen. Kaikesta tyttö ei saanut selvää muttei tarvinnutkaan. Vaikka hän oli uupunut, tunsi kehonsa väsyneeksi ja raskaaksi, hänen mielensä oli jotenkin keveämpi. Ehkä eilinen kipu oli harhauttanut ajatuksia niin paljon, että se siivosi tilaa. Darma ei silti voinut olla huomioimatta ristiriitaisia tunteita Luciania kohtaan. Mies oli ollut tähän asti lähinnä mukava tuttavuus, jonka kanssa tuli juteltua silloin tällöin. Nyt yhtäkkiä hän oli pyytänyt naista tanssimaan kanssaan ja lopulta päätynyt kantamaan tämän sylissä kotiin. Hän oli ollut niin... puolusteleva kun Azrael oli paikalla, syyttäen tätä asioista joita hän ei ollut tehnyt. Se nosti ärtymyksen tytön silmiin. Miten Lucian oli saattanut. Darma ajatteli että mies oli parempi kuin se mitä hän oli nähnyt. Azrael taas sen sijaan... Darmaine ei tiennyt mitä ajatella. Aluksi punasilmäinen mies oli ollut mielenkiintoinen ja tyttö oli halunnut ottaa tuosta selvää. Nyt sen sijaan kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Hän oli pitänyt miehen seurasta metsässä, vaikka toinen oli hiljainen ja viihtyi selvästi oman päänsä sisällä, oli hänessä jotain lämmintä. Mutta kaikki katosi sen yhden, viimeisen, katseen myötä ja nyt... mitä nyt? Darmaine pudisti päätään. Hän oli syönyt leipänsä ja joi mehulasinsa tyhjäksi. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään annettavaa Azraelille. Ehkä toiselle voisi mennä puhumaan, kiittämään eilisestä? Se vaikutti tytön mielestä hyvältä ajatukselta ja hymy nousi hänen kasvoilleen. He saisivat uuden alun, niin tyttö ajatteli.
Sinisilmä nousi varovaisesti sängystä ja tunnusteli kylkeään. Se ei ollut enää yhtä kipeä, mutta ei täysin parantunutkaan. Pieni kurkkaus paidan alle kertoi kuitenkin totuuden. Tytön koko vasen kylki oli täynnä lilan ja keltaisen sävyisiä mustelmia, jotka olivat herkkiä kosketukselle. Hengitys ei enää sattunut samalla tavalla, joten ilmeisesti luut olivat jokseenkin hyvässä kunnossa. Iho vain näytti karulta. Siistittyään olemuksensa Darmaine lähti. Hän käveli rauhallisin askelin ja mennessään kiitti hoitajia huolenpidosta. Kolme paikalla ollutta hoitajaa nyökkäsi syvään tytön suuntaan ja hymyilivät. Darmaine huokaisi kadottuaan puuoven toiselle puolelle. Joskus oli rankkaa olla Kreivin tytär. Kaikki kohtelivat kuin haurasta kukkaa, hymyilivät, olivat kilttejä ja varovaisia. Se toisinaan ärsytti Darmaa, joka halusi kaikkien olevan juuri sitä mitä halusivat, eivätkä esittäneet mitään. Ehkä siksi Azrael olikin niin mielenkiintoinen, hän ei vähääkään välittänyt kuka tai kenen tytär Darmaine oli.
Tyttö asteli rappusia ylös, kohti isänsä toimistoa. Hänen askeleensa olivat vakaat, kuin eilisen kipuhaamu olisi kummitellut vielä jossain mielen perukoilla, peläten että askel kirpaisee. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja hetken päästä hän pystyi kävelemään lähes normaalisti portaita ylös. Hänen oikea kätensä viisti puista kaidetta. Pian hän kuuli askeleita portaiden yläpäästä ja hämmennykseen huomasi tutun pojan astelevan vastaan. Azrael ei suonut katsettakaan tyttöön, joka sai hänet hieman yllättymään. Pojan takana kävellyt punatukkainen tyttö sen sijaan mulkaisi Darmaa uhkaavaasti virnistäen kissamaisesti. Sinihiuksisen tytön vauhti hidastui hämmennyksestä ja lopulta hänen oli vielä pakko katsoa kaksikon perään. Samaan aikaan hän kohtasi punaisen katseen. Azraelin silmät olivat jäätävät ja hänen koko olemuksensa lähes murhanhimoinen. Kylmät väreet kulkivat tytön selkää pitkin kun katsekontakti rikkoutui ja hän luikki pikaiseen tahtiin isänsä toimistoon.
”Darmaine. Miten voit?” Reuben kysyi lämpimästi nähdessään tyttärensä. Mies nousi pöytänsä takaa halaamaan tyttöä. ”Ah, isä, sattuu.” Darmaine henkäisi miehen rutistuksessa. Kyljen mustelmat olivat yllättävän kipeät. ”Oi, anteeksi. Yritän hillitä itseni.” Kreivi naurahti hyväntuulisesti. Tytär hymähti vastaukseksi ja hymyili. Hän suuntasi tottuneesti lempituolilleen ja lysähti siihen. Pieni tuhahdus pääsi keuhkoistaan, hän unohti jo ettei saanut tehdä mitään äkkinäisiä liikkeitä. ”Onko olosi jo parempi?” Reuben kysyi ja kaatoi kaksi lasia vettä. Hän kantoi ne pöydälle tuolien väliin. Darmaine nyökkäili hiljalleen. Hänen katseensa oli suuntautunut suurista ikkunoista valoisaan maailmaan. Puut olivat vehreät ja taivas kirkkaan sininen, vailla pienintäkään pilvenhattaraa. Päivä näytti niin ihanalta, mutta hän ei voisi mennä nauttimaan siitä juoksentelemalla metsässä. Se harmitti. ”On. Hoitaja sanoi että oot saanu tiedon mun tilastani.” Darmaine puheli lopulta, siirtämättä katsettaan. ”Niin sainkin. Keuhkot ovat kunnossa, kylkiluissa ilmeisesti pieniä lohkeamia, mutta ne paranevat levolla.” Reuben selitti tarkemmin ja käänsi myös oman katseensa ulos. ”Mutta oli minulla muutakin.” Hän jatkoi. Darmaine käänsi katseensa kysyvänä isäänsä, joka vastasi katseeseen vakavana. ”Lucian kertoi mitä oli käynyt.” Mies aloitti. Hän sulki silmänsä, joka oli häneltä vakavuuden merkki, ja risti kätensä polvensa ympärille. ”Mitä?” Darmainen suusta pääsi. Mutta mies oli luvannut olla kertomatta! ”Kyllä. Hän kertoi että Azrael oli satuttanut sinua ja...” ”Ei!” Darmaine keskeytti isänsä jopa hänet yllättäneellä huudahduksella. Hän pudisti päätään epäuskoisena. ”Lucian ei puhu totta. Azrael ei satuttanut mua. Hän auttoi.” Darma kertoi. Reuben kuunteli mielenkiinnolla. Molemmat heistä tiesivät että mies luotti enemmän tyttärensä sanaan. ”Sanotko siis että Lucian valehtelee?” Mies kysäisi. ”Sanon. Mitä hän kertoi?” Darma vaati. Hän ei suostunut siihen että Azraelia syytettiin jostain mitä hän ei ollut tehnyt. Ei todellakaan. Reuben huokaisi. Mies vaikutti itsekkin epäilevältä, eikä tiennyt ketä uskoa. Mutta sen verran hän tiesi ettei voinut suoraan valehdellakkaan tyttärelleen, hän sentään tiesi mitä metsässä oli tapahtunut. ”Lucien sanoi seuranneensa hajujälkeäsi metsään kun oli tajunnut sen olevan tuore. Hän oli löytänyt sinut Azraelin seurasta loukkaantuneena ja väitti näkevänsä kuinka hän oli satuttanut sinua.” Mies selitti tyynellä äänellä. Darmaine tuhahti pyöräyttäen silmiään. ”Lucian ei nähnyt paskaakaan!” Tyttö murahti. ”Kielenkäyttö, nuori neiti.” Kreivi muistutti vahvasti. ”Lucian ei ollut siellä. Usko mua isä, Azrael ei satuttanu mua.” Tyttö huokaisi ja silmäili isäänsä. Sininen katse kohtasi harmaan ja he molemmat etsivät toistensa silmistä jotain merkitsevää. Kreivi tuntui löytävän sen pienen viattomuuden pilkkeen, joka hänen tyttärensä silmissä oli aina ollut. Hän huokaisi raskaasti. ”Kerro minulle mitä tapahtui.” Mies sanoi ja nojasi rennommin tuolinsa selkänojaan. Darmaine itse nosti jalkansa tuolille ja halasi polviaan, kuin hakien niistä turvaa. ”Lähdin yöllä metsään tuulettamaan ajatuksiani. Kaikki tuntu niin sekavalta ja huoneessa olo ahdisti, oli pakko päästä ulos. Juoksin metsässä ja maa oli märkä, mä liukastuin ja kaadui terävään kivikkoon. Jos Azrael ei olis ollu siellä, mä en tiedä miten olisin päässyt ylös. Se autto mua ja jäi seuraks. Ei se tehny mitään pahaa.” Darmaine selitti. Hänen kasvonsa olivat aidon surumieliset. Reuben tutkiskeli näitä kasvoja ja sisäisti kuulemansa. ”Miksi Lucian sitten toi sinut tänne, eikä Azrael?” Kreivi kysyi. Hänen äänensä oli Darman mielestä pelottavan kuulusteleva. ”Mä en enää jaksanu kävellä ja kaaduin maahan. Azrael suojeli mua kun kuuli että joku oli lähestymässä. Sitten Lucian vaan ilmesty ilkkumaan Azraelia ja lopulta... hän vain otti mut ja mä menetin tajuntani.” Sinisilmä kaunisteli hieman. Hän ei osannut sanoa miksi Azrael ei tuonut häntä Linnalle samalla tavalla kuin Lucian, mutta se oli selvää ettei hän olisi jättänyt tyttöä yksin metsään. Reuben kuunteli taas hiljaa. Hänen aivonsa yhdistelivät palasia ja miettivät seuraavia sanojaan. Darma silmäili isäänsä kysyvästi. Kai hän uskoisi? Ei hän voisi vain olla uskomatta omaa tytärtään, joka koki sen tilanteen alusta loppuun. Lopulta kreivi huokaisi. ”Uskon sinua.” Hän sanoi, ääni yhä vakavana. Darmainen huulille nousi kiitollinen hymy. ”Mutta en silti halua sinua sen ketun lähelle.” Isä jatkoi sulkien silmänsä. Hän oli valmis tyttärensä tyytymättömyyteen. ”Mitä? Miksi?” Darma ihmetteli. Hymy katosi yhtä nopeasti kun se oli tullutkin. ”Hän ei ole hyväksi sinulle. Haluan että et puhu hänelle enää.” Isä, vaativuus äänessään, sanoi. Darmaine pudisti hitaasti päätään. Juuri kun hän ajatteli että kaikki menisi hyvin. ”Ei... Miksi? Mä en ymmärrä?” Tyttö oli sekaisin. Ajatukset eivät taaskaan löytäneet paikkaa, eikä mikään toiminut hänen logiikkansa mukaan. ”Azrael on vaarallinen. Et voi tietää mitä hän sinulle tekee, enkä ota sitä riskiä. En halua sinun olevan missään tekemisissä sen pojan kanssa.” Reubenin äänensävy korostui. Mies selvästi ei pitänyt siitä että tytär uhmasi hänen tahtoaan. Mutta Darmaine ei voinut antaa periksi. ”Vaarallinen? Mitä sä selität? Azrael oli täällä ennen mua, eikö? Mitä sä oot sille sanonu?” Darmaine laski jalkansa takaisin maahan. Hänen kätensä oli asetettu molemmille käsinojille, kämmenet nyrkissä. Reuben nousi ylös ja käveli rauhallisin askelein ikkunansa vierelle. ”Käskin häntä pysyä erossa sinusta.” Vastaus oli lähes tyly. Tyttö nousi myös penkiltään. Hän asteli kopisevin kannoi pöydän luo. ”Miksi? Selitä.” Darmaine vaati. Hän oli hämmentynyt. Kaikki se vaarallisuus Azraelin katseessa hänen kävellessään vastaan portaissa... se oli tullut tästä huoneesta. Mutta tyttö halusi tietää oliko vaaraa oikeasti olemassa. Reuben huokaisi raskaasti. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua. ”Darmaine, kiltti. Sinä et ollut täällä kuulemassa niitä uhkauksia mitä se mies minulle lateli. En halua että olet senkaltaisen muodonmuuttajan kanssa missään tekemisissä.” Isä kääntyi tyttärensä puoleen merkitsevä ja surullinen katse silmissään. Darma hätkähti. Azraelko uhkaili isää? Hän ei ollut uskoa kuulemaansa. Siniset hiukset laineilivat kun tyttö pudisti päätään. ”Et voi määrätä kenelle mä haluan puhua...” Darmaine sanoi hiljaa. Hänen katseensa oli tipahtanut pöydän pinnalle. Hän oli vihainen. Tumman puun muodostamat raidat pöydän pinnassa muistuttivat tiikeriä. ”Ei... En voikkaan. Sinä olet yhtä sisukas kuin äitisi.” Reuben totesi lyhyen hiljaisuuden päätteeksi. Hänen katseensa kävi alistetun näköisessä tyttäressä, kunnes se siirtyi ulkona haviseviin kuusen oksiin. ”Siksi ehdotan sopimusta”, mies aloitti. Sanat saivat tytön nostamaan katseensa. ”Et puhu Azraelille koko viikkoon. Et edes katso häneen päin jos hän on paria metriä lähempänä sinua. Pistän Lucianin vahtimaan että tämä toteutuu.” Reuben lateli ehdot. Darma virnisti tyytymättömästi naurahtaen. ”Et oo tosissas...” Hän tuhahti. Hetken mietinnän jälkeen hän kuitenkin suoristi ryhtinsä ja hengitti syvään. Tyttö kääntyi ja käveli rauhassa takaisin penkilleen. Hän nappasi itselleen tarkoitetun vesilasin pöydältä ja kostutti kuivaa kurkkuaan viileällä vedellä. Hänen ryhtinsä oli suora, eikä Reuben ollut ikinä nähnyt tyttärensä istuvan niin ryhdikkäästi. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle tyttö puhui. ”Okei. Mä suostun.” Sanat ilahduttivat miestä, joka istahti pöytänsä taakse mielenkiinto katseessaan. ”Mutta?” Mies patisti. Hän tunsi tyttärensä joka ei suostuisi ilman omia ehtojaan tälläiseen. ”En puhu tai katso myöskään Lucianiin.” Darma sanahti itsevarmana. Se sai Reubenin kallistamaan päätään. ”Enkä halua että Lucian on kolmee meträ lähempänä.” Tyttö jatkoi. Kreivi naurahti. ”Selvä. Sovittu.” Reuben myöntyi lopulta. Darma nyökkäsi. Hän oli edelleen tyytymätön, mutta ainakaan ei tarvitsisi sietää Luciania viikkoon. Miltei win-win tilanne molempien puolesta. ”Mä toivon että kerrot Lucianille tästä, koska aika alkaa nyt. Enkä todellakaan halua tulla muistuttamaan sua.” Sinisilmä sanahti ja nousi terävästi ylös. Hänen puolestaan tämä oli tässä, ei ollut enää mitään sanottavaa.
Niine hyvineen Darmaine toivotti isälleen mukavaa lopputyöpäivää ja asteli varmana ulos toimistosta. Kävellessään rappuset alas, tuttu mies tuli häntä vastaan hymy huulillaan. ”Darmaine. Voitko jo paremmin? Ei kai satu mihinkään? Sano vaan jos tarviit jotain.” Lucian lirkutteli ihastuttavalla äänellään, mutta Darmaine ei suostunut katsomaan häntä silmiin. Tyttö nosti kätensä pystyyn, kämmen mieheen päin, ja käveli tuon ohi sanaakaan sanomatta. Lucian jäi hölmönä rappuselle seisomaan ja oli jo aikeissa lähteä tytön perään, kunnes kuuli Kreivin kutsuvan nimeään. Rappuset alas päästyään Darmaine hymyili. Tuo oli tuntunut niin hyvältä. Kuin nainen olisi saanut vähän valtaa itselleen. Ja hän oli varma että käytti sen vallan hyvin.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:11:41 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:11:41 GMT
Azrael, luku 4 → Arthurius
Puristin nyrkkini yhteen tuntiessa tummanpunaisen veren tipahtelevan käsistä. Tumma katseeni oli jäänyt kiinni tyhjyyteen; en kohdistanut katsettani mihinkään. Kukkaniitty ympäröi minut, puron solina kuului rauhalliseen tahtiin viereltäni ja kirsikkapuiden vaaleanpunaiset kukat kulkivat tuulen mukana ohitseni; tarrautuivat hiuksiini ja vaatteisiini. Paikka toi mieleeni Jayen. Kauniin naisen, rakkaan siskoni. En voinut olla ajattelematta, että mitä jos isäni Arthurius olikin tappanut hänet? Ajatus siitä sai veren virtaamaan käsistäni entistä voimakkaammin. Samalla sekunnilla muistin Reuben Blackin. Hän oli verrannut minua isääni. Minä tosin muistutin isää - lähinnä luonteeltani. Ulkoisesti olin enemmän äitini, vaikka isällä olikin punaiset silmät ja arpi kasvoissa. Siitä huolimatta syytös oli hyvin julma, verrata nyt suorastaan viatonta lasta murhaajaan. Kohotin käteni kasvojeni eteen tarkistaakseni vauriot. Käsieni veri oli tahrinut myös ranteeni, että maassa olevat kauniin valkoiset kukat. Tovin tuijotin kukkia, jotka muistuttivat minua niin paljon Jayesta. Muisto satutti minua niin paljon, että jouduin suorastaan repimään katseeni että ajatukseni pois muistosta. Astelin rauhallisin askelin purolle, jonka viileässä vedessä pesin veren käsistäni. Katsoin hetken veren kulkua, ennen kuin nousin samalla kuivaten käteni mustiin housuihin tuntien veden kosteuden iholla. Heittäydyin istumaan kukkaniitylle ja pehmein, varovaisin ottein aloin tekemään punavalkoista kukkaseppelettä.
Kukkaseppele valmistui ja vaihdoin kuihtuneen seppeleen uuteen. Polvistuin puron ylle ja laskin kuihtuneen seppeleen veteen. Nopeasti vesi lähti kuljettamaan kuihtuneita kukkia eteenpäin, jonnekin sellaiseen paikkaan johon minulla ei ollut asiaa. Vilkaisin käsiäni huomatakseni verenvuodon palanneen. Hiljainen huokaus karkasi huuliltani, ennen kuin lähdin kulkemaan takaisin Linnaa kohti. Askeleeni olivat rentoja, mutta jos katsoi tarkkaa niin niissä saattoi näkyä jäykkyyttä. Mitä lähemmäs Linnaa pääsin, niin sitä nopeimmiksi askeleeni yltyivät. Pysähdyin aloilleni vasta kun seisoin niin lähellä Usvakartanoa erottaakseni ihmiset pihamaalla. Lähes jokainen oli tuttu näky ja pian tunsin sisälläni hiipivän, pahaa tarkoittavan ahdistuksen kuristavan kurkkua. Linna voisi olla minun, minä voisin johtaa Linnan muodonmuuttajia. Se olisi mahdollista. Minun ei tarvinnut kuin saada muut puolelleni tai tapettava Reuben Black.
Ei, minä en ollut isäni. Minun ei tarvinnut tappaa. Minä en tarvinnut johtajuutta. En osannut huolehtia edes itsestäni. Inhosin ajatuksiani, miten saatoin olla niin julma? Kaikesta huolimatta ajatus Reubenin kuolemasta pyöri mielessäni senkin jälkeen kun olin poistunut varjoista muiden muodonmuuttajien keskuuteen. Toinen nimi ilmestyi synkkään ajatusten virtaan; Lucian Grey. Hänen kuolemansa oli houkuttelevampi kuin kenenkään muun. Hän oli niin täydellinen, komea ja kaiken lisäksi oikea kullannuppu vanhemmilleen. Kuin ajatukseni olisivat kutsuneet itse kullannupun luokseni, nimittäin ruskeaverikkö asteli minua kohti askelin, jotka muistuttivat minua hyvin paljon lapsen askelista - iloisen lapsen. Niissä oli hypähtelevä sävy ja huulilla riemastunut hymy. Siitä huolimatta miehen hymy pyyhkiytyi pois hänen astuessa eteeni.
“Darmaine mököttää sinulle.” Lucian hypähteli päkiöillään aavistuksen keinuen edessäni - ärsyttävän lähellä. Tungin kädet taskuihini peittääkseni niin veriset kädet kuin ärtymyksen. Kohautin olkiani välinpitämättömästi. Yksi asia oli varmaa: minua ei voinut vittuakaan kiinnostaa. Annoin asian loistaa kasvoiltani. Ärtymykseni johtui vain Lucianin näkemisestä; ylipirteä hymy ja ainainen iloisuus. “Selvä.” Totesin rauhalliseen sävyyn ja ohitin miehen jatkamalla matkaa kohti tuttua paikkaa. Askeleeni olivat muuttuneet Lucianin saapumisen johdosta; halusin kauas miehestä. Niin nopeasti kuin suinkin pystyin. Kuljin Linnan pihan poikki vain vilkaisten ympärillä olevia olentoja. Viattomia lapsia ja valehtelevia aikuisia, nuoria jotka eivät kunnioittaneet vanhempiaan. Niin paljon muodonmuuttajia. Päädyin Linnan aulaan, josta löysin puisten laatikoiden pinon. Istuin tyhjälle pinolle roikottaen toista jalkaani niin, että se osui lähes maahan. Nojasin kylmään kiviseinään ja annoin punaisten silmieni kylmän katseen kulkea ihmisistä toiseen. Mitä isäni oli nähnyt muodonmuuttajia katsoessaan? Alamaisia, kansalaisia vai kenties syöpäläisiä - tapettavaksi uhrattavia rottia? Minä en nähnyt mitään, kukaan ei ollut toistaan parempi. Olin niin keskittynyt arvoimaan Linnan asukeita, että en kuullut lähestyviä askelia ennen kuin tulokas huusi nimeäni.
“Azrael! Katso mitä löysin!” Arden juoksi minua kohti kiharat lainehtien kuin valtameri ja silmät tuikkien kuin tähtitaivas. Poika pysähtyi eteeni ja katsoi minua hymy huulillaan. Pörrötin pojan hiuksia huomaamatta heti esinettä hänen käsissään. Käänsin huomioni takaisin olentoihin; lähinnä tyttöporukkaan joka kuiski jotakin vilkuillen välillä meitä kohti. Huomasin Ardenin näyttävän minulle löytämäänsä esinettä. “Puukko..” Tokaisin sivusilmällä vilkaisten, “Isän puukko.” Jatkoin lausetta katsoen puukkoa uudelleen. Tällä kertaa tutkien katseellani; tunnistin puukon samantien. Olihan samaisella kirotulla puukolla oli tehty minun arpeni. Ikuinen muistutus, kipu ja nöyryytys. Äitini itkun sekaiset huudot, Ardenin itkeminen. Pelkkä ajatus tapahtuneesta satutti, sai katseen kääntymään vaistomaisesti pois. Arden kaikesta huolimatta ojensi puukon minulle. “Ole hyvä." Pikkuveljeni hymyili ojentaen terävän esineen minulle. Otin sen varovasti käsiini ja tutkin sitä. Puukon kahvan koristelu oli hyvin yksityiskohtaista ja kaunista; kukkia ja pieniä jalokiviä - rubiineja. Hiljainen huokaus karkasi huuliltani. “Kiitos.” Kiitin hiljaa sinisten hiusteni lomasta, pieni hymynhäive huulilla. Kohotin katseeni vain aavistuksen katsoakseni pikkuveljeäni silmiin. Taputin hänen päätään ja vilkaisin vielä kertaalleen tyttöjä, jotka eivät tuntuneet saavan silmiään irti Ardenista. Tuhahdin ärtyneesti ja häädin pikkuveljeni ulkoilmaan kavereiden seuraan, pois kiimaisten teinityttöjen näkökentästä.
Otin puukon jälleen esille ja jatkoin sen tutkimista, samalla pidellen toisen käteni etusormea terällä. Puukko pyöri käsissäni suorastaan kauniisti. Nostin katseeni aseesta portaisiin ja hymähdin hiljaisesti kun näin tutun hahmon tulevan alas portaista. Lopetin hetkeksi puukon kanssa leikkimisen vain jotta saatoin tuijottaa tulijaa silmiin. En suonut pienen pientä katsetta sinihiuksiselle tytölle, mutta hänen isänsä ansaitsi tummanpuhuvan katseen. Pieni, katkeransuloinen virne kiiri huulilleni miehen vastatessa katseeseen. Mies tuijotti minua tovin silmiin, mutta siirsi hitaasti siniset silmänsä teräaseeseen. Hän kyllä tunnisti sen, tietysti tunnisti.
‘’Ah, Kreivi.. Onko tuttu?’’ Myhäilin huvittuneena hypäten laatikoiden päältä kivilattialle. Mies oli suorastaan jäätynyt tuijottamaan asetta. Tiesimme molemmat, että isäni oli tappanut aseella monia viattomia. Jopa Kreivin läheisen ystävän. Oli varmasti shokeeraavaa nähdä tuttuakin tutumpi ase ja sen pitäjänä pahimman vihamiehen poika. Vein aseen siitä huolimatta taskuuni ja kohautin olkapäitäni, ‘’Kunhan halusin tietää, että vieläkö muistat.’’ Hymähdin. Tarkoitin oikeastaan kahta asiaa sanoillani; niin teräasetta jolla oli tehty monia surmia kuin myös toimistossa sanottuja sanoja. Pystyin todella olemaan pahempi kuin isäni. Kuljin rauhallisin askelin Kreivin ohitse, mutta soin siitä huolimatta pitkän katseen Darmainelle ja pienen, lähes olemattoman hymyn ennen kuin hypin portaat ylös. En tiennyt ehtikö tyttö nähdä hymyäni, mutta siitä huolimatta Kreivin ilme oli ollut näkemisen arvoinen. Kuin hän olisi halunnut kuristaa minua, polttaa elävältä ja syöttää tuhkani koirille. Jo pelkkä ajatus sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Tosin myös iloitsin asiasta; jos sain tunteita heräämään lyönti halun lisäksi Kreivissä niin olin onnistunut jossakin.
Viimeiset portaat ja käytävä meni nopeasti. Hetken päästä olin lukinnut itseeni pieneen, mutta harvinaisen mukavaan asuntoon. Kuljin huoneiston poikki sängylle johon istahdin. Vein puukon tyynyn alle ja kierähdin selälleni makaamaan katsoakseni tyhjää kattoa. Ulkoa kuului lintujen laulu sekoittuneena lasten kiljumiseen. Kuinka olisin toivonut olevani vielä lapsi. Niin viaton ja tietämätön. Kosketin kasvojani vasemmalla kädelläni; Kreivi ei ollut lyönyt minua kovaa eikä lyönnistä ollut jäänyt jälkiä. Onneksi ei, olisi ollut suorastaan häpeällistä saada Kreivin lyönnistä mustelma. Osasiko se vanhus edes tuottaa mustelmia? Itselleen ehkä, mutta tuskinpa muille. Vein käteni pääni taakse ja suljin hitaasti silmäni. Nautin hiljaisuudesta joka saapui rauhallisesti synkkään mieleeni pyyhkien suorastaan kaikki ajatukseni mielestäni. Se oli rentouttavaa; unohtaa ajatukset kuin kasvava lapsi lelut lelulaatikon pimeyteen. Hitaasti vaivuin uneen, joka kuljetti minua pitkin unten olemattomia maita - keksittyjä polkuja ja tuntemattomia olentoja.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:12:06 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:12:06 GMT
Darmaine, luku 5 • Tulipuiden alla
Darmaine oli nukkunut viimeiset kolme yötä hyvin, herännyt aamuisin pirteänä ja valmistanut niin isälleen kuin itselleen aamiaista. Isän ja tyttären välinen sopimus oli saanut asiat rauhoittumaan. Darma oli saanut aikaa miettiä ja setviä ajatuksiaan. Hän sai tilaa hengittää. Ei ollut Luciania kiusaamassa, heittelemässä typeriä vitsejään, jotka aina kuitenkin naurattivat, ei ollut Azraelia repimässä ajatuksia muualle, saaden tyttöä katumaan tekojaan. Näin ei kuitenkaan ollut myöskään ketään syyttelemässä punasilmäistä miestä, josta Darmaine oli ehkä eniten tyytyväinen. Tai hän toivoi asian olevan niin. Koska hän ei halunnut puhua Lucianille, ei hän myöskään kyennyt ohjailemaan tuota. Huokaus purkautui keuhkoista. Toivottavasti Lucian ei tehnyt mitään typerää.
Asetellessaan lautasia ruokapöydälle Darma kuuli isänsä huoneen oven avautuvan. Tytär tervehti isäänsä pirteällä hymyllä. ”Huomenta.” Tyttö sanahti vielä. Hän haki hyllystä kaksi mukia ja täytti tyhjentyneen kannun vedellä. ”Huomenta. Sinäpä olet pirteänä.” Reuben hymähti ja haroi laineikkaita hiuksiaan pois silmiensä edestä. Mies oli yllättävän rennosti pukeutunut. Tummat housut, kuten aina, valkea, löysä, puuvillapaita ja jalassa ne ei niin koreat kengät. Tämä kiinnitti Darmainen huomion, joka tutki isäänsä päästä varpaisiin. Hänen toinen kätensä oli nostettu rintojen alle tukemaan toista, jonka kämmenselkä kosketti mietiskelevänä leukaan. ”Ja sä rentona. Ootko kipeenä?” Sinisilmä kysyi vakavan humoristiseen sävyyn. Reuben naurahti ja raapi päänahkaansa. ”Ajattelin että tänään otettais vähän rennommin. Mitäs sanoisit jos lähdettäisiin piknikille Ikiruskoon?” Kreivi heitti ja istuutui rauhallisesti ruokapöydän ääreen. Hän tutki katseellaan tyttärensä reaktiota. Darmaine nosti leivän pöytään ja tuijotti miestä kysyvästi. Hän ei sanonut vielä mitään, vaan antoi jännityksen kasvaa, samalla keräten pöydälle loput aamiaistarvikkeet. Kun viipaloidut kurkut, tomaarit ja pestyt salaatit olivat pöydällä, Darmaine istui. Tyttö risti kätensä leukansa alle itsevarmana. ”Ikiruskoon?” Hän kysyi. Mustahiuksinen mies nyökkäsi ja alkoi kasaamaan vihanneksia leipänsä päälle. Sanaakaan hän ei sanonut, vaan antoi tyttärensä vastata kunnolla hänen tarjoukseensa. ”Okei. Mikäs siinä.” Darma hihkaisi. Hän oli innoissaan. Vihdoin pidempi reissu pois Usvakartanon läheisyydestä. Laatuaikaa isän kanssa, mikä olisi mukavempaa. Paitsi tietenkin se että tyttö saisi jutella ja kulkea kenen kanssa tahtoo, ilman että saa huutoja siitä. ”Loistavaa. Meidän pitää lähteä sitten aikaisin, matka vie kolmisen tuntia meiltä peuroilta.” Reuben julisti ja haukkasi leipäänsä. Darmaine oli myös kasannut leipäsiivunsa päälle tomaattia, kurkkua ja salaattia, niin kuin aina, ja puraisi siitä ensimmäisen palan. Hyväksyvästi hän nyökkäsi isän kehotukseen. Matka oli pitkä muttei rankka, sillä Ruskopolku vei suoraan Ikiruskon läpi.
Kaksikko söi aamiaisensa melko pikaisesti. Kreivin piti mennä hoitamaan ennen lähtöä vielä muutama asia ja jätti tyttärensä huolehtimaan ruokatarvikkeet piknikiä varten. Darmaine otti asian mieluusti hoidettavakseen. Korjattuaan likaiset astiat ja ruuat pöydästä, sinihiuksinen tyttö kaivoi esille surehkon repun. Reppu oli paljon kelpompi kantaa peura-muodossa kuin laukku, sillä laukku jäi jalkoihin. Reppu pysyi sentään selässä. Darmaine kävi ensitöikseen vaihtamassa vaatteet. Ilma oli kauniin aurinkoinen, mitä nyt pari ohutta pilveä vaelsi taivaankannella. Senpä takia nainen nappasi päälleen ohuet, mustat, polviin asti yltävät housut, vaalean harmaan löysän, t-paidan tapaisen, paidan ja päälleen vielä mustan liivin, lähinnä koristeeksi. Jalkoihinsa hän työnsi rennot tummansiniset lenkkarit. Kun vaatteet olivat päällä, oli aika etsiä ruokaa. Tyttö pakkasi pieneen kangaspussukkaan muutamia siivuja leipää ja nappasi hyllyltä viimeiset omenat mukaan. Toiseen kangaspussiin hän asetti yhden tomaatin ja kurkunpalan, sekä pienen puukon jolla niitä voi siivuta. Ulkoa hän kävisi hakemassa vielä mansikoita ja herneitä. Sitten kaikki olisikin valmista.
Tyttö hymyili astellessaan reppu selässään ulos asunnosta. Kaikki olisi valmiina pieneen retkeen. Darma sulki oven takanaan ja varmisti sen napsahtavan lukkoon. Sitten hän suuntasi isänsä toimistolle, kolme kerrosta alemmas. Kulkiessaan kolkkoa, mutta kuitenkin kodikasta, kiviseinäistä käytävää, vastaan käveli tuttu mies. Lucianin kasvoilla oli hyväntahtoinen virnistys, sen näki kaukaa. Mutta ehdot olivat ehdot, Darmaine mietti. Lucianilla ei ollut mitään syytä puhutella Kreivin tyttärelle, kuin vasta neljän päivän päästä. Tai siis, korjaan, Darmainen ei tarvinnut puhua hänelle, mutta suulisissa ehdoissa ei taidettu sanoa mitään Lucianin puhumisesta tytölle.
”Darmaine mä tiedän ettet puhu mulle, mut mä en oikein ymmärrä miks?” Mies aloitti sanelunsa. Darmaine ei edes vilkaissut ruskeatukkaiseen mieheen päin, vaan jatkoi kävelyään. Lucian oli silti ärsyttävän itsepäinen ja käveli kuin koiranpentu Darmainen perässä. ”Älä viitti... Mitä mun pitää tehdä, tuoda sulle kimppu koivunoksia ja ruusuja?” Mies yritti olla romanttisella tavalla huvittava, joka enemmänkin hämmensi tyttöä. Sinisilmä piti pintansa ja jatkoi matkaa hiljaa. ”Hei, mä voisin viedä sut Kalmansilmälle. Tiedän että haluisit käydä siellä. Saisit hyvää seuraa ja mä suojelisin sua. Tai kyl mä tiiän et pidät huolen ittestäs mut sillee, jos sattuu jotain.” Lucian selitteli. Darma huokaisi mielessään ja pyöräytti silmiään. Pitäisi jo turpansa ummessa, Darma mietti ja yritti pitää rauhallisen ulkokuoren. Hän kiristi hieman kävelytahtiaan ja toimiston ovet näkyivät jo. ”Joo.” Lucian näytti päättävän jotain mielessään. ”Se on tarjous. Lähdetään Kalmansilmälle yhdessä sit kun tää mykkäkoulu on ohitte. Mä lupaan ettet tuu pettymään siihen reissuun. Sulla on pari päivää aikaa miettiä tätä. Ja kuka sano et me ei voitais kirjottaa kirjeitä.” Lucian sanoi miltei kuiskaten Darmainen korvaan. Tyttö värähti ja pinkaisi avautuvaa toimiston ovea kohti. Reuben tuli kaksikkoa vastaan hämmentynyt ilme kasvoillaan. ”Isä, musta tuntuu et tääl on joku itikka, se inisee tos mun korvan juuressa.” Darmaine sanahti isälleen kirkkain silmin, hymyillen. Reuben naurahti tuoden käden suunsa eteen. Hänen olisi tehnyt mieli nauraa ääneen, mutta se ei sopinut tälläisessa tilanteessa. Mies nosti katseensa tyttärestään hänen takana seisovaan, hämmentyneeseen, Lucianiin. Hän rohisti kurkkuuaan ja keräsi ryhtinsä. ”Lucian Grey, taidatte rikkoa asettamiani säännöksiä.” Kreivi aloitti tasaisella äänellä. ”Mielestäni matka teidän ja tyttäreni välissä on vähemmän kuin kolme metriä. Sääntöjen rikkominen on rangaistava teko, herra Gray.” Mies saneli. Samalla Darmaine kulki isänsä vierelle kuin pelastettu enkeli ja hymyili tuolle, katsomattakaan Lucianiin päin. Lucian itse siirsi katsettaan Darmainesta Kreiviin ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Mies kumarsi. ”Olen pahoillani, Kreivi Black. Tämä ei tule toistumaan.” Lucien lupasi katse kivilattiassa. Darmaine hihkaisi itsekseen. ”Luotan siihen. Saat poistua.” Reuben totesi hyväksyvästi. Lucian kiitti häntä pään nyökäytyksellä ja kipitti rappuset alas. Darmaine hymyili leveästi isälleen, joka katsoi tyttöä toruvalla, mutta huvittuneella katseella. ”Kiitos, isä.” Sinihiuksinen nainen sanahti ja lähti kulkemaan käytävää edellä. Hän kuuli reubenin naurahtavan takanaan. ”Sinä et taida oikeasti haluta puhua Lucianille.” Mies totesi omat ajatuksensa ääneen. Darma hymähti miehen oikealle vastaukselle myöntävästi. ”Älä viitsi, Darmaine. Hän on kunnon poika. Vähän liian uhkarohkea, mutta hänestä tulee vielä hyvä mies.” Mies puolusteli. Darma kääntyi isäänsä päin kysyvä katse kasvoillaan. ”Mä en vaan tajua sitä. Se on vaan pyöriny mussa ku paarma hivessä. Ei se ennen näin tuttavallinen mua kohtaan oo ollu.” Tyttö totesi. Reuben hymähti ja nosti etusormensa osoittamaan tyttöä. ”Hänellä on tunteita.” Mies sanahti pikaisesti ja ohitti tytön rappusissa pikaisesti. Sinisilmä henkäisi kun tajusi mitä isänsä tarkoitti. ”Eikä?!” Darmaine miltei huudahti henkensä alta ja juoksi isänsä perään. ”Ei ole. Mä en suostu.” Tyttö intti. Reuben katsoi häntä sivusilmällä ja nosti heristämään sormeaan ilmassa. Hän ei sanoisi asiasta, ei ainakaan täällä missä muut kuulivat. Hän kuuli tyttönsä tuhisevan tyytymättömästi vierellään ja hymyili. Kaksikko laskeutui leveitä portaita alas alimmaiselle kerrokselle. Darmainen huomio kiinnittyi laatikoiden päällä istuvaan poikaan, joka pyöritteli veistä kädessään. Azrael. Samalla tyttö tunsi isänsä käden selällään, joka kehotti jatkamaan matkaa. Darma käänsi katseensa ja jatkoi kävelyä. Poika kuitenkin puhui, kutsuen Kreiviä, ja tytön huomio palasi automaattisesti tuohon. Hän huomasi myös isänsä huomioivan poikaa yllättävän paljon ja hämmentyi tästä. Reuben suorastaan tuijotti Azraelia. ”Kunhan halusin tietää että vieläkö muistat.” Azrael totesi välinpitämättömällä äänellä. Darma katseli häntä kummissaan. Tarkoittiko poika jotain asiaa mistä miehet olivat keskustelleet muutama päivä aikaisemmin Kreivin toimistossa? Darma kykeni vain arvailemaan. Punasilmäinen muodonmuuttaja laskeutui laatikoiden päältä suoraan kaksikon eteen, pysäyttäen heidät. Darmaine seurasi sinisellä katseellaan poikaa joka kiersi hänet. Vasta nyt Azrael vastasi tytön katseeseen ja pitkästi vastasikin. Tytön katseesta huokui hämmennys. Punasilmän siirryttyä Kreivin ja tuon tyttären edestä, mies lähes työnsi tyttönsä liikkeelle. Haikailematta tuo totteli isänsä käskyä ja ripein askelin kulki ulos ulko-ovista. Ulkona, kirkkaassa auringonpaisteessa, viileässä tuulessa ja kaiken vihertävänä ympärillä, Darmaine käänsi katseensa isäänsä joka vastasi omalla, vakavalla, katseellaan. Ehkä tyttö ymmärsi nyt jotain. Sen miksi isä oli pyytänyt häntä pysymään poissa pojan luolta. Hän ei kuitenkaan halunnut ajatella asiaa nyt. Tänään piti olla mukava päivä. Niimpä tyttö kokosi itsensä jälleen ja hymyili isälleen. ”Meen hakeen mansikoita ja herneitä puutarhasta. Kohta takas.” Darmaine sanahti. Reuben oli hetken hämmentynyt tytön yhtäkkisestä pirteydestä, mutta pian rauhottui itsekkin ja kykeni hymyilemään takaisin tuolle. Tyttö käännähti reippaasti ja juoksi puutarhan suuntaan. Hän suuntasi ensin mansikkamaan suuntaan ja poimi pienen pussillisen tuoreita mansikoita. Saman hän teki herneiden kanssa.
Alle kymmenen minuutin kuluttua kaksi mustaturkkista valkohäntäpeuraa jolkottivat rennosti pitkin Ruskopolkua. Darmaine kantoi selässään vihertävää reppua, jonka suuaukon peitti kangasläpyskä ettei ruuat tippuisi. Reppu pysyi loistavasti peuran selällä jopa tuon loikkiessa. Tyttö oli niin innoissaan ettei voinut muuta kuin loikata jokaista vastaantulevaa suurempaa kiveä vasten. Suurisarvinen urospeura pudisteli päätään tyttärensä pomppimisille. Normaalisti viiden tai kuuden tunnin kävelymatka hujahti noin kolmessa tunnissa kahden peuran ollessa koko ajan liikkeellä. Välillä he juoksivat kilpaa seuraavaan mutkaan, välillä hölkkäsivät hiljempaa. Taivas oli kirkkaan sininen, vaikka se ei juurikaan näkynyt korkeiden lehtipuiden kaartuessa päälystetyn tien ylle, eikä kaksikko sitä kerennyt ihastelemaankaan. Ilma oli mitä ihanteellisin pidemmälle reissulle. Tuuli oli viileä, juuri sopivan mukava. Ilman viimaa päivä olisi voinut olla liian kuuma, auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta.
Darmaine henkäisi, niin ihmetyksestä kuin väsymyksestä. Ikirusko oli aina yhtä ihastuttava paikka. Paikka oli täynnä pelkkiä pitkiä, ohutrunkoisia, lehtipuita, joiden lehdet olivat väriltään oransseja, keltaisia ja punaisia. Se toi tytölle mieleen liekkien tuhoisan loisteen, kuin taivas olisi ollut tulessa. Peuran sorkkien vaimea kopina muuttui lähes äänettömäksi kenkien askeleiksi tytön muututtua takaisin ihmismuotoonsa. Isänsä seurasi perässä ja ihasteli itsekkin näkemäänsä hetken hiljaa. Sitten hän viittoi tyttärelleen, pyytäen tuota seuraamaan. Darmaine teki työtä käskettyä ja lähti kulkemaan isänsä perässä. Auringonvalo pääsi leikiten latvuston läpi valaisemaan maata lehtimetsän alla. Se oli tasaista eikä missään kasvanut suuriempia puskia tai muuta kasvistoa. Myöskään suuria kiviä ei ollut. Näkymä oli avoin ja raikas.
”Tässä on hyvä paikka.” Darmaine kuuli pian toteamuksen ja käänsi katseensa miehen suuntaan. Reuben oli istahtanut solisevan joen vierelle ja katseli virtaavaa vettä. Tyttö istuutui miehen viereen ja laski repun selästään heidän väliinsä. Repusta tyttö kaivoi kolme kangaspussukkaa ja kaksi puusta kaiverrettua mukia. ”Katsotaanpas mitä olet pakannut.” Reuben sanahti ja availi pussukoita. Hän nyökytteli hyväksyvästi ja nappasi suuren mansikan suuhunsa. ”Toivottavasti kelpaa.” Darma hymisi näyttäen kieltään ja hujautti myös itse mansikan suuhunsa. ”Kelpaa kelpaa, tottahan toki.” Kreivi sanoi. Niimpä kaksikko väsäsi itselleen leipää ja nautti rauhallisen metsän hiljaisuudesta. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, he vain kuuntelivat lintujen laulua, virtaavan veden solinaa ja tuulen leikkiä lehtien kanssa. ”Tää on hieno paikka.” Darmaine huokaisi loppujen lopuksi ja kaatoi kehonsa makuulle maahan. Hänen jalkansa olivat vielä uupuneet pitkästä matkasta, mutta ne toipuisivat tarpeeksi paluumatkaa varten. Reuben nyökytteli, katse lehtipuiden latvoja hipoen. ”Niin on.” Hän totesi hiljaa. Hiljaisuus laskeutui taas kaksikon väliin. Darmaine sulki silmänsä.
”Kuule.” Reuben aloitti ja sai tytön avaamaan katseensa. ”Se mitä Linnassa tapahtui. Azrael... Kai ymmärrät nyt miksi haluan sinun pysyvän erossa hänestä?” Mies puhui. Tällä kertaa hänen äänensä oli rauhallinen, rento, ehkä joku sanoisi että isällinen. Hän oli enemmänkin huolissaan kuin vihainen, eikä tahtonut riidellä tyttärensä kanssa. Ei nyt. Darmaine katseli taivasta mietteliäänä, etsien sanoja päänsä sisältä. ”Ehkä.” Hän sanoi lopulta. Tyttö ei ollut täysin varma mitä poika oli tarkoittanut, tai mitkä olivat nämä uhkaukset joista isä oli sopimusta tehdessään puhunut, mutta se oli selvää että he kaksi näkivät Azraelin täysin eri valossa.
”Hei isä... Mikä Azraelissa on niin pahaa?” Tyttö kysäisi. Hän kääntyi makaamaan kyljelleen isäänsä päin, kannatellen päätään toisella kädellään. Kysymys tuli miehellä äkkiä ja hämmentyneenä hän katseli tytärtään. Hän ei tuntunut löytävän itsekään sanoja vastaukseensa. ”Hänellä on... menneisyys...” Tuli vastaus lopulta. Tyttö kiinnostui ja vaati selitystä tiiviillä katseellaan. Reuben huokaisi ääneen. ”Kuule, tämä ei ole mieluinen aihe.” Hän sanoi. ”Mutta haluan tietää. Koska mä en näe siinä mitään pahaa, jonka sä selvästi näet.” Tytär vastasi. Reuben ei voinut muuta kuin kirota tytärtään mielessään äidiltään saamista pienistä luonteenpiirteistä, uteliaisuudesta ja itsepäisyydestä. Ja siitä fiksuudesta. Siitä mikä tekisi tytöstä hyvän johtajan, jos tuo ei olisi niin välinpitämätön paperihommia ja päättämistä kohtaan, jos tuo ei tarttuisi yksittäisten muodonmuuttajien pieniin yksityiskohtiin.
”Azrael muistuttaa vain isäänsä.” Kreivi lopulta sanahti hymyillen. Hän haroi hiuksiaan. ”Enkä ollut kovin hyvissä väleissä hänen isänsä kanssa, jos näin voi sanoa. Hän on myös kylmä, eikä välitä muista. Tiedät etten pidä sellaisista tyypeistä. Pelkään että hän satuttaa sinua.” Reuben vastasi, toivoen että tämä puolitotuuksia täynnä oleva lause riitti tyydyttämään tyttärensä uteliasuuden. Darmaine nyökkäili. Hän tiesi isänsä ajattelevan vain hänen parastaan. Ehkä Azraelin isä oli joskus satuttanut jotakuta? Tyttö ei tiennyt, mutta tämä oli paras vastaus mitä isältään tulisi saamaan. ”Okei. Se riittää. Koska mä tuun näyttään vielä et Azrael on ihan ok tyyppi.” Darmaine hymyili isälleen ja laskeutui takaisin selälleen, sulkien silmänsä. Juuri sitä Reuben pelkäsikin. Mutta tiesi ettei Darmainea voinut pysäyttää. Hän tekisi kaikkensa jotta saisi kontaktin poikaan jos häntä yrittäisi estellä. Joten parempi ehkä pitää sitä arpinaamaista muodonmuuttajaa silmällä. Jos poika satuttaa tyttöä millään tavalla, oli hän mennyttä kalua.
”Muistan kun olit varhaisteininä korviasi myöten ihastunut Lucianin.” Reuben kisoitteli hetken hiljaisuuden jälkeen. Se sai Darmainen nousemaan hitaasti istumaan ja kääntämään katseensa isäänsä. Oike käsi nousi osoittamaan miestä leikkisän uhkaavaasti. ”Ei. Sä et puhu siitä.” Darma aloitti virne naamallaan. Virne muuttui hetkessä hämmennykseksi. ”Miten sä muuten edes tiedät että olin ihastunu Lucianiin?” Hän kysyi ihmeissään. Mielestään hän ei koskaan ollut kertonut kuin yhdelle muodonmuuttajalle, senaikaiselle parhaalle ystävälleen joka nykyään oli vain hyvänpäivän tuttu. Reuben naurahti ääneen. ”Sen näki sun kasvoiltasi. Aina kun Lucian tuli vastaan, menit ihan tulipunaiseksi.” Isä härnäsi tytärtään. Darma ei tiennyt missä asennossa olisi kasvojaan pitänyt. Hän oli niin noloissaan että olisi tehnyt mieli nauraa, mutta silti hän olisi halunnut pitää vakavuutensa. Joka muuten oli jo kaukana poissa. Lopulta pieni, epämääräinen, naurahdus pääsi keuhkoista. ”Mä en tahdo puhua siitä. Se oli sillon. Nyt oon paljon järkevämpi.” Nainen nyökkäsi toteamukselleen, lähinnä itsekseen. Mies tuhahti huvittuneena. ”Mutta mitä jos sanoisin että minulle olisi ihan ok, jos olisit ihastunut Lucianiin.” Reuben sanahti. Hän tutkaili tytön kasvoja mielenkiinnolla. Darmaine ei oikein tiennyt miten reagoida kyseiseen lauseeseen. Hän oli epäilevä. ”Mikä salajuoni sulla ja Lucianilla oikein on menossa? Se on kun sun juoksupoikas.” Sinisilmä totesi. ”Sitä paitsi, ei mitään mahkuja että ihastuisin enää siihen naistennaurattajaan.” Darmaine lupasi. Hän heitti kädet puuskaan rinnalleen. Kreivi pudisteli päätään. ”Et ole väärässäkään. Mutta Lucian ihan itse tahtoo auttaa. Tiedät että olen hänen isälleen velkaa. Sitä paitsi Lucian tunnusti minulle jotain.” Mies mainitsi muka ohimennen. Tyttö tarttui heti syöttiin. ”Mitä tunnusti?” Hän kysyi heti. Reuben nosti kulmaansa ja katsoi naista mittaillen. ”Taisi ohimennen kertoa että on kiinnostunut sinusta.” Tummahiuksinen mies venytteli lauseensa perään. Darmaine pudisteli päätään. Hän nousi ylös ja katsoi kaukaisuuteen kun olisi maistanut jotain hapanta. ”Eip. En hyväksy. Toivottavasti sanoit että voi painua hiiteen.” Darmaine oli nostanut kätensä lantiolleen. Hän pudisti vielä kerran päätään ja kääntyi isäänsä kohden odottavasti. Reuben ei heti vastannut tyttärensä odottavaan katseeseen, vaan ihaili maisemaa vielä kerran. ”Muistaakseni toivotin hänelle vain onnea.” Mies virkkoi ja alkoi pakkaamaan ruokatavaroita reppuun. Darma naurahti ääneen. ”No sitä se tarvii. Ja paljon.” Nainen totesi varmana. Hänen mielestään ajatus oli etova ja huvittava. Se selitti niin monet asiat ja ruskeahiuksisen miehen käytöksen. Mutta nyt kun tyttö tiesi hänen motiivinsa, oli häntä helpompi vältellä. Mitä Lucian edes näki Darmainessa? Ehkä mies vain halusi kreiviksi ja siksi kulki isän perässä kuin sorsanpoika, tehden kaiken mitä tuo sanoo. Ehkä hän luuli voivansa naida Darmainen ja nousta Kreiviksi ja hallita kaikkia muodonmuuttajia. Yäh! Sinisilmä pudisti päätään inhottaville teorioille. Samalla hän nauroi mielessään niille. Niin naurettavaa. Tyttö oli ollut tyytyväinen kun Lucian oli ollut pelkkä kaveri, mies oli mukava, sitä ei ollut kieltäminen. Mutta kokoaikainen vahtaaminen ja ne ylilämpimät hymyt. Ne saivat kylmät väreet nousemaan tytön iholle. Hän ei enää ollut, eikä halunnut olla, ihastunut Lucian Grayhin.
Peurojen juostessa laskevan auringon alla kohti Usvakartanoa, pitkin Ruskopolkua, ajatukset tyhjenivät. Monen tunnin hiljaisuus ja liikkuminen todellakin auttoi setvimään sotkuisia mietteitä. Asioihin tuntui tulevan enemmän järkeä, kun sai tehdä jaloillaan, tuntea viiman kasvoillaan, ja vain mennä. Ajatuksetkin vain loksahtelivat omille paikoilleen, kuin faktat olisivat kiilloittuneet kirkkaammiksi. Darmaine halusi Lucianin pysyvän kaverina, mutta miten sen voisi tehdä ilman ettei mies saisi väärää käsitystä. Ehkä hän itse tarvitsi aikaa ja selvän kielteisen vastauksen tunteilleen. Ja ei, Darma ei missään nimessäkään lähtisi miehen kanssa kaksin Kalmansilmälle. Ehdoton ei. Ties mitä ajatuksia Lucianilla olikaan. Azrael sen sijaan...Tytön piti ensin keksiä miten päästä lähemmäs poikaa. Mutta miten ihmiselle, jonka katse oli täyttä jäätä, joka ei näyttänyt välittävän mistään eikä kestään, juteltiin? Vastaus ei ollut helppo, mutta Darma oli positiivisella mielellä. Hän kyllä keksisi keinon.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:12:26 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:12:26 GMT
Azrael, luku 5 → Kallisarvoinen veli
Suoraan sanottuna heräsin vitutukseen. Vitutuksen aiheuttajana oli kukas muukaan kuin rakas pikkuveljeni. Pojankloppi seisoi yläpuolellani vesikannu täynnä kylmää vettä aseteltuna kasvojani kohden. Liuta kirosanoja karkasi huuliltani, mutta oli jo liian myöhäistä. Vesikannullinen suorastaan jäätävää vettä tippui ylleni kastellen minut hetkessä. Samalla sekunnilla onnistuin manaamaan Ardenin helvettiin. ‘’Saatanan vintiö..’’ Ärisin lopuksi nousten nopeasti sängystä ja tavoitellen kiharatukkaista poikaa. Sain juuri ja juuri tartuttua pojan paidasta ja hetkessä pojanklopin pää oli vesiämpärissä. Nyt oli Ardenin vuoro kiroilla, mutta onnekseni en kuullut sitä kovinkaan hyvin kiireessäni. Vaihdoin kuivat vaatteet ylleni; mustan t-paidan, farkut ja maihinnousukengät. Olin jälleen kerran pukeutunut täysin mustiin, mutta minua asia ei haitannut juuri ollenkaan. Märät lakanat ja muut petivaatteet päätin laittaa huoneiston eri pinnoille kuivumaan Ardenin kulkiessa perässäni kuin koiranpentu konsanaan. Vihdoin sain kaiken vaihdettua ja minun vilkaistessa ulos ikkunasta niin päätin samantien lähteä kävelemään. Tarvitsin raitista ilmaa.
‘’Tule.’’ Tokaisin pikkuveljelleni ja astelin ulos huoneistosta katsomatta taakseni. Ovi kuului menevän lukkoon ja se riitti minulle; Arden oli tulossa mukaan kuten olin pyytänyt. Mitä lähemmäs aulaa ja ulkoilmaa pääsin, sitä nopeimmiksi askeleeni kävivät. Mitä useammin kävelin aulan poikki kohti vapautta, sitä useammin tunsin olevani jumissa. Se oli erikoinen tunne; kuin haluaisi pois, mutta samalla jokin pakottaisi jäämään. Vasta ulkona rauhoitun todella ja hetken odotettua pikkuveljeni pörröisellä hiuspehkollaan ilmaantui luokseni. ‘’Minne menemme?’’ Arden kysyi, kun lähdimme kulkemaan rauhallisesti kohti metsää. Osasin suunnilleen suunnistaa määränpäähän, olinhan käynyt siellä joskus isäni kanssa. Vilkaisin Ardenia pienesti virnistäen. ‘’Näet sitten.’’ Myhäilin pinkaisten sitten juoksuun. Metsän rajalla muutuin ketuksi ja jatkoin matkaa rauhallisemmin jolkottaen. Ei minun kannattanut kuluttaa kaikkia energioita heti.
Hiljaisuutta kesti tovin; vain lintujen suloinen laulu ja eläinten tuottama ääntely kaikui metsässä. Taivaan peitti tiheä metsikkö, mutta paikka paikoin puut väistyivät ja pilvetön sinitaivas tuli esiin. Viileä, lähes kylmä viima puski paikka paikoin saaden kulkemisen vaikeutumaan. Ardenilla todella näytti olevan vaikeuksia yhä useammin, mutta kun tuuli rauhottui niin matkanteko helpottui. Olimme kulkeneet vasta hetken aikaa, emmekä olleet vielä edes puolessa välissä. Määränpää tuntui yhä kaukaisemmalta ajatukselta, mutta en halunnut kääntyä nyt. Tullessamme pienelle joen tapaiselle niin Arden muuttui oitis ihmiseksi kastautuen joessa kuin ei olisi ikinä ennen vettä nähnyt. Muutuin myös ihmiseksi, mutta kuitenkin rauhallisemmin. Kastoin kasvoni vedessä ja myös join virkistävän kylmää vettä. Punasilmäinen veljeni laahautui suorastaan vastentahtoisesti vedestä ja istui sitten aurinkoon kuivattelemaan.
‘’Oikeasti, minne olemme matkalla? Alan kyllästyä juoksemiseen.’’ Arden huokaisi hiljaisesti silmät kiinni. Auringon tuoma lämpö oli väsyttävää ja sen takia pitäydyin varjossa. En muutenkaan pitänyt auringosta; se oli aivan liian kuuma ja valoisa minun kaltaiselle olennolle. ‘’Surumetsään.’’ Vastasin puuhun nojaten, kädet ristittyinä rinnalleni. Myhäilin hiljaisesti pojanklopin reaktiolle. Hän ei ollut tottunut pitkiin matkoihin eikä minun seuraani ja reaktio oli myös sen arvoinen. Poika oli hyvin järkyttynyt asiasta. ‘’Sinne menee ainakin kaksitoista tuntia!’’ Arden henkäisi paniikinomaisesti. Virnistin kissamaisesti pikkuveljelleni ja käänsin selkäni hänelle. Pidin kaikesta huolimatta katseeni vielä tovin mustahiuksisessa nuorukaisessa. ‘’Saat sinäkin kuntoiltua.. Ja enää vain suunnilleen yhdeksän tuntia.’’ Virnistin vilkaisten taivaalle. Aamu oli väistynyt päivän tieltä ja olisimme vasta iltapäivällä surumetsässä. Olin oikeastaan jo kaivannut kyseistä paikkaa. Pikkupoikana oli pelännyt siellä oloa eikä ollut nähnyt kaikkea sitä kauneutta mistä isä oli puhunut. Tiesin, että tällä kertaa myös minä näkisin metsän sellaisena kuin se todellisuudessa oli. ‘’Ei helvetti..’’ Arden mutisi hiljaa, ‘’Ei kai tässä auta muu kuin jatkaa matkaa.’’ Kiharatukka huokaisi ja muuttui ketuksi lähtien hitaasti askeltamaan kohti surumetsää. Huvittuneena otin jälleen johdon matkanteosta.
Tovin saimme kulkea, kunnes kuulin Ardenin mahan murisevan. Kyllästynyt huokaus karkasi huuliltani, mutta samassa tunsin myös oman nälkäni yltyvän. Hetken äänettömän pohdinnan jälkeen päätimme metsästää itsellemme syötävää. Minä sain kiinni rusakon, kun taas Arden sai jonkin sortin myyrän. Aterioimme kaikessa rauhassa auringon kadotessa pilviverhon taakse. Kun olimme saaneet syötyä kaiken niin jatkoimme. Nyt matkanteko oli muuttunut hitaammaksi, johtuen juuri syödystä ruuasta. Väsymys painoi silmäluomia kiinni, mutta jalat liikkuivat eteenpäin kuin muistuttaen, että nyt ei ollut aikaa nukkumiselle. Mitä lähemmäs määränpäätä pääsimme, sitä enemmän tunsimme energiaa saavamme. Päädyimme ottamaan pienen kilpailun. Juoksimme eteenpäin eläinten luomalla polulla rinnatusten kovempaa kuin pitkiin aikoihin. Matka taittui kilpaillen paljon nopeammin - olihan meillä silloin hauskaa. Sillä hetkellä en edes muistanut isääni, Kreiviä, Luciania saatika Darmainea. Silloin oli vain minä, veljeni ja ympärillämme oleva metsä. Hidastimme lopen uupuneina yllättävän suurella joella. Istahdin maahan tasaten hengitystä, veljeni piehtaroidessa kauniin vihreällä nurmikolla.
‘’Meidän täytyy uida tuon ylitse.’’ Nyökkäsin kohti jokea vilkaisten sitten huohottavaa kettua vierelläni. Musta eläin näytti niin väsyneeltä, että tiesin jo silloin joen ylityksen vievän loputkin voimat pienemmästä ketusta. Myhäilin hiljaisesti, ainakin Arden tulisi nukkumaan hyvin kun pääsisimme takaisin omiin sänkyihimme. Jo pelkkä ajatus siitä sai jaksamaan. Pakotin itseni ja samalla myös veljeni ylös. ‘’Olemme tulleet tänne asti, jaksamme vielä.’’ Tokaisin ja astuin veteen. Viileä vesi kirkasti ajatukset ja hetken päästä olin kastautunut kokonaan. Uin pitkin vedoin joessa, jonka virtaus tuntui vain yltyvän hetki hetkeltä. Saatoin käyttää jokaisen voiman hivenen joen ylitykseen ja virtaa vastaan taistelemiseen, että kun pääsin vastarannalle niin vain lysähdin maahan makaamaan. Arden tuli vasta puolessa välissä ja antoi virtauksen heitellä itseään miten tahtoi. Se oli osasyy sille, miksi valpastuin nopeasti. Toinen syy toki oli se, että mitä nopeammin pääsimme surumetsään niin sitä nopeammin saatoimme lähteä kotiin ja päätyä omaan sänkyyn. Jouduin repimään Ardenin pois vedestä ja auringon kuivattua mustat turkit niin olimme vielä tovin joella juoden ja vain nauttien ulkoilmasta. Iltapäivä oli jo pitkällä kun vihdoin jatkoimme matkaa. Päätyisimme kotiin varmasti vasta seuraavana päivänä. Viimeiset kilometrit taittuivat hyvinkin verkkaiseen tahtiin, vaikka molemmat meistä olivatkin hyvin väsyneitä. Kun vihdoin surumetsä häämötti edessämme niin koko matka tuntui niin uuvuttavalle, että mieli teki vain jäädä siihen paikkaan nukkumaan. Siitä huolimatta hätistelin Ardenin ylös ja matkanteko läpi surumetsän alkoi.
Heti kun astuin ihmismuodossa tummaan, varjojen täyttämään, mutta siitä huolimatta pelottavan kotoiseen metsään jossa ei yksikään eläin laulanut. Oli hiljaista, vain kylmyys oli kietonut viittansa ympärilleni. Tuuli tuntui kuiskivan nimeäni ja mitä syvemmälle metsää kuljin niin sitä vaikea kulkuisemmaksi sekä pimeämmäksi metsä kävi. Mieleeni muistui isän ja minun retki metsään. Pelkäsin silloin todella paljon; kaikki se pimeys oli minulle niin uutta ja vierasta. Minulla oli naiivi käsitys maailmasta, mutta kaikki se lapsenomaisuus kariutui pois isäni käsittelyn jälkeen. Millainenkohan olisin nyt - tällä hetkellä - ilman isääni ja tämän rajua koulutusta? Tuskinpa ainakaan tällainen. Ilta teki tuloaan ja loi tietynlaista aavemaisuutta tunnelmaa lisäämään. Joku tuntui tuijottavan ja tarkkailevan askelia. Yhtäkkiä tunsin Ardenin tarttuvan käteeni ja suorastaan liimautuvan selkääni kiinni. ‘’Aivan kuin joku tuijottaisi..’’ Pikkuveljeni henkäisi aivan lähellä minua saaden sävähdyksen kulkemaan kehossani. Arden aisti saman kuin minä. Muistot palasivat mieleeni minun kulkiessa yhä eteenpäin. Tiesin, että surumetsä oli ollut aina tällainen; pimeä, pelottava ja suorastaan vaaniva. Kuin puut pitäisivät sinua silmällä ja kuiskisivat synkimpiä salaisuuksia. Tietäisivät sinusta kaiken. Yhtäkkiä tajusin seisovani aivan vuoren edessä. ‘’Muuri.’’ Henkäisin lähes samaan aikaan Ardenin kanssa. Kuljetin katsettani vuoren seinämää pitkin ylös asti, mutta vastaan tuli kuitenkin vain kasoittain puita tukkien näköyhteyden. Kirosin asiaa hiljaa mielessäni.
‘’Eiköhän ole aika palata kotiin.’’ Hymähdin hiljaisesti pikkuveljelleni joka liikahti vihdoin kauemmas selästäni. Ardenin kanssa sain olla eri tavalla kuin muiden. Jopa Lilith tuntui välillä kaukaiselta, mutta Arden ei koskaan. Se oli minusta outoa; kuin hän olisi ollut varjoni. Minun pienen pieni enkeli olkapäällä; kaiken hyvyyden lähde. Oikean polun valitsija. Huokaisin hiljaa ja lähdin kuljettamaan niin itseäni kuin kiharatukkaa surumetsän poikki. En enää huomioinut outoa tunnetta, en pelottavan hiljaista metsää joka ympäröi minut. Halusin vain saada Ardenin mahdollisimman kauas tästä paikasta. Saatoin itse palata sinne vielä, mutta en toisi pikkuveljeäni mukanani. Kaikki väsymys tuntui hävinneen ja vain jaloissa oleva kipu pysyi minussa; nyt ainoa asia mielessäni oli Linna. Lähin paikka joka muistutti etäisesti kotia. Jolkotimme rauhalliseen tahtiin joelle, jonka virtaus sai minut huolestumaan. Kaikesta huolimatta pääsimme toiselle puolelle minun avustaessa Ardenia. Matkaa jatkettiin nyt uudenlaisella energialla. Tähtitaivas tuikki kirkkaana yläpuolella ja pienet yöllä liikkuvat nisäkkäät tulivat koloistaan esille. Kilttinä isoveljenä päätin metsästää myös pojanklopille yöpalaa jotta jaksoimme loppumatkan täysillä. Kenties aamulla olisimme jo Linnassa nukkumassa. Arden suorastaan hotki ruokansa eikä malttanut millään odottaa minua. Parinkymmenen minuutin tauon jälkeen matka jatkui ja tällä kertaa juosten. Öinen metsä oli täynnä vaaroja; karhuja, susia.. Kaikkea suurta ja nälkäistä jonka takia oli hyvä pysyä liikkeessä.
Kirkas tähtitaivas ja suuri kuu näyttivät tietä kotiin. Hetkeksi jäin ihastelemaan taivasta joka sai mustan turkkini hohtamaan sinisenä ja punaiset silmäni tuikkimaan. Rakastin raikasta yöilmaa, yön kauneutta ja hiljaisuutta. Tuntui kuin koko luonto olisi yhtäkkiä vaipunut uneen, ei edes pieniä jyrsijöitä rapistellut pusikossa. Viileä tuuli puhdisti mieleni jälleen kerran. Surumetsässä olin ajatellut harvinaisen paljon Ardenia ja isääni, mutta nyt tuntui kuin kulkisin horroksessa. En tuntunut ajattelevan mitään; en kuluvaa aikaa, muodonmuuttajia tai kuolemaa. Suustani karkasi vaimea huokaus. Ajattelin aina kuolemaa ja kaikkea siihen liittyvää synkkyyttä; se oli niin lopullista. Ajatus oli monella tavalla tunteita herättävä. Olin niin syventynyt ajatuksiini, että olin törmätä Ardeniin joka oli pysähtynyt eteeni. ‘’Katso, aamu..’’ Mies henkäisi ihmismuodossaan. Ja oikeassa hän oli, aamu todella teki tuloaan. Taivas oli muuttumassa hiljalleen kauniiksi väriloistoksi ja olimme jo lähellä Linnaa. Pelkkä ajatus sai vauhdin kiihtymään. Enää hetki ja olisimme lämpimässä nukkumassa. Se oli syy, jonka takia lähdimme juoksemaan kilpaa. Väsymys ei enää pidätellyt meitä, kun kiisimme läpi tutun metsikön; yli purojen ja kaatuneiden runkojen. Enää oli vain ajatus lämpimästä sängystä.
Viimeiset metrit menivät kuin siivillä ja aamu tuntui vain pitkittyvän. Ensimmäiset aamuvirkut olivat jo nousseet aamuaskareilleen ja lapset leikkivät pihamaalla jahdaten toisiaan. Meidän tuloa ei kuitenkaan jätetty huomiotta - tai lähinnä minun tuloa. Muutuin ihmismuotoon ja tajusin nopeasti, että miltä näytin; hiukseni olivat normaalia sotkuisempina ja kasvoiltani löytyi likatahroja. Näytin ennen kaikkea lapselta ja myös silmäni tuntuivat loistavan ilosta kuin pikkupojalla konsanaan. Pitkät retket kaukana kaikesta tutusta tekivät aina hyvää. Kävelimme Ardenin kanssa aulan poikki portaikolle ja ajattelin saavani palata rauhassa omaan huoneistooni, mutta kuin tilauksesta ohitseni vaappui Darmaine pieni ruskea kori kädessään. En pystynyt ajoissa pyyhkimään hyvän olon tuomaa hymyä kasvoiltani joten päätin jättää hyvin harvinaisen hymyn kasvoilleni ja soin tytölle kirkkaan, ilosta tuikkivan katseen jossa ei ollut häivähdystäkään kylmyydestä. Kuljin viimeiset portaat juosten ja käytävä meni Ardenin kanssa kilpaillen. Vasta huoneistoon päästyä tajusin, että jouduin laittamaan kuivat petivaatteet takaisin sänkyyn ja väsymys palasi kuin taikaiskusta. Saatoin kiittää onneani, että Arden suostui auttamaan minua ja pääsin hyvän tuoksuisiin lakanoihin käpertymään sikiöasentoon. Oikeastaan heti kun suljin silmäni niin ajauduin unten vieraille maille.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:12:56 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:12:56 GMT
Darmaine, luku 6 • Toivon kipinä
Viikko oli kulunut nopeasti. Sopimusviikon viimeisenä aamuna nainen heräsi aikaisin ja pirteänä. Hän oli luvannut auttaa naapurin vanhempaa rouvaa kasvimaan kanssa aamusta. Iltapäivällä hän aikoi ottaa hieman selvää Azraelin lähipiiristä, ehkä hän löytäisi jonkun hänelle läheisen muodonmuuttajan joka kykenisi kertomaan miehestä vähän enemmän. Darmaine nousi ja puki päälleen kokomustan asun johon kuului musta toppi, tiukat mustat housut ja tummanharmaa flanellin tapainen paita. Ei mitään liian lämmintä, mutta tyttö ei silti halunnut polttaa ihoaan. Aurinko paistoi ulkona ja päivä näytti kääntyvän hyvin lämpöisen puoleen. Viimeiset päivät ovat olleet muutenkin erittäin lämpimiä eikä ole satanut koko viikkona. Kaikki oli kuumaa ja kuivaa. Tyttö söi pikaisen aamiaisen, leipää ja marjoja, ja joi lasin vettä. Sitten hän nappasi pienen punotun korin mukaansa ja suuntasi käytävää pitkin portaille. Aurinko oli juuri noussut puiden ylle ja muutkin muodonmuuttajat olivat juuri heräilleet. Kävellessään suuria portaita alas, Darmainea vastaan käveli tuttu punasilmäinen mies. Jo kaukaa näki että hän oli erilainen kuin normaalisti ja ohitse kävellessään hänen säteilevä hymynsä lamaannutti sinihiuksisen tytön. Hän jäi seisomaan paikoilleen ja tuijotti hetken eteensä. Epävarmana näkymästä hän kääntyi ja katsoi miehen selkää toisen noustessa portaat ylös. Samassa Darmaine teki toisenkin havainnon. Lähellä Azraelia käveli toinen poika, häntä nuorempi, mutta hyvin saman näköinen. Tuo toinen poika katsoi vielä taakseen Darmaineen ja hymyili lämpimästi. Väsymyksen näki tuon punaisesta mutta ystävällisestä katseesta. Oliko tuo kiharahiuksinen ilmestys Azraelin veli? Sillä siltä tuo vahvasti näytti, vaikka kasvonpiirteet ja ilme oli paljon pehmeämmät ja ystävällisemmät. Poikien kadottua näkökentästä Darma jatkoi matkaansa. Hän kipitti mieli hämmentyneenä näkemästään ja luikahti valtavien ovien raosta ulos. Hän oli aina nähnyt Azraelin vakavakasvoisena, välinpitämättömänä ja tuon katse oli aina ennen huokunut kylmyyttä. Oli kuin vastaan tullut poika olisi ihan eri ihminen. Tyttö pudisti päätään ja nosti katseensa taivaalle. Auringon säteet loistivat kirkkaina, valaisten puiden latvat ja kaukaisuudessa näkyvän muurin seinän.
Koko aamupäivän tyttö avusti vanhempaa rouvaa puutarhan kanssa. Hän kitki rikkaruohoja kasvien seasta, keräsi kuihtuneet ja kuolleet korret pois ja keräsi ylikypsät talteen. Tämä vei paljon aikaa ja työn loputtua tyttö tunsi tehneensä töitä. Hänen selkäänsä oli alkanut särkemään muutama tunti sitten, mutta hän ei vain voinut luovuttaa. Kun homma oli tehty ei Darmaine pystynyt muuta kuin istumaan Linnan etuovien edessä hengästyneenä. Hänen teki mieli vettä, mutta hän ei olisi millään jaksanut lähteä kiipeämään seitsemänteen kerrokseen parin vesilasin takia. Muodonmuuttajia kulki edes takaisin etuovista, mutta nainen ei jaksanut kiinnittää heihin huomiota. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Tyttö keräsi voimiaan muutaman minuutin jonka jälkeen hän nousi seisomaan ja vaappui portaat monet portaat ylös ja kulki käytäviä pitkin omalle kotiovelleen. Sisällä hän huomasi ihmetyksekseen isänsä nauttimassa teekupillista pöydän ääressä. “Eikö sun pitäis olla toimistossa?” Darmaine kysyi hämmentyneenä. Hän otti puisen kupin itselleen ja kaatoi siihen vettä, sitten hän istuutui isäänsä vastapäätä pöydälle. “Hoidin jo kaiken tärkeän ja ajattelin tulla rauhoittumaan hetkeksi tänne.” Mies vastasi ja hörppäsi mukistaan höyryävää nestettä. Darmaine vetäisi vesikupillisen kurkustaan alan yhdellä kulauksella ja huokaisi. “Taisi olla rankka aamu.” Reuben naurahti hiljaa katsellen uupunutta tytärtään. Darma nyökkäsi ja hymyili. “Mutta oli ihan hauskaakin.” Hän myönsi isälleen joka nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli aina yrittänyt saada tyttöä auttamaan muita ja niin Darmaine oli tehnytkin. Se oli omalla tavallaan velvollisuus Kreivin tyttärenä. Eikä Darmainea haitannut, sillä hän tykkäsi auttaa muita ja tehdä töitä. Kyllä hän nautti myöskin vapaudesta, metsässä juoksemisesta ja siitä ettei ollut ketään kertomassa miten piti tehdä ja toimia. Sai itse päättää mitä, ja miten, teki.
Hetken isä ja tytär juttelivat päivän suunnitelmistaan. Tyttö ei kuitenkaan kertonut osuutta yrittää löytää lisää tietoa Azraelista, vaan sanoi viettävänsä päivää kavereiden kanssa. Viimeisenä päivänä ei kannattanut möhliä kaikkea, rangaistus voi enää vain koventua. Darmaine lähti asunnosta ennen isäänsä, täynnä uutta energiaa. Hänen määränpäänään oli löytää Azraelin kanssa aamulla ollut poika. Tuo näytti muutaman vuoden tyttöä nuoremmalta joten luulisi toisen pyörivän jossain kaveriporukassa. Toisaalta hän oli myös näytti aamulla hyvin väsyneeltä, mahtaako hän olla vielä hereillä. No, se saatiin selville pian, Darmaine mietti pieni virne kasvoillaan. Tyttö laskeutui, taas kerran, portaat alas ja käveli ulos. Hänen piti keksiä jotain tekemistä, mikäli kiharahiuksista teiniä joutui odottelemaan tuntitolkulla. Sinisilmä pyöri hetken pihamaalla. Hän jutteli muutamalle tuttavalle, pitäen koko ajan silmällä pihassa oleskelevia nuoria. Yllättävän moni tahtoi tänään jutella tytölle, sillä hänellä oli koko ajan joku jonka kanssa puheli. Niin naapurit kuin hieman tuntemattomatkin tulivat kyselemään kuulumisia ja vaihtamaan pari sanaa Kreivin tyttären kanssa. Myös lapsuudenystävät löysivät tiensä Darman luo ja yhdessä he naureskelivat hauskoille muistoille. Pari tuntia kului hujauksessa. Kun lopulta kukaan ei tunkenut sinisilmän juttusille tuo kykeni keskittymään kunnolla punasilmäisen, kiharahiuksisen, pojan etsimiseen. Ensin nainen käveli koko pihan ympäri rauhalliseen tahtiin, silmäillen varsinkin nuorten muodostamia kuppikuntia joissa naurettiin ja juoruiltiin. Missään noista ei kyseistä poikaa näkynyt vaikka päivä oli jo pitkällä. Darmaine hymähti ja päätti mennä nauttimaan aurinkoisesta päivästä istumalla suurehkon koivun alle. Siitä oli suora näköyhteys Linnan oveen, joten poika ei voisi livahtaa karkuun.
Ei tyttö kauaa kerennyt istumaan paikallaan kun tuttu tummahiuksinen näky ilmestyi oven raosta ulos. Darman katse tutki Azraelia korvista varpaisiin. Hän näytti normaalilta itseltään kävellessään kädet taskuihin upotettuina. Aamuinen hymy muistui tytön mieleen ja sai eläimellisen uteliaisuuden nousemaan poikaa kohtaan. Tytön katse seurasi tiiviistii toisen liikehdintää pihan poikki. Hänen olisi tehnyt mieli lähteä seuraamaan poikaa, vaikka se olisi saattanut vaikuttaa kyttäämiseltä, mitä moni nuori tyttö tykkäsi tehdä pojille joista pitivät. Se oli outoa ja jopa inhottavaa jos joku seurasi toista ihan joka paikkaan. Sinisilmä pudisti huomaamattomasti päätään. Tänään oli viimeinen päivä ja jos hän nyt tyrisi sen, ei hyvää seuraisi. Samassa naisen huomio kiinnittyi pihan poikki juoksevaan muodonmuuttajaan. Kirkas hymy ilmestyi tuon kasvoille kun hän tajusi juoksijaksi kiharahiuksisen pojan. Poika kiirehti veljensä luo leveä hymy huulillaan. Punasilmät juttelivat hetken keskenään kunnes Azrael taputtu toista poikaa päälaelle, kääntyi ja katosi metsään. Nyt oli Darmainen tilaisuus. Tyttö nousi seisomaan ja lähti kiharatukkaisen pojan luo. Poika ihmetteli hetken ympäristöään, ilmeisesti etsien ystäviään. Darma käveli reippaasti tuon luo ennen kuin tuo kerkesi karkaamaan. ”Hei.” Tyttö hihkaisi pikaisesti kun huomasi pojan ottavan lähteviä askeleita. Punasilmä kääntyi hämmentyneenä katsomaan tyttöä. Sinisilmä hymyili lämpimästi toiselle ja heilautti hieman kättään varmistaakseen tuolle että halusi jutella. Pojan ilme kirkastui tuon tajutessa kuka tulija oli ja tuon leveä hymy oli täynnä viattomuutta. ”Oletko Azraelin veli?” Darmaine kysyi kättelyssä. Hän halusi varmistaa asian, ettei tulisi mitään väärinkäsityksiä. Punasilmä nyökkäili. ”Joo. Mä oon Arden.” Poika esitteli itsensä pirteästi. Tytön ilme kirkastui ja hän ei tiennyt mistä olisi pitänyt aloittaa. ”Hienoa. Mä oon Darmaine. Mukava tutustua, Arden.” Sinihiuksinen tyttö päätti aloittaa itsensä esittelyllä niin kuin poikakin oli tehnyt. Hän nosti kätensä ilmaan kättelyn merkiksi ja Arden tarttui siihen oitis. Pojan ote oli huvittavan kevyt, kun taas tyttö puristi melko ronskisti. Ardenin kasvoille ilmestyi helakka puna ja poika ei oikein tiennyt mihin katseensa laittaisi. Darma hymyili ja päätti aloittaa rennosti. ”Oisko sulla aikaa jutella? Mä tahtoisin tietää vähän sun veljestäs.” Tyttö virkkoi hymyillen. Vaikka poika oli Darmaa muutaman vuoden nuorempi, hän oli jo lähes saman pituinen kuin nainen. Naisen lapsimaisien kasvojen takia heitä olisi helposti luullut saman ikäisiksi. Arden mietti hetken ja vilkaisi ympärilleen. ”Jos sulla on jotain tärkeempää tekemistä niin mee vaan.” Darmaine sanahti äkkiä. ”Tää voi odottaa.” Hän jatkoi. Ei hän missään nimessä halunnut pidätellä Ardenia jos tuolla oli suunnitelmia. Lopulta Arden kuitenkin pudisti päätään ja hymyili. ”Kyllä mulla on aikaa. Piti vaan tavata kavereiden kans mut ei niillä mitään tärkeetä ois ollu.” Poika naurahti ja nosti toisen käden raapimaan takaraivoaan. Darma hymähti huvittuneesti ja nyökkäsi. ”Olis tosi kiva jos voitais jutella.” Hän sanahti vielä. ”Mennäänkö tonne puun alle varjoon?” Hän osoitti puuta jonka alla oli itse istunut. Arden suostui pirteänä ehdotukseen ja he suuntasivat vierekkäin puulle. ”Miks sä haluat tietää Azraelista?” Arden kysäsi hieman ihmeissään. Darma katsahti poikaa sivusilmällä ja hymyili pienesti. ”Noh... Hän autto mua viikko sitten kun satutin itteni. Haluaisin kiittää mutta en tiedä miten.” Tyttö kertoi. ”Enkä voi vielä puhua hänelle.” Kaksikko istuutui varjon alle. Arden katsoi Darmainea kysyvänä. ”Et voi puhua? Miks?” Hän kysyi hämmentyneenä. ”Asia on niin että mulla on isäni kanssa sopimus etten saa puhua Azraelille. Tänään on viimenen päivä.” Darma selitti. Ardenin ilme oli edelleen hämmentynyt joten tyttö päätti jatkaa. ”Mä haluaisin kanssa tietää miks en saa puhua hänelle, joten kun näin sut niin arvelin että osaisit kertoo Azraelista jotain. Ehkä me löydetään syy miks isä ei pidä hänestä.” Sinisilmä kertoi. Hän katseli pojan mietiskelevää ilmettä. Hän selvästi yritti miettiä miksi tyttö ei voisi muka puhua pojalle ja mitä pahaa Azrael olisi tehnyt. Lopulta Arden hymähti. Hänen suunsa oli mutrussa. ”Mä en tiedä.” Hän huokaisi. Darma katseli häntä hetken ja nosti kätensä hänen olkapäälleen. ”Kerro vaan millanen Azrael on. Se riittää mulle.” Nainen hymyili lämpimästi pojalle ja tuo soi hymyn takaisin. Samassa Darmaine huomasi liikettä silmäkulmassaan ja katseen kääntäminen paljasti tulijaksi Azraelin. Siinä paha missä mainitaan. Arden näytti huomaavan lähestyvän miehen myös. ”Sori, sopimukseen kuuluu myös etten saa olla Azraelin lähellä. Tavataan Järvellä, mä menen edeltä ja ootan sua.” Darma kuiskasi ja taputti Ardenin olkapäätä. Sitten hän nousi, muuttui peuraksi ja lähti loikkimaan metsään. Hän ei suonut Azraelille katsekontaktia. Pikainen lähtö varmasti herätti herätti huomiota Azraelin silmissä, mutta tyttö tiesi että jos olisi jäänyt, Lucian kertoisi heti Kreiville. Darma tajusi samassa ettei ollut nähnyt Luciania koko päivänä. Hän silti tiesi että mies olisi ilmestynyt juuri silloin kun ei olisi pitänyt. Tyttö ei halunnu ottaa mitään riskejä.
Mustaturkkinen peura puski itsensä kasviston läpi avonaiselle järvelle. Moni muodonmuuttaja oli järven rannassa. Suurin osa kävi peseytymässä ja haki vetää tästä järvestä. Vesi oli kirkasta ja pinta kimmelsi auringon säteiden osuessa laineilevaan nesteeseen. Darmaine muuttui takaisin ihmiseksi ja jäi odottamaan. Hän istahti suurelle kivelle ja antoi kätensä lillua vedessä. Kauaa ei tytön tarvinnut taaskaan odottaa. Parinkymmenen minuutin jälkeen metsästä ilmestyi pienikokoinen musta kettu, joka jolkotti iloisena tytön luo. Arden muuttui ihmiseksi ja hymyili pahoittelevana. ”Sori tosta.” Poika pahoitteli vielä. Darmaine pudisti päätään. ”Ei mitään. Anteeks että tuli pikainen lähtö.” Nainen naurahti hiljaa ja nousi ylös. Hän lähti kävelemään rantaa pitkin. Arden hölkkäsi tuon viereen. ”Niin, kerro jotain veljestäs. Millanen hän on?” Darmaine palasi aiheeseen. Arden tuhahti. ”Noh... Se on mukava, ainakin mulle. Aika hiljanen mut välillä vähän aggressiivinen. Se tykkää, eh, hakata kaikki jotka sanoo mulle pahasti tai satuttaa mua.” Arden haroi hiuksiaan ja naurahti, muttei huvittuneesti. Darmaine katsahti poikaa kysyvänä ja sulatteli kuulemaansa. Azrael kyllä vaikutti siltä että hän ei pelkää lyödä. Ehkä se oli yksi syy miksi isä ei pitänyt pojasta. Hän oli aggressiivinen ja satutti muita. ”Satuttaako hän ketään muita kuin sun kiusaajia?” Tyttö päästi. Arden mietti hetken. ”Ei kai. En ainakaan muista.” Poika pudisti päätään. Hänen katseensa käväisi välillä Darmassa, kuin tuo ei olisi millään tahtonut katsoa tyttöä, mutta jokin olisi silti pakottanut siihen. Darmaine itse oli niin syventynyt ajatuksiinsa ettei huomannut pojan vilkuilevaa katsetta. ”Teillä on ilmeisesti hyvät välit?” Tyttö enemmän tokaisi kuin kysyi. Arden nyökkäsi silti leveästi hymyillen. ”On! Se on mun ainoo veli ja se on pitäny musta aina huolta.” Poika sepitti hymyissä suin. Nainen katsahti toisen iloista hymyä ja se sai myös hänen huulensa vääntymään hymyyn. ”Millanen teidän perhe on?” Hän jatkoi kyselyä. Arden katsoi eteen päin neutraalisti. ”Me ollaan kaksin. Ei oo muita.” Hän vastasi naiselle. Asia ei näyttänyt sinänsä haittaavan Ardenia, poika oli tottunut elämään yksin veljensä kanssa. Mutta Darmaine silti hieman hätkähti. ”Teillä ei ole vanhempia?” Tytön suusta pääsi. Arden nyökkäsi reippaasti, muttei vastannut mitään. Darmaine nyökkäsi takaisin ymmärtäväisesti.
Aurinko porotti kuumasti taivaankannella. Kaikki tuntui kuivalta. Jos kohta ei sataisi kukatkin kuihtuisivat, Darma mietti katsellessaan metsän reunassa kasvavia kukkia. Ardenkin näytti hengästyneeltä pelkästä auringossa kävelemisestä. ”Mennäänkö mettään käveleen. Siellä ois viileempi.” Darma ehdotti. ”Joo, kuulostaa hyvältä. Täällä on aika lämmin.” Arden naurahti ja kaksikko asteli metsän varjoon. Poika huokaisi helpotuksesta päästessään korkeiden puiden suomaan viileyteen. Darmainekin hengitti syvään viileämpää ilmaa. He olivat lähteneet kävelemään pois päin Linnasta ja tyttö pisti sen merkille. Ei heidän ollut tarkoitus kauaa olla poissa. ”Saanko mä kysyä jotain?” Arden avasi suunsa hetken hiljaisuuden jälken. Darma katsahti kysyvänä poikaa ja nyökkäsi myhähdyksen kera. ”Millasta on olla Kreivin tytär? Onks se jotenkin vaikeeta? Tai siis sulla on varmasti paljon velvollisuuksia ja tehtäviä ja muista.” Arden kyseli kiinnostuneena. Punasilmä oli niin eri maata kuin veljestä, kuin täysin eri puusta veistetty. Se sai Darman huulille pienen, huvittuneen, hymyn. ”Ei se varsinaisesti vaikeeta ole. Totta kai mun pitää vähän kattoo mitä teen tai sanon. Mutta ei mun muuten tarvi mitään tehdä erilailla. Voin elää niinku muutkin.” Tyttö kertoi ihastellen metsän värejä. Linnut lauloivat voimakkaalla äänellä ja lentelivät metsän pohjalla kävelevän kaksikon yli. Arden katseli niin tiiviisti etuoikealla kävelevää tyttöä että oli kompastua kantoon. Poika sai kuitenkin pidettyä tasapainonsa. Molemmat naurahtivat tilanteelle ja jatkoivat matkaa. ”Mitä te teette normaalisti?” Darmaine haroi lyhyitä, suoria, hiuksia kasvoiltaan sivuun. Arden tunki kätensä mustien housujensa taskuun. ”Mä oon kavereiden kanssa oikeestaan aina. Azrael menee missä menee. Se ei viihdy Linnassa muuta kun nukkumassa.” Poika vastasi. ”Niin mä oon vähän huomannut.” Tyttö hymähti. Hän näki monesti tummahiuksisen miehen poistuvan aamupäivän aikaan metsään, eikä häntä näy ennen iltaa. ”Joo. En mä tiedä mitä se tekee. Välillä se tulee kotiin täynnä haavoja ja naarmuja. Oon vähän huolissani siitä välillä, mutta Azra osaa kyl pitää huolen itestään.” Arden kuulosti varmalta. Darmaine piti tästä nuoresta pojasta paljon. Hän oli oikein mukava ja jos hänen kauttaan nainen pääsisi lähemmäs Azraelia, se olisi vain plussaa. ”Sano, Arden, mikä olisi hyvä tapa kiittää Azraelia? Hän kuitenkin pelasti mut.” Sininen katse siirtyi metsän pohjalta pojan puoleen. Arden näytti miettivän hetken. ”Pelasti?” Yksi pieni sana mutta kysyi paljon. Darma nyökkäsi. ”Kaaduin metsässä pahasti ja satutin kylkeni. Se on vieläkin mustelmilla. Azrael autto mut ylös ja piti seuraa kun en pystyny enää kävelemään.” Hän kertoi totuuden toiselle. Ei olisi mitään syytä olla kertomatta, niin asia kuitenkin oli. Arden henkäisi ja näytti ihmettelevältä. ”Okei. Sattuuko siihen vielä?” Punasilmä katseli naisen kylkeä kysyvänä. Darmaine pudisti päätään. ”Se on jo parantunut. Ei parane siltikään vielä juosta ja hyppiä ihan täysillä.” Hän selitti. Poika näytti hieman huolestuneelta mutta antoi asian olla.
Yhtäkkiä jostain kuului valtava rojahdus. Kuin puu olisi kaatunut. Kaksikko loikkasi ympäri, eikä kumpikaan hengittänyt. Tuntui kuin koko luonto olisi hiljentynyt silmänräpäyksessä. Darmaine etsi luonnosta jotain ääniä jotka olisivat edes vähän kertoneet mistä oli kyse. ”Darmaine, katso!” Arden oli tarrautunut naisen käteen kiinni ja osoitti taivaalle. Musta savu nousi peittämään metsän ja sinisilmä tajusi heti mistä oli kyse. ”Metsäpalo.” Hän henkäisi. ”Meijän on mentävä takas heti.” Nainen käski. Arden nyökkäsi tottelevaisena. Molemmat muuttuivat eläimiksi ja suuntasivat järvelle josta olivat tulleet. Aukealle päästessään he näkivät varinaisen ongelman. He olivat pysähtyneet järven rannalle ja tuijottivat näkyä. Metsä, josta he hetki sitten olivat kävelleet, oli ilmiliekeissä ja puski ilmaan mustaa savua. Peura etsi katseellaan reittiä Linnaan, mutta palo oli levinnyt molemmille puolille ja näytti jatkavan matkaansa järven ympäri. Kaikki oli niin kuivaa että puut syttyivät hetkessä palamaan. Peura tepsutteli edes takaisin miettien. Aikaa ei ollut paljon. Hän tunsi jalkaansa vasten kosketuksen. Alas katsoessaan hän kohtasi punasilmäisen ketun katseen. Se oli huolestunut ja kysyvä, joten Darmainen oli tehtävä ratkaisu. Hän nyökkäsi ja lähti juoksemaan liekkien suuntaisesti. Heidän piti yrittää kiertää liekit. Tyttö tiesi että Ruskopolku menisi järven vierestä ja se oli hänen ensimmäinen etappinsa.
Liekkien katku oli voimakas ja voimistui koko ajan. Parivaljakko löysi päälystetyn tien ja lähtivät juoksemaan niin kovaa kuin pystyivät. Liekit eivä leviäisi kivipäälysteisen tien yli, joten he olivat turvassa. Tai niin Darma ajatteli. Muutaman sekunnin päästä suoraan heidän eteensä lysähti liekeissä oleva kuusi. Liekit suorastaan kiiruhtivat toiselle puolelle, sytyttäen kaiken tieltään. Heidän oli pakko keretä kiertämään liekki, muuten he olisivat loukussa. Peura lähti juoksemaan liekin suuntaisesti. Arden oli kettuna paljon ketterämpi ja nopeampi pienen kokonsa ansiosta ja löysi itselleen sopivan välin luikahtaa toiselle puolelle. Darmaine kilpaili liekin kanssa, mutta turhaan. Hetkellisesti hän muuttui ihmismuotoon. ”Mene!” Tyttö huusi niin kovaa kuin kykeni ja muuttui takaisin peuraksi. Kettu epäröi hetken ja lopulta pudisti päätään. Nyt ei ollut aikaa leikkiä! Peura päätti loikata liekkien välistä. Se laskeutui nätisti neljälle sorkalle ja jatkoi kettu vierellään matkaansa suoraan Linnalle.
Liekkien rätinä ja pauke kaikui korvissa. Nainen tunsi kuinka kuumat aallot pyyhkivät hänen ylitseen, pakottaen jatkamaan matkaa. Puut valittivat, suorastaan huusivat apua. Vanhimmat ja hauraimmat kaatuivat ja niiden pauke tärisytti maata. Arden juoksi edellä, Darmaine hieman taaempana. Peura silmäili ympäristöään. He olivat kohta perillä. Adrenaliini pumppasi molempien kehoon ja he kirivät juoksuaan nopeammaksi.
Vinkaisu sai peuran pysähtymään. Sen katse iskeytyi heti Ardeniin joka makasi maassa loukkaantuneen näköisenä. Tyttö muuttui ihmiseksi ja meni ketun luokse. ”Mihin sattuu?” Hän kysyi pikaisesti. Liekkien painostus voimistui hetki hetkeltä, nyt ei ollut aikaa pysähtyä. Savu sai naisen yskimään. Kettu vinkui kipua ja Darmaine yritti nostaa sen syliinsä. Arden kuitenkin vinkaisi kovaa. Paniikki hiipi hiljaa naisen selkärankaa pitkin. Aika kävi vähiin. Hän vei kättään ketun jokaista tassua vasten ja tunsi etutassussa jotain. Se oli kietoutunut puunjuuren ja jonkunlaisen oksaköynnöksen väliin. ”Mä saan sut pois.” Darmaine rauhoitteli. Hän yritti vaivalloisesti hengittää paksua ilmaa joka täyttyi hitaasti, mutta varmasti, savusta. Naisen sormet räpelsivät ketun tassun ympärillä, yrittäen vetää sitä irti. He molemmat tiesivät että jos Arden muuttuisi ihmiseksi, hänen kätensä murtuisi pienen juuren väliin. Kettu valitti. Toisella kädellään Darmaine silitti sen päätä, kuin refleksistä. Pian nainen sai yhden köynnöksen katkaistua. Hän huohotti vaivalloisesti. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki keltaisen ja oranssin sävyissä tanssivat liekit lähempänä kuin oli odottanut. Kiireessä nainen repäisi köynnökset pois mustan ketun tassunympäriltä. Eläin huusi, mutta nyt se oli vapaa. ”Noniin, mennään.” Darmaine nosti ketun syliinsä ja lähti juoksemaan. He olivat ihan lähellä. Mutta matka tuntui tuskallisen pitkältä. Darma yski ja haukkoi henkeään. Savu oli ollut sankempaa mitä nainen oli arvannut. Hän tunsi ketun sylissään menevän veltoksi. ”Eih... Arden.” Hän meinasi huutaa, muttei kyennyt. Vain jalat veivät häntä eteen päin.
Pian valo pilkotti puiden välistä. Sinihiuksinen nainen tunki itsensä kasvien läpi. Hän tunsi kivun ja uupumuksen ottavan vallan kuin väkisin. Jalat tärisivät, niin myös kädet, mutta hän ei antanut ketun pudota sylistään. Kädet puristivat eläintä naisen rintaa vasten kuin vastasyntynyttä. Naisen silmät valuivat kyyneleitä, keuhkot vaativat ilmaa. Katse tuijotti eteen, lähestyvää Linnan seinää puiden välissä. Ja niin tyttö ilmestyi metsästä aukiolle. Hän kaatui polvilleen, itkien, pitäen kiinni mustaturkkisesta ketusta. Juuri ja juuri hän ehti nähdä luokseen ryntäävän hahmon kunnes kaikki tummeni. Pieni, nokinen, keho kaatui kyljelleen kotipihalleen. Ote ketusta rentoutui. Kaksikko jäi makaamaan maahan. Liekit nauroivat metsässä.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:13:18 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:13:18 GMT
Azrael, luku 6 → Pelko
Herääminen oli ollut suoraan helvetistä, paikkoja sattui ja käveleminen muistutti hämärästi lapsen ensiaskelia. Parinkymmenen minuutin jälkeen kaikki kuitenkin tuntui taas normaalilta. Ei samanlaisia kipuja ja jäykkyyttä kuin aluksi. Astelin Ardenin huoneeseen vain katsoakseni, että oliko poika vielä siellä. Kiharatukkainen prinssi nukkui sikeästi peittoon kietoutuneena. Pieni hymynhäive kävi kasvoillani, ennen kuin lähdin reippain askelin pois huoneistosta sen suuremmin katsomatta itseäni peilistä; päälläni oli tavalliseen tapaan valkoinen kauluspaita, musta nahkatakki ja mustat farkut joista tällä kertaa puuttui ketju. Nahkatakin taskuun olin laittanut isäni puukon tuomaan tietynlaista turvaa, vaikka harva Linnassa edes katsoi minua päin. Huokaisin kyllästyneenä samalla kun kävelin tuttuja käytäviä pitkin. Tuntui kuin edes ajatukseni eivät mahtuisi Linnan seinien sisälle. Astelin isoista ovista ulos jotka johtivat tutun pihan poikki tuttuun metsään. Kaikki oli niin tuttua. Siinä kävellessä kädet taskuissa välinpitämätön katse silmissä huomasin jonkun tarkkailevan. Pieni vilkaisu kertoi paljon; puunvarjossa istuva tyttö tutki niin tarkasti, että se tuntui lähes ahdistavalta - kuin olisin alasti keskellä pihaa ja sinihiuksinen tyttö näkisi suoraan lävitseni. Tiesin siitä huolimatta, että se oli mahdotonta. Kukaan ei tuntenut minua - ei edes Arden joka juoksi minua kohti niin iloisena. Pidin asiat salassa häneltä kuitenkin vain suojellakseni. Mitä Ardenille tehtäsiinkään jos hän tietäisi kaikki ne salaisuudet, joita Arthurius oli varjellut ja kertonut vain minulle - pojalleen joka muistutti niin paljon häntä itseään.
‘’Heräsit.’’ Totesin hymynhäive huulillani, se ei ollut samanlainen hymy kuin eilen, mutta jotakin pehmeää hymy oli silti. Arden katsoi minua silmät suorastaan tuikkien. Hän muistutti minua äidistä; mustat kiharat ja kaikki se viattomuus sekä iloisuus. ‘’Tietenkin.. Täytyy sitä joskus herätä.’’ Poika naurahti päätään pudistellen, ‘’Minne olet menossa?’’ Jokin pojan vakavoitumisessa herätti muurin suojaamaan joko itseäni tai sitten Ardenia - en tiennyt. ‘’Kävelemään, kuten tiedät..’’ Myhäilin kädet taskuissa ja aavistuksen kääntyen sivuttain. Laskin käteni pikkuveljeni päälaelle taputtaen pari kertaa hymähtäen. Lähdin sitten kohti metsää, mutta pysähdyin oitis kuin kuulin Ardenin sanat; ‘’Sinä lähdet aina.. Et ole koskaan täällä, miksi?’’ En vastannut kysymykseen vaan pakotin jalkani liikkeelle ja vilkaisin vielä poikaa sivusilmällä; hän katsoi perääni jokseenkin surumielisesti hartiat painuneena kasaan. Kohotin käteni ja hymyilin pojalle ennen kuin katosin metsään.
Lähdin juoksemaan metsässä tällä kertaa kuitenkin ihmisenä; saatoin purata aggressioita edes vähän juoksemalla kuin hullu. Pysähdyin vasta kun löysin ison kiven, joka suorastaan kutsui istumaan. Siinä istuessa ja kuunnellessa lintujen surumielistä laulua niin ajatukset lähtivät liikkeelle kuin automaattisesti. Kreivin tytär; en voinut kieltää etteikö tyttö ollut jollain tasolla kiinnostava tapaus. Darmainen silmät toivat mieleeni kirkkaan, pilvettömän taivaan. Myhäilin hiljaa vilkaisten taivaalle, kuumuus oli sanoinkuvaamaton. Saatoin kiittää onneani, että istuin varjossa. En ollut kuitenkaan tullut metsään vain istumaan. Etsin oikeanlaista puuta josta veistää jotakin. Tiesin, että jos isä olisi täällä niin hän antaisi teräaseen väärinkäytöstä rangaistuksen - varsinkin kun kyseessä oli samainen puukko joka oli tehty niin kauniilla yksityiskohdilla ja jota oltiin vaalittu, pidetty hyvänä paremmin kuin omia lapsiaan tai vaimoaan. Löytämättä kuitenkaan mitään puuta mistä saisi edes lehmää tehtyä, niin lähdin takaisin kohti Linnaa. Askeleeni olivat rauhallisemmat kuin sinne tultua. Tunnistin puun alla olevat hahmot helposti; Arden ja Darmaine näyttivät keskustelevan jostakin. Se oli minusta huvittava näky, koska Ardenin tuntien hän oli jälleen kerran ihastunut johonkin - tällä kertaa se sattui olemaan Darmaine. Minut huomattiin, enkä ehtinyt kuulla sanaakaan keskustelusta. Sinitukkainen katosi nopeasti sen jälkeen kun oli sanonut jotakin Ardenilla. Vilkaisin nopeasti mustaksi peuraksi muuntautunutta tyttöä joka ei vilkaissutkaan minua.
‘’Yritä hillitä tunteitasi, teini.’’ Hymähdin Ardenille joka tuijotti minua tovin hiljaa, huokaisten syvään ja hymyili sitten. Hän ei osannut olla minulle vihainen, vaikka siitä huolimatta hän näytti hyvin surulliselta aina kun katsoi minua silmiin. ‘’Onko se noin selvää?’’ Pikkuveljeni mutisi hiljaa siirtäen hiuksiaan pois silmiltäni. Pieni puna kohosi pojan poskille ja hymy ylettyi korviin asti. ‘’Tunnen sinut tarpeeksi hyvin.’’ Kohautin olkapäitäni ja käänsin katseeni hetkeksi muualle. Tunsin Ardenin kevyen kosketuksen päälaella joka sai katseeni kääntymään takaisin mustahiuksiseen poikaan jolla oli leveä hymy kasvoillaan. ‘’Menehän siitä.’’ Kiharapää virnisti ja nyökkäsin pienesti jatkaen matkaani lähemmäs muita ihmisiä. Pysähdyin kuitenkin hetken päästä ja käänsin katseeni poikaan - katseeni oli vakava. ‘’Muista Arden, että täällä on kuuma.. Metsäpalot eivät ole harvinaisia.’’ Tokaisin kolkosti vilkaisten metsää joka tuntui kuhisevan sillä hetkellä elämää; ei merkkiäkään vaarasta. ‘’Sinun tässä pitäisi varoa niitä.’’ Pikkuveljeni naurahti välinpitämättömään sävyyn ennen kuin katosi metsään kettuna. Pyöräytin silmiäni. Ei Arden tietenkään uskonut minua.
Istuin tovin viileässä aulassa sen kummemmin tekemättä mitään. Nojasin seinään katse suunnattuna kattoon ja suorastaan tyly ilme kasvoilla. Siitä huolimatta kuulin askeleita ja vierelleni oli ilmestynyt tyttö. Soin nopean katseen pari vuotta nuoremmalle ja etsin sitten kaveriporukkaa johon hän kuului. Ei ollut vaikea arvata kenen piiriin tyttö kuului, koska hänen kaverinsa vilkuilivat minua kuiskien. ‘’Hei, olen Lilya.’’ Ruskeatukkainen tyttö ojensi kätensä kätelläkseen. Tuijotin tovin tytön ojentamaa kättä ja käänsin sitten suorastaan välinpitämättömästi katseeni tämän ohitse. Tyttöä asia ei näyttänyt sen suuremmin häiritsevän, koska hän jatkoi puhumista, ‘’Olen huomannut, että sinulla ei näytä olevan tyttöystävää.’’ Pari vuotta nuorempi ja todella itsevarma sekä suorasukainen. Suorastaan ärsyttävä. ‘’Olen kiinnostunut yhdestä toisesta.’’ Tokaisin vilkaisten naisen alkua, jonka kasvoilta pakeni nopeasti väri. Halusin nopeasti eroon hermoja raastavasta tytöstä, mutta tämä ei tuntunut luovuttavan. ‘’Mutta olet vielä vapaata riistaa.’’ Lilya virnisti ja sai minut kiristelemään hampaitaan. Kuinka tyhmä voi toinen olla? Kiimaiset tytöt nyt tosin olivat omaa luokkaansa. ‘’Voisitko jo painua helvettiin siitä?’’ Ääneni kylmyys vihdoin tehosi ja tyttö käänsi minulle selkänsä tietäväinen hymy huulillaan. Voi helvetti, miksi en saanut olla rauhassa. Kiusaisivat Luciania mieluummin kuin minua.
Pian aulaan ilmestyi vanhempi naishenkilö suorastaan paniikissa huutaen metsäpaloa. Siinä missä muut pakenivat oitis huoneistoihinsa tai jäivät aulan perimmäisiin kulmiin kuin peläten itse Paholaisen saapumista Usvakartanoon, niin minä muistin Ardenin. Nousin nopeasti jaloilleni ja juoksin isoista ovista ulos väen yrittäessä päästä sisään. Kukaan ei yrittänyt estää minua, ei huutanut nimeäni paniikissa tai jäänyt edes ihmettelemään asiaa. Kukaan ei aikonut jäädä kaipaamaan minua jos nyt kuolisin tuleen. Pysähdyin vähän matkan päähän ja tuijotin ympärilleni kuin etsien jotain. Sankka savuverho ja liekehtivä tulimeri olivat kaikessa pelottavuudessaan myös kaunis näky. Kuumuus pyöri ympärilläni, mutta liekit eivät tavoittaneet minua. Siinä oli jotain lumoavaa, mutta kaikki se kesti vain hetken. Metsästä aukiolle kompuroi tuttu tyttö kaatuen maahan. Minulla kesti pari sekuntia prosessoida asia, kunnes syöksyin lähemmäs. Huomioni osui ensiksi kuitenkin mustaturkkiseen kettuun, jonka sydämenlyönnit näyttivät aivan liian hitailta.
‘’Eieiei..’’ Suustani karkasi pieni, epätoivoinen vinkaisu ja hetken päästä olin niin lähellä shokkia, että vain tahdonvoima piti minut kasassa päästämättä lävitse edes vihaa - minun täytyi toimia järkevästi ja saada kaksikko pois läheltä nälkäisiä liekkejä. Saatoin lähes kuulla tytön sydämenlyönnit; ne olivat vahvat kaikesta huolimatta. Liekit olivat saaneet otteen vaatteista, mutta suuria vaurioita en nähnyt. Nostin kevyen, pienen ketun hampaisiini vain hetkeksi, jotta sain Darmainen syliini. Tilanne saattoi näyttää hyvin huvittavalle, mutta kukaan ei ollut nauramassa. Kaikki olivat niin huolissaan itsestään. Tytön ollessaan sylissäni niin hellästi laskin Ardenin tytön syliin. Minun oli päästävä pois täältä; kuumuus teki tehtävänsä jopa minuun ja sai suorastaan juoksemaan aulan oville. Tiesin, että oven avaaminen tulisi olemaan hyvin työlästä jos en saisi apua muilta muodonmuuttajilta. Vilkaisin Ardenia. ‘’Et saa jättää minua..’’ Murahdin hiljaisesti, jopa jokseenkin vihaisesti. En voinut syyttää ketään metsäpalosta, en voinut purata vihaani kehenkään. Koputin oveen ja hetkeen kukaan ei avannut, kunnes vanhaksi luonnehdittu nainen raotti oveaan kasvot muuttuen entistä kalpeimmiksi nähdessä Darmainen.
‘’Onko.. onko hän elossa?’’ Nainen kysyi heiveröisesti vilkaisten tyttöä. Nyökkäsin ja työnnyin sisälle joka sai naisen sulkemaan nopeasti ison oven. Lähdin nopein askelin kohti portaita ja nainen tuli kulkemaan vierelleni. Hiljaa mielessäni kiitin, koska en todella osannut hoitaa muita kuin itseäni - huonolla tavalla. ‘’Autan sinua.’’ Vanhempi rouva hymyili pienesti ja nosti Ardenin heiveröisen ketun ruumiin syliinsä. En voinut olla tuntematta pistoa sydämessäni naisen silittäessä tuhkaista turkkia luisilla sormillaan, ‘’Olen Aldyth ja sinä Azrael, tämä pienokainen on veljesi - eikö?’’ Naisen ääni oli rauhoittava, pehmeä ja siinä oli jotakin tuttua. Kuin olisin puhunut äidilleni. ‘’Hän on Arden.’’ Mumisin hiljaa, pitäen itseäni väkisin kasassa. Aldyth vilkaisi minua ruskeat silmät huolesta huolimatta ystävällisinä. Kävelimme nopein askelin huoneistooni. Vein Darmainen omaan sänkyyni ja odotin Aldythilta käskyjä kuin sotilas konsanaan. Nainen oli laskenut pienen ketun Ardenin sängylle ja näytti pohtivan asiaa hetkisen.
‘’Hae vettä - paljon. Saat herättää Kreivin tyttären. Minä yritän saada tämän pikkuisen virkoamaan.’’ Kumpikaan meistä ei tuntunut muistavan itse Kreiviä, joka oli varmasti suunniltaan huolissaan kun oma tytär oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja metsä oli ilmiliekeissä. Kreivi oli kuitenkin murheista pienin. Nopein askelin poistuin huoneistosta ja aloin koputtamaan oviin saadakseni ihmisiltä vettä; ulos lähteminen ei tullut kuuloonkaan ja kauas en halunnut poistua. Sain kuin sainkin vettä muilta ja päädyin yhdistelemään vesisaaveja. Kymmenen minuutin kiertelyn jälkeen palasin kaksi saavillista puhdasta vettä mukana Aldythin luo. Nainen otti toisen saavin ja vilkaisi sitten ympärilleen. ‘’Riisu paita yltäsi, käytän sitä liinana.’’ Aldyth sanoi yhtäkiä ja nyökkäsi kohti valkoista kauluspaitaa. Ajattelematta asiaa sen enempää niin avasin kolme ylintä nappia ja vedin paidan yltäni ojensaen sen sitten naiselle joka repi siitä pari pitkää suikaletta. Hän ojensi yhden minulle. ‘’Laita tällainen kastettuna tytön otsalle.’’ Nainen selitti ja hätisteli minut sitten matkoihini. Astelin käsissäni saavi ja paidasta revitty valkoinen liina huoneeseeni sinihiuksisen tytön luokse. Polvistuin hänen vierelleen ja kastelin liinan viileässä vedessä. Laskin sen Darmainen otsalle kuten Aldyth oli neuvonut. En tiennyt mitä tehdä, en ollut koskaan joutunut huolehtimaan muista tällä tavalla. Päätin lopulta kaataa pienen määrän vettä tytön kasvoille. Huomasin miten tytön sydän alkoi lyömään yhtäkkiä kuin saaliseläimellä konsanaan. Darmaine alkoi yskimään ja silmät avautuivat nopeasti. Nousin varovasti ylös tytön viereltä.
‘’Etsin sinulle vaatteita, omasi on.. melkoisen huonossa kunnossa.’’ Totesin rauhalliseen sävyyn, edelleen pidin muurin visusti ylläni. Ei turhia hätääntymisiä. Kaikki olivat hyvin. Otin kaapista ison, mustan hupparin ja laskin sen sängylle tytön vierelle. Tytön housut olivat olleet paremmassa kunnossa kuitenkin kuin paita, joten uskoin tytön selviävän hupparillani ainakin siihen asti kuin pääsi isänsä hoiviin. Tungin kädet taskuihini ja poistuin huoneesta Aldythin luokse joka hääri Ardenin ympärillä. ‘’Darmaine heräsi, mutta Arden näyttää olevan paljon vakavammin loukkaantunut. Minun täytyisi saada Arden muuttumaan ihmiseksi, mutta en tiedä miten.’’ Aldyth henkäisi tuijottaen epätoivoisesti kettua ja sitten minua. Nyökkäsin hitaasti. ‘’Äkillinen kipu on ehkä nopein tapa..’’ Totesin yhtäkkiä ja vilkaisin takajalkaa joka näytti olevan pahastikin loukkaantunut. Purin hampaat yhteen ja mutisin vaimean anteeksipyynnön. Laskin käteni ketun jalalle ja puristin. Kaikki tapahtui kuin hujauksessa ja pian edessä makasi niin tuhkan kuin haavojen peitossa oleva nuorukainen. ‘’Pahempaa kuin osasin arvata..’’ Aldyth henkäisi hiljaa ja hätisteli minut kauemmas, koska hän ei pitänyt ilmapiiristä jonka loin - olinhan minä edelleen lähellä shokkia. Vanha nainen alkoi pesemään kaikkea sitä likaa ja verta pojasta samalla kun minä yritin saada tunteeni kasaan. En itkisi - en todellakaan. Astelin omaan huoneeseeni ja seinän viertä pitkin valuin maahan haudaten käteni. En kiinnittänyt huomiota edes siihen, että oliko Darmaine sängylläni enää vai ei. Tuntui kuin kaikki ympäriltäni olisi vain kadonnut, en pystynyt pitämään ajatuksiani kasassa. En tunteita piilossa. Minua pelotti.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:13:38 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:13:38 GMT
Darmaine, luku 7 • Rikoit sääntöjä, kultaseni
Darmaine tunsi jotain viileää otsallaan. Todellisuus hivuttautui pikkuhiljaa hänen mielensä syövereihin. Sitten yhtäkkiä jotain märkää osui hänen kasvoihinsa, kuin joku olisi tunkenut hänen päänsä puroon. Tyttö heräsi säikähdykseen ja alkoi yskiä keuhkoihinsa kerääntynyttä savua. Ensin hän ei tiennyt ollenkaan missä oli, kaikki keskittyminen meni yskimiseen. Kun hän lopulta sai happea hän kerkesi katsomaan ympärilleen. Hämmennyksekseen paidaton Azrael seisoi hänen vierellään. Katse karkasi huomaamatta pojan paljaaseen ylävartaloon, mutta nousi sieltä pian kohtaamaan katseen. Pienen hetken kaksikko tuijotti toisiaan ja tyttö näki pojan punaisissa silmissä huolta ja uupumusta. ”Etsin sinulle vaatteita, omasi on... melkoisen huonossa kunnossa.” Punasilmä totesi lopulta. Darmainen katse laskeutui vaatteisiinsa ja hän tajusi vasta nyt minkä näköinen oli. Hänen ihonsa oli tuhkan peitossa, vaatteet palaneet ja revenneet. Housut olivat muuten kunnossa, paitsi ne olivat rikkoutuneet polviin saakka. Niitä sentään sieti pitää päällään. Tytön paidat sen sijaan... ne olivat täysin käyttökelvottomat. Ohut tummanharmaa päälypaita oli miltei täysin palanut. Musta toppi paljasti naisen mustelmilla olevan kyljen lähes kokonaan sekä toinen olkain oli katkennut. Tyttö hätkähti Azraelin laskiessa mustan hupparin hänen vierelleen. Darmaine ei kyennyt sanomaan mitään, hän vain katsoi pojan perään kun tuo katosi huoneesta ja sulki oven perässään. Katse siirtyi huppariin vierelleen. Hetken hän yritti saada tolkkua tilanteeseen. Pelkät kysymykset olivat vallanneet naisen pään, nyt oli aika löytää niille vastauksia. Darmaine riisui harmaan tuhoutuneen paitansa ja puki sen tilalle lämpimän, suurikokoisen, hupparin. Paita tuoksui Azraelilta. Hän oli siis Azraelin huoneessa. Mutta miten? Darma muisti kaatuneensa Arden sylissään pihalle ja kuinka joku juoksi heitä kohti. Ilmeisesti tämä joku oli Azrael joka oli tuonut kaksikon tänne. Miksi? Darmaine ihmetteli.
Ovi avautui ja tyttö säikähti yhtäkkiä huoneeseen ilmestynyttä muodonmuuttajaa. Darma katsoi pojan turhautunutta olemusta kun tuo liukui selkä seinää vasten maahan istumaan, kasvot piilotettuna kämmeniin. Sinihiuksi ei voinut vain istua ja katsoa toisen kipua vaan hiljaa siirtyi lattialle pojan eteen. ”Azrael...” Tyttö lähes kuiskasi. Poika pudisti onnettomana päätään, mutta ei liikkunut. Darmaine ojensi kätensä ja koski ensin toisen käsivarteen. Hän tunsi kuinka lihakset värähtivät toisen lihaksikkaassa kädessä. Poika ei kuitenkaan työntänyt naista pois. Sinisilmä siirtyi lähemmäs ja vei samalla kättään toisen ihoa vasten. Azrael oli viileä. Darmaine avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ei lopulta keksinyt mitään sanottavaa. Hän oli raahautunut tummahiuksisen pojan vierelle, pidellen toista kättään tuon selän päällä ja nojaten päätään tuon olkapäähän. Kaksikko istui monta minuuttia hiljaa ja paikoillaan. Darmainen toinen käsi nousi kuin itsestään ja kosketti miehen rintaa. Hän tunsi tuon sydämensykkeen voimakkaana. Azraelin keuhkot vetivät syviä henkäyksiä ja toisen hengityksestä kuuli kuinka hän koetti pysyä rauhallisena. Nainen tunsi itsensä avuttomaksi. Hän ei osannut tehdä mitään, ei osannut lohduttaa, ei löytänyt oikeita sanoja. Ainoa mitä hän kykeni tekemään oli istua siinä Azraelin vieressä ja lohduttaa toisen kehoa omallaan. Monta minuuttia kului taas, täydessä hiljaisuudessa. Azrael tuntui haukkovan henkeään. Darmaine nosti kätensä pois tuon selältä ja siirsi sormensa tummansinisten, kiharoiden, hiuksien sekaan. Hän silitti hellästi miehen päätä. Tuon hengitys tasaantui ja lihakset rentoutuivat. Hiljainen mutta syvä henkäys purkautui Azraelin suusta. Poika liikkui. Hän laski jalkansa suoraksi maahan ja nojasi koko selällään selkään. Darmainen käsi oli liukunut pois hiusten seasta ja jäänyt olkapäälle lepäämään. Siniset silmät tarkkailivat Azraelin kehon päästä varpaisiin. Poijassa ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta Darmaine tiesi ettei hän itkenyt omaa kipuaan. ”Miten Arden voi?” Tytön suusta pääsi herkkä kysymys. Hän laski kätensä olkapäältä käsivartta pitkin alas ja jätti oman, pienen ja siron, kämmenensä lepäämän toisen päälle. Tytön pää laskeutui taas kerran pojan olkapäätä vasten. Azraeli ei vastannut heti, vaan tuntui etsivän sanojaan. ”Ei hyvin.” Poika huokaisi lopulta. Hän katsoi tyhjyyteen. ”Toivottavasti sä et aiheuttanu tätä.” Azraelin sanat olivat kuin uhkaus. Darmaine ei kuitenkaan osannut pelätä niitä. Hän puristi silmiään enemmän kiinni. ”Anteeksi.” Tyttö henkäisi. ”Mä yritin tehdä kaikkeni. En ikinä toivoisi että Ardeniin sattuu.” Darma sanoi. Hän tiesi itse ettei ollut tehnyt mitään väärää. Hän oli auttanut kettua sen juututtua juurakkoon. Muuten Arden... ei, Darmaine ei halunnut miettiä asiaa ja pudisti ajatuksilleen hiljaa päätään. Ne olivat liian kivuliaita mietteitä.
Yhtäkkiä toisesta huoneesta kuului kivulias ulvaisu. Azrael nousi salamana ylös ja poistui huoneesta. Darmaine seurasi hitaammin poikaa. Vasta nyt hän tajusi kuinka uuvuksissa hän olikaan. Jalat tärisivät kävelystä eikä tasapaino meinannut pitää. Nainen raahautui seiniä pitkin toisen huoneen ovelle ja näki tutun naisen parantamassa ihmiseksi muuttunutta Ardenia. Poika näytti olevan kivuissaan, mutta silti unessa. Ehkä Aldyth oli rauhoittanut kiharatukkaisen pojan, jotta tuo pysyisi paikallaan. Darma yritti pitää itseään kasassa, mutta loppujen lopuksi hänen oli pakko kääntyä pois päin. Pojan kipu sai naisen voimaan huonosti. ”Tarvitsen rauhaa. Azrael, vie Darmaine sairastupaan tarkistettavaksi.” Vanhempi nainen sanoi terävästi, suorastaan vaatien. Azrael empi hetken, mutta jätti sitten naisen parantamaan veljeään rauhassa. Darmaine katsoi kuinka mies käveli ovelle ja avasi sen. Punainen katse siirtyi pistävänä tyttöön, käskien häntä ulos. Sinisilmä kulki tuon luo. ”Sulla ei oo paitaa...” Hän sanahti, vieden katseensa Azraelin paljaaseen rintakehään. Mies oli yllättävän hyvässä kunnossa tytön mielestä. Lihakset eivät näkyneet vaatteiden alta. Punasilmä tuntui tajuavan asian vasta nyt ja haki, sanaakaan sanomatta, huoneen sohvalta ensimmäisen paidaksi kelpaavan vaatekappaleen. Se oli musta, likainen t-paita, mutta se oli parempi kun ei mitään. ”Mä saatan sut.” Azrael totesi, suoden pienen katseen suoraan tytön silmiin. Darmaine nyökkäsi ja asteli ulos ovesta. Tyttö kuuli kuinka ovi rävähti hänen takanaan kiinni. Pieni katse poikaan riitti tajuamaan ettei toinen tahtonut puhua. Darma tyytyi tilanteeseen. Hänellä ei juuri ollut energiaa juoksemisen jälkeen ja jälleen kerran hän käveli hapuilevin, heikoin askelin Azraelin vierellä. Darmaine ei pitänyt tilanteesta yhtään, hän tunsi itsensä heikoksi ja pieneksi. Toisaalta hän oli kiitollinen miehelle, että tuo lähti saattamaan häntä. Tyttö ei välittänyt sopimuksesta jonka oli isänsä kanssa tehnyt. Hän uskoi että tässä tilassa myös isänsä olisi antanut vihaamansa punasilmän saattaa heikkoa tytärtään. Eihän tuo edes koskenut tyttöön, hyvä että katsoi päin. Kaksikko käveli hiljaa käytävää pitkin. Darma kuuli vaimeat huudot ulkona kun muodonmuuttajat yrittivät sammuttaa roihuavia liekkejä. Jos niitä ei pysäytetty, koko linna olisi pian tulessa. Tyttö henkäisi ja jatkoi matkaa sisukkaasti. He pääsivät käytävän päähän ja laskeutuivat ensimmäiset kierreportaat. Darmaine tunsi polviensa hytisevän, mutta asteli rappuset alas omin avuin. Toinen käsi piti lujasti kiinni puisesta kaiteesta ja askeleet olivat varovaiset. Päästessään alas tyttö hengähti hetken. Hän ei luovuttanut, hän ei ollut sitä sorttia. Azraelin askeleet kuuluivat aivan naisen takana tuon kävellessä eteen päin. Ne toivat hänelle turvaa ja tiedon että jos jotain tapahtuisi, mies olisi paikalla. Siniset silmät tarkkailivat Linnan seiniä ja lattiaa. Rakennus tuntui jotenkin kolkolta ja hiljaiselta. Darmaine nosti toisen kätensä seinään ja viisti kättään sitä vasten kävellessään. Askeleet veivät häntä eteen päin ja pian tyttö ei enää jaksanut välittää kipuilevista lihaksistaan. Hän halusi vain omaan petiinsä makaamaan.
Päästyään suureen aulaan Darmaine jäi hetkeksi nojaamaan seinään. Hän oli hengästynyt ja keräsi voimiaan suurten rappusten laskeutumiseen. Hupparin hihat roikkuivat löysinä, peittäen tytön kädet kokonaan. Leveä portaikko vei kolmannesta kerroksesta suoraan ensimmäiseen ja sairastupa oli sitten aivan muutaman mutkan takana. Nainen sulki hetkeksi silmänsä ja tunsi kuinka Azrael mittaili häntä katseellaan.
"Darmaine!" Huuto sai tytön avaan silmänsä ja vilkuilemaan ympärilleen. Katse kohtasi harmaat silmät. Lucian oli juuri astunut etuovista sisään ja huomannut sinihiuksisen naisen rappusten päässä. Mies lähti nousemaan rappuja. "Missä sä oot ollu, mä oon ollu huolissani. Sun isäs on ollu huolissaan." Lucianin katseesta huokui huoli. Kuitenkin, Azraelin nähtyään tuo katse muuttui halveksuvaksi, vihaiseksi. Mies seisahtui hetkeksi. Darmaine kykeni vain katsomaan Luciania, hän ei jaksanut vastata, ei edes kuunnella tuon uikutusta, ei nyt. Hän sulki silmänsä uudelleen. "Mä en voi uskoo! Sä oot ollu ton kanssa?!" Mies lähes huusi. Hän jatkoi lähestymistä, tällä kertaa nopeammin. Ei kestänyt kauaa kun ruskeahiuksinen seisoi samalla tasolla kaksikon kanssa. Hän katsoi epäuskoisena ensin Darmainea, sitten halveksuvana Azraelia. Nainen avasi väsyneet silmänsä. "Mitä se on sulle nyt tehny? Miks et voi vaan pysyä erossa siitä. Kato nyt minkä näkönen oot!" Lucian tilitti. Sinisilmät katselivat tuon kasvonpiirteitä. Darmaine pudisti hitaasti päätään. Miksei kukaan uskonut, miksei kukaan voinut nähdä. Tyttö tunsi itsensä epätoivoiseksi. "Kunhan isäs saa kuulla tästä…" Mies uhkaili. Taas. Darma virnisti. "Mä voin kertoo ihan ite." Sinisilmä sanahti. Hänen äänensä oli käheä ja kurkku tuntui kuivalta. Mutta nyt hän ei välittänyt siitä. Tyttö ei millään jaksaisi kuunnella miehen uhkailuja. "Ei. Mä vien sut nyt turvaan. Enkä enää ikinä halua nähdä sua tässä kunnossa tai ton limanuljaskan kanssa. Tule!" Lucian käski ja meinasi napata naisen käsivarresta kiinni. Darmaine peruutti muutaman askeleen ja tunsi Azraelin kehon lähestyvän itseään. ”En...” ”Ei mitään muttia. Sä et jää ton hirviön kanssa kaksin!” Ruskeahiuksinen mies huudahti. Samalla Tyttö tunsi otteen olkapäässään. Hän näki sivusilmällään Azraelin siirtyneen viereensä ja silmänräpäyksessä pojan vahva käsi oli iskeytynyt Lucianin kasvoille.
”Mitä täällä tapahtuu?” Darmainen ja Azraelin päät kääntyivät äänen suuntaan. Lucian kiroili heidän edessään pidellen kättä kasvoillaan. Darmainen molemmat kädet olivat yllättyessään nousseet suun eteen. Rappusten alapäässä seisoi mustahiuksinen mies. Jäänsininen katse tarkkaili kolmea nuorukaista vakavana. Pisimmän katseen sai kuitenkin sinihiuksinen tyttö, joka tuijotti miestä takaisin, hämmentyneenä, yllättyneenä, säikähtäneenä. ”Haluaisiko joku selittää, mikä tämä tilanne on?” Kreivi lähti kävelemään rappusia ylös hitain askelin. Lucianin kasvoilta tipahteli veripisaroita kiviselle lattialle. Darmainen kädet olivat vain puoliksi laskeutuneet kun tuo tuijotti isäänsä. Hän ei löytänyt sanoja, kuin ne olisivat olleet yksi suuri pallo hänen kurkussaan. Lucian oli laskeutunut kyykkyyn lattian tasoon. Hän ärisi edelleen. Azrael pysyi paikallaan Darmainen vieressä. Oli kuin kaikki olisi pysähtynyt odottamaan Reubenin hidasta nousua. ”Mä... aaah... voin selittää!” Lucian oli äänessä ensimmäisenä. Darmainen katse siirtyi poikaan ja hän toivoi että tuo olisi ollut hiljaa. Tyttö pudisteli päätään pikaisesti ja kääntyi isänsä puoleen, joka oli jo puolessa välissä portaita. Mies tutkaili tyttärensä katsetta. Sen jälkeen hänen pistävä katseensa siirtyi tuon vierellä seisovaan poikaan. ”Kiitos, Lucian. Kuulen sinua myöhemmin. Mene sairastupaan näyttäytymään.” Kreivi käski. ”Mut... mutta...” Lucian uikutti. Reuben katsahti mieheen merkitsevästi. Katse sai tuon nyökkäämään, nousemaan ja lähtemään paikalta. Kreivi nousi viimeiset portaat ja kulki määrätietoisesti Darmainen ja Azraelin eteen. Tyttö tiesi mitä seurasi. Hän oli rikkonut sopimuksen sääntöjä. Mutta hän ei seisoisi siinä ilman Azraelia. Epätoivo oli iskeä tyttöön, kunnes isänsä sanat yllättivät. ”Oletko kunnossa, Darmaine?” Miehen kädet nousivat sinisilmän molemmille olkapäille. Tyttö nyökkäsi hitaasti, hieman hymyillen isälleen. ”Kiitos Azraelin, olen.” Hän sanoi. Reuben katsahti poikaa sivusilmällä, vailla mitään tunnetta. Katse kääntyi kuitenkin takaisin ainoaan lapseensa. ”Sinä tulet nyt lepäämään toimistooni. Saat samalla selittää mitä tapahtui.” Kreivi sanoi ja suoristi ryhtinsä. Darmaine hymyili pienesti ja nyökkäsi hitaasti. Hän mieluusti selitti kaiken, varsinkin ennen Luciania, joka taas suurentelisi asioita. ”Mitä sinuun tulee, Azrael.” Reubenin kylmä katse oli sijoitettu pojan silmiin. Darmaine katsoi huolestuneena molempia miehiä. ”Jututan sinua myöhemmin. Toivon että menet auttamaan muita tulen sammuttamisessa.” Kreivi totesi lopulta neutraaliin sävyyn. Darmaine kääntyi pojan puoleen. Hän olisi tahtonut halata tuota, mutta se ei sopinut, eikä Azrael näyttänyt siltä että olisi halunnut ottaa halauksen vastaan. Niimpä tyttö päätti suoda tälle kiitollisen katseen ja pahoittelevan hymyn, joka muuttui hiljaa surumieliseksi, muistaessaan Ardenin. Tyttö tunsi selällään patistavan kosketuksen ja lähti kävelemään. Kuin varkain hänen kätensä kosketti hellästi Azraelin kättä tuon kävellessä paikoillaan seisovan pojan ohi. Reuben käveli Darmainen toisella puolella, varmistaen tuon pääsevän liikkeelle. Kaksikko nousi kierreportaita hitaasti ylös. Isä avusti tytärtään niin paljon kun tuo antoi. Itsepäinen tyttö kuitenkin halusi päästä portaat itse ja niin tekikin. Darmaine ei halunnut enää katsoa taakseen, mutta hän varmasti kiittäisi Azraelia vielä jotenkin. Ja pyytäisi anteeksi Ardenilta.
Sinihiuksinen tyttö laskeutui rojahtaen nojatuolille. Kreivi nappasi hänelle kupillisen vettä ja tuo joi koko lasin yhdellä kulauksella. Darma tunsi kuinka hänen kurkkunsa avautui ja puhdistui. Puhuminen tuntui heti paljon mielekkäämmältä ajatukselta. ”Viitsisitkö selittää mitä sinulle on oikein tapahtunut?” Reubenin kasvot olivat huolesta kalpeat. Hän oli ollut niin vakaa ja rauhallinen aulassa, mutta nyt hänen oikea olemuksensa näkyi. Mies jäi polvilleen Darmainen vierelle ja kuunteli. Hän antoi tytön selvittää kurkkuaan ja etsiä sanojaan niin kauan kuin tarvitsi. ”Metsäpalo.” Tyttö aloitti. Hän sulki silmänsä. ”Olin Azraelin veljen kanssa Järvellä. Kuultiin kauhee pamaus ja... metsä olikin ilmiliekeissä. Lähdettiin juokseen Linnalle mut Arden jäi kiinni jalastaan ja mä yritin auttaa sen pois.” Darmaine hengitti syvään. Reuben tarttui tyttärensä käteen ja kehotti katseellaan jatkamaan. ”Kun sain sen, liekit oli jo tosi lähellä. Savua oli kaikkialla. En muista miten, mut päädyin lopulta pois metsästä ja joku tuli meijän luokse. Mä kai menetin tajuntani, mut kun heräsin, olin Azraelin luona. Se pelasti meijät, pelasti mut. Toistamiseen.” Darmaine selitti surullinen katse silmissään. Isän oli uskottava. Kreivi nyökkäili päätään hyväksyvästi. Hän ei selvästikkään pitänyt tilanteesta. ”Näin kuinka Azrael löi Luciania. Miksi?” Mies kysyi ja nousi. Hän istuutui toiselle nojatuollille. Tyttö pudisti päätään. ”Mäkin olisin lyöny jos olisin jaksanut. Mä en ymmärrä Luciania. Se vaan haukkuu ja ärsyttää Azraelia tahallaan. Se ei tehny mitään pahaa, mut silti...” Tyttö yritti saada sanoja suustaan. Kreivi tarjosi tuolle toisen lasin vettä. ”Mihin olitte menossa Azraelin kanssa?” Mies jatkoi kuulustelua. ”Sairastupaan. Azrael oli saattamassa mua. Mut sit Lucian ilmesty räyhäämään.” Sinisilmä tiuskaisi ruskeatukkaisen miehen nimen kuin se olisi ollut paha maku hänen suussaan. Reuben oli sulkenut silmänsä ja pyöritteli ajatuksiaan. ”Azrael siis pelasti sinut.” Hän totesi. Darmaine nyökkäsi. ”Kyllä.” Tyttö tuhahti. Mies nyökkäili lopulta muutamaan otteeseen. ”Otan tämän huomioon kun juttelen hänen kanssaan. Nyt sinut on saatava lepäämään.” Reuben nousi ja soi lempeän katseen tyttärensä. ”Kannan sinut huoneeseesi.” Mies totesi. Darma ei olisi halunnut, mutta hän oli väsynyt, joten antoi Kreivin nostaa itsensä käsivarsilleen ja kantaa omaan sänkyynsä.
Kun tyttö makasi pehmeällä patjalla vihdoin, hän oli kiitollinen. Ulkoa kuuluivat vielä käskevät huudot, mutta niistä oli kadonnut paniikin sävy. Darmaine toivoi että liekit oltiin saatu kuriin.
”Isä.” Tyttö sanahti vielä. Mies hänen ovellaan kääntyi katsomaan häntä. Käännös oli rauhallinen. ”Älä syytä Azraelia mistään.” Darmaine toivoi. Reuben hymyili ja pian hänen kasvoilleen ilmestyi leikkisä virne. ”Sinä tässä rikoit sääntöjä, kultaseni.” Kreivi heristi sormeaan vaimeasti ilmassa. Sitten hän kääntyi ja katosi oven taakse. Tyttö kuuli ulko-oven napsahtavan auki ja kiinni. Syvä huokaus poistui äänekkäästi hänen keuhkoistaan. Silmät tuijottivat kattoa väsyneinä. Hän oli varma että sai kuulla kunniansa rikkoessaan sopimuksen, ja vielä viimeisenä päivänä. Siniset silmät painuivat kiinni. Mielessään tyttö näki vielä punaisen katseen, ennen kuin nukahti niille sijoilleen.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:14:08 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:14:08 GMT
Azrael, luku 7 → Rotta
Istuin hetken huoneessa kasaten itseäni. Olin kuin lasinen ruukku, joka oli tippunut aivan liian monesti ja aina kuin ihmeen kaupalla se on korjattu ehjäksi. Entä silloin kun ruukun korjaaja ei pääse paikalle? Silloin ruukku siivotaan ja heitetään pois ja ostetaan uusi, ehjä tilalle. Niin helposti oli myös muodonmuuttajat korvattavissa. Keskellä ajatustenvirtaa tunsin pehmeän kosketuksen, hennon äänen ja pieni, jokseenkin epätoivoinen henkäys karkasi huuliltani. Mitä lähemmäs tyttö tuli, sitä enemmän halusin vain käpertyä tytön syliin. Siitä huolimatta pidättäydyin tekemästä mitään tyhmää. Tyttö nojasi olkapäähäni saaden minut pariksi nopeaksi sekunniksi rauhoittumaan kunnes kaikki sen hetkiset tapahtumat muistutti olemassaolostaan saaden minut keskittymään entistä enemmän rauhoittumiseen. Tytön kosketus paljaalla rinnallani kuitenkin todella rauhoitti minut lähes kokonaan. Pian tunsin sormet hiuksissani ja pienet kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani. Halusin olla tässä ikuisuuden; hyväiltävänä toisen seurassa - ilman yksinäisyyden pelkoa. Hyvästä yrityksestä murtaa kivinen muuri joka piti jokaisen tunteeni piilossa huolimatta pidin maskin ylläni. Ainakin saatoin myöntää yrittäväni. Tytön kysymys heitti minut maanpinnalle kokonaan ja kipu yllätti jopa minut. Pohdin hetken ennen vastaamista, mutta vastaus muodostui siitä huolimatta kuin itsestään kun olin saanut ensimmäiset sanat ulos suustani. Jopa pienimuotoinen uhkaus pääsi ilmoille. Keskustelu oli lyhyt, mutta siitä huolimatta siinä oli enemmän tunnetta kuin monissa muissa käymissä keskusteluissa. Darmaine tuntui oikeasti tarkoittavan sanojaan ja se saattoi pienesti yllättää minut. Osa minusta halusi koskea tyttöä, lohduttaa vuorostaan häntä, mutta vuosien kylmyyden aikaansaama puolisko oli toista mieltä ja kuten yleensä, tottelin sitä puolta itsestäni.
Huuto toisesta huoneesta sai minut kuitenkin nousemaan nopeasti ylös. Poistuin huoneesta ja aivan liian nopeasti näin tutun kiharatukkaisen prinssin kivuissaan. Katseeni kylmeni monta astetta pakkasen puolelle ja kaikki äskeinen lämpö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kaikki se Ardenin kipu ja kärsimys repi minua riekaleiksi, vaikka saatoin näyttää tavalliselta itseltäni. Olisin paljon mieluummin ottanut kivun vastaan; kärsinyt Ardenin puolesta. Minun heikko kohtani oli tuo viaton poika. Purin huuleni verille edes huomaamatta sitä ja vain Aldythin ääni esti minua purkaamasta vihaa syyttömiin. Nainen herätti minut horroksesta ja vastoin tahtoani kävelin ovelle avaten sen. Siirsin katseen sinihiuksiseen tyttöön joka asteli luokseni todeten paidattoman yläruumiini. Vilkaisin nopeasti itseäni, huokaisin ja nappasin sohvalta mustan ja likaisen t-paidan. Tarvitsin tekemistä, joten päätin saattaa tytön sairastupaan. Ei minulla ollut muutakaan ja tytön seura oli parempi kuin omissa tuskissa viruminen jossakin pölyisessä nurkassa. Kuljin eteenpäin katse suunnattuna eteenpäin, mutta siitä huolimatta silmät eivät kohdistaneet katsetta mihinkään erityiseen. Epätoivoisista huudoista saatoin päätellä, että nälkäiset liekit saivat ruokaa enemmän kuin hetkeen. Uhriksi muodonmuuttajia - mikä sen parempi? Portaikko näytti olevan vaikea tytölle, jonka kunto oli muuttunut entistä heikommaksi. En tiennyt kuinka hyvä idea oli lähteä vielä kävelemään.
Aula tuntui pelottavan turvalliselta kaikessa sekasorrossa, oli kuin olisin astunut vihdoin kotiin siinä seistessä tyhjässä tilassa vierelläni lähes tuntematon tyttö, jonka olin päästänyt lähemmäs kuin kenenkään muun. Pelkkä ajatus oli pelottava - en uskonut kuitenkaan hetken mielijohteen johtuvan muusta kuin Ardenista. Jopa minä kaipasin välillä läheisyyttä ja lohdutusta. Halusin sitä myöntää tai en. Matka jatkui hitaasti, mutta entistä varmemmin. Uskoin, että myös sinihiuksinen naisenalku halusi jo nukkumaan omaan rauhaansa. Matka päätyi kuitenkin nopeasti kun liian tuttu ääni huusi vierelläni olevan tytön nimeä. Seurasin kuin tarkkaileva peto uhriaan miehen astellessa portaita ylös. Vilkaisin tyttöä nopeasti kuin pohtien, että hyppäsikö sinihiuksinen jälleen Lucianin syliin kuin avuton prinsessa konsanaan? Saatoin edelleen olla asiasta jokseenkin katkera. Miehen tekopyhä huoli sai pienen virneen tapaisen muodostumaan huulilleni. Lucianilla oli pakkomielle Kreiviin ja toimi tämän juoksupoikana yhtä hyvin kuin koulutettu koira.
Lucian tuijotti minua halveksuvasti, kuin olisi halunnut käskeä minua pysymään kaukana Darmainesta ja polkea samalla minut lattianrajaan. Hän kuitenkin varmasti jossain pienissä aivoissaan tiesi häviävän minulle. Hetken mies tyytyi murisemaan kaukaa, kunnes lähestyi nopein askelin. Miehen syytökset naurattivat kaikesta huolimatta; mitä mies luuli, että olin Darmainelle tehnyt? Sytyttänyt tuleen? Mitä kauemmin mies ulisi niin sitä nopeammin minulle tuli tarve purata edes johonkin kasvavaa aggressiota. Darmainen puhuessa Lucianille niin huomioni vei hetkeksi tytön heikko ääni. Nainen oli muutenkin niin väsynyt, että ihmettelin miksei Lucian huomannut sitä vaan jatkoi minun ärsyttämistä kuin lapsi konsanaan. Pojan yrittäessä tarttua Darmainen kädestä kiinni niin nainen peruutti yllättäen taaksepäin. Enempää ajattelematta laskin kevyesti käteni naisenalun selälle ja astuin rauhallisen askeleen eteenpäin. Nopea vilkaisu Luciania kohti ja nopeasti olin siirtänyt käden sinihiuksisen tytön olkapäälle. Puristin toisen käteni nyrkkiin, annoin huulteni välistä karata pienen huokauksen ja löin suoraan Luciania kasvoihin. Mikään ei ollut tuntunut niin hyvältä pitkiin aikoihin. Lucianin katse oli yllättynyt, mutta verenvuoto vei selvästi ajatukset muualle. Nopeasti meidät keskeytti Kreivi itse seisoessaan portaiden alapuolella kuin kuningas konsanaan. Lopetin Kreivin kuuntelun aika nopeasti kuin olin kuullut ensimmäiset sanat ja tarkastanut Kreivin ulkokuoren katseellani. Vierelläni oleva nainen oli peittänyt suunsa käsillään - oliko lyönti järkyttänyt häntä noin paljon? Herkkä. Sen jälkeen soin katseen Lucianille joka oli maassa veripisaroiden tipahdellessa kasvoilta. Pieni hymynhäive kävi kasvoillani.
‘’Älä ole noin saatanan herkkä.’’ Murahdin hiljaisesti Lucianille joka kohotti katseen silmiini kivusta irvistäen. Sitten liityin hiljaiseen odotustenkerhoon toviksi, kunnes Lucian avasi suunsa uudelleen. Kylmä huokaus karkasi huuliltani. Osasiko mies olla hiljaa hetkeäkään? Saatoin kiittää Kreiviä siitä, että hän hätisteli Lucianin tiehensä ulisemasta. En olisi jaksanut ruskeatukkaista miestä hetkeäkään enempää. ‘’Sinäpä hankit erikoisia.. ystäviä.’’ Mutisin tytölle ennen kuin siirryin askeleen kauemmas Kreivin tullessa huolehtimaan Darmainesta. Tungin kädet farkkujen taskuun ja siirsin tyhjän katseen pelottavan hiljaiseen käytävään. Tytön mainittaessa nimeni niin en voinut mitään pienen pienelle punalle kasvoillani; minua ei koskaan kiitetty mistään joten tämä oli uutta. Kaikki tästä oli uutta. Kaikesta huolimatta Kreivin katse sai oman katseeni muuttumaan kylmän välinpitämättömäksi. Miehen puhutellessa minua niin katseeni ei siirtynyt minnekään haahuilemaan vaan pysyi jäänsinisissä silmissä. En tiennyt oliko Kreivin toive käsky vai ei, mutta en todellakaan menisi sammuttamaan tulta - se oli selvää. Voisin katsoa vierestä tulen leviämistä, mutta auttaminen ei tullut kuuloonkaan. Sammuttakoon tulta keskenään. Katsoin naista jokseenkin kylmästi, mutta en samalla tavalla kuin Kreiviä hetki sitten. Darmaine näytti miettivän jotakin, mutta lopulta tyytyi hymyilemään ja suomaan pidemmän katseen kuin olin ajatellut. Kreivin patistaessa ainoaa tytärtään liikkeelle niin huomaamattomasti nainen koski kättäni. En voinut mitään hymylle joka kapusi salakavalasti huulilleni. Ovela nainen.
Palatessa huoneistoon niin huomasin Aldythin ja heränneen Ardenin; nainen juotti pakolla prinssiä joka minut huomatessa viittoi pelastamaan Aldyth-noidalta. Vanha nainen kääntyi katsomaan minua ja virnisti pahaenteisesti. ‘’Pikkuveljesi on oikea paholainen.’’ Nainen naurahti hiljaisesti ja työnsi puista kulhoa Ardenin huulille, ‘’Miksi veriset rystyset?’’ Nainen kysyi katsomatta minua, en ollut arvannut, että nainen oli huomannut asian. MInusta se oli outoa, koska en huomannut naisen edes katsovan kättäni. ‘’Lucian.’’ Murahdin ja silloin sain vanhan naisen katseen itseeni. Nauru karkasi hänen huuliltaan ja harmaat kiharat heilahtelivat kun nainen pudisteli päätään. ‘’Se ovela rotta kiusasi sinua, eikö?’’ En ollut koskaan uskonut kiltin rouvan sanovan niitä sanoja, mutta se sai huvittuneisuuden loistamaan kasvoiltani, ‘’Hän on vain huolestunut Kreivin tyttärestä - olethan sinä aikamoinen poika Azrael.’’ Nainen jatkoi ja istui sitten Ardenin vierelle venytellen itseään aavistuksen. Aldyth muistutti minua kissasta. ‘’Mitä tarkoitat tuolla?’’ Ristin kädet rinnalleni ja tuijotin Aldythia uteliaasti, mutta hyvin vakavana. Nainen kohautti olkapäitään tietäväinen hymy huulillaan. ‘’Olet kuin isäsi.’’ Jos olisin sillä hetkellä juonut jotakin, niin olisin varmasti sylkenyt ne ulos suustani. Jopa Aldyth oli sitä mieltä?, ‘’Arthurius oli komea.. Kylmä, mutta siitä huolimatta oikein välittävä kunhan tutustui. Kuten sinä.’’ Naisen sanat saivat minut lopultakin jäätymään ja Ardenin sylkemään suussa olevan veden syliinsä. ‘’Azrael välittävä?’’ Arden nauroi kippurassa, kunnes kipu tuli vastaan ja pojanklopille tuli vaikeuksia hengittää ja hänen oli rauhoituttava. ‘’Lakkaa sotkemasta kirppu.’’ Aldyth ärisi ja alkoi siivoamaan Ardenin jälkiä edelleen hymy huulillaan. Hän selvästi mietti jotakin mukavaa, mutta ajatukseni keskeytti vaimea koputus.
Oven avauduttua näin jo toistamiseen itse Kreivin ovellani. Vilkaisin taakseni ja Aldyth nosti kätensä ylös merkiksi, että minun oli parasta mennä nyt kun Kreivi näytti säyseältä. Huokaisin hiljaa ja suljin oven perässäni. Milloin pääsisin omaan sänkyyni nukkumaan hyvin pitkät unet ilman huolia? Pitkin käytäviä ja portaita kulkeminen uuvutti valmiiksi väsynyttä kehoani. En ymmärtänyt, miksi asia piti nyt käsitellä. Kuljin siitä huolimatta kuin lammas Kreivin perässä hänen toimistoonsa. Mies istutti minut tuolille. Tarkkailin seiniä, sisustusta ja oikeastaan mitä tahansa muuta kuin itse Kreiviä. ‘’Pelastit tyttäreni.’’ Kreivi sanoi ristien kätensä rinnalleen. Nostin katseeni vihdoin Kreiviin tuijottaen häntä silmiin pitkään. ‘’Niin taisin tehdä.’’ Totesin kuin itsestäänselvyyden. Darmaine ei olisi näkemässä yksisarvisunia tällä hetkellä, jos minua ei olisi. Kiittäkööt vaikka Jumalia siitä asiasta. ‘’Hmh… Kiitos siitä, Azrael.’’ Oliko minun pakko puhua hänestä Kreivinä kun hän puhui minulle noin muodollisesti? Ei, en kutsuisi häntä Kreiviksi. Hän saattoi olla johtaja ja tärkeä henkilö, mutta minua asia ei kiinnostanut vittuakaan. ‘’Minun puolestani saat viettää aikaa Darmainen kanssa.’’ Voi kuinka kivaa, nyt en pääsisi siitä takiaisesta koskaan eroon, ‘’Mutta jos satutat tytärtäni millään tavalla ikinä niin saat maksaa siitä.’’ No voihan helvetti, tämä meni hienosti. ‘’Voin olla satuttamasta tytärtäsi, mutta Lucianin satuttamisesta ei puhuta - jos se rotta käy hermoilleni vielä kerran niin hän saa muutakin kuin verta vuotavan nenän.’’ Totesin ja nousin ylös harvinaisen mukavalta tuolilta. Kreivi ei vastannut mitään, hän näytti lopettaneen minun kuuntelun jo aikoja sitten.
Kävelin toimiston ovelle ja vilkaisin Kreiviä joka tuijotti minua jäänsinisillä silmillä jokseenkin poissaolevana. Hän näytti pohtivan jotakin todella tarkasti tai muistelevan epämukavaa asiaa, koska huomasin nopeasti itse Kreivin puremaan huultaan. ‘’Tunsit isäni hyvin.’’ Totesin siirtäen käteni viileälle ovinupille. Kreivi hätkähti ja katsoi vihdoin minua kuin normaali ihminen. Mies nyökkäsi hitaasti. ‘’Olin hänen hyvä ystävänsä nuoruudessa.’’ Kreivi myönsi laskien kätensä ristittyinä pöydälle. Vilkaisin miehen käsiä nopeasti, kunnes siirsin katseeni jälleen miehen silmiin. ‘’Miksi hän teki sen?’’ Kysyin ennen kuin katoaisin toimistosta mihinkään. Kreivi tuijotti minua vielä hetken silmiin ennen kuin käänsi katseensa pois huokauksen saattelemana. Hän ei pitänyt aiheesta ja inhosi puhua siitä minun kanssani - mutta me kaksi olimme ainoat jotka tiesivät siitä. ‘’En tiedä, olen yrittänyt selvittää sitä itsekin.’’ Kreivi totesi yksinkertaisesti ja sai minut jo avaamaan oven, ‘’Azrael, et tiedä kaikkea Arthuriuksesta.’’ Reuben sanoi, mutta olin jo poistunut huoneesta. En tietenkään tiennyt kaikkea isästäni, mutta Kreivi oli sanonut sen äänellä joka kertoi paljon; minulta oltiin salattu aivan liikaa. Kun olin päässyt tyhjään käytävään niin huokaus karkasi huuliltani. Olin väsynyt ja halusin vain käpertyä peiton suojaan.
Askeleeni muuttuivat nopeammiksi mitä lähemmäs huoneistoa pääsin - portaat suorastaan juoksin. Kun vihdoin oli edessä tuttu käytävä niin hidastin vauhtia aavistuksen. Nopeasti luokse hiipivästä päänsärystä huolimatta saatoin muistaa aikaisemmat hetket huoneessani. Olin antanut itseni todella tuntea jotakin muuta kuin raivoa. Tunteet olivat olleet lämpimiä - liian lämpimiä minulle muistettavaksi. Astelin puisesta ovesta tuttuun tilaan ja huomasin, että sohvalla nukkui Aldyth. Nainen tuhisi hiljaa ja muistutti minua äkisti hyvin paljon sukulaisesta. Päätin etsiä huoneistosta peitoksi kelpaavan, jonka asettelin vanhan naisen ylle. Sohva ei ollut mukavin alusta, mutta ajoi asiansa. Kävelin väsynein askelin Ardenin huoneen ovelle ja kurkistin sisään. Prinssi nukkui lämpimän peiton alla kuin lapsi konsanaan. Helpottunut huokaus karkasi huuliltani. Kaikki se huoli tuntui vain tippuvan harteiltani. Vilkaisin puista kulhoa pöydällä huomaten verijälkiä puisessa pinnassa. Kurtistin kulmiani huolestuneesti - en uskaltanut arvata, että kenen verta se oli. Veri mielessä kävelin omaan huoneeseeni ja tuijotin tovin pimeää huonetta aloillani ennen kuin riisuin likaisen paidan yltäni huoneen nurkkaan. Heittäydyin sängylle huokaisten. ‘’Sillä tytöllä on hupparini.. Toivottavasti Lucian saa katseltavaa.’’ Hymähdin - kenties varjolleni, jollekin joka kuuntelisi ääntäni josta ei paljastunut muuta kuin väsymys. Tulisin nukkumaan hyvin tämän yön kaikesta kärsimyksestä huolimatta. Vedin peiton ylleni, niin että se peitti myös kasvoni ja hautauduin tyynyjen sekaan ennen kuin vaivuin syvään uneen.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:14:30 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:14:30 GMT
Darmaine, luku 8 • Aamuauringon ensisäteet
Darmaine oli nostanut suurehkon repun sängylleen ja punnitsi mielessään mitä pakkaisi. Reppuun oli jo aseteltu vaihtovaatteet ja paksumpi, sateenkestävä, takki. Hän huokaisi syvään. Tämä oli ehkä kamalin rangaistus ikinä. Reuben oli päättänyt rankaista tytärtään ilmoittamalla tuon lasten metsästysleirin ohjaajaksi. Leiri oli kolmipäiväinen ja se pidettiin metsässä, erään järven rannalla. Kaikki nukkuisivat teltoissa ja matka veisi noin viisi tuntia. Darmaine lysähti istumaan pedilleen ja suuntasi katseensa ulos ikkunastaan. Aurinko oli noussut muutama tunti aijemmin taivaalle ja ohuet pilvet leijailivat painottomasti tuulen työntämään suuntaan. Puiden latvat heiluivat hitaasti edestakaisin.
Darmaine havahtui ovensa avautumiseen. Mustahiuksinen mies nojasi ovenkarmiin itsekäs hymy huulillaan. Tyttö pyöräytti silmiään tuhahtaen. ”Oletko valmis? Ryhmä näyttää olevan kohta kasassa.” Reuben kysäisi tyttäreltään. Darmaine tutki laukkunsa sisällön vielä kertaalleen ja nyökkäili sitten vastaukseksi. ”Sä oot kamala.” Darma sanahti ja nousi. Hän sulki repun ja heitti sen selkäänsä. Vielä olisi napattava mukaan jotain syötävää täksi illaksi. Kreivi naurahti ja antoi tilaa Darmainelle kävellä ovesta tupakeittiöön. ”Itse taisit rikkoa sääntöjä?” Mies muistutteli. Tyttö heitti repun tuolille ja käännähti ympäri, kohdatakseen isänsä kylmänsävyisen katseen. ”Mutta Azrael pelasti mut. Mitä mä voin sille et just se sattu tuleen auttaan.” Sinisilmä virkkoi. Kohtalo ei ilmeisesti halunnut hänelle mitään hyvää, tai niin hän ajatteli. Se oli ainoa järkevä selitys sille että Azrael sattui olemaan joka paikassa juuri silloin kun Darmainekin. Se oli jotain kohtalon ivaa, ihan varmasti. Reuben hymisi tyytyväisenä. ”Tiedän, tiedän. Mutta säännöt on säännöt.” Kreivi muistutti. Hän tiesi tyttärensä tietävän asian, mutta arvasi tuon olevan hyvin tyytymätön rankaisuunsa. ”Mutta onhan sinulla sentään Lucian seuranasi.” Mies tokaisi vielä kuin ohimennen ja lähti kulkemaan kohti etuovea. Darma keskeytti hyllyjen tutkailemisen ja mulkaisi isäänsä. ”Pitäiskö ton jotenkin parantaa asioita?” Tyttö huokaisi. Lucian tuntui vain pahentavan asioita. Darmaine saattoi vain toivoa että mies olisi vähemmän hänen kimpussaan ja keskittyisi lapsiin. Hän sentään tykkäsi lapsista. Ovella Reuben kohautti olkiaan. ”Mukavaa leiriä.” Hän huikkasi lopuksi, kunnes katosi sulkeutuvan oven taakse. Darmaine pudisti päätään. Hän nappasi hyllyltä leipää ja pari omenaa matkaevääksi. Päällään naisella oli valkoinen, melko tiukka t-paita ja tummansiniset, polviin asti ylettyvät, housut. Leiri kestäisi pari yötä, eikä sen pitäisi olla mitenkään kovin rankka. Vaatteet sopisivat ainakin tämän illan vaellukseen ja sitä varten oli vaihtovaatteet että voi vaihtaa jos tarve tulee. Nainen veti jalkaansa varrelliset lenkkarit ja solmi ne tiukasti jalkaansa. Oli parempi samota metsässä kun kengät pysyivät jalassa. Sitten hän nousi reippaana ja nappasi repun viereltään mukaansa. Hän yritti kerätä kaiken energiansa ja pysyä positiivisena, vaikka se oli erittäin vaikeaa. Tytön olisi tehnyt mieli vain jäädä sänkylleen makaamaan ja nukkua koko päivän. Mutta rangaistus oli lusittava.
Kävellessään Linnan käytäviä pitkin nainen törmäsi tuttuun veljeskaksikkoon. Arden ja Azrael juttelivat aulassa hyväntuulisen näköisinä. Azrael nosti katseensa portaita laskeutuvaan tyttöön ja tuntui tarkkailevan jokaista askelta. Pieni hymynpoikanen kävi hänen huulillaan, mutta katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Darmainen huulille nousi pieni hymy ja hän tervehti Azraelia pään nyökäytyksellä. Punasilmä tokaisi jotain kiharapehkoiselle pikkuveljelleen, joka kääntyi kiireesti katsomaan tulijaa. Puna nousi pojan poskille ja tuo hymyili erittäin leveästi tytölle, joka juuri astui viimeiseltä portaalta maantasalle. Azrael kääntyi ja käveli rauhalliseen sävyyn ulos avonaisesta ulko-ovesta ennen kuin Darmaine ehti kaksikon kohdalle. ”Hei, Darmaine.” Arden tervehti iloiseen sävyyn sinihiuksista naista, joka seurasi katseellaan punasilmäisen miehen poistumista. ”Moi, Arden. Miten voit?” Huomi siirtyi täysin kiharatukkaiseen nuorukaiseen, jonka punaiset silmät kimmelsivät. Pojan kasvot olivat helakanpunertavat. ”Ihan hyvin. Vähän on vielä paikat kipeenä, mut kyl se siitä!” Arden vastasi. Hänen katseensa oli välillä Darmainessa, välillä se harhaili ympäristössä. Se sai tytön hymyilemään hieman, aika söpöä. ”Mä oon tosi pahoillani mitä tapahtu. Toivottavasti paranet kokonaan pian.” Sinisilmä sanoi pahoillaan. Hän ei todellakaan halunnut toiseen sattuvan. Arden pudisti reippaasti päätään. ”Ei se ollu sun vika. Sitä paitsi ilman sua olisin ollu liekkien ruokaa.” Poika virkkoi energisenä. Ihan kuin joka lauseella toinen olisi saanut energiaa. Darmaine huokaisi ja nosti kätensä toisen olkapäälle. ”Mä silti hyvitän sen jotenkin sulle. Ja veljelles.” Darma lupasi. Arden punastui silminnähden ja hymyili ujosti. Hän tuntui etsivän sanoja jostain aivojensa sopukoista, muttei tuntunut löytävän niitä. Lopulta poika vain nyökkäili hyväksyvästi. ”Oke... Mut ei sun oikeesti tarvii... mä oon ihan kunnossa.” Arden takelteli sanoissaan. Hän oli sekunneissa muuttunut pirteästä ja energisestä punastuneeksi ja ujoksi. Darmaine hymyili leveästi. Hän taputti Ardenin olkapäätä ja lähti astelemaan ulos. ”Mutta mä hyvitän sen silti.” Tyttö sanahti ja katosi ennen kuin toinen ehtisi sanomaan mitään.
Darmaine astelee pihalle aurinkoiseen päivään. Tasaisella maalla odottaa lauma 10-15-vuotiaita lapsia, joita yrittää kaitsia muutama nuori aikuinen. Tyttö tunnisi ryhmän ohjaajan, varsin hyväkuntoisen Mathayaksen. Hänellä oli päällään farkuntyyliset, vaalean siniset housut, valkoinen aluspaita ja itselleen hieman liian suuri ruutukuvioinen päälyspaita. Mies oli joskus toimut sinihiuksisen naisen vahtina kun hän oli ollut pieni. Mathayas oli neljätoista vuotta Darmaa vanhempi ja päätä pidempi, varsin hymyilevä ja hyväntuulinen muodonmuuttaja. Tyttö oli lapsena pitänyt miehestä hyvin paljon, sillä tuo tuli loistavasti lasten kanssa toimeen. Hän oli kärsivällinen, kuuliainen, mutta osasi olla tiukka tilanteen tullen. "Hei, Darmaine. Oletko valmis reissuun?" Mathayas haroi mustia hiuksiaan kasvoiltaan ja käveli naisen luo reippain askelein. Alaselkään ulottuvat suorat hiukset laineilivat toisen kävellessä. Darma hymyili tuolle ystävällisesti. "En voi sanoa että olisin innoissani, mutta eiköhän se siitä." Sinisilmä tokaisi kohtauttaen olkiaan. Mies naurahti ja läimäisi kätensä tytön olkapäätä vasteen. "Hyvin se menee. Yritä nauttia. Pari päivää poissa kotoa tekee ihan hyvää." Mat virkkoi. Darmainen olisi tehnyt mieli sanoa että hän nauttisi paremmin parista päivästä poissa kotoa, ilman yhtäkään huutavaa kakaraa, mutta ei viitsinyt. Hänen katseensa nousi tutkimaan lilasilmäisen miehen kasvoja. Täysin samanlaiset kun hän oli muistanutkin. Mathayaksen katse kiersi leiriläisissä ja pian mies ampaisi kouluttamaan kahta poikaa, jotka repivät vihoissaan toisiaan hiuksista. Darmaine huokaisi syvään. Hän olisi mielummin ollut ihan missä tahansa muualla kuin täällä.
"Hei." Kuului tuttu tervehdys vierellä. Tyttö käänsi päänsä ja näki vihreisiin housuihin ja harmaaseen pitkähihaiseen pukeutuneen Lucianin. Pojan harmaat silmät tuijottivat odottavina suoraa tyttöä silmiin. "Huomenta." Darmaine tokaisi ja haukotteli makeasti, venytellen selkäänsä. Hän kuuli Lucianilta pääsevän pienen tuhahduksen. "Nukuitko hyvin?" Mies käveli lähemmäs ja pysähtyi tytön vierelle, kääntyen katsomaan leiriläisiä. "En oikeestaan." Darma vastasi lyhyesti. Hän laski kätensää ristiin rinnalleen ja tutkaili pieniä riiviöitä edessään. "Et oo ainoo. Mut ainakin pääsee hetkeks luontoon." Lucian sanahti hymyillen. "Ihan ku me ei päästäis luontoon muuken." Darmaine hyvähti ja pieni hymynkare nousi koristamaan naisen huulia. Ruskeahiuksinen mies naurahti, mutta ääni kuulosti enemmän tuhahdukselta kuin naurulta. "Totta." Mies huokaisi. "Kuulin isältäs että tää on sun rangaistukses, mut eihän tää niin paha oo, vai?" Lucian virkkoi. Nainen näki sivusilmällään miehen kääntävän katseensa häneen päin. "Hmm, olisin ihan missä vaan muualla kun täällä." Darmaine sanoi hiljaisemmalla äänellä ja käänsi lopulta leikkisästi hymyilevät kasvonsa miehen puoleen. "Älä ny, tää voi olla hauskaa." Lucian yritti puolustella. Darma vaihtoi painonsa toiselle jalalleen. He olivat kääntyneet enemmän toisiaan päin, kuin riitelevä aviopari. "Ei oikeestaan. Tai kyl mä lapsista ihan tykkään, kunhan en joudu meneen niiden kans leirille." Nainen lausahti. Hänen katseessaan oli pieni leikkisä pilke.
Se muistutti Luciania vuoden takaisista ajoista jolloin kaksikko oli tutustunut kunnolla. He olivat molemmat leikkisiä ja kilpailunhaluisia. Ties kuinka monet kerrat he väittelivät milloin mistäkin asiasta. He eivät ikinä riidelleet, sillä Darmaine vihasi riitelyä ja lopetti väittelyn heti kun tunteet ottivat vallas. Hymy nousi miehen huulille kun hän katsoi naisen silmiä. "Sun on parempi pitää hauskaa", Lucian sanahti ja nosti omat kätensä myös puuskaan rinnalleen. "Tai mitä? Uskallatkin uhkailla mua vielä." Darman ilme muuttui vakavemmaksi. Kuin salamaniskusta hänen mielessään alkoi kaikumaan kaikki Lucianin sanomat uhkaukset Azraelia kohtaan. Nainen ei sallisi sitä enää. Lucian nosti kätensä ilmaan luovuttamisen merkiksi. "Anteeks. En uhkaile." Hän hymyili pahoittelevasti. Parempi olisikin.
”No niin, näyttäis siltä että kaikki on paikalla!” Mathayas huusi kovaan ääneen. Kaikkien huomio kiinnittyi häneen ja hymy levisi tuon kasvoille. ”Aloitamme nimenhuudolla.” Mies julisti ja alkoi latelemaan lapsien nimiä listalta. Jokainen huusi vuorollaan jotain, esittääkseen olevansa paikalla. Darmaine laski että kakaroita oli neljätoista. ”Kaikki paikalla. Minä olen Mathayas, kutsukaa vain Matiksi.” Mies huudahti iloisen kuuloisena. ”Sitten esittäytyy leirin avustavat ohjaajat. Olkaa hyvät.” Mat sanahti ja viittoi kaikki kuusi avustajaa lapsijoukon eteen. Darmaine kuuli oman nimensä mainittavan muutamaan kertaan kun pennut vaihtoivat äänekkäitä kuiskauksiaan. Häntä katsottiin ihailevasti.
”Moro, mä oon Virion. Mun eläin on susi ja johdan laumametsästysretkeä.” Ensimmäisenä ääneen pääsi pitkä ja sopivasti lihaksikas, tummanharmaat lyhyet hiukset omaava, violettisilmäinen mies. Hänen päällään oli löysä tummansininen pitkähihainen, jonka hihat oli kääritty yli kyynärpään, ja harmaat housut. Miehen kasvot olivat omalla tavallaan susimaiset, hänen silmänsä olivat teräväkärkiset, pää pitkä ja luinen. Miehen poskipäät näkyivät vahvasti, mutta hän ei silti näyttänyt aliravitulta. Virionin ulkonäkö mielytti Darmainen silmää ja tyttö huomasi hymyilevänsä toiselle.
”Heip, mun nimi on Hirija, oon haukka, ja ohjaan kalastusta.” Sinisilmäinen nainen, kirkkaanpunaisella huulipunalla varustettuna, sanahti pirteästi. Hänen tuhkanmustat, korkkiruuvikiharaiset, hiuksensa oli pistetty kahdelle korkealle poninhännälle molemmin puolin päätä ja niitä koristi eriväriset kukat. Hän oli varustautunut punaiseen, löysään pitkähihaiseen joka näytti molemmat olkapäät, ja mustiin tiukkiin housuihin. Iloinen hymy täytti naisen kasvot ja tuntui tarttuvan myös muihin.
”Mä oon Rona, terve vaan.” Punatukkainen, sinisilmäinen mies sanahti. Siinä missä kaksi ensimmäistä ohjaajaa oli selkeästi Darmainea vanhempia, tämä yksilö vaikutti melko samanikäiseltä. Rona oli pyöreäkasvoinen, pyöreäsilmäinen ja hyvin iloisen näköinen mies. Hänellä oli tummat housut, musta hihaton paita ja päällä metsänvihreä, pitkä, liivi.
”Mä oon Calliroe.” Sanahti punasilmäinen, pieni ja hoikka tyttö. Hänen pitkät, lilat, hiuksensa oli sidottu tiukalle ponnarille pään taakse ja hänen kasvoillaan oli hento kerros vaaleaa luomiväriä sekä vaaleanpunaista huulipunaa korostamassa täyteläisiä huulia. Päällään tytöllä oli musta toppi ja keltainen takki, sekä pitkät mustat housut, joiden päällä pitkävartiset saappaat. Pyöreät kasvonpiirteet saivat tytön näyttämään nuorelta ja Darmaine arveli hänen olevan itseään nuorempi.
Vihdoin oli Lucianin ja Darmainen vuoro. ”Olen Lucian, hauska tavata.” Lucian esitteli itsensä hymyillen. Sitten tuo astui askeleen taaemmas, antaen tilaa sinihiuksiselle naiselle. Lucian tuntui tarkkailevan jokaista liikettä jonka Darmaine teki ja sai tytön tunteman itsensä hieman ahdistuneeksi. ”Moi, oon Darmaine.” Nainen sanahti ja nosti kätensä tervehtiäkseen kaikkia. Hänen silmänsä kiersi maassa istuvia lapsia. Pari tutumpaa naamaa löytyi joukon seasta, mutta suurin osa oli tytölle täysin tuntemattomia.
Kun kaikki oli valmiina, lapset tarkistivat omat reppunsa ja ohjaajille annettu toimintaohjeet, matka leiripaikalle alkoi. Darmaine otti mielellään paikan lapsijonon perältä. Hänen seuraansa liittyi Lucian ja Calliroe. Pennut kävelivät alkumatkan nätissä ryhmässä, mutta pian levottomuus rikkoi ryhmän palasiin ja jotkut juoksentelivat metsän puolella, esitellen taitojaan muille. Lucian, vahvan johtajaluonteensa takia otti asiakseen komennella lapsia takaisin jonoon. Vaikka Darmaineltakin samaa luonteenpiirrettä löytyi, ei hän jotenkaan jaksanut kiinnostua lasten käskyttämisestä. Välillä hän korotti ääntään eräälle vihreäsilmäiselle tytölle, joka yritti hivuttautua joukosta. Tyttöä oli patisteltava jatkamaan matkaa ja loppujen lopuksi tuo halusi kävellä Darman vierellä.
”Aikamoinen veijari.” Calliroe totesi kun Darmaine oli jo viidennen kerran parinkymmenen minuutin sisään käskenyt tyttöä takaisin jonoon. Darma huokaisi. ”No joo, niin on.” Hän tuhisi. Lapsien kanssa oleminen tuntui vain vievän energiaa. ”Mä oon Calliroe Hiriwa, hauska tutustua.” Punasilmä hymyili sirosti. Darmaine katsahti tyttöön ja hymyili takaisin. ”Darmaine Black, kuin myös.” Tyttö esittäytyi myös itse. Calliroen hymy vain kasvoi. ”Eh, tiedän. Tai no, kuka sua ei tietäis.” Hän hihitti hieman nolona. Darmaine naurahti, tällä kertaa viattoman humoristisesti. ”En tarkottanu pahalla.” Lilahiuksinen tyttö jatkoi pikaisesti. Darma nosti kätensä rauhoitellakseen tuota. ”Mä tiedän.” Sinisilmä hymyili leveästi. Se tuntui rauhoittavan Calliroeta. ”Voit kutsua mua Calliks vaan. Saanko kysyä jotain henkilökohtasta?” Tyttö puheli. Hän vaikutti mukavalta ja energiseltä, eikä ollenkaan tungettelevalta, vaikka sen kuvan voisi helposti saada. Hänen ympärillään leijui ystävällinen ja rento aura, jonka takia Darmakin tuntui rentoutuvan. ”Anna palaa, Call.” Darma sanahti hymyillen. Hän kuuli vierestään tuhahduksen. ”Seurusteletteko te... Lucianin kans?” Tytön kysyms oli yllättänyt Darmainen täysin. Hän käänsi kysyvän katseensa Calliin. Tyttö säpsähti outoa katsetta. ”Eh... ei. Vaikuttaako se siltä?” Sinihiuksi kysäisi ihmeissään. Ei hän mielestään ole antanut mitään merkkejä siitä että he kaksi olisivat jonkin näköisessä suhteessa. ”No joo...” Nolona Calliroe katseli metsää edessään. Hän ei halunnut kohdata vanhemman tytön katsetta. ”Ahaa... No mutta ei seurustella.” Darma teki selväksi. Hänen äänensä oli painokas ja enemmän hän selvensi asiaa itselleen kuin vieressään kävelevälle tytölle. ”Hyvä! Tai siis kiva. Tai siis...” Call soperteli. Se sai Darmainen nauramaa. Lilahiuksinen tyttö naurahti myös. ”Ootko kiinnostunu?” Darmaine kyseli ohimennen. Lucian oli käväissyt heidän vierellään, mutta näytti saaneen Ronasta juttuseuraa. Calliroe punastui hieman ja tuijotti Lucianin selkää. Lopulta hän nyökkäsi päätään hiljaa. Darmaine nosti kätensä hänen olkapäälleen toverillisesti. ”Mä toivotan onnee. Lucian on yksinkertanen tyyppi ja kunhan juttelet sen kans, nii oot jo sen paremmalla puolella.” Darma ohjeisti. Call tuntui kuuntelevan tarkkana hänen sanojaan ja nyökkäsi terävästi. Jos Lucian saisi jotain muuta mietittävää, hän ehkä antaisi Azraelin, ja Darmainen itsensä, olla. Ja Darma olisi hyvin iloinen Calliroen puolesta jos hän onnistuu voittamaan Lucianin puolelleen.
Tytöt juttelivat matkan aikana niitä näitä. Joukko oli pysähtänyt metsässä keräämään marjoja niin paljon kuin vain kykeni. Lapset olivat innoissaan ja monet keräsivät pussukkansa täyteen pienessä hetkessä. Matka jatkui siis melko pian ja pennut tuntuivat saavan lisää energiaa marjojen poiminnasta. Kun ryhmä pääsi perille järven rannalle, moni juoksi juomaan vettä. Toinen puolisko lysähti maahan istumaan tai makaamaan ja valittamaan väsymyksestä. Darmaine itse laski reppunsa ja alkoi kasaamaan telttaa. Lucian auttoi tyttöä kasaamaan ensin oman telttansa ja sitten vuorostaan Darma auttoi Luciania tuon teltan kanssa. Ilta meni nopeasti. Mathayas opetti lapsille nuotion sytyttämistä ja liekkien vaaroista. Miehen ääni oli miellyttävää ja painokasta ja tuntui että joka ikinistä sanaa häneltä kuunneltiin. Lapset olivat nopeita oppimaan tulen teon ja pian oli suuri nuotio kasassa koko leirille. Nuotion ääressä syötiin marjoja ja kerrattiin seuraavan päivän tehtävät. Aamupalan jälkeen olisi Hirijan ohjauksella kalastamista niin eläin kuin ihmismuodossa. Ruokatauon ja pienen vapaa-ajan jälkeen tulee Virionin ohjaama laumametsästys, joka suoritetaan eläinmuodossa. Illasta olisi enemmän vapaa-aikaa.
Nukkumaan mentäessä Darman telttaan valikoitui vihersilmäinen, tummatukkainen, tyttö, joka lähes koko matkan oli naisen vierellä. Toiseksi telttakaveriksi tuli pitkähiuksinen, oranssisilmäinen, melko hiljainen tyttö. Teltan pohjalle aseteltiin viltti ja jokaisella oli oma tyyny sekä peitto mukanaan.
Kova maa ei ollut mikään mukavin paikka nukkua ja Darmainella meni tunti jos toinenkin ennen kuin sai unen päästä kiinni. Herättyään hän oli väsynyt ja joka paikkaan koski. Aamuaskareita tehdessään nainen haukotteli tuon tuosta ja sai muilta ohjaajilta piikitteleviä huomioita asiasta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Se enteili kuumaa päivää.
Kalastusharjoitusten alkaessa Darmaine istui rannalla, jalat kastettuna veteen. Ohjaajien tehtävänä oli opastaa pentuja oikeiden taitojen oppimiseen, sekä vahtia ettei kenellekkään käy mitenkään. Darmaine oli ottanut tehtäväkseen viimeisemmän vaihtoehdon ja toimi pelastajana, jos joku sattuisi olemaan pinnan alla liian kauan. Kalastus sujui kuitenkin ongelmitta, mitä nyt pari poikaa alkoivat kilpailemaan siitä kumpi saa enemmän kalastettua. Tämä johti toisen pojan hörppäämään hieman vettä keuhkoihinsa, mutta hän selvisi hengissä. Darma jäi ohjelman päätyttyä istumaan vielä hetkeksi rannalle ja antoi muiden hoitaa nuotion valmistelun. Hän oli niin tuhottoman väsynyt, eikä energiaa tuntunut löytyvän edes ylös nousemiseen. Lopulta, paistetun kalan hajun voimalla, hän pakotti itsensä ylös muiden seuraan. Istuuduttuaan maahan, hänen luokseen ilmestyi muutama lapsi, jotka kaikki halusivat kertoa hänelle mitä olivat oppineet ja että oliko nainen nähnyt kuinka hienosti he kalastivat. Automaattisesti sinisilmän huulille nousi hymy ja hän kuunteli nätisti pentujen selityksiä. Ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ruuan jälkeen alkoi parin tunnin vapaa. Lapset saivat uida ja leikkiä täysin vapaasti aukealla. Sinihiuksinen nainen auttoi Virionia sammuttamaan nuotion ja pääsi samalla juttelemaan miehelle. Hän sai selville tuon olevan 27 vuotias, hänellä on viisi pikkuveljeä, yksinhuoltaja äiti ja hän on sinkku. Mies oli oikein mukava ja hauska persoona ja lupautui viemään naisen joskus piknikille kanssaan. Darmaine oli tästä oikein mielissään, sillä tykästyi toden teolla Virioniin ja tuon huolehtivaan luonteeseen. ”En ehdi ajatella mitään seurustelua, mun pitää auttaa äitiä niiden viiden vintiön kanssa.” Virion oli huokaillut tytölle. He nauroivat yhdessä ja mies tuntui jo kymmenen minuutin keskustelun jälkeen kuin veljeltä.
Aurinko oli ylittänyt keskipäivän ja oli aika laumametsästyksen. Virion otti hyvin laumanjohtajan roolin ja selitti pennuille mikä oli homman nimi. Kaikille annettiin oma tehtävä heidän eläinmuotonsa perusteella. Linnut lensivät edeltä, etsien saaliin ja pitäen sitä silmällä, nelijalkaiset kasvissyöjät, kuten jänikset, oravat ja hirvieläimet, saarsivat saaliin ettei se päässyt pakoon. Petoeläimet hoitivat saaliin kiinnioton. Darmaine pysytteli taustajoukoissa, huolehtimassa siitä ettei lapsiin sattunut. Yllättävää kyllä, koko porukka käyttäytyi hyvin laumassa ja kommunikointi toimi. Muutaman tunnin metsästyksen jälkeen saaliiksi oli saatu kaksi rusakkoa ja kolme myyrää. Ryhmän palattua lapsista huomasi väsymyksen. He olivat silti innokkaita saaliistaan, mutta kukaan ei sen pahemmin jaksanut huutaa tai koittaa tehdä jotain mitä ei saanut tehdä. Nuotio sytytettiin ja lihat paistettiin ja jaettiin kaikille. Myös kalaa oli jäänyt aamupäivältä, joten loput kalat paistettiin myös. Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, melko hiljaa.
Loppuillan vapaa-aika alkoi. Darmaine avusti Calliroeta siivoamaan ruokailun jäljet ja vahtimaan nuotion sammumista. Tytöt juttelivat niitä näitä ja Call kertoi uskaltautuneensa puhumaan Lucianille ennen metsästystä. Darma oli hyvillään ja kannusti tyttöä olemaan rohkea. ”Olisko hirveetä, jos jätän sut yksin? Haluisin mennä vähän hengähtään ittekseni. En oo kymmentä minuuttia kauempaa poissa.” Darmaine pyysi lopulta. Lilahiuksinen tyttö nyökkäsi oitis hymyissä suin. ”Totta kai. Jos joku kyselee niin sanot että tuut ihan kohta takas.” Call virkkoi ja vinkkasi silmäänsä poistuvan tytön suuntaan. Darma heilautti kiitokseksi kättään ja poistui metsän siimekseen. Aurinko oli alkanut laskemaan jo aikaa sitten ja värjännyt ohuet pilvenhattarat punertaviksi. Tyttö käveli hämärässä metsässä ja huokaisi itsekseen. Vihdoin hieman omaa aikaa hengittää. Hän löysi polun viereltä suuren kiven jonka päälle nousi istumaan. Hän nosti polvet syliinsä ja tunki päänsä jalkojaan vasten. Tuntui kuin ajatukset olisivat vasta nyt lähteneet kulkemaan. Koko päivä on mennyt kuunnellessa ohjeita ja katsoessa kakaroiden perään että muuta ei ole ehtinyt ajatella. Se oli raskasta, kaikki kasaantuin. Yhtäkkiä rapina pudotti Darmainen maanpinnalle. Hän nosti katseensa ja huomasi sivusilmällään lähestyvän hahmon. ”Täällähän sä mökötät.” Lucian hymyili ystävällistä hymyään. Sinisilmä huokaisi ja asetti kädet jalkojensa päälle ja päänsä lepäämään käsien varaan. ”En mä mökötä.” Tyttö sanahti ja katseli miehen saapumista. ”Et tietenkään.” Harmaa katse tutkaili naisen olemusta. Askeleet hidastuivat mitä lähemmäs mies pääsi. ”En. Tulin tänne hengittään.” Nainen totesi ja hengitti syvään. Nyt hän ei voinut enää nauttia rauhassa yksin, kiva. Lucian askelsi noin parin metrin päähän. Hänen katseensa ei siirtynyt pois Darmainesta, eikä tyttö voinut kuin tarkastella hänen kasvojaan. ”Mulla ois sulle vähän asiaa, Darma.” Lucian sanahti. Hän oli jokseenkin hermostuneen oloinen, mutta silti tietty isevarmuus paistoi läpi. Kuin häntä olisi jännittänyt jokin minkä on jo pitkään halunnut tehdä. Kysyvä katse kohtasi toisen. Darmaine ei sanonut mitään vaan antoi miehen kerätä rohkeutensa kertoa. Kaksikko tuijotti toisiaan odottavina, kunnes Lucian rikkoi katsekontaktin kääntymällä metsään päin. ”Mä tykkään susta.” Sanat iskivät rintakehään kuin valtava kivi. Darmaine nosti ryhtinsä suoremmaksi ja katsoi ihmeissään mieheen. Lucian kääntyi kohtaamaan kysyvän katseen. Hymy nousi pikaisesti miehen kasvoille. ”Joo...” Hän huokaisi. Sinisilmä vain tuijotti miestä. Ajatukset olivat karanneet, sotkeutuneet, eikä niistä saanut selkoa. Tyttö laskelmoi miehen olemusta, mutta mikään ei viitannut siihen että tuo olisi vitsaillut. Oliko hän tosissaan? Ei, ei voinut olla. Ei Darmaine ollut valmis tälläiseen. Hän etsi itsestään jotain jolla voisi vastata toiselle. Vastauksen Lucian halusi, eikö vain? Mies oli kävellyt aivan Darman eteen, tuon huomaamatta. Hän kosketti naisen siroa polvea. Sinisilmä kykeni vain katsomaan kättä. Kaikki vaistot huusivat juoksemaan pakoon, mutta keho oli lamaantunut. Lucianin toinen käsi nousi uhkaavasti kohti kasvoja. Nainen nappasi siitä kiinni kuin refleksistä, ennen kuin mies ehti koskemaan tuon kasvoja. ”Sori...” Darmaine työnsi Lucianin kauemmas. Hän halusi pois. ”Mä en voi vastata sun tunteisiin.” Nainen sai muodostettua järkevän lauseen. Hän nousi kiveltään ja otti etäisyyttä toiseen muodonmuuttajaan. Ruskeahiuksinen mies hymähti ja haroi hiuksiaan. ”Mä arvasin. Mut nyt sä tiedät mitä mä tunnen. Sä voit ajatella nää läpi, en pakota sua sanomaan nyt mitään. Mut tiiä et haluisin sun olevan vaan turvassa. En haluu kenenkään enkä minkään ikinä satuttavan sua.” Lucian leperteli hellällä äänellään. Hän ajoi tytön nurkkaan. Darma pudisti hiljaa päätään. ”Mee... Mä haluan olla yksin.” Naine virkkoi ja hätyytti kädellään miestä lähtemään. Lucian totteli ja kääntyi. ”Mä en luovuta sun suhtees, Darma.” Mies sanahti vielä viimeiseksi, kunnes muutui pieneksi, harmaaksi näädäksi ja luikki metsäkasvillisuuden sekaan.
Darmainen ajatukset olivat, taas kerran, sotkussa. Hän ei tiennyt mitä tuntea, joten hänen kehonsa päätti olla tuntematta mitään. Palattuaan leirille hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen kehonsa uupunut, koko olemus väsynyt ja heikko. Calliroe huomasi tämän ensimmäisenä ja passitti tytön nukkumaan. Heti telttaan ja viltin alle päästyään Darma nukahtikin, nopeasti kuin iskusta.
Aamu meni nopeasti. Tyttö oli nukkunut paljon paremmin tämän yön ja tuntui olevan energisempi. Auringon valaistessa uusi päivä, tuntui kuin mikään ei olisi enää ennallaan. Lucianin sievät, pelkästään Darmainelle tarkoitetut, hymyt olivat outoja ja saivat naisen voimaan pahoin. Hän kuitenkin keräsi itsensä ja kykeni jopa puhumaan miehelle normaalisti kotimatkan aikana. Huono olo hälveni pikku hiljaa ja Darma pystyi jopa keskittymään ohjaajan hommiinsa.
Koko joukon päästyä Linnalle, oli vastassa ryhmä pentujen vanhempia, jotka olivat odottaneet lastensa palaamista. Mathayas vapautti ohjaajat tehtävistään kehujen ja rohkaisujen merkeissä, ja meni itse juttelemaan vanhemmille. Jokainen ohjaaja poistui omille teilleen. ”Kannanko laukkusi?” Lucianin ääni sai Darmainen säpsähtämään. ”Ei tarvi, en mee vielä kotiin.” Nainen vastasi toisen kysymkseen neutraalilla äänellä, mutta tuon kasvoista saattoi huomata välinpitämättömyyden. Mies nyökkäsi ja hyväksyi tytön vastauksen. Hän katosi valtavien puuovien taakse. Darmaine hengitti syvään ja kipitti pihan poikki metsän puolelle. Vihdoin se oli ohi ja sai olla rauhassa. Nainen laski reppunsa maahan ja nappasi sieltä syömättä jääneen omenan. Hyvällä ruokahalulla hän popsi hedelmän suuhunsa. Vasta nyt jalat alkoivat kuumeta ja näyttää uupumuksen merkkejä. Lihakset alkoivat sykkimään, saaden raajojen tuntumaan painavilta. Sinihiuksi nojasi puunrunkoon selkänsä ja sulki silmänsä.
Ruohikossa kuului askeleita, mutta Darmaine ei millään jaksanut avata silmiään. Äänestä hän kuitenkin pian tunnisti tulijan. ”Oliko rankka leiri?” Arden valahti naisen viereen istumaan. Darma hymähti myöntävästi. Hänen kurkustaan ei juuri nyt lähtenyt mitään ääntä. Arden naurahti. ”Kuinka moni kakara yritti karata?” Poika jatkoi kyselyään. Nainen avasi silmänsä ja pyöräytti niitä henkäyksen kera. ”En jaksanu laskee enää ekan tunnin jälkeen.” Sinisilmä vastasi huokaillen. Kiharatukka nauroi tällä kertaa ääneen. ”Ai se oli niin hirveetä.” Pojan toteamus sai naisen kääntämään päätään ja nyökkäämään syvästi. ”Et arvaakkaan.” Hän totesi. ”Näytät aika väsyneeltä.” ”Mä olenkin. Mut en jaksa mennä noit hiton portaita vielä ylös.” Darma tuhisi. ”Monennessa kerroksessa asutkaan?” Arden ihmetteli. ”Seittemännessä.” ”Wauh...” Poika huokaisi, ymmärtäen naisen haluttomuuden lähteä kiipeämään monia kymmeniä kivirappusia. ”Niimpä.” Tyttö sanahti ja hymyili. Arden oli ehkä parasta seuraa hänelle juuri nyt.
Kaksikko jutteli puun alla istuen loppuillan. He vaihtoivat muutaman päivän kuulumiset, Darma kuunteli pojan kavereiden tekemiä typeriä juttuja ja tyttö itse selitti toiselle omista seikkailuistaan nuorempana. Kun aurinko alkoi painua mailleen oli Ardenin pakotettava Darmaine nousemaan. Tyttö olisi mieluusti jäänyt siihen vielä moneksi tunniksi, mutta hänen oli tunnustettava väsymyksen voima. Jos hän olisi istunut enää hetkeäkään, hän olisi varmasti nukahtanut. Muodonmuuttajat lähtivät yhdessä kävelemään kohti ovia, kunnes Arden huomasi jotain metsän reunassa. ”Azrael!” Poika huokaisi kuin helpotuksesta. Darmainen utelias, vaikkakin väsynyt katse kääntyi punaislmäiseen mieheen. Ilme vaihtui äkkiä hämmentyneeksi, kun tyttö huomasi miehen vaatteiden olevan veren peitossa. Arden oli yhtä yllättynyt. ”Mitä helvettiä sulle on tapahtunu?!” Poika huudahti veljelleen, joka kulki kaksikkoa kohti kädet taskussa. Punainen katse suorastaan porautui Darmainen läpi, mutta hän silti vastasi pistävään katseeseen. Azrael kohautti tietämättömästi olkiaan veljelleen ja kulki nuorten välistä. Arden seurasi tuota turhautuneena ja toisti kysymyksensä, tällä kertaa vaativampaan sävyyn. ”Azrael, mitä sä oot nyt menny tekeen?” Poika vaati vastausta. Kolmikko oli siirtynyt sisään Linnaan. Azrael oli ottamassa ensimmäistä askelta portaasta, kunnes kääntyi mulkaisemaan Darmainea, joka oli seurannut veljeksiä sisään. ”Sua ei tarvita.” Mies tokaisi välinpitämättömästi. Darma humahti tuolle. ”Sori, mut meijän suunta on valitettavasti sama.” Nainen kohautti olkiaan ja totesi kuivasti. Hän oli nähnyt Azraelista niin monta puolta, ettei aina tiennyt miten reakoida tuohon. Nyt hän kuitenkaan ei jaksanut ajatella asiaa ja puhutteli tuota samalla tavalla kuin olisi puhutellut ketä tahansa muuta. Azrael käänsi katseensa ja lähti nousemaan rappuja Arden vierellään. Nuorempi poika halusi tietää mitä tuolle oli tapahtunut, mutta punasilmä pysyi hiljaa. Darmaine tiesi että se johtui hänestä, joten kolmanteen kerrokseen päästyään hän päätti kiertää eri reittiä. ”Nukkukaa hyvin, pojat.” Nainen toivotti väsyneenä. Ohittaessaan Azraelin nainen katsoi tuota suoraan tuon mystisenpunaisiin silmiin avoimen häpeilemättä. Joskus tuo mies osasi olla kylmä, pelottava, mutta joskus hän oli lämmin ja hyvin harvoin myös herkkä, senkin puolen nainen oli nähnyt. Darmainen katkaistessa katsekontaktin, hän väisti miehen niin läheltä että pystyi koskemaan uudemman kerran tuon kättä. Samalla tavalla kuin hän oli tehnyt kolme päivää sitten. Azraelin käsi oli kylmä ja kostea. Päästessään kauemmas nainen huomasi sormiensa tahriintuneen vereen. Hän hieroi verta sormiensa välissä, katsoen vähitellen kuivuvaa nestettä mietteliäästi, toivoen ettei se ollut kenenkään viattoman. Azraelin omaa verta se ei ollut, nainen oli melko varma asiasta. ”Öitä, Darma!” Kuului iloinen huuto vielä takaa. Kääntyessään nainen huomasi Ardenin heiluttavan käytävän päässä. Darmaine vastasi iloiseen toivotukseen käden heilautuksella ja hymyllä.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:15:00 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:15:00 GMT
Azrael, luku 8 → Inho
Aamulla heräsin kolinaan ja Ardenin puheeseen. Raotin silmiäni kohdatakseni auringon kirkkaat säteet. Huokaisin hiljaa kääntäen selkäni ja peittäen kasvoni peitolla. En halunnut poistua sängystä. Sain vielä muutaman minuutin olla sängyssä ja nauttia ympärillä olevasta lämmöstä, ennen kuin Aldyth tuli repimään minut sängystä. ‘’Olen tehnyt aamupalaa, nouse ylös heti.’’ Nainen oli ristinyt kädet rinnalleen ja tapitti minua kylmän ruskeilla silmillään. Tiesin heti, että en pääsisi livistämään salakavalasti pois huoneistosta ulos ennen kuin olin syönyt. Hätistelin Aldythin pois huoneesta ja vaihdoin sitten vaatteeni; tällä kertaa kelpuutin ylleni hupparin ja farkut. Vedin hupun puoliksi päähäni niin, että sekainen hiuspehko näkyi hupparin alta. Raahauduin sitten isoon tilaan jossa puupöydälle oli kyhätty paljon ruokatarvikkeita. Tuijotin hetken näkyä hämmentyneenä; olin syönyt aamupalan viimeksi lapsena, kun äiti oli tehnyt meille. ‘’Huomenta, oliko hyvät kauneusunet?’’ Arden virnisti iloisesti vanhaan tapaansa ja sai minut vain mulkaisemaan itseään. ‘’En tarvitse kauneusunia, olen kaunis ilmankin.’’ Kohautin olkapäitäni ja istuuduin pöydän ääreen. Aldyth työnsi eteeni kulhollisen mansikoita ja valmiin leivän sekä mehulasin. ‘’Syö kaunotar, olet laihempi kuin hammastikut joita käytän.’’ Aldyth istui eteeni ja tarkkaili minua päästä varpaisiin, ‘’Ota huppu pois päästä, olemme ruokapöydässä.’’ Nainen vielä käskytti ja sai minut tuhahtamaan. Minua ei ikinä komennettu ja nyt Aldyth puhutteli minua kuin olisin ollut lapsi. Otin hupun pois päästäni ja katsoin naista kuin kysyen, että oliko nyt hyvä. Aldyth nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi sitten merkitsevästi ruokaa edessäni. Uusi huokaus karkasi huuliltani. Kiltisti kuuntelin ja söin kaiken mitä nainen oli eteeni laittanut. Ruoka oli yllättävän hyvää ja Arden näytti nauttivan yhtä paljon; hän kaipasi jonkun huolehtimaan itsestään.
Aldyth jäi siivoamaan meidän jälkiämme ja ärtyneesti totesi, että vaatteemme täytyi pestä. Pudistelin päätäni kulkiessa käytävää pitkin. Nainen oli oikeasti todella herttainen tapaus. Jo päivän aikana hänestä oli tullut kuin äiti, se oli outoa. Arden hypähteli vierelläni, vaikka selvästi oli edelleen sairas. ‘’Parane kunnolla ja lakkaa hyppimästä kuin kani.’’ Komensin ärtyneesti Ardenin vilkaistessa minua virne huulillaan. Hän nautti hetkestä täysillä ja kaikki eilinen levätty energia selvästi velloi pikkupojan sisällä. Hän halusi juosta ja kirmata kuin pentu. Aulassa oli paljon väkeä, kaikki tuntui juoksevan ympäriinsä. Eilinen metsäpalo ei näyttänyt satuttavan ketään sen suuremmin. Huokaisin ja vedin hupun takaisin puoliksi päähäni. ‘’Älä mökötä.’’ Arden varpisti ja kurkotti ottamaan huppua päästäni. Pojankloppi sai kuin saikin hupun päästäni, mutta nopeasti otin pikkupojan kiinni pidellen häntä paikoillaan. ‘’En mökötä.’’ Naurahdin pojalle joka vilkaisi minua virnistäen. Olin aikeissa alkaa kutittamaan pikkupoikaa, kunnes huomasin tutun tytön kulkevan alas portaita. Pieni hymy kävi huulillani kadoten nopeasti. Darmaine kulki portaita alas omalla tavallaan varovasti, mutta toisaalta taas harvinaisen itsevarmasti. Kaikesta huolimatta jokin näytti vaivaavan häntä. Vilkaisin Ardenia vierelläni. ‘’Darmaine on tulossa.’’ Poika näytti oitis ryhdistäytyvän ja siirsi nopeasti katseensa sinihiuksiseen tyttöön. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja lähdin sitten rennoin askelin kohti aulan ovia.
Lilith oli halunnut nähdä minut jo tovin. Häntä kiinnosti kuulumiseni yllättävän paljon. Huokaisin ajatuksissani huomaamatta pieniä lapsia pihalla. Vasta silloin kuin yksi lapsista törmäsi minuun niin hätkähdin. Tuijotin alas lasta silmissä samainen välinpitämättömän kylmä sävy. Tytöllä oli kauniin vihreät silmät, mutta sillä hetkellä ne olivat täynnä tietynlaista pelon ja uteliaisuuden sekoitusta. Pian tyttö ryntäsi toisten seuraan kuiskaten vierellään olevalle lapselle jotakin joka sai vieraan lapsen tuijottamaan minua. En ehtinyt astua kuin askeleen eteenpäin kun Lucian tuli eteeni. ‘’Pelottelet täällä lapsia?’’ Miehen ääni oli ärsyttävän itsevarma. Päästin suustani kolkon naurahduksen, josta ei voinut erehtyä. Miehen tulo vitutti minua. ‘’Haluatko toisenkin silmän mustaksi?’’ Kysyin kuin kehräten. Lucian tuijotti minua hetken silmiin, puri hammasta ja kääntyi vain osittain pois päin. ‘’Älä pelottele lapsia.’’ Hän tyytyi sanomaan ja ehti astella vain pari askelta eteenpäin, kun hänen askeleensa pysäytti naurahdus joka karkasi huuliltani. Lähdin rauhallisesti kävelemään kohti punatukkaista naista joka oli nähnyt kaiken ja nyt huvittuneena istui kivisellä maalla venytellen kuin kissa. Jo kaukaa näin naisen vaatetuksen; musta lyhyt nyöripaita pitkillä hihoilla ja musta, hyvin lyhyt hame. Nainen hyppäsi ylös ja kumartui sitten niin lähelle kasvojani, että tytön takana seisovat pojat saivat varmasti katseltavaa.
‘’Tulethan tänään juomaan? Ota Arden mukaan.’’ Lilith hymähti, suoristautui kujeileva hymy huulillaan. Päästin suustani kyllästyneen huokauksen. Lilithin kanssa juominen oli suorastaan helvettiä, mutta tiesin, että en aikoisi kieltäytyä. Tarvitsin tekemistä ja muuta ajateltavaa. ‘’Hyvä on..’’ Sanoin suorastaan kyllästyneesti. Arden olisi tavalliseen tapaan innostunut; harvoin suostuin häntä ottamaan mukaani. Lilith hypähti ja painoi etusormellaan nenääni naurahtaen. ‘’Muistakin vaihtaa vaatteet.’’ Nainen muistutti ennen kuin pyörähti ympäri lähtien keinuvin lantein kohti pientä kolmen hengen poikaporukkaa. Suustani karkasi tuhahdus. Käännyttyä huomasin porukan jo kadonneen, mutta Arden seisoi pihalla tylsistyneenä. Päätin hoitaa asian nyt heti ja nuorukainen oli hyvin suostuva, suorastaan innostunut. Tuskin alkoholi teki hyvää paranevalle pojalle, mutta en jaksanut ajatella asiaa juuri silloin.
Ilta tuli harvinaisen hitaasti, enkä ollut tehnyt juurikaan mitään. Ilta-aurinko heitti säteitään huoneeseen ja kertoi tulostaan. Tuijotin vaatekaappia tietämättä mitä laittaa päälle. Lilith oli selvästi halunnut siistimmät vaatteet kuin hupparin. Tyydyin mustaan kauluspaitaan ja nahkatakkiin, jonka taskusta löytyi tuttu puukko. Arden tuli koputtamaan ovelleni t-paita yllään. ‘’Mennäänkö?’’ Poika kysyi innostuneena ja pian hätisteli minua pitkin käytävää. Suustani karkasi kyllästynyt vastalause. Mihin olinkaan lupautunut? Olisinko voinut vain jäädä sänkyyn nukkumaan? Aula oli pelottavan hiljainen, eikä ketään näkynyt missään. Pihalla oli kuitenkin toista; Lilithin nauru raikui pihalla tämän istuessa Draken reppuselässä.Tyttö oli kännissä kuin käki ja Drake näytti harvinaisen hyväntuuliselta. Muitakin tuttuja näytti löytyvän, erityisesti Lilyan harvinaisen vähäpukeinen vaatetus sai minut katsomaan kahdesti. Raahasin Ardenin perässäni kauemmas muista ja minun huomaamattani ovela kettu oli ottanut kaksi kaljaa joista toisen ojensi minulle. Vilkaisin punaisilla silmillä poikaa vieressäni ja huokaisten avasin pullon hampailla. Sylkäisin korkin maahan ja otin kulauksen pullosta. Huokaisin hiljaa ja istuin kiviselle maalle. Minua huvitti ajatus siitä, että Darmaine ja Lucian näytti seurustelevalta parilta, mutta se oli aivan muuta kuin miltä näytti. Darmaine tuntui vihaavan poikaa enemmän kuin antoi näyttää. Minusta Lucian olisi ansainnut kunnon huudot. Tuntui kuin Darmaine ei olisi uskaltanut loukata miestä ja pelkkä ajatus oli minusta jokseenkin vastenmielinen. Pidin siitä huolimatta tytöstä omalla tavallaan. En osannut selittää sitä, mutta hänessä oli jotakin sellaista joka sai minut hyväksymään hänet.
Minut herätti ajatuksista pieni tökkäys ja pian huomasin, että muodonmuuttajat olivat kertyneet lähettyville puhumaan ja juomaan. Lilya istui vieressäni yrittäen saada katsekontaktia. “Azrael.. minulla on kylmä.” Kuulin tytön äänen viereltäni ja pienen kosketuksen kädelläni. Vilkaisin kuin ohimennen Lilyaa joka oli laskenut kätensä omani päälle. En olisi jaksanut naista laisinkaan. ‘’Kuka käski pukeutua noin vähiin vaatteisiin.” Kohautin olkapäitäni ja tuijotin naista vielä hetken punaisilla silmilläni suorastaan välinpitämättömästi, ennen kuin käänsin katseeni eteenpäin. Arden vierelläni hymähti huvittuneena. Hän tiesi, että tein tämän niin tahallani kuin vain pystyin. “Etkö voi antaa takkiasi?” Lilya mutristi huuliaan kuin lapsi konsanaan ja risti käsivartensa lämmittämään kehoaan. Korjasin nahkatakkia ylläni ja huomasin, miten Lilyan silmissä alkoi heti loistaa tähdet. Hän todella luuli, että luopuisin takistani? “En.” Vastasin tylysti ja otin huikan alkoholijuomasta. Minulla oli oikein hyvä omalla nahkatakilla. En oikeastaan edes pitänyt alkoholista, enkä tiennyt miksi olin tullut juomaan. Pian huomasin vierelläni olevan naisen liikkuvan ja pian Lilya käveli pois harvinaisen kiukkuisena. ‘’Hyvin hoidettu, isoveli.’’ Arden naurahti ja taputti minua olkapäälle virne huulillaan. Käänsin huomioni pojankloppiin huvittuneena. Arden tunsi minut hyvin tässä asiassa; minuun ei tepsinyt tuon kaltaiset flirttailut. Oikeastaan mikään flirttailut. Tuntui kuin koko Linnan naisväki oli samasta puusta veistettyjä.
Aikaa kului ja vain tuikkivat tähdet sekä iso kuu valaisi pihamaata. Naurava ja mekastava nuoriso ei ollut saanut vielä moittivia sanoja osakseen aikuisilta, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että Linnan väki nautti kovista äänistä. Siirryimme Ardenin kanssa kauemmas nurmikolle missä muutkin oli. Tovin sain olla rauhassa, kunnes Lilith tuli luoksemme. Nainen hoippui ja vaappui muistuttaen minua hyvin paljon ankasta. Jotain nainen soperteli siinä ja istui sitten lähes Ardenin syliin. Poika siirtyi oitis kauemmas. Hän ei koskaan ole pitänyt Lilithistä kovinkaan paljoa. Lilithin tulon jälkeen ei mennyt kuin tovi, niin myös Lilya ilmaantui paikalle. Hän näytti unohtaneen aiemman ja tuli nyt niin lähelle minua, että saatoin hyvin haistaa hajuveden sekä alkoholin sekoituksen. ‘’Olen aina tykännyt sinusta..’’ Lilyan puhe sammalsi ja en voinut kuin arvata, kuinka monta hän oli jo juonut. Tyttö tuli aivan liian lähelle ja tunsin hänen hengityksen ihollani. Purin hampaani yhteen ja käänsin katseeni Ardeniin joka näytti suorastaan yhtä kauhistuneelta. Huomioni kääntyi lopulta takaisin Lilyaan joka oli iso virhe. Hänen huulensa juuri ja juuri hipaisivat omiani, ennen kuin nousin ylös nurmikolta. Minulle riitti tältä erää naisen naama ja alkoholi. Halusin pois täältä. Tuijotin ruskeahiuksista tyttöä suorastaan inhoten. ‘’Vittu Azrael, et näe koskaan ketään muuta kuin itsesi!’’ Käänsin kolkon katseeni Lilyaan ja hymähdin. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin olin suuttunut tavalla joka ei merkinnyt hyvää. Koskaan edes Lucian ei ollut saanut minua sellaiseksi. En oikeastaan edes tiennyt mitä tunsin. Isäni puukko poltteli taskussa. Aneli käyttämään, mutta pidättäydyin. Laskin kymmeneen ja huokaisin. ‘’Entä sitten?’’ Äänen oli petollisen rauhallinen, mutta Lilya halusi huomiota ja sen takia raivosi minulle kuin olisin tehnyt suurenkin rikoksen. Otin huikan pullostani sulkien sitten silmäni. Minun oli rauhoituttava. ‘’Et näe edes ihmisiä jotka pitävät sinusta!’’ Lilya jatkoi riehumistaan kyynelten muodostuessa silmiin. Arden oli tuijottanut minua koko ajan herkeämättä ja huomannut selvästi tumman auran ympärilläni. Nainen vitutti minua, kävi hermoille. Ardenin silmistä paistoi hämmennys. ‘’En näe ihmisiä, jotka ovat sinun kaltaisia Lilya. Lakkaa hakemasta huomiota.’’ Olin saanut vihdoin tunteeni kasaan ja nyt vain hengitin rauhallisesti sisään ja ulos. Suljin silmäni ja rauhoituin täysin. Oli kuin minua ei olisi edes olemassa. ‘’Azrael.’’ Lilith sanoi hiljempaa, lähes kuiskaten. Hän oli varovaisempi kuin yleensä. Hän tiesi, että Lilya oli käynyt hermoilleni ihan uudella tavalla. ‘’Mitä?’’ Kysyin siirtäen katseeni naiseen joka istui polvillaan nurmikolla katsoen minua uteliaasti. Hän oli samoilla linjoilla Ardenin kanssa - tietämättä mikä minuun meni. Enkä oikeastaan tiennyt sitä itsekään. ‘’Älä viitsi..’’ Nainen aloitti päätään pudistellen. Hän aisti rauhallisuuteni ja toivoi, että äskeinen oli ohi. ‘’Niinpä!’’ Lilya sanoi ristien kätensä. Hän yritti tavoitella katsettani, mutta en suonut hänelle minkäänlaista huomiota. ‘’Turpa kiinni ämmä.’’ Lilith tiuskaisi nousten ylös aavistuksen hoiperrellen. Lilith näytti myös kyllästyneen Lilyaan. Hienoa, nainen ei käynyt pelkästään minun hermoilleni. ‘’Mitä vittua sä haluat?’’ Lilya ärisi ja nousi ylös yhtä kännissä olevana kuin Lilithkin. Nopeasti tappelu yltyi sanaharkasta nyrkkien käyttöön. Vilkaisin kahta tappelevaa naista kyllästyneesti, ennen kuin päätin poistua paikalta.
Aamulla herätessä kuulin jälleen kolinaa. Oliko Aldyth taas tekemässä aamupalaa? Nousin ylös sängystä vilkaisten ulos. Aamu oli jo pitkällä, kello oli paljon. Vilkaisin eilisiä vaatteitani; ne haisivat vahvasti alkoholille ja eivät olleet enää edes kovinkaan puhtaat. Päätin siis vaihtaa ne puhtaisiin. Aldyth oli tuonut puhtaita vaatteita kaappiin ja päätin ottaa t-paidan ja farkut. Nahkatakin heitin ylleni myös ja kävelin sitten pois huoneestani. Arden nukkui pää pöydällä väsyneenä ja Aldyth nojasi keittiötasoon. ‘’Oliko rankka yö?’’ Nainen risti kätensä ja nyökkäsi kohti minulle katettua aamupalaa. Tyydyin vain nyökkäämään. Söin mukisematta ruuan, koska minulla ei ollut edes paha olo. En ollut juonut kuin puoli pulloa kaljaa. Aamu muuttui päiväksi nopeasti ja päätin lähteä vihdoin ulos. En ollut päivään käynyt metsässä, mutta se tuntui ikuisuudelta. Metsässä juoksentelu nollasi ajatukset kaikesta ja se oli kenties maailman parhain tunne kun sai unohtaa kaiken. Siinä Linnan pihalla seistessä sai hengittää raitista ilmaa rauhassa ja kuunnella lintujen laulua. Siinä hetkessä tuntui, että kaikki oli hyvin. Ajatusten kadottua muutuin ketuksi ja päätin keskittyä täysillä vain juoksemiseen. Maan muuttuessa sammaleeksi ja havunneulasiksi niin tunsin olevani vihdoin kotona. Ei minun paikkani vain ollut Linnassa seinien sisällä. Usva ympärillä kierteli hälveten kuitenkin mitä kauemmas pääsin.
Olin kulkenut omia teitä jo hetken hyvin päättömästi. Pian pysähdyttyä kuulin puhetta. Tunnistin molemmat puhujat todella nopeasti ja mitä lähemmäs pääsin niin tulin siihen tulokseen, että olin oikeassa. Lucian ja Darmaine. Lucian selitti jotakin, mutta ainoa jonka lopulta kuulin oli vain sanat “mä tykkään susta.” En tiennyt miksi, mutta sanat tukahduttivat kaiken sisälläni. Estivät hengityksen kulkemasta, kadotti liikkumataidon ja saivat pienen, hiipivän raivon syttymään sisälläni. Kahden päivän aikana olin tuntenut sietämätöntä vihaa joka tuntui vain yltyvän. Lucianin koskiessa Darmainen polveen varovasti, mutta samalla hennosti niin minä sain jalkani toimimaan vihdoin. Suljin punaiset silmäni hetkeksi hengittääkseni, ennen kuin käännyin ja kävelin metsän pimeyteen. Silloin en huomannut metsässä piileksivän suden tarkkailevaa katsetta. Se oli kuullut ja nähnyt kaiken. Jos silloin olisin nähnyt suden, niin olisin voinut vannoa, että en olisi hillinnyt tunteitani vaan muodonmuuttaja olisi päässyt ensimmäiseksi uhriksi tapettujen listalle jota hallitsivat nyt viattomat eläimet. Metsässä juokseminen, veristen naarmujen saaminen ei kuitenkaan auttanut tilannetta kuten yleensä. Olin juossut metsässä koko yön, mutta mikään kipu tai naarmu ei ollut tarpeeksi syvä satuttaakseen. Halusin repiä, raadella.. tappaa. Pelkkä ajatus pelotti ja aamun sarastus sai minut hetkeksi rauhoittumaan. Solisevan rauhallinen puro suorastaan kutsui luokseen juomaan ja kiltisti tottelin; aikaa kului ja minä kylvin auringonsäteissä. Kierin nurmikolla kuivunut veri turkissa kuin ketun pentu joka näki auringon ensi kertaa. Vihani oli laantunut toviksi, mennyt nukkumaan, mutta illan tullen tulisi esiin. Suustani karkasi huokaus ja pienien unien jälkeen kun aamu oli muuttunut päiväksi niin lähdin vihdoin liikkeelle. Matka jatkui rauhallisempaan tahtiin, en enää tiennyt missä olin, mutta en suuremmin edes välittänyt.
Halusin kysyä tunteistani. Halusin, että joku selittäisi mikä oli aikaisempi, kurkkua kiristävä ahdistus ja suoranainen pakokauhu. Suunnaton raivo, mutta myös hiljaisen hiipivä suru. Mikä minua vaivasi? Lilyan yrittäessä suudella minua olin tuntenut hämmennystä, jonka jälkeen inhoa. Minua ällötti ajatus Lilyasta, nainen oli suorastaan kuvottava. Siitä huolimatta tytön huulet olivat olleet pehmeät ja hänen olemus viettelevä. Edes aavistuksen heikompi olisi langennut naisen jalkoihin. Darmainen koskiessa olin kuitenkin tuntenut jotakin muuta, mutta en todella tiennyt mitä. En uskonut, että se oli mitään ihastumisen kaltaista. Ei halua, mutta ehkä uteliaisuutta. Tietynlaista uteliaisuutta; aivan kuin haluaisin enemmän, tutustua. Siitä huolimatta kaikki tunteet olivat vain haihtuneet näyn jälkeen. Oli kuin olisin ollut tyhjä kuori, ilman tunteita. Ilman mitään. Se tunne tyhjyydestä oli kuitenkin tuttua ja turvallista. Purin hampaani yhteen ja tunsin miten viha kertyi möykyksi rintaani puristaen ja tuottaen erilaista kipua. Henkistä kipua fyysisen tilalle. En voinut sietää henkistä kipua, koska se oli aivan liian pysyvää. Sitä ei voinut karistaa juoksemalla pakoon. Päästyäni niitylle näin peuran maassa pieni vasa lähellään. Kuljin lähemmäs hitaasti - raskaasti - hengittävää peuraa, jolla oli yllättävän syvä haava kaulassa. Se näytti siltä, kuin keppi olisi työnnetty kaulasta lävitse ja sen jälkeen jätetty eläin kitumaan. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta ei myöskään saanut minua voimaan pahoin. Olin nähnyt niin paljon pahempaa, vaikka reikä peuran kaulassa saattoi monien mielestä olla liikaa. Peura katsoi minua vauhkosti, sitä pelotti. Se kärsi, mutta vasa piti emän hengissä. Lapset olivat äideilleen kaikki. Päästin suustani hengähdyksen, ennen kuin iskin pienet pedon hampaat peuran ruskeaan turkkiin. Elämä katosi silmistä nopeasti ja siihen eläin jäi. Kohotin katseeni vasaan joka oli peloissaan jäätynyt aloilleen. Pieni eläin tuntui olevan yhtä pihalla kaikesta kuin minäkin. Veri tipahteli suustani pieninä pisaroina.
Voimakas rapina keskeytti kaikki mietteeni ja pian näin ruskean ilveksen kulkevan lähemmäs viatonta vasaa. Piilouduin ruhon taakse ja mitä lähemmäs ilves pääsi pelokasta vasaa, niin sitä nopeammin suojeluvaistoni tuli esille piilostaan. Harvoin halusin suojella ketään, mutta viaton ja äiditön vasa sai sympatiat puolelleni. Tiesin, etten voisi mitään isolle kissaeläimelle kettuna, mutta ihmismuodossa kyllä. Samalla kun kissapeto valmistautui hyökkäämään niin minä liikuin lähemmäs hiipien ja samaan aikaan kuin kissapeto lähti jälleen liikkeelle niin minä hyökkäsin. Yllätykseni tepsi ja pian ruskea eläin makasi maassa hampaiden havitellessa palaa minusta. Muutuin ihmiseksi oitis ja pian istuinkin hajareisin kissaeläimen yllä isäni puukko käsissä. En ajatellut kahdesti asiaa, koska en halunnut alkaa epäröimään. Iskin puukon eläimen sydämeen ja pian huomasin eläimen katseen lasittuvan. Kaikki äskeinen oli vain kadonnut. Elämä valui hukkaan kuin veri joka tahri vaatteeni. Nousin ylös ja kohtasin peuranvasan katseen hullunkiilto silmissä. Sillä hetkellä en tuntenut oikeastaan mitään muuta kuin syvää, polttavaa nautintoa. Halusin lisää verta, nähdä elämän loppuvan. Tönäisin kengän kärjellä ilvestä ja huokaisten kumarruin jälleen. Viilsin puukolla ilveksen mahan auki ja hetken tutkittua sisäelinten kirjoa päätin tarttua sydämeen. Puristin sitä käsissäni hetken vain tutkien, ennen kuin viskasin sen metsään. Hetki ja kuulin eläinten riitelyä. Virne kohosi kasvoilleni ja jätin ilveksen silvotun ruumiin veren ympäröimänä paikoilleen. Eläimet saisivat syödä sen keskenään. Kohotin puukon kasvojeni eteen ja vein kieleni puukon terälle. Kissapedon veri värjäsi nopeasti kieleni ja veren rautainen maku tulvahti suuhuni. Suljin silmäni toviksi viiltäen puolivahingossa kieleeni haavan puukkoa nuollessa. Kipu ei tuntunut sillä hetkellä missään ja turruttauduin veren rautaiseen makuun. Saatoin näyttää täydeltä psykopaatilta siinä hetkessä, mutta minua vahti vain eläimet. Eikä kukaan olisi yllättynyt, vaikka näkisi minut siinä. Olinhan muuten täysin hullu monien mielestä. Siirsin katseeni peuraan ja sitten taivaalla kaarteleviin lintuihin. Lopulta tulin lopputulokseen, että linnut saisivat itse repiä ruokansa. Pieni vasa seisoi edelleen aloillaan ja sai minut turhautumaan. Eikö eläin osannut juosta pakoon? Itsesuojeluvaisto tuntui puuttuvan. Muutuin mustaksi ketuksi, tarkkailin tilannetta punaisilla silmillä ja lähdin sitten raivokkaasti äännelehtien kohti peuraa joka hätkähti, kääntyi ja pakeni paikalta nopein loikkivin askelin. Ilta teki hiljalleen tuloa ja päätin lähteä Linnaa kohden. En ollut yleensä näin pitkään poissa ja kuivunutta verta lukuunottamatta olin yltä päältä jonkun toisen veressä ei varmasti näyttänyt hyvältä muiden mielestä. Askeleeni olivat pehmeät ja kissamaiset.
Matka taittui samalla tavalla juosten kuin päivälläkin; verta vuotavia haavoja sain useamman jälleen kerran, mutta en edes huomannut niitä siinä hetkessä. Vihdoin Linnan lähettyvillä muutuin ihmiseksi ja vilkaisin kuin ohimennen vaatetustani; olin aivan veressä. Pieni naurahdus karkasi huuliltani ja tungin sitten kädet taskuihini. Kuulin kyllä Ardenin huudon ja Darmainen katseen itsessäni, mutta en vain jaksanut välittää. Arden oli selvästi huolissaan ollut, mutta en vastannut. Tuijotin vain Darmainea hyvin kylmästi muistaen eilisen. Päätin lopulta vastata Ardenin huolestuneisiin kysymyksiin olankohautuksella. Minua nauratti pojan kysymykset - luuliko hän, että olin tappanut jonkun? Purin huultani. Ei Arden ollut väärässä, muistin nimittäin nopeasti ilveksen, jonka olin tappanut. En voinut olla mulkaisematta Darmainea portaikossa. Ääneni oli kylmä kun totesin, että naista ei tarvittu. En todella halunnut nähdä häntä yhtään sen enempää kuin oli tarve. Naisen vastaus kuitenkin vitutti entistä enemmän ja minun oli pakko kääntää katse pois. Lähdin kävelemään portaita ylös Ardenin ärsyttävä ääni vierelläni. Kun olimme päässeet kolmanteen kerrokseen niin Darmaine tajusi vihdoin, että hänen seuraansa ei todella kaivattu. Ennen kuin nainen lähti niin hän katsoi minua harvinaisen pitkään silmiin. Vastasin katseeseen hyvin kylmästi. Onneksi Darmaine katkaisi katsekontaktin, vaikka pian tunsinkin kosketuksen kädessäni. Vilkaisin automaattisesti kättä jota tyttö oli koskettanut, enkä voinut olla päästämättä kasvoille pientä hymynhäivettä. Jatkoin matkaa rauhallisin askelin ja kuulin vielä Ardenin sanovan hyvät yöt Darmainelle. Vasta kun olimme kävelleet hetken niin uskalsin vilkaisin vielä taakseni vain nähdäkseni sinihiuksisen naisen nuolaisevan verestä punaiseksi värjättyjä sormia. Pieni hymy kävi lähes automaattisesti huulillani nähdessäni tapahtuneen. Näky oli ollut hyvin hämmentävä, mutta myös oudolla tavalla kaunis.
Huoneistoon saapuessa asunto oli siivottu katosta lattiaan. Aldyth oli lähtenyt jo nukkumaan, mutta vesisaavi oli täytetty. Arden ei puhunut minulle koko iltana mitään ja kaikki verestä värjäytyneet vaatteet päätyivät suoraan roskiin; veri tuskin lähtisi vaatteista millään. Kirkas vesi muuttui nopeasti punaiseksi, mutta ainakin sain veren pois iholtani. Väsyneenä, mutta hyvin levollisena pääsin sänkyyn. Kierin sängyssä vielä tovin, ennen kuin sain todella unta. Aamulla herättyä oli olotila toinen kuin edellisenä päivänä. Aldyth ei häärinyt keittiössä, Ardenista ei kuulunut mitään ääniä ja minä sain kaikessa rauhassa vain maata sängyssä kylpien auringonvalossa. Olo oli rauhallinen ja hyvin levännyt. Nousin istumaan sängyn laidalle ja vilkaisin paljasta ihoani; olin naarmujen ja haavojen peitossa. Pieni naurahdus karkasi huuliltani. Juoksentelu oli saanut yllättävän paljon tuhoa aikaan. Mikään ei tuntunut siitä huolimatta kivuliaalta, en edes huomaisi niitä jos ne eivät olisi näkyviä. Ylleni puin valkoisen t-paidan ja tummat farkut. Käsivarteni naarmut olivat hyvin näkyvät, mutta ei asia haitannut minua. Tällä kertaa en saanut Aldythin tekemää aamupalaa, koska nainen oli jossakin muualla. Sen takia lähdinkin suoraan kohti aulaa. Tänään ottaisin todella rennosti vaivaamatta ajatuksiani millään ihmeellisellä. Kaikki rauhallisuus ja rentous kariutui kuitenkin pois nähdessä tutun sinihiuksisen tytön aulassa. Suustani karkasi huokaus ja minun oli pakko korjata ryhtiäni. Reippain askelin kävelin portaat alas ja olin ohittamassa tytön, mutta hän tarttui käteeni estäen matkan teon. “Mikä sinua vaivaa?” Darmaine kysyi ärtyneesti ja tuijotti minua jälleen suoraan silmiin. Kaikesta huolimatta päädyin tuijottamaan naista ilmeettömästi hetken, kunnes avasin suuni. “Näin sinut Lucianin seurassa.” Kohautin olkapäitäni kuin se olisi pienikin asia, mutta katse kertoi toista. Olin jokseenkin vihainen, mutta myös.. surullinen? En tiennyt. Darmaine tuijotti minua silmiin aluksi hämmentyneenä, kunnes hän tajusi asian ja kasvot kalpenivat. Tuijotin tyttöä hetken, ennen kuin kohotin katseeni pois hänestä. En pystynyt enää katsomaan häntä, kaikki eilinen tunteiden selvittäminen oli ollut turhaa; tunteeni olivat jälleen solmussa eikä tarvittu kuin yksi katse.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:15:18 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:15:18 GMT
Darmaine, luku 9 • Viileä kuin katseesi
Aamu oli alkanut huonosti, varsinkin Blackien asunnossa. Kreivi oli noussut jo aikaisin ja lähtenyt työntekoon, kun taas tytär oli jäänyt nukkumaan vielä hetkeksi. Herätessään Darmaine tunsi koko kehonsa kipuilevan, pää tuntui raskaalta ja koko hänen olemuksensa oli tumma. Tyttö oli selkeästi noussut väärällä jalalla päivään, sillä kaikki ärsytti. Hän oli huolimaton, pudotteli kulhoja, törmäili seiniin ja huonekaluihin, puki paidan väärin päin. Kaikki tämä ärsytti häntä. Nopeasti valmistetun aamupalan syötyään hän tömisteli ulos huoneistosta. Hän tarvitsi täysin omaa aikaa.
Tyttö asteli väsyneenä portaita alas. Ties kuinka monennetta kertaa hän niitä kulti, samoja hemmetin kiviportaita, ylös, alas. Tuhahdus pääsi keuhkoista. Darma jäi hetkeki nojailemaan aulaan, yritti tasata hengitystään ja rauhoittua. Hän ei halunnut huutaa jokaiselle vastaantulijalle. Hänen ajatuksensa kuitenkin katkaisi askeleet portaissa, jotka kiinnittivät hänen huomionsa. Tyttö näki punasilmäisen miehen astelevan rennoin askelein alas. Jokin hänen päässään napsahti. Azraelin ohittaessa tytön, tuo tarttui pojan käteen tuima ilme kasvoillaan. ”Mikä sinua vaivaa?” Kysymys purkautui liloiksi värjätyiltä huulilta. Hän piti otteen pojan lihaksikkaassa käsivarressa, kuin ei olisi halunnut irroittaa. Azraelin katse oli alkuksi hämmentynyt ja kylmä. Poika ei selvästikkään tahtonut puhua sinihiuksiselle neidolle, mutta toisen pidellessä tuon kädestä, hän ei voinut muuta. Darmaine odotti. ”Näin sinut Lucianin seurassa.” Azrael sanahti ja kohautti olkapäitään. Hän käänsi katseensa. Sinisilmä oli aluksi hämmentynyt, kunnes tajusi miehen sanat. Hän naurahti. ”Hah... Sä kuulit... sen?” Darman katse liukui Azraelin kättä pitkin maahan. Hänen näkökentässään tummansinihiuksinen mies nyökkäsi. He kumpikin tiesi mistä oli kysymys, mutta vain toinen tiesi miten kohtaus oli päättynyt. ”Kuulitko mitä vastasin?” Tytön ääni oli hiljainen. Hän tunsi ohikulkijoiden katseet niskassaan. Azrael oli hetken hiljaa. ”Miks mua kiinnostais?” Mies kysyi kylmästi. Darmainen kasvoille ilmesti pieni, surullinen, hymy. Hänen kätensä ote hellitti ja valui kämmen pojan käsivartta pitkin alas. Sormenpäät yrittivät tavoitella toisen sormia, mutta ne eivät jaksaneet. Tyttö tunsi kehonsa veltostuneen oudosti. Kaikki pyöri taas ympyrää. Häntä pyörrytti. ”Heh... niimpä...” Darmaine naurahti lopulta ja lähti pikaiseen kävelyyn. Hän poistui ulos ovista pilviseen ja usvaiseen päivään. Tyttö ei kerennyt edes ihastelemaan linnan ympärille kerääntynyttä sumuverhoa, kun hän oli jo muuttunut peuraksi ja suuntasi juoksujalkaa mahdollisimman kauas Linnasta. Hänellä ei ollut minkäänlaista suuntaa, hän vain halusi niin kauas kuin kykeni.
Musta peura loikki polkua pitkin metsän poikki, saapui vihreälle nurmelle, mutta ei jäänyt ihastelemaan aamukasteisia kukkia tai kauniin värisiä perhosia, vaan jatkoi juoksemista seuraavaan metsään. Eläimen hoikat jalat kuljettivat sitä kevyesti eteen päin, pysähtymättä, epäröimättä. Vasta kolmenkymmenen minuutin juoksemisen jälkeen peura pysähtyi. Se oli saapunut pienelle niitylle. Tyttö muuttui ihmiseksi ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänellä ei ollut mitään tietoa missä oli, mutta se ei häntä haitannut. Hän vain halusi... karkuun. Mutta mitä?
”Mä oon niin heikko...” Tytön suusta pääsi herkkä ääni. Hänen kehonsa tuntui tyhjältä, mutta samaan aikaan painavalta. Hän ei ollut tuntenut ikinä mitään sellaista, kaikki oli uutta ja outoa. Hän ei halunnut tätä tunnetta. Tyttö ei halunnut itkeä, mutta hänen tuntemuksensa oli surumielinen. Katse kääntyi taivaaseen. Pilvien välistä pääsi yksittäisiä valonsäteitä valaisemaan metsää. Ilma oli viileämpi kuin muutamat viimepäivät, muttei misään nimessä kylmä. Tuuli puhalsi viileästi ja leikki naisen hiuksilla. Hän hengitti syvään tuulen kantamaa tuoksua. Öisen sateen ja havupuiden pihka tuoksuivat ilmassa. Se sai Darmainen rauhoittumaan. Hän lähti kävelemään niittyä pitkin siihen suuntaan mihin oli alkujaankin menossa, pois Linnasta. Jalat kuljettivat sinihiuksisen tytön uudestaan metsään. Tällä kertaa hän kiinnitti huomionsa luontoon, sen ääniin ja tuoksuihin. Kaikkeen muuhun kuin viimepäivien tapahtumiin. Hän halusi vain unohtaa, vaikka tiesi ettei se onnistunut ihan niin helposti.
Monta tuntia vierähti pelkästään oleskelulla. Darmaine makasi toisella aukealla, tuijotellen taivaan pilvimuodostelmia, kuunnellen lintujen laulua ja metsäneläinten rapinaa. Lopulta hän päätti sulkea silmänsä ja tietämättään nukahti ruohon keskelle.
Tyttö havahtui äänensä kutsumiseen ja pieneen ravisteluun. ”Darmaine”, ääni kutsui. Se oli pehmeä ja tuttu. Nainen avasi silmänsä ja löysi helposti äänen kantajan. Ruskeahiuksinen, harmaasilmäinen, mies istui nurmellä tytön vierellä, pieni hymy huulillaan. Tyttö nousi istumaan ja katsoi hieman epäilevästi miestä. ”Mitä sä täällä teet?” Darmaine kysyi. Hän ei olisi halunnut, mutta haukotus pakotti hänet venyttelemään. Lucian naurahti hellästi. ”Löysin sut.” Mies sanahti. Hänen harmaa katseensa oli painautunut tytön sinisiin silmiin, jotka olivat tasaisen taivaansiniset pilvisen sään ansiosta. Hymy leveni hieman miehen kasvoilla. ”Eli iskä laitto sut mun perään?” Darmaine tuhahti. Hän koukisti jalat eteensä ja halasi polviaan. Hän oli tullut tänne juuri sen takia että saisi olla rauhassa ja ajatella. Lucian naurahti ja pudisti päätään. Tytön katse oli suunnattu kenkien kärkiin. ”En mä oo sun isäs haaskalintu. Kyl mä voin tehdä ihan omiakin päätöksiä.” Harmaasilmä kertoi. Hänen äänensä oli yllättävän pehmeä ja... rauhoittava. Se oli omituista naisen mielestä. Hän ei olisi tahtonut myöntää, mutta miehen ääni rentoutti häntä. ”Miten sit löysit mut?” Darmaine jatkoi kyselyä. Jokin pienen pieni osa hänestä olisi tahtonut heittäytyä tuon syliin ja nukahtaa siihen. Toinen osa kuvitteli Lucianin tilalle Azraelin. Ajatukset sotkeutuivat uudestaan, mutta lihakset rentoutuivat. ”Näin sut juoksevan pihan poikki aamulla ja aattelin et lähit vaan lenkille. Mut sua ei näkyny, joten lähin ettiin. Ei oo normaalia et lähet niin kauaks aikaa pois.” Lucian kertoi rauhallisella äänellään. Hänen tumma ja pehmeä äänensä sai tytön sulkemaan silmänsä. ”Kuinka kauan oon ollu poissa?” Sinihiuksinen tyttö kysäisi. ”Ainakin puoli päivää.” Lucian vastasi. Darmaine tunsi kuinka miehen käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli lämmin ja sai kylmät väreet kulkemaan kehon läpi. Tyttö havahtui ja katsoi taivaalle. Pilvet olivat tummempia kuin viimeksi, joka kertoi melko pitkistä päiväunista. Hiljainen huokaus pääsi polvia vasten. ”Ootko miettiny mun tarjousta?” Lucian kysyi hiljempaa. Darmaine vilkaisi miehen kasvoja, jotka olivat tulleet lähemmäksi kuin tyttö odotti. Samassa tyttö muisti miehen tarjouksen monta päivää sitten. Hän pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. Ote olkapäässä liikahti silitykseen. ”Darmaine? Siitä vois tulla mukava reissu.” Lucian rohkaisi. Tyttö keräsi itseään. ”Ei...” Hän rohkaistui sanomaan. Silitys loppui. Darmaine käänsi vakavan katseensa mieheen. ”Mä en voi lähtee sun kanssas.” Hän vastasi lopulta huokaisten. Lucian veti tytön hellään halaukseen. Darmainen sydän pomppi. Hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Hän ei halunnut, mutta samalla halusi. Kuin mielen kaksi osaa olisi repinyt eri suuntiin. Mies silitti tytön päätä. ”Sä voit vielä miettiä. Meillä on aikaa.” Lucian sanahti kuin kuiskaten tytölle. Miehen keho oli lämmin ja turvallinen, mutta jokin etoi Darmainea. Hän painoi kämmenensä miehen rintaa vasten ja työnsi tuon kauemmas. Hän pudisti päätään. ”Sori, mut ei nyt.” Tyttö lähes käski. Hänen kasvonsa olivat surumieliset ja katse etsi miehen kasvoilta jotain. Hymy Lucianin huulilla oli inhottavan sydämellinen. Siihen kaatui varmasti moni nainen. ”Mä ymmärrän. Tarviit aikaa miettiä.” Lucian virkkoi. Hän sulki silmänsä hetkeksi, kunnes nosti katseensa taas tyttöön. Darmaine huokaisi. Hän oli hämillään. ”Mä... mä tulin tänne miettimään.” Hän sanahti vastahakoisesti, toivoen että mies tajuaisi lähteä. Tyttö levitti kehonsa uudelleen makaamaan nurmelle, tuijottaen pilviä. ”Ah... Häiritsinkö? Olit kyllä todella mietteliään näköinen nukkuessas siinä.” Lucianin ääni tuli lähemmäs. Hämmennyksestä tyttö käänsi päänsä tuon puoleen ja huomasi miehen kasvot aivan lähellä omiaan. Hän työnsi nopeasti kämmenellään miestä ”Älä!” Darmaine sanahti ja katsoi Luciania epäilevänä. Pieni katsekontakti pehmensi naisen otetta ja mies nappasi tuon käden irti rinnastaan ja painoi huulensa suudelmaan. Järkytys lamaannutti naisen täysin.
Yhtäkkinen murahdus sai katseen kääntymään ja silmänräpäyksessä jokin oli tönäissyt Lucianin pois tytön päältä. Darmine perääntyi ja yritti katseellaan saada selvää tapahtuneesta. Tummansinihiuksinen poika kukkakruunussa seisoi hänen edessään ja Lucian makasi tuon takana. Darmaine ei saanut sanoja suustaan, vaan pystyi vain tuijottamaan tilannetta.
”Mitä vittua!?” Ruskeahiuksisen miehen suusta pääsi. Muutama sekunti ja hän tajusi itsekkin tilanteen. Mies kompuroi ylös ja tuijotti harmailla silmillään Azraelia. ”Mitäköhän helvettiä sä täällä teet? Haastat riitaa oravien kanssa?” Lucian sylki. Kaikki se lempeys ja pehmeys, minkä Darmaine oli nähnyt, oli kadonnut. Se sai naisenkin pelkäämään toista, eikä pakotettu suudelma parantanut asiaa. Azrael virnisti, tietäen ettei tyttö voinut nähdä sitä. ”Mitäköhän helvettiä Kreivin pikku leikkikalu itse tekee näin kaukana palatsistaan?” Azraelin ääni oli pilkkaava ja sai Lucianin lihakset kiristymään. ”Turpa umpeen, sä et tiedä mitään.” Harmaasilmä asteli raskaasti lähemmäs toista miestä ja tarttui tuon kauluksesta. Azrael ei miettinyt kahdesti, kun hänen nyrkkinsä osui Lucianin poskelle.
Darmaine istui ruohikolla miesten takana ja kykeni vain prosessoimaan näkyä aivoissaan. Hän hengitti raskaasti ja kykeni vain nostamaan käden suunsa eteen nähdessään lyönnin. Lucian kiroili, mutta tällä kertaa ei jäänyt odottamaan toista osumaa, vaan hyökkäsi. Hän latasi voimaa ja iski Azraelia rintaan. Mies kyyristyi iskun tyhjennettyä ilmat hänen keuhkoistaan ja alkoi haukkoa happea. Lucianin kasvoille nousi omahyväinen hymy, joka hyytyi jalan osuessa hänen vatsaansa. Molemmat miehen yskivät kyyryssä ja mulkoilivat toisiaan.
”Lopettakaa!” Darmaine oli saanut vihdoi voimaa nousta seisomaan. Hän huusi niin hämmentyneenä kuin vihaisena. Miten kaikki oli johtanut tähän? Hän ei ymmärtänyt. Tyttö käveli ensin Lucianin luokse. Hän nappasi miehen paidasta kiinni ja latasi voimakkaan läpsyn tuon poskelle. ”Mä en halua nähdä sua...” Nainen murisi kasvot irvistyksessä. Juuri sillä hetkellä häntä inhotti miehen kasvot. ”Mut... Darma...” Lucian inisi. Tyttö nosti kätensä hiljentääkseen miehen. ”En haluu kuulla yhtään enempää.” Hän tiuskaisi ja työnsi toisen voimalla kauemmas. Lucian jäi makaamaan hämmentyneenä maahan, tuijottamaan Darmainen käännettyä selkää. Tyttö kohtasi kääntyessään punaisen katseen. Se seurasi mielenkiinnolla tuon seuraavaa liikettä. Nainen nosti kätensä lyödäkseen myös toista miestä, mutta punasilmän nopeat refleksit nappasivat käden kiinni ennen kuin se osui. Darman hämmentynyt ilme huvitti Azraelia. Pojan kasvoille levisi ilkikurinen hymy. ”Uskallatkin...!” Kuului uhkaus tytön takaa. Lucian yritti kompuroida taas ylös, huonolla tuloksella. Azrael hymähti. Punasilmä tarrasi kovempaa kiinni naisen käteen ja käänsi tämän ympäri, vieden vapaan kätensä tuon kaulan ympärille. ”Tai mitä?” Azrael kysyi Lucianilta, jonka ilme oli kauhusta kankea. Darmaine itse tunsi kipua selkäänsä vasten taitetussa kädessään, mutta miehen ote ei ollut tiukka. Hän tunsi kuinka ote kädestä irtosi ja sormet hivelivät hänen selkäänsä. Azrael ei yrittänyt satuttaa Darmainea, tyttö tajusi asian oitis. Hän härnäsi Luciania. Siniset silmät siirtyivät ruskeahiuksiseen mieheen, joka oli päässyt kahdelle jalalle. Hän tuijotti vihansekaisin tuntein Azraelia. ”Jos satutat Darmainea niin...” Lucian aloitti. Hänen äänensä oli heikko. ”Niin mitä?” Azrael kysyi miltei kyllästyneenä äänellä. ”Kreivi saa kuulla tästä!” Harmaasilmä uhkasi, mutta jäi silti odottamaan. ”No alappa painua sit vaan. Me voidaan odottaa, eiks niin?” Azrael kujerteli kuin pulu. Hän selvästi nautti tilanteesta. Saadakseen Darmainen äännähtämään, tuo puristi selän takana olevaa kättä kovempaa kuin olisi ollut tarve. ”Hngh...” Tyttö päästi suustaan kivunsekaisen huokauksen. Azraelin suusta kuului tyytyväinen hymähdys, ja Darmaine tunsi lämpimän puhalluksen korvallaan.
Lucian ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänen silmänsä vilkuilivat niin Darmaa kuin Azraelia, yrittäen keksiä vastausta. Tyttö tunsi kuinka tummahiuksinen mies takanaan nojautui lähemmäs. ”Musta tuntuu että teidän pieni lemmikki tarvii vähän rohkaisua.” Punasilmä kuiskasi kehräten. Jokin miehen äänessä oli niin mahdottoman rahoittavaa, että Darmaine olisi voinut kuunnella sitä vaikka ikuisuuden, mutta se oli samalla pelottava ja käskevä. Kylmät väreet juoksivat selkäpiitä pitkin värisyttäen tytön koko kehoa. Hän keräsi rohkeutensa ja suuntasi vihaisen katseensa Lucianiin. ”Ala painua! Mä en tarvii sua.” Nainen huusi kovempaa ja välimpitämättömämmin kuin oli suunnitellut. Se sai Lucianin kuitenkin havahtumaan. Tuo empi hetken, mutta muuttui sitten harmaaksi näädäksi ja loikki metsään.
Darmaine tuntui pidättelevän hengitystään ne muutamat hetket kun Azrael pidätteli häntä Lucianin katoamisen jälkeen. Kun vihdoin mies hellitti otteensa, Darmaine kaatui polvilleen maahan. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Viha ja suru velloi hänen rinnassaan, kuin takoen sitä nyrkeillään. Kipu oli sietämätön.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:15:49 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:15:49 GMT
Azrael, luku 9 → Kirje
Olin herännyt jo aamuyöstä ja nyt tuijotin veristä ikkunaa jokseenkin hämmentyneenä. Veri oli peräisin linnusta joka makasi kuolleena Linnan pihalla eikä asiassa ollut mitään erikoista; lintuja lensi päin ikkunoita harva se päivä. Siitä huolimatta olin tuijottanut näkyä jo tovin. Päässäni pyöri tytön eilinen itkeminen. Oikeastaan koko tapahtuma; Lucian oli niin röyhkeästi suudellut Darmainea, mutta siitä huolimatta en tiennyt erityistä syytä puolustamiselle. Nainen olisi voinut vaikka lämmetä miehelle ja vitut, sinihiuksinen tyttö näytti kärsivältä eilen. Niin minun kuin Lucianin toimesta. Aamu alkoi valjeta ja vasta kun auringon ensimmäiset säteet heittivät valoa huoneeseeni niin väsymys iski. Reippain askelin kävelin sängylle ja käperryin peittoon jotta en näkisi valoa tai kuulisi päässäni soivaa itkua. Halusin nukkua vielä hetken. Lopulta, pitkän kiemurtelun jälkeen sain unta. Uni oli sekava, se sisälsi paljon erilaisia värejä ja hahmoja. Kaikesta huolimatta en tunnistanut unen hahmoja silloin, enkä vielä herätessä tiennyt, että kenestä olin uneksinut. Tai siltä se tuntui, olin kuitenkin koko aamuyön miettinyt samaa sinihiuksista tyttöä, joten unen hahmo ei ollutkaan mysteeri. Nousin ylös sängyltä ja tuijotin monta minuuttia eteeni. Suustani karkasi väkisin huokaus ja noustessa tajusin, että keittiöstä kuului kiivasta keskustelua. Ardenin äänen tunnistin heti, mutta Aldyth puhui niin hiljaa, että kesti tovin tajuta. Kaksikko ei selvästi halunnut, että kuulin puhetta. Vaihdoin vaatteeni mustiin farkkuihin ja harmaaseen kauluspaidan tapaiseen jonka hihat olivat kääritty kertaalleen. Näytin siltä mitä olin; vasta herännyt nuori, joka ei vain jaksanut pukeutua sivistyneen siististi. Ylimmät napit olivat auki, jotka saivat asun näyttämään entistä sekaisemmalta. Sekoitin hiuksiani entiseltään ennen kuin lähdin kohti keittiötä. Oven avaus sai minut varuilleen, halusin todella tietää mistä kaksikko puhui ja sen takia hiippailin lähemmäs kuin kettu konsanaan. ‘’Arden, se on pää.’’ Kuulin naisen sanovan rauhalliseen ääneen. Mistä helvetistä kaksikko puhui? Haistoin pian verta ja jokseenkin mädäntyneen hajun. Täällä haisi samalta kuin monen monta vuotta sitten kun näin ensimmäistä kertaa kuolleen. ‘’Ei Azra ole sitä tappanut..’’ Arden mutisi kuin vakuuttaen asiaa itselleen. Mitä minä en ollut tappanut? Mitä helvettiä täällä edes tapahtui. Mitä lähemmäs pääsin, niin sitä enemmän aloin kuulemaan keskustelua, ‘’Katso, siinä on kirje!’’ Arden hihkaisi yhtäkkiä innoissaan kuin lapsi. ‘’Azrael.’’ Aldyth sanoi nimeni samaan aikaan kun astuin keittiöön. Arden kuin automaattisesti astui laatikon eteen, mutta vilkaisi sivusilmällä valkoista kirjettä, jossa oli jonkun nimi kauniilla, suorastaan huolellisella käsialalla veripisaroiden ympäröimänä.
‘’Mitä teillä on siellä laatikossa?’’ Kysyin kolkosti kädet taskuihin tungettuna utelias katse silmissä. Arden näytti siltä, että ei kertoisi millään ja Aldyth näytti jokseenkin suostuvaiselta. Kohautin harteitani ja astelin lähemmäs Ardenin siirtäen kädet taakse laatikon suojaksi. Poika hapuili kantta ja kun vihdoin sai kätensä osumaan kanteen niin nopealla liikkeellä kiharatukkainen prinssi kääntyi. Hän peitti koko laatikon yläruumiillaan puristaen kirjettä käsissään. Viimeiset askeleet astuin paljon rauhallisemmin. Arden piti minua silmällä koko ajan ja hyvin nopeasti tajusin kuinka kalpea prinssi todella oli. Näky laatikossa tulisi olemaan niin harvinaisen raaka. ‘’Arden, näytä.’’ Ääneni pinta rakoili; se ei ollut yhtä rauhallinen kuin olisin toivonut. Arden pudisteli päätään kiivaasti puolelta toiselle hampaitaan purren. Kumarruin lähemmäs pikkuveljeäni ja tartuin tämän leuasta kääntäen hänen kasvonsa kokonaan minua kohden, ‘’Pyydän vielä kerran nätisti. Näytä laatikon sisältö.’’ Nyökkäsin kohti laatikkoa ja siirsin katseeni sitten jälleen Ardeniin. Poika oli pudistamassa päätään, itsepäinen kersa kun oli, mutta Aldyth suorastaan aneli pikkuprinssiä antamaan laatikon minulle. Lopulta Arden ojensi laatikon käsiini puristaen silti kirjettä. ‘’Kirje myös, siinähän on minun nimeni.’’ Hymähdin rauhallisesti ja lopulta poika luopui myös kirjeestä. Nyökkäsin hyväksyvästi ja vilkaisten vielä huonovointista pikkuveljeä, ‘’Juo jotakin, näytät siltä, että olet pyörtymässä.’’ Naurahdin päätäni pudistellen ennen kuin kävelin laatikon kera huoneeseeni. Suljin oven perässäni ja istuin suoraan lattialle. Huokaisin hiljaa ja laskin kirjeen vierelleni.
Valmistauduin sisältöön ja lopulta uskaltauduin avaamaan puisen laatikon; sieltä paljastui ketun pää. Ketun silmät olivat kaivettu ulos päästä ja kuonon päällä oli kaksi viiltoa kuten minulla. Tuijotin hetken näkyä hyvin hämmentyneenä saamatta mitään reaktiota aikaiseksi. Näky oli oudolla ja suorastaan pelottavalla tavalla kiehtova, mutta myös oksettava. Siirsin katseeni hitaasti ketusta kirjeeseen jossa luki nimeni. Ardenin toimesta kirje oli rypistynyt, mutta jonkun muun toimesta verinen. Saatoin huomata valkoisessa pinnassa punaisia sormenjälkiä, mutta niistä välittämättä avasin kirjekuoren, jonka sisältä paljastui kellertynyt paperi. Enempää miettimättä päätin aloittaa lukemaan kirjettä. ‘’Hei Azrael, siitä on monta vuotta kun viimeksi näimme. Päätin ilahduttaa sinua tällä ketulla, mitä pidit? Kettu muistuttaa vähän sinua, eikö vain? Reuben näyttänee olevan vielä voimissaan, et taidakaan olla isäsi poika. Olen huomannut, että olet katsellut Kreivin tytärtä. Muistan kun se tyttö oli pieni, kasvatettu pumpulissa. Darmaine on Reubenille kaikki, minun olisi pitänyt tajuta se silloin. Mieti Linnaa ilman sitä sinihiuksista eläintä, nauttisin hyvin paljon Kreivin kärsimyksestä.’’ Minun oli pakko lopettaa hetkeksi lukeminen. Tiesin jo, että kuka kirjoittaja oli tai ainakin olin hyvin varma. Siitä huolimatta jokin tavassa jolla hän oli kirjoittanut sai minut varuilleen. Oli kuin hän aikoisi tehdä jotakin Kreiville Darmainen kautta. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani - pelkkä ajatus sai minut jännittymään. Jos joku saisi satuttaa sitä sinihiuksista prinsessaa niin se tulisi olemaan minä. ‘’Mitä mieltä olet? Pitäisikö siitä tehdä mahdollisimman raaka. Kenties se herättäisi muodonmuuttajien huomion. Voisin lähettää Kreiville Darmainen pään paketissa, pitäisit siitä varmasti.’’ Saatoin kuvitella isäni nauravan kirjettä kirjottaessa. Minä pystyin kuulemaan naurun päässäni. Kirje oli siteerattu isän allekirjoituksella. Isäni suunnitteli selvästi tekevänsä Darmainelle jotakin eikä minua tällä hetkellä hämmentänyt edes se tosiasia, että itse Saatana oli edelleen elossa. Suljin silmäni hitaasti ja pakotin itseni rauhoittumaan. En tiennyt miksi Darmainen uhkailu aiheutti minussa sellaisia tunteita, mutta sillä hetkellä halusin vain suojella sinihiuksista, viatonta naista. Se oli samanlainen tunne kuin eilen nähdessäni Lucianin suutelevan Darmainea selvästi vasten tytön tahtoa. Tietysti olin ollut asiasta mustasukkainen sen hetken tietämättä edes miksi, mutta sen jälkeen olin tuntenut vain halua suojella ja pitää turvassa. Kun avasin silmäni ja kohtasin ketunpään tyhjät silmäkuopat niin tulin siihen tulokseen, että veisin kirjeen Reubenille. Suljin puisen laatikon edessäni ja nostin sen käsivarsilleni. Työnsin edessäni olevan oven auki ja kohtasin oitis Ardenin suuret silmät.
‘’Mitä nyt?’’ Kysyin pojalta laskiessani laatikon pöydälle tämän eteen, ‘’Aldyth, voisitteko hävittää tuon laatikon? Minulle tuli menoa.’’ Pyysin naista joka tuijotti laatikkoa hetken, ennen kuin nyökkäsi. Ardenin keskittyessä tuijottamaan laatikon pintaa niin Aldyth muodosti nimen Arthurius huulillaan. Nyökkäsin vaisusti ja Aldyth puristi kätensä nyrkkiin. Aivan kuin hän olisi tiennyt jotakin mitä minä en - ylipäätänsä nainen ei vaikuttanut kovinkaan yllättyneeltä. Hän oli ilmeisesti aina tiennyt Arthuriuksen elävän. Se oli asia, jonka selvittäisin kuitenkin myöhemmin. Nyt valmistauduin lähtöön kuitenkin vilkaisten vielä pikkuprinssiä. ‘’Arden, älä ajattele sitä.’’ Hymähdin pojalle joka kohotti katseensa edelleen kalpeana. Hän mietti aivan liikaa kettua. Se oli meille kahdelle selvä uhkaus, vaikka kuollut eläin ei ollutkaan muodonmuuttaja. Minä huolehtisin Ardenista, maksoi se mitä maksoi. Lopulta lähdin ulos huoneistosta sulkien oven perässäni kiinni. Ulkoa kuului sateen rauhoittavaa ääntä ja samantien muistin myös veren ikkunassa. Saatanan linnut, eivätkö ne todella nähneet lasia? Pyöräytin silmiäni huvittuneena jatkaessani matkaa tällä kertaa ylemmäs sokkeloa. Askeleeni muuttuivat nopeimmiksi mitä lähemmäs pääsin toimistoa. Toivoin, että tämä oli pian ohitse ja saisin lähteä sateiseen metsään. Viimeinen käytävä meni lähes juosten ja ovelle päästyä minun oli tovin rauhoituttava. En todella tiennyt miten Reuben tulisi reagoimaan. Olikohan Lucian kertonut Kreiville eilisestä? Mitä luultavimmin oli, koska Lucian oli sylikoira joka räksytti kaikesta mahdollisesta.
Koputin oveen kahdesti ja odotin puristaen samalla kirjetta rystyset valkeina. Pohdin mitä sanoisin, mutta kauaa en ehtinyt huolehtia kun itse Kreivi avasi oven. Hän katsoi hetken kylmiin silmiini ja päästi minut sitten sisälle. ‘’Mitä nyt?’’ Reuben kysyi samalla kun käveli työpöydän taakse. Hän järjesteli papereita vilkaisten minua sivusilmällä. Vilkaisin kirjettä käsissäni ja tunsin pienen pistoksen jossakin syvällä. Kuinka hyvä idea tämä oli? Darmaine saattaisi olla suuremmassa vaarassa nyt. Astelin lähemmäs työpöytää varovasti. ‘’Sain aamulla tällaisen kirjeen..’’ Pysyin hetken hiljaa, ‘’Arthuriukselta.’’ Lopetin lauseen ja huomasin nopeasti miten Reuben oli jäätynyt aloilleen. Mies tuijotti minua monta minuuttia hiljaa osaamatta valita sanojaan. ‘’En olisi kertonut tätä sinulle jos tämä ei olisi koskenut Darmainea.’’ Sanoin pienen, lähes huomaamattoman huokauksen saattelemana. Ojensin kirjeen Reubenille joka otti sen käsiinsä ja alkoi lukemaan äänettömästi. Tungin kädet taskuihini ja katsoin miehen ohitse ulos ikkunasta. Sadepisarat jotka paiskautuivat ikkunaan ja lintujen hiljaisuus. Rauhallisuus ja tietynlainen kauneus. Minut herätti horroksesta kolahdus. Reuben oli onnistunut kaatamaan tuolin ja seisoi tuijottaen kirjettä suorastaan kauhistuneena. Minusta oli jopa huvittavaa nähdä Reubenin reaktio, mutta pidin kasvoni silti peruslukemilla. Minun oli pakko, koska ehdotukseni ei tulisi olemaan mitenkään helposti vastattava varsinkaan Reubenille, joka inhosi minua valmiiksi todella paljon. ‘’Anna minun suojella Darmainea.’’ Pyysin silmissä päättäväinen katse. Olin tosissani ja Reuben tiesi sen. Tietysti kysymys oli outo ja vieras, mutta kirjeen sisältö ei tainnut jättää miehelle muuta vaihtoehtoa. En kuitenkaan tiennyt mikä hänet vakuutti, mutta hitaasti ja suorastaan varovasti hän nyökkäsi. ‘’Minun on mietittävä tätä.’’ Reuben sanoi ja teki kädellä poistumista muistuttavan eleen. Ennen kuin lähdin, niin otin kirjeen jonka tungin taskuuni. Tiesin kuitenkin jo, että Kreivi tulisi suostumaan pyyntööni. Hän vahtisi minua kuin haukka sen jälkeen, mutta siitä huolimatta saisin syyn olla niin Darmainen lähellä kuin vahtia myös Arthuriuksen seuraavaa liikettä. Kävelin ovelle ja vilkaisin vielä Kreiviä joka piteli päätään käsissään. Käänsin katseeni oveen, jonka avasin. Yllätyin kun huomasin tytön edessäni. Hänen siniset hiuksensa roikkuivat lähes silmille ja sillä hetkellä tyttö muistutti minua koiranpennusta. Darmaine oli varmasti kuullut pyyntöni, koska katse oli hyvin hämmentynyt. Astuin askeleen lähemmäs ja suljin oven perässäni kiinni. Vino virne kohosi kasvoilleni. ‘’Ole hyvä vain, prinsessa.’’ Myhäilin hiljaisesti ja ennen kuin lähdin niin siirsin siniset hiukset pois tytön kasvoilta korvan taakse hymyntapainen kasvoilla, ‘’Älä kuole.’’ Se oli erikoinen pyyntö, mutta toivoin tytön toteuttavan sen siitä huolimatta. Lähdin rauhallisin askelin poispäin tytöstä joka seisoi edelleen Kreivin ovella käsi valmiina koputtamaan, mutta katse oli suunnattu selkääni. En tiennyt miksi Reuben ei ollut sanonut sanaakaan eilisestä - oliko mies edes kuullut siitä? Minusta se oli todella outoa, koska Lucian kertoi aina kaiken Reubenille. Kuitenkin kenties miehen eilinen suuteluyritys oli hävettänyt niin paljon, että hän ei uskaltanut kertoa asiasta Reubenille. Oikeastaan eilinen tapahtuma pyöri mielessä useammin kuin olisi ollut tarve; kasvot olivat säästyneet mustelmilta, mutta kyllä Lucianin lyönti oli pientä vauriota todella aiheuttanut. Kuljin portaat nopeammin kuin olisi ollut tarve, ulospääsy oli kuitenkin lähempänä kuin pitkään aikaan; sisällä olo ei tehnyt hyvää minulle.
Aulassa oli pieniä porukoita ja puheensorina oli hiljaista.Tuntui kuin kaikki olisivat pelänneet jotakin ja tunnelma oli myös sen mukaista; vilkuilua ja taukoja puheessa. Tunsin jonkun tuijottavan minua ja lopulta oli pakko kääntyä. Kohtasin harmaat silmät ja sekaiset, ruskeat hiukset. Lucian. Miehellä oli mustelma kasvoissa lyönnistäni johtuen, mutta muuten hän näytti harvinaisen terveeltä. Pieni virne kohosi kasvoilleni nähdessäni hänet ja se jos jokin sai miehen entistä vihaisemman näköiseksi. Kohotin kulmiani huvittuneena, ennen kuin käännyin takaisin aulan ovea kohti. En oikeastaan enää edes välittänyt muista muodonmuuttajista ja niiden oudosta käytöksestä. Työnsin oven auki ja minua tervehti raikas, sateelta tuoksuva ilma. Hymynhäive kävi kasvoillani kun tunsin sadepisarat ihollani. Hymähdys karkasi huuliltani ja lähdin kevyin askelin kohti metsää, tällä kertaa kuitenkin ihmismuodossa. Siniset hiukseni pyrkivät silmille ja sain siirtää niitä koko ajan pois näkökentästä. Koko metsä tuntui olevan pelottavan hiljainen ja pian minut pysäyttikin tuttu ääni, joka sai kylmät väreet kulkemaan läpi kehoni. En olisi halunnut kuulla tuota ääntä enää ikinä ja todella toivoin, että minun ei olisi edes tarvinnut. ‘’Azrael, poikani.. Olen pettynyt sinuun. Sinä kerroit Reubenille, tiedäthän nyt mitä sille pienelle sinihiuksiselle käy?’’ Hahmo pysyi varjoissa, hänen äänessään kuului tavanomainen synkkyys ja silmissä kiilui himo - hän halusi verta. Arthurius halusi tappaa. Siitä huolimatta saatoin huomata pienen virneen miehen huulilla. En vastannut mitään, tuijotin vain synkkä varjo silmien peittona miestä. Arthuriusta ei kannattanut aliarvioida, olin oppinut sen kantapään kautta. En ollut edes huomannut kynsiä jotka olivat porautuneet kämmeniin. Arthurius soi minulle vielä pienen, petollisen virneen ennen kuin kääntyi lähteäkseen. Miehen tummanvihreät hiukset olivat pidemmät kuin silloin kun viimeksi olin hänet nähnyt; nyt hiukset ylettyivät yli olkapäiden. Hahmo oli muuttunut nopeasti ketuksi ja juossut metsän varjoihin piiloon. Hän ei halunnut tulla löydetyksi ja se tarkoitti sitä, että seuraavan kerran tulisin näkemään hänet silloin kun hän tulisi itse luokseni. Etsiminen olisi turhaa ajankäyttöä. Minun käännyttyä takaisin päin kohti Linnaa niin tajusin tuijottavani suuria sinisiä silmiä Darmainen seistessä edessäni. ‘’... Mitä tuo oli?’’ Nainen kysyi hiljaa, varovasti. Hän oli kuullut kaiken.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:16:22 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:16:22 GMT
Darmaine, luku 10 • Ken totuuden kuulee, sen kestäkööt
Darmaine makasi sängyssään, tuijottaen kattoa yllään. Hänet oli jätetty yksin niitylle itkemään. Azrael oli kadonnut sanaakaan sanomatta metsään, eikä tyttö enää kyennyt huutamaan hänen peräänsä. Joten siihen hänet oli jätetty, yksin, pimenevään iltaan. Lopulta, itkettyään tarpeeksi kauan, kerättyään viimeisetkin rippeet omista tunteistaan kasaan, hän oli noussut ja lähtenyt suunnistamaan takaisin Linnalle. Matka kesti kauan kävellen ihmismuodossa, mutta tyttö ei jaksanut muuttua peuraksi. Hän oli tuntenut kehonsa tyhjäksi, mutta hänen päänsä tuntui selkeämmältä.
Sinihiuksinen tyttö oli kotiin päästyään lysähtänyt sänkyynsä ja siinä hän tälläkin hetkellä makasi. Keuhkoista pääsi pitkä huokaisu. Hän kuuli samaan aikaan ulko-oven aukeavan ja tunnisti isänsä vakaat askeleet puulattiaa vasten. Mies koputti kahdesi tyttärensä oveen ja avasi sen sitten. ”Iltaa.” Reuben sanahti ovella. Hän nojasi ovenkarmiin ja silmäili tyttöä sängyllään. Lilahuuli ei jaksanut vastata isälleen ja hän sai tyytyä vain pieneen tuhahdukseen. Kreivi naurahti. Hän asteli istumaan Darmainen vierelle tuon sängylle. ”Missäs olet ollut? En ole nähnyt sua koko päivänä.” Reuben puheli ja katseli tyttönsä ilmeettömiä kasvoja, jotka olivat suunnattuna kattoon. Darmaine hymähti. ”Ulkona. Nukahdin niitylle.” Hän kertoi. Hän oli aivan varma että Lucian oli jo kertonut kaiken isälleen, mutta miehen olemus ei kielinyt siitä. Reubenin ilme oli rennon isällinen, niin kuin aina hänen tietäessään tyttärellään olevan jokin huonosti. ”Nukahdit niitylle? Miten sinä niin?” Mies kyseli rauhallisella äänellä. Darmaine käänsi katseensa isäänsä ja huokaisi. ”En tiedä. Lähdin vaan lenkille ja jäin makaamaan niitylle ja nukahdin.” Tyttö selitti. Hän oli varma että hänen silmänsä oli punaiset kaikesta itkemisestä. Mutta samalla hän tiesi ettei isä kyseilisi asiasta, hän ei ikinä kysellyt, ellei tyttö itse kertoisi. Reuben nyökkäili hyväksyvästi ja nosti kätensä tytön otsalle. ”Otsasi on lämmin. Nuku lämpimästi ettet tule kipeäksi.” Mies totesi pieni hymy huulillaan. Darmaine nyökkäsi hitaasti. Hän ei itsekkään halunnut olla kipeä. ”Oletko nähnyt Luciania tänään?” Isä kysyi ja siirsi käden pois. Darmaine tutki hetken miehen kasvoja, muttei nähnyt niissä mitään erikoista. Inho valtasi tytön mielen kun hän tunsi huulillaan Lucianin varastetun suudelman. ”Vain vilaukselta.” Tyttö vastasi lopulta ja käänsi katseensa pois. Hän kuuli miehen hymähtävän mietteliäästi. ”Hmm, hän vaikutti hermostuneelta tänään.” Reuben sanoi. Mies oli kääntänyt katseensa ikkunaan ja katseli pimenevää iltataivasta. Pilvet olivat peittäneet taivaankannen, saaden maankamaran tummenemaan entistä enemmän. ”Aijaa?” Darmine tuokaisi. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa Lucian tällä hetkellä. ”Niin... Hän vaikutti huonovointiselta. Toivottavasti kaikki on kunnossa. Mutta nyt päästän sinut nukkumaan.” Reuben silitti pari kertaa tyttönsä päätä ennen kuin nousi ja käveli ovelle. ”Öitä.” Mies huikkasi vielä ovelta. ”Öitä.” Darmaine vastasi isälleen. Oven sulkeuduttua tyttö nousi ja riisui vaatteensa, vaihtaen ne löysään yöpaitaan. Sitten hän tunkeutui peittonsa alle ja otti mahdollisimman rennon asennon. Se ei siltikään auttanut, vaan tyttö pyöri pedissään monta tuntia, ennen kuin kykeni nukahtamaan.
Darmaine ei olisi millään tahtonut herätä. Hän oli tuskin saanut unta ja kaikki tuntui jäykältä ja utuiselta. Hän pakotti kehonsa istuma-asentoon ja tuijotti seinää edessään. Suu tuntui kuivalta ja jäsenet raskailta. Kuitenkin ikkunasta kajastava auringonvalo pakotti tytön nousemaan. Hän oli nukkunut aivan liian pitkälle päivään. Noustuaan Darma heitti päälleen mustan, löysän, lyhythihaisen paidan, joka paljasti toisen olkapään. Jalkaan hän veti harmaat, melko tiukat, mutta mukavat, housut. Hän ei välittänyt sojottavista hiuksistaan, vaan antoi niiden roikkua sotkuisesti. Aamupalaksi hän valmisti nopeasti yhden leivän ja joi lasin vettä. Jollain hänen oli pakko pysyä pyörtymättä. Tyttö mutusti leipää vastahakoisesti. Se ei maistunut miltään, oli kuivaa ja tylsää, vaikka päällä olevat tomaatit kosteuttivat ja toivat makua hieman. Kaikki tuntui silti harmaalta ja yhtäkkiä tyttö tajusi auringon piiloutuneen pilvien taakse. Syötyään hän meni hetkeksi ikkunan ääreen. Viileä tuuli puhalsi tytön kasvoille ja muutama hento pisara osui hänen poskilleen. Pian metsä täyttyi tihkusateesta, saaden horisontin näyttämään utuiselta ja harmaalta. Darma hymyili hieman surulliselle näylle ja sulki ikkunan. Hän päätti lähteä isänsä toimistolle tappamaan aikaa. Ei hänen tehnyt mieli sateeseenkaan lähteä juoksentelemaan.
Tottuneesti kulkien käytäviä ja portaita, neito saapui viimeiselle käytävälle. Hän kuuli voimakkaita askelia ja vastaan pelmahti ruskeatukkainen Lucian. Pojan ilme oli täynnä vihaa ja inhoa, mutta se ei kohdistunut tyttöön, se tuli jostain muualta. Katseet kohtasivat pariksi sekuniksi. Darmaine näki kuinka mies kävi tytön koko kehon katseellaan läpi. Tyttö itse tuijotti Luciania suoraan silmiin kylmällä katseella. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen, vaan kävelivät omiin suuntiinsa. Hetki oli jännittänyt tytön lihakset. Hän pudisti kehoaan ja nosti kätensä koputtaakseen isänsä toimiston ovea. Samalla hän kuuli tutun äänen avautuvan oven takana. Azrael seisoi tytön edessä. Pojan kasvoille ilmestyi hidas virne ja hän asteli lähemmäs. ”Ole hyvä vain, prinsessa.” Punasilmän hiljainen ääni sai kylmät väreet kulkemaan Darmainen kehon läpi. Hän henkäisi. Hämmennys valtasi tytön, kun tuo tuijotti pojan kimmeltävää katsetta. Hän tunsi kylmät sormet otsallaan, kun toinen siirsi laskeutuneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Azraelin seuraavat sanat saivat hämmennyksen valtaamaan naisen mielen. Poika oli pyytänyt naista olla kuolematta. Mitä sen pitäisi tarkoittaa? Tyttö katsoi kuinka punasilmä käveli rennoin askelin käytävää pitkin ja katosi ensimmäisiin rappusiin.Vasta nyt hän tunsi kuinka lujaa hänen sydämensä löikään.
”Darmaine?” Nimensä kuuleminen herätti tytön tähän päivään. Hän käännähti isäänsä kohti ja sulki oven perässään. Kreivi tiesi tytön hämmentyneestä katseesta mitä tulevan piti. ”Miks Azrael oli täällä?” Tyttö kysyi. Hän oli astellut suoraan isänsä pöydän eteen ja löy kätensä tahdottoman kovaa tummaa puuta vasten. Reuben katsahti tyttöön ja huokaisi. Hän oli ristinyt kädet rinnalleen ja kääntyi nyt katsomaan suuresta ikkunasta. Sade oli yltynyt voimakkaammaksi ja koputteli lasi-ikkunaa vasten, tahtoen siitä läpi. Puiden latvat huojuivat hiljaa tuulen voimasta.
”Azrael... toi uutisia minulle. Ei mitään vakavaa.” Kreivi sanoi lopulta, kääntymättä tyttäreensä päin. Hänen vaaleansininen katseensa oli suunnattu Linnan pihamaalle, tuijottamaan muodonmuuttajien liikkeitä. Darmaine huokaisi. ”Hän vaikutti erilaiselta. Mistä puhuitte?” Tyttö lähes vaati. Isä kuitenkin kääntyi vakavana kohtaamaan kysyvän katseen. ”Voit mennä varmaan kysymään häneltä itseltään. Minulla on nyt hommia, jotka minun tarvitsee hoitaa. Suotko rauhan?” Reuben puheli rauhallisella, mutta vakavalla äänellä. Hän istuutui tuolilleen ja alkoi selvitellä papereitaan. Darmaine ei kysellyt sen enempää vaan lähti oitis Azraelin perään. Hän lähes juoksi portaat alas.
Ulkona sade kasteli tytön hetkessä. Hän näki pihalla tutun hahmon pienen muodonmuuttajaporukan lomassa ja käveli pikaisesti tuon luokse. ”Hei, Arden. Oletko nähnyt Azraelia?” Tyttö nosti hymyn huulilleen. Hänen ei todellakaan tehnyt mieli hymyillä, muttei halunnut antaa pojalle ylimääräistä päänvaivaa. Kiharahiuksinen Arden näytti yllättyneeltä Darmainen yhtäkkisestä ilmestymisestä ja tuntui punastuvan hieman. Ihmiset hänen ympärillään tuijottivat kysyvästi ensin Darmainea, sitten poikaa joka naurahti hieman. ”H-hei, Darmaine.” Punasilmä sai suustaan. ”Näin Azran kävelevän tonne mettään. Onko jokin pieles?” Arden osoitti metsää ja tuntui rentoutuvan. Darmainen hymyili leveämmin ja pudisti päätään. ”Ei oo. Mulla oli vaan asiaa Azralle. Kiitos paljon, Arden. Nähdään.” Tyttö käännähti kannoillaan kevyesti ja käveli pihan poikki rauhallisesti, mutta heti metsään päästyään ponkaisi hölkkään. Hän oli kuullut takanaan Arden sanovan jotain, mutta ei ollut jäänyt kuntelemaan. Häntä varmasti kuulusteltaisiin kavereiden kesken Kreivin tyttären liehittelystä, tai jostain sen tapaisesta.
Sinihiuksisen naisen vaatteet olivat läpimärät ja tarrautuneet ihoon kiinni, paljastaen pienen kehon kaikki muodot. Vesi ei silti haitannut häntä yhtä paljon kuin sanat ”älä kuole”, jotka Azrael oli hänelle kehottanut muutama hetki sitten. Tyttö seurasi kapeaa polkua metsän poikki. Puiden välissä hän hahmotti tummapukeisen miehen ja tunnisti sen Azraeliksi heti. Tyttö rauhoitti askeleensa ja kuuli pian vaimeaa puhetta. Azrael näytti jäykältä, vaikka nainen ei nähnytkään kuin hänen selkänsä. Hän päätti hiipiä lähemmäs. ”... Sinä kerroit Reubenille, tiedäthän nyt mitä sille pienelle sinihiuksiselle käy?’’ Ääni kuului jostain kaukaa, se oli painokas ja pelottava. Tyttö kulki hiljaa polkua pitkin, pitäen silmällä tummahiuksista miestä. Jostain kuului kohta rapinaa ja Darmaine huomasi Azraelin katseen seuraavan jotain, mitä hän ei itse nähnyt. Äskeinen kylmä aura oli kadonnut ja tyttö uskaltautui kävellä lähemmäs. Hän tuijotti poikaa miettivä ja hämmentynyt katse silmissään. Tyttö oli varma että ääni oli puhunut hänestä.
Punasilmän ilme oli yllättynyt kohdatessaan taaksensa ilmestyneen Darmainen. Pienen hetken he tuijottivat toisiaan. Tyttö oli nostanut kädet rinnalleen, hänen katseensa etsi vastauksia. ”... Mitä tuo oli?” Hänen suustaan pääsi herkkä kysymys. Pelko alkoi vallata tytön kehoa ja sateen kylmyys värisytti. Azraelin katse oli laskelmoiva, kuin hän ei olisi tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Se pelotti Darmainea vielä enemmän. ”Jotain mitä sun ei olisi pitänyt kuulla.” Punasilmä sanoi lopulta hiljaa ja käveli painokkaasti naisen luokse. Hänen katseensa mittaili Darman kehoa häpeilemättömästi. Kädet nostettiin toisen olkapäille ja ohjaistettiin kääntymään. ”Sut on saatava nyt Linnaan. Oot ihan läpimärkä.” Azrael totesi pikaisesti. Tytöllä ei ollut vastaansanomista ja niin mies lähti taluttamaan tuota polkua pitkin takaisin tulosuntaan. Hän tunsi kuinka olkapäillään olevien käsien ote voimistui hermostuneesti. ”Mitä tapahtuu?” Darmaine kysyi hiljaa. Hän aisti jotain pahaa, muttei tiennyt mitä. Sivusilmällään hän näki juuri ja juuri Azraelin kasvot, joiden ilme kieli jostain todella huonosta. Mies ei vastannut ennen kuin he molemmat olivat Linnan pihamaalla, miltei turvassa. ”Selitän myöhemmin.” Tyttö sai lopulta vastauksensa, vaikka ei ollutkaan siihen tyytyväinen, mutta uskoi että parempaa vastausta ei olisi saanut vaikka kuinka kyselisi. Azrael kertoisi sitten kun hän haluaisi, sen verran Darmaine oli saanut kiinni miehen luonteesta. Hän ei tehnyt mitään ellei itse tahtonut.
Tyttö talutettiin sisään suurista ovista. Kaksikko sai rutkasti katseita puoleensa, sillä aula oli täynnä väkeä, eikä pikainen sisääntulo jäänyt varmasti keltään huomaamatta. Darmaine tunsi käsien irtoavan olaltaan. Samalla hänen katseensa kiinnittyi kahteen portaita laskevaan hahmoon. Kreivin askeleet olivat rennot ja hän katsoi tytärtään lempeä hymy huulillaan. Darmaine ei voinut olla tuntematta että häneltä salattiin jotain. Isä ei ikinä hymyillyt Azraelin läheisyydessä. Tyttärensä epäuskoinen katse sai miehen sulkemaan silmänsä. Toinen hahmo seisahtui portaikolle, ilmeettömin kasvoin. Lucian tuijotti vuoroitellen Azraelia ja Darmainea. Tyttö itse suostui vain vilkaisemaan ruskeahiuksista miestä. ”Darmaine, olet ihan märkä.” Reuben katseli tyttöä hetken, mutta antoi merkitsevän katseen Azraelille. Mies käveli tyttönsä eteen, tutkiskellen tuota. ”Mene vaihtamaan kuivat vaatteet, ettet tule kipeäksi.” Isä opasti. Hän nosti kätensä tytön selälle ja patisti liikkeelle. Darmainen katseen ulottumattomissa Reuben katsahti uudemman kerran Azraelia, tällä kertaa vakavempi katse kasvoillaan.
Sinihiuksinen nainen käveli vaatteet litisten portaat ylös, käytäviä pitkin omalle ovelleen. Kreivi oli erkaantunut tyttärestään neljännessä kerroksessa, kehottaen Azraelin seuraamaan häntä. Tyttö oli jatkanut matkaansa yksin. Vaikka paikka oli tuttu, hän oli kulkenut samat portaat ja käytävät miljoonia kertoja, nyt matka tuntui ikuisuudelta. Märät kengät jättivät kulkijan perään jalanjäljet, jotka kuivaisivat hetken päästä.
Darmainen päästyä sisälle, hän kuivasi itsensä ja vaihtoi päälleen kuivan, valkoisen, itselleen liian ison paidan ja löysät housut. Istuessaan sängyllään, hän huomasi tuolin selkänojalla tutun mustan hupparin. Tyttö nousi ja silitti hupparia, lopulta kietoen sen päälleen. Paita tuoksui Azraelilta vieläkin. Darmaine käveli olohuoneen sohvalle, heitti hupun päähänsä ja asettui kerälle lämpöiseen paitaan. Hän tuijotteli ulos ikkunasta. Sadepiskon hakkasivat ikkunaa, valuen lopulta alas, vääristäen kuvaa takanaan. Ovella kuuluva koputus keskeytti tytön pienen hetken. Hän käveli kevein askelin ovelle ja avasi sen raolleen, olettaen näkevänsä punaiset silmät. Ovi kuitenkin lähes repäistiin auki ja takaa paljastui ruskeatukkainen, harmaasilmäinen, mies. Lucian. Mies käveli sisään ja sulki nopeasti oven perässään, niin ettei tyttö kerennyt sanomaan mitään. ”Mitä sä täällä teet?” Darmaine sai tilanteesta kiinni ja seisoi nyt miehen edessä kädet rinnalleen ristittynä. Inho alkoi hipua hänen kasvoilleen. ”Darmaine, kiltti, kuuntele mua.” Lucianin silmät etsivät tytön katseesta jotain, tyttö ei tiennyt mitä, mutta hän oli varma että sitä mies ei löytäisi. ”Miks mun pitäis?” Darma tiuskaisi ja käännähti ympäri. Mies kuitenkin nappasi hänen käsivarrestaan kiinni, kääntäen hänet takaisin. Tyttö yritti riuhtoa itseään irti, tuloksetta. Lucian puristi tuon käsivartta kovempaa. ”Päästä irti!” Tyttö käski, mutta mies ei totellut. Myös toisesta käsivarresta otettiin kiinni. Lucian piteli naista molemmin käsin ja tuijotti tuota suoraan silmiin. ”Kuuntele... kiltti.” Hän aneli hiljaisella äänellä. Harmaa katse kiersi naisen kehossa ja tuntuivat huomaavan jotain outoa. ”Mitä sulla on päälläs? Toi ei ole sun, eihän?” Mies huomasi vasta nyt liian suuren hupparin naisen päällä. Darmaine vain tuijotti toista, sanomatta sanaakaan. Lucian haistoi paidan hihaa virnistäen. ”Miks sulla on Azraelin huppari?” Mies vaati tietää. Tyttö kuitenki sulki hetkeksi silmänsä. Hänellä ei ollut mitään syytä selitellä omia asioitaan miehelle, joka ei kyennyt kuuntelemaan häntä. ”Päästä mut...” Tyttö sanoi henkäisten. Häntä pelotti ja inhotti miehen läsnäolo. Sininen katse vaati harmailta silmiltä vapautumista. Lila huulipuna oli kulunut miltei kokonaan viivaksi painetuilta huulilta. Lopulta mies irroitti ja henkäisi, kuin säikähtäen omaa käytöstään. Hän polvistui naisen jalkoihin. ”Anteeks... Mä en halua satuttaa sua... Mä...” Lucian takelteli. Hän laski päänsä lattiaa vasten. Darmaine astui kaksi askelta taaemmas, huppu tippuen hänen päälaeltaan, paljastaen kosteat ja sotkuiset hiukset. Hän ei kyennyt sanomaan mitään, vaan tuijotti lattialla uikuttavaa miestä. ”Darmaine... mä rakastan sua. Kai sä tajuat sen?” Miehen katse nousi toiveikkaana kohtaamaan kylmän katseen ja inhosta muotoutuneet kasvot. Tyttö pudisti päätään. Hän voi pahoin. ”Mee pois.” Hän sulki silmänsä ja nosti käden suunsa eteen. Tyttöä oksetti kaikki tämä tunnevyöry. Mies ei tuntunut antavan periksi, vaan nousi seisomaan ja asteli varovasti tytön luokse. Hän ojensi kätensä ja kosketti naisen kättä. Darma värähti. Hänen silmänsä avautuivat kohtaamaan Lucianin huolestuneen ja pahoittelevan katseen. ”Mitä sä et ymmärtäny?” Nainen sanahti, perääntyen kosketusta. Kauas hän ei kuitenkaan kyennyt karkaamaan, sillä tunsi pöydän osuvan jalkaansa vasten. ”Darma... Yritä ymmärtää... Mä haluan auttaa sua.” Lucian leperteli herkällä äänellään ja lähestyi. Tyttö painoi kämmenensä pöydän pintaa vasten, pitäen katseensa tiukasti miehessä. Tuon käsi nousi koskettamaan tytön poskea. ”Sä teet kaikkee muuta kun autat. Miks sä et ymmärrä? Ei on ei.” Darmaine puhui hiljaisella, mutta painokkaalla äänellä, kuin olisi pelännyt pitää ääntä. Lucian hymähti tyytymättömänä. Hänen kätensä laskeutui toisen olkapäälle, siitä käsivartta pitkin ranteelle, josta tuo otti hellästi kiinni ja toi rintansa päälle. Tyttö tunsi sydämensykkeen lihaksikkaassa rinnassa. ”Älä väitä et mun tunteet ei ois aitoja.” Lucian vaikutti pettyneeltä. Darmaine pudisti hitaasti päätään, puristaen silmänsä kiinni. Miehen rinta oli lämmin. ”En mä väitäkkään...” Tyttö totesi. Hän ei ollut ikinä väittänyt mitään sellaista. ”Mut se mitä sä teit eilen... en voi antaa anteeks.” Hän jatkoi, avaten silmänsä. Nyt vuorostaan Lucian sulki silmänsä. Mies puristi rannetta kädessään kovemmin. ”Mut tiedät minkä takia tein sen...” Hän yritti selitellä. Darma pudisti oitis päätään. ”En todellakaan.” Hän tiuskaisi inhosta värähtäen. ”Sit mun pitää näyttää...” Mies sanoi uhkaavalla äänellä. Hän veti pienellä nykäyksellä kevyen naisen syliinsä ja puristi tuon itseään vasten. ”IRTI!” Darmaine huusi ja alkoi rimpuilemaan.
Samassa ovi lennähti auki. ”Mitä täällä tapahtuu?!” Reubenin ääni kuului ovelta. Yhtäkkiä jokin repäisi tytön irti miehen otteesta ja hän oli vapaa. Hätäinen katse kohdistui Azraeliin, joka oli salamannopeasti tarrautunut Lucianin kaulukseen. ”Riittää!” Kreivi käski. Vastahakoisesti punasilmä irroitti otteensa ja perääntyi pari askelta, kuin varmistaakseen ettei vahingossakaan löisi toista miestä. Reuben asteli Lucianin vierelle ja laski kätensä tuon olkapäälle. ”Nähdään toimistossani. Poistu.” Jopa aina niin rauhallisen Kreivin kasvoille oli ilmestynyt kylmä, inhosta kankea katse. Lucian kävi katseellaan jokaisen huoneessaolijan läpi ja jätti sen lopulta Azraeliin. Miehen kasvot nyrpistyivät murinaan. ”Ai sä oot alkanu nuoleen Kreivin persettä saadakses Darmainen itelles, niinkö? Senkin paskassa pyörivä rotta!” Lucianin ääni oli syyttävä, vihainen ja ennen kaikkea halveksuva. ”Ulos!” Kreivi korotti ääntään. Tuhahduksen saattelemana mies kääntyi ja poistui ovet paukkuen. Tilanteen jännitys purkautui Darmainen kehossa ja hän laskeutui lattialle istumaan. Vierellään oleva Azrael tuijotti tyttöä, taas kerran tavallisen laskelmoivasti. Reuben käveli tyttärensä luo ja kyyristyi tuon eteen. ”Oletko kunnossa?” Mies kysyi, silittäen tytön poskea, tarkisten katseellaan oliko hänellä ulkoisia vammoja. Darma sulki silmänsä ja hengitti syvään. Lopulta hän nyökkäsi pariin kertaan. ”Joo... luulen niin.” Hän sanoi vielä, painaen päänsä kämmeniinsä. ”Mitä tapahtui?” Kreivi vaati tietää vakavalla äänellään. Hänen kätensä värisi vihasta. ”Lucian...” Darmine sai sanottua. Hänen ei tehnyt mieli puhua juuri nyt ja isänsä huomasi sen. ”Mene lepäämään sohvalle, kultaseni.” Isänsä puheli ja avusti hänet ylös. Tyttö tunsi kuinka hänen jalkansa tärisivät joka askeleella enemmän. Hän lysähti sohvalle velttona. Huono olo oli hieman parantunut, muttei täysin. ”Minä menen jututtamaan Luciania, sinä voit puhua myöhemmin.” Reuben sanoi ja silitti tytön otsaa. Sitten hän kääntyi punasilmän puoleen, joka oli jäänyt tarkkailemaan tilannetta. ”Azrael, sinä jäät tänne katsomaan Darmainen perään. Osoita minulle että olet luottamisen arvoinen.” Käsky oli painoittunut ja kieli siitä ettei sen rikkomisesta seuraisi mitään hyvää. ”Lepää nyt.” Isä sanoi vielä tyttärelleen ja sai vastaukseksi vaisun hymyn. Mies vilkaisi merkitsevän katseen arpinaamaan ja poistui ärtynein askelin.
Darmaine kykeni juuri ja juuri käymään huoneen katseellaan läpi. Sininen katse pysähtyi punaiseen, ennen kuin silmät painuivat kiinni. Tytön keho veltostui täysin.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:16:52 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:16:52 GMT
Azrael, luku 10 → Viaton tyttörukka
Arthurius oli saanut minut niin hämilleni, että suoraan sanottuna sinihiuksinen tyttö takanani oli onnistunut säikäyttämään minut. En ollut kuullut edes naisen askelia, mikä viimeistään olisi saanut minut varuilleni. Olin luvannut suojella tyttöä, joten Arthurius olisi viimeinen asia josta kertoisin hänelle. Tyttö oli selvästi kylmissään ja sade oli kastellut vaatteet joten päädyin siihen lopputulokseen, että parasta olisi viedä tyttö sisälle Linnaan. En voinut silti mitään katseelle joka kiersi naisessa; joskus sateestakin näytti olevan hyötyä. Keskityin kuitenkin pian olennaiseen ja käänsin tytön kohti Linnaa kädet tämän olkapäillä. Pyrin olemaan samalla hellä, mutta myös hyvin päättäväinen. Lopulta vain toinen kyseisistä tavoitteista onnistui ja se oli päättäväisyys. Vilkaisin metsää kädet edelleen tytön olkapäillä. Saatoin nähdä liikettä metsässä ja se jos jokin hermostutti minut. Sillä hetkellä minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia Arthurille. Pyrin parhaani mukaan välttelemään naisen katsetta, koska en onnistunut pitämään kasvojani kovinkaan hyvin peruslukemilla. Tytön kysymys sai kuitenkin hetkeksi ajatukseni muualle ja vastaus oli arvattavissa; ‘’Selitän myöhemmin.’’ Sanoin lopulta, koska en halunnut olla se, joka kertoi minun omaavan murhaaja-isän. Siitä huolimatta tiesin, että kertoja tulisi olemaan minä tai Reuben ja kahdesta pahasta valitsisin itseni kertomaan sen asian. Sisääntulo oli juuri sellainen jonka olin ajatellut sen olevan; huomiota herättävä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin uudet juorut. Siirsin käteni pois tytön olkapäiltä ja tarkkailin aluksi Reubenia kuin haukka, kunnes katseeni siirtyi rauhallisesti Lucianiin. Kasvoni olivat palautuneet samaan ilmeeseen kuin aina ennenkin; kylmä, laskelmoiva ja samalla hyvin välinpitämätön. Olisin halunnut vain astua naisen eteen ja estää ruskeahiuksista miestä katsomasta Darmainea laisinkaan. Lopulta Lucian lähti liikkeelle ja siirsin katseeni takaisin Reubeniin joka vilkaisi minua merkitsevästi. Lisää piristävää Arthurius keskustelua oli luvassa. Kun lähdimme liikkeelle ja Reuben vilkaisi minua toistamiseen niin päätin nyökätä vastaukseksi. Portaiden kävely tuntui samalla hyvin hitaalle, mutta myös aivan liian nopealle, koska neljännessä kerroksessa lähdimme Kreivin kanssa eri suuntaan kuin Darmaine. En voinut olla vilkaisematta naisen perään tämän jatkaessa matkaa.
Kävelimme rauhallisin askelin miehen toimistoon. Puinen ovi oli käynyt harvinaisen tutuksi lähiaikoina, mutta ei tehnyt yhtään sen mukavammaksi sisälle tuloa. Tällä kertaa istuin tuolille ja tarkkailin Kreiviä edessäni. Mies risti jalkansa ja nojautui lähemmäs silmät sirrillään. Hänen ei olisi tarvinnut kysyä tapahtumia, mutta halusi selvästi varmistua. ‘’Mitä tapahtui?’’ Kreivi kysyi ääni pyrkien täydelliseen rauhallisuuteen. Nojauduin taaksepäin ja hymähdin hiljaisesti, mietteliäästi. Tulin siihen tulokseen, että parasta olisi vain tiivistää asiat. ‘’Näin Arthuriuksen metsässä ja ilmeisimmin Darmaine oli seurannut minua. Hän kuuli Arthuriuksen uhkauksen, mutta en usko tytön nähneen miestä.’’ Selitin ja kohtasin tyynesti Kreivin katseen. Mies ei ollut selvästi tyytyväinen, että ei saanut kaiken kattavaa vastausta, mutta lopulta päätyi nyökkäämään. Hän tiesi, että ei saisi parempaa vastausta. ‘’Suostun ehdotukseen suojella Darmainea.’’ Reuben aloitti ja saatoin jo odottaa hänen jatkavan lausetta, kuten hän tekikin, ‘’Mutta sinun on kuunneltava minua ja myös toteltava.’’ Purin hammasta ja ristin kädet rinnalleni kääntäen katseeni pois miehestä. ‘’Eli olisin sylikoirasi..’’ Murahdin hiljaisesti, mutta yllätyksekseni Kreivi kuuli sen ja pieni huvittunut hymy kohosi hänen kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa saatoin nähdä miehen hymyilevän minulle - se oli outoa. ‘’Niin Azrael, onko sinulla jotakin sitä vastaan?’’ Mies kysyi ja nojautui taaksepäin selvästi huvittuneena nimestä sylikoira. Minun piti hokea mielessäni asiaa, että tein tämän Darmainen suojelemiseksi. ‘’Ei tietenkään, Kreivi.’’ Myhäilin punaisissa silmissä pienen pieni ärtymys, mutta siitä huolimatta olin myös huvittunut tilanteesta. Vihdoin tummahiuksinen mies nousi ylös samalla pakottaen minut ylös tuolilta joka oli hetki hetkeltä muuttunut mukavemmaksi paikaksi istua. Poistuin toimistosta Reubenin perässä ja kuin automaattisesti lähdin miehen perään.
Hiljaisuus oli jokseenkin ahdistavaa, mutta minun oli pakko nähdä tyttö vielä kerran ennen kuin palaisin asuntoon yksin ajatusteni kanssa. En oikeastaan tiennyt miksi, luultavasti halusin vain varmistaa, että naisella oli kaikki hyvin. Mitä lähemmäs asuntoa kuljimme, niin sitä jännittyneemmäksi Reuben kävi. En tiennyt syytä siihen ennen kuin asunnosta kuului tutun naisen huuto. Valpastuin samantien ja tarkkailin edessäni olevaa miestä joka toimi väkivaltaisemmin kuin olin osannut olettaa; ovi nimittäin suorastaan repäistiin auki. Toimin nopeammin kuin ajatukseni ja huomaamatta asiaa pahemmin itse niin olin jo tarrannut kiinni Lucianin paidan kaulukseen. Tuijotin miestä katse synkkänä ja siinä hetkessä saatoin vain ajatella miehen tappamista. Siitä huolimatta minun oli irroitettava ote Kreivin käskiessä, koska se oli osa sopimusta. Astuin muutaman askeleen taaksepäin punaiset silmät pysyen kuitenkin Lucianissa. Minun oli hillittävä itseni täysin, että en vahingossakaan hyökkäisi miehen kimppuun. Siitä huolimatta Lucian ei tainnut tietää paikkaansa, koska hänen oli pakko vielä vittuilla minulle. Hitaasti huulilleni muodostui virne joka tuskin jätti asiaan epäselväksi. Minä en todella kuuntelisi kiltisti enää hetkeäkään, jos Lucian ei poistuisi samantien. Onnekseen Kreivi käskytti Lucianin onnistuneesti ulos asunnosta. Tuijotin edessäni istuvaa tyttöä; hänessä ei näyttänyt olevan ulkoisia vammoja. Mitään ei ollut ehtinyt siis tapahtumaan, onneksi. Jos olisimme tulleet vähän myöhemmin niin en todella tiennyt mitä olisimme löytäneet huoneesta. Keskustelu meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta siitä huolimatta huomasin pienet yksityiskohdat tavallista tarkemmin; Reubenin kädet tärisivät eikä mies hillinnyt kiukkuaan, mutta myös Darmaine tärisi ja näytti heikommalta kuin olin osannut kuvitella. Minun olisi pitänyt tappaa se mulkku siihen paikkaan. Keskityin puheeseen vasta kun kuulin oman nimeni. Käänsin huomioni Reubeniin ja vastaukseksi nyökkäsin. Toivoin todella, että Reuben pistäisi Lucianin koville. Vastasin tyyneen rauhallisesti Kreivin katseeseen ja nopeasti mies poistui asunnosta - edelleen ollen kuin myrskyn merkki.
Päädyin lopulta sohvalle istumaan, sohva oli mukavampi kuin olin osannut kuvitella. Päästin suustani huokauksen ja tuijotin tyttöä edessäni joka tuhisi hiljaa. Hän näytti niin heikolta siinä maatessa, enkä voinut ymmärtää miten joku pystyi satuttamaan häntä. Nainen muistutti minua kukasta - niin heikolta. Nousin hetkeksi ottaakseni sohvalta viltin jonka levitin tytön ylle. Saatoin vain tuijottaa sinihiuksista nukkuvaa tyttöä tunteiden repiessä minua kappaleiksi. En voinut jäädä seisomaan aloilleni ajatuksine, joten päätin hakea naiselle lasin vettä, jotta herätessä saisi juotua. Keittiö oli kotoisa ja siisti, toisin kuin minun ja Ardenin asunnon keittiö; se oli sotkuinen ja likainen suurimman osan ajasta, kunnes Aldyth tuli siivoamaan jälkemme. Täytin lasin kylmällä vedellä ja nappasin korista vihreän omenan itselleni. Kaikki Lucianin aiheuttama jännitys oli kadonnut ja nyt toimin rauhallisen laskelmoivasti vieraassa asunnossa. Laskin täyden vesilasin pöydälle ja haukkasin omenasta palasen. Omena oli kirpeä, mutta samalla makea; suorastaan täydellinen. Käänsin katseeni ulos ikkunasta ja näin kuvani vesipisaroiden lomasta. Siniset hiukseni olivat sotkussa ja vaatteet olivat vähän miten sattui yllä. Käänsin huomioni peilikuvasta takaisin nukkuvaan tyttöön. Palauduin istumaan sohvalle, niin että saatoin minä hetkenä hyvänsä koskettaa tyttöä. Laskin omenan siemenkodan pöydälle ja nojasin käsillä polviini hetkeksi silmät suljettuina. ‘’Azrael?’’ Heikko kuiskaus sai kuitenkin nopeasti huomioni. Avasin silmäni ja katsoin viltin alla makaavaa naista. Tytön siniset hiukset olivat lähes yhtä sotkuiset kuin omani jos se vain oli edes mahdollista. ‘’Niin?’’ Kysyin aavistuksen kovempaa, mutta kuitenkin kuiskaten. Kuin olisin pelännyt jonkun kuulevan keskustelun. ‘’Halusin vain varmistaa, että olet siinä..’’ Tyttö mumisi silmät kiinni, kuin hänellä ei olisi ollut voimia avata silmiään. Kuitenkin hetken hiljaisuuden jälkeen tyttö pakottautui avaamaan silmänsä ja sitä olin oikeastaan odottanutkin. ‘’Aina.’’ Hymyilin lämpimästi tytölle joka soi minulle lähes yhtä lämpimän hymyn. Darmaine tavoitteli viileillä sormillaan otetta kädestäni ja kun vihdoin sai kosketettua minua niin jokin tytön katseessa muuttui. Nopeasti tajusin, että hän mietti Luciania ja tapahtumia. Kuin automaattisena reaktiona toisen ahdinkoon aloin silittämään tämän viileä kättä. Darmaine kohotti katseensa nopeasti silmiini pelokkaana kuin pahoinpidelty koiranpentu.
Varovasti kuin peläten jotakin tyttö ryömi lähemmäs ja laski päänsä syliini. Kuin vaistomaisesti laskin käteni naisen hiuksille. Suoristin jalat ja tuijotin sylissäni makaavaa tyttöä tietämättä miten toimia. Reuben tulisi tappamaan minut tämän jälkeen, mutta osa minusta ei edes välittänyt siitä sillä hetkellä. ‘’Sinulla on minun huppari päälläsi, kultaseni.’’ Myhäilin hiljaisesti lopettamatta hiusten rauhallista silittämistä. Jotain tyttö sai mumistua, mutta sanat eivät kantautuneet korviini. Hiljainen naurahdus karkasi huuliltani ja tunsin miten tytön viileät kädet tarttuivat paitaani kuin hän olisi pelännyt minun haihtuvan ilmaan. Vilkaisin sivusilmällä ulos ja huomasin kuinka sade oli yltynyt suorastaan myrskyksi. Tuuli taittoi puita ja sade hakkasi ikkunaa kuin pyrkien sisälle. ‘’Azrael.. Pysythän siinä?’’ Tyttö mumisi ja laski päänsä rinnalleni. Huokaisin hiljaisesti ja jatkoin hetkeksi pysähtynyttä silittämistä. En tiennyt mitä vastata, koska ajattelin asiaa liian pitkälle. ‘’Pysyn ainakin tämän yön..’’ Sanoin lopulta, koska en osannut sanoa muutakaan. Tytön kysymys tuntui siltä, että hän tarkoitti muutakin kuin tätä yötä, mutta selvästi tyytyi vastaukseen, koska hiljeni. Ei mennyt kuin hetki ja kuulin pientä tuhinaa. Huokaisten siirryin aavistuksen, mutta kaikin keinoin välttelin herättämistä. Pitkän ajan jälkeen onnistuin löytämään mukavan asennon. Kuitenkin tavalliseen tapaan juuri ennen kuin uni tuli niin ajatukset alkoivat pyöriä mielessäni pyörremyrskyn lailla; Darmaine, Lucian, Reuben ja Arthurius sekä myös salaileva Aldyth. Eikä minut annettu vaipua uneen vielä silloinkaan kun ajatukseni olivat rauhoittuneet. Kuulin nimittäin oven käyvän ja hiljaiset askeleet, mutta en jaksanut sen suuremmin avata silmiäni. Tunnistin tulijaksi kuitenkin jo Reubenin. Askeleet hiljentyivät ja saatoin tuntea katseen itsessäni. Lopulta kuin vasten tahtoa mies levitti viltin yllemme. ‘’Tiedän, että olet hereillä. Saat tämän kerran olla siinä, koska en tohdi herättää Darmainea.’’ Kreivi mutisi ärtyneesti ja sai pienen virneen kohoamaan kasvoilleni miehen tuhahtaessa tylysti. Ei Kreivi ollutkaan suuri ja pelottava karhu, vaan pikemminkin halittava nalle. Kaikesta huolimatta sain vihdoin rauhan nukkua - vieraassa asunnossa Darmaine sylissäni.
|
|