|
Peli
Apr 28, 2020 18:29:54 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:29:54 GMT
Darmaine, luku 21 • Liekehtivä viha, roihahtava rakkaus
Azrael piteli sinihiuksista naista lähellään niin kauan että se yllätti myös Darmainen. Hän yritti hengittää rauhassa, mutta jokaisella vedolla tunsi miehen ominaistuoksun nenässään, eikä kyennyt rauhoittamaan sydäntään. Punasilmä siirsi sormensa naisen leuan alle, nostaen hellästi päätä ylemmäs. Katseet kohtasivat. Darmaine ei tiennyt mitä tehdä. Hänen kehonsa oli kuin joen kuljettamaa multaa, täysin jonkun toisen voiman armoilla. Kaikki äskeinen viha ja turhautuminen oli tiessään. Siinä seisoessaan itseään pidemmän miehen virellä hän tunsi itsensä pieneksi, mutta samalla hänellä oli turvallinen olo. Azrael virnisti omalla tavallaan karkean lempeästi, joka teki tuosta mahdottoman komean. Miehen peukalo sivalsi hitaasti naisen alahuulta pitkin. Darmaine tunsi kehonsa veltostuvan entisestään, kunnes mies teki jotain odottamatonta. Toisaalta, kaikki merkit olivat selkeästi ilmassa, mikään ei tullut yllätyksenä, kaikki oli niin ennalta-arvattavaa. Mutta silti, silti sinisilmäinen muodonmuuttaja yllättyi niin että tuon sydän jätti lyönnin välistä.
Azrael painoi hitaasti, mutta varmasti, huulensa naisen huulia vasten. Tuon hengitys oli lämmintä ja tuoksui mansikalta. Miehen kosteat huulet tuntuivat yhtä karheilta kuin edellisenä päivänä, mutta ne olivat silti paljon paremman tuntuiset kuin mitä nainen olisi voinut kuvitellakkaan. Sinisilmät sulkeutuivat ja nainen työnsi kehoaan lähemmäs Azraelia, vastaten herkkään suudelmaan. Hetki oli niin mahdottoman ihana, Darmaine nautti joka sekunista ja antoi kehonsa rentoutua miehen vahvaan otteeseen. Sillä hetkellä hän oli unohtanut kaiken, kivun, vihan, muut ihmiset. Oli vain hän ja Azrael.
Hellästi mies irrottautui naisesta, joka veti syvään henkeä, yrittäen rauhoittaa pamppailevan sydämensä. Se ei tietenkään onnistunut. Kaksikko tuijotti toisiaan syvään silmiin, etsien, ja löytäen, tunteita ja mietteitä. Darmaine ei voinut olla huomaamatta pientä itsevarmuuden pilkettä punaisissa silmissä. Hymynkare nousi ohuille huulille. ”Vuodat verta.” Mies totesi, laskeutuen polvilleen maahan, napaten otteeseensa naisen kipeän, verta vuotavan käden. Nyt vasta Darmaine itsekkin kiinnitti siihen huomiota ja hänen yllätyksekseensä verta vuosi melko paljon. Suuret kivet olivat repineet ihon auki monesta kohtaa ja käsi oli hiekkaisan pölyn peitossa. ”Isäsi tappaa minut jos vien sinut sairastupaan jälleen...” Azrael naurahti pienesti ja suuteli naisen kämmentä. Darmaine hymähti hiljaa, pieni hymy huulillaan. Hän oli samaa mieltä. Reuben tappaisi Azraelin aika monestakin syystä. ”Mmh... Enkä usko, että sinäkään haluat selitellä Kreiville mistä muutama haava on tullut.” Mies jatkoi hymähdellen. Sinisilmän teki mieli vastata toiselle, mutta hänen kurkkuunsa oli tarttunut suuri pala, joka ei antanut äänen kulkea. Sen sijaan nainen nyökkäsi ujosti, ollen samaa mieltä miehen kanssa. Azrael pyyhki suurimpia hiekkoja pois, kunnes repi valkoisesta paidastaan palasen, jonka sitoi naisen kädelle, peittäen suurimman haavoista. Darmaine tunsi poltteen kasvoillaan. Hän oli ihan varmasti niin punainen kun vain kykeni. Mutta ei hän voinut sille mitään, keho tahtoi piiloutua punaisilta silmiltä, mutta samalla se halusi painautua tuon syliin ikuisiksi ajoiksi. Tunteet repivät kahteen suuntaan, mutta syy oli sama.
”Onko se hyvin?” Azrael kysäisi, suoden katseensa naiseen. Darmaine tunsi kuinka kangas oli hieman löysä, liikutellen hiekanjyviä haavassa, saaden sen tuntumaan epämukavalta. ”On...” Nainen kuitenkin vastasi. Hän pärjäisi sidoksen kanssa kyllä sen aikaa kun... Kun oli tarve. Miehen punaiset silmät kuitenkin huomasivat epäilyksen ja tuon huulille nousi leikkisä hymy. ”Älä valehtele.” Azrael torui naurahtaen, saaden uuden punastumisen aallon kulkemaan naisen kasvoilla. Häntä inhotti hieman se että toinen oli huomannut hänen valehtelevan, vaikka pieni juttuhan se oli. Vaikerrellen nainen kuitenkin vastasi miehelle. ”Okei... Jos saisit sitä vähän kireämmälle?” Darmaine lausahti hiljaa. Vapaa käsi oli noussut suun eteen löyhään nyrkkiin, kuin hän olisi yrittänyt peittää kasvojaan, huonolla menestyksellä. ”Hyvä tyttö.” Azrael kehräsi kehuvasti ja sitoi kankaan uudelleen. Tuo käänsi katseensa, virneen kera, naisen silmiin. Darmainen teki mieli juosta karkuun ja upota omaan sänkyynsä, kikattaen ja hymyillen typerästi. Mutta hän yritti pitää ulkomuotonsa rauhallisena, vaikkakin kasvojen punaisuus antoi hänet ilmi varmasti monen kilometrin päähän. Hellästi mies nosti naisen taas kerran syliinsä, kuin tuo olisi ollut hento ruohon korsi. Darmaine oli varmasti laihtunutkin kokemansa jälkeen, vaikka nykyään söikin suht hyvin. Azraelin käsivarsilla hän tunsi silti olevansa pieni ja avuton. Eikä pakosti edes huonolla tavalla.
”Rauhoita sydämesi, sehän haluaa ulos rinnastasi.” Kiharahiuksinen mies virkkoi virnistäen hyvillään. ”En halua, että kuolet syliini - tarvitsen sinua vielä.” Tuo jatkoi hykerrellen. Darmainen keho halusi karkuun omituista, kutkuttavaa, tunnetta, joka hänen rinnassaan vellosi. Se sai naisen hymyilemään leveästi ja välttelemään komean miehen pistävää katsetta. Oli outo ajatus, että hän vihdoin sai olla ihastuksensa sylissä. Hän painoi päänsä miehen rintaa vasten, puristaen tuon paitaa nyrkissään. Mies vaikutti huvittuneelta tilanteesta, sillä tuo naurahti leikkisästi. ”Tuoksunko noin hyvältä?” Tuo kysyi, edelleen virne kasvoillaan. Darmaine mutristi suutaan, yrittäen peittää hymyä. Ei sillä mitään vaikutusta ollut, sillä eihän mies edes nähnyt hänen kasvojaan, kun ne oli upotettuna tuon paitaan. Samalla nainen hengitti keuhkonsa täyteen toisen ominaistuoksua, joka oli kuin sateenjälkeinen metsä. ”Ehkä...” Nainen mumisi hiljaa miestä vasten. Tuo ei kuullut täysin mitä nainen sanoi, mutta tajusi kyllä viestin. ”Ai tuoksun?” Azrael leikitteli. Se sai sinihiuksisen tuhisemaan turhautuneesti. Hän hymyili niin että poskiin sattui. Kaikki oli niin ihanaa, että se teki kipeää. ”Mee pois...” Darmaine tuhahti. Nyrkki puristi paitaa vieläkin kovemmin, toivoen ettei mies ota sanoja tosissaan. ”Et sä haluais sitä.” Azrael myhäili tyytyväisenä ja lähti kävelemään pitkin polkua. Se oli aivan totta, ei tyttö haluaisi että toinen menisi pois, päinvastoin. Hän tahtoi että mies olisi siinä pitkään, mutta uskoi sen olevan mahdottomuus, tyttö palautti ajatuksillaan itsensä vähän lähemmäksi maanpintaa. Suudelma oli vienyt mukanaan kaiken, mutta palauduttuaan siitä nainen päätyi ajattelemaan pientä välikohtaustaan Lilithin kanssa. Hiljaisuus laskeutui mukavasti kaksikon ylle, antaen molemmille aikaa hengähtää ja rentoutua. Darmaine pyöritteli päässään niin Azraelin kuin Lilithin sanoja, yrittäen päättää kumpi oli oikeassa. Kaikista selvistä merkeistä päätellen Azrael ei valehdellut. Mies oli suojellut sinihiuksista niin hetki sitten punatukalta, kuin myös pelastanut isänsä kidutukselta. Tuo oli tunnustanut rakkautensa sairastuvalla keskellä yötä. Ja nyt hän suuteli naista kuin hän olisi halunnut tehdä niin jo kauan sitten. Mukavat ajatukset saivat naisen hymyilemään lempeästi. Hän tunsi olevansa turvassa punasilmäisen miehen käsivarsilla, vaikka niin monet olivat häntä yrittäneet varoitella. Joen solina keskeytti ajatukset ja sai katseen kääntymään vihdoin ympäristöön. Azrael oli kantanut naisen joelle ja laski tuon varovaisesti ruoholle. Darmaine tunnusteli jalkojaan, unohtaen että ne olivat toimineet tänään jo miltei normaalisti. Pientä heikkoutta oli tunnettavissa, mutta se luultavasti johtui punasilmän läsnäolosta, ja kaikesta mitä tuo oli tehnyt. ”Putsataan se käsi.” Azrael virkkoi, tarttuen naisen käteen, lähtien viemään häntä lähemmäs jokea. Joen solina oli mukavan rentouttavaa, eikä Darmaine osannut yhtään olettaa miehen pysähdystä. Nainen tömähti suoraan miehen selkää vasten, pyytäen hiljaa anteeksi. Kaksikko istahti nurmikolle, aiva joen viereen, ja Azrael irroitti siteen, viskaten sen kauemmas. Mies putsasi hellästi hiekan pois haavojen ympäriltä. Viimeiseksi tuo vielä painoi käden virtaavaan jokeen, pidellen koko ajan kiinni. Vesi oli viileää lämpimiä haavoja vasten ja alkuun veden kosketus kirvelikin. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja nainen jopa nautti siitä. Kuitenkin hän odotti vain sitä milloin mies nostaisi käden pois vedestä. Punaiset silmät näyttivät keskittyneiltä, tuijottaessaan liplattavaa pintaa. ”Azra?” Nainen kysyi. Mies ei kuitenkaan regoinut sen suuremmin. ”Käteni?” Tuo kysyi uudelleen. Vihdoin Azrael palasi takaisin maan päälle ja veti käden pois veden alta. Mies pyysi anteeksi pikaisesti, auttaen naisen ylös. He kävelivät takaisin nurmikolle ja istuutuivat. Azrael tuntui miettivän hetken, mitä tekisi haavan kanssa. Darmaine oli jo avaamassa suutaan, yrittämässä sanoa että käsi olisi hyvä noin jo, kunnes mies riisui paitansa. Nainen sulki suunsa, katsellen paidatonta, kalpeaihoista miestä. Tuon luiseva, mutta lihaksikas, kehonsa oli jollain tavalla erilainen kuin viimeksi. Se tuntui miehisemmältä, tai sitten Darmaine oli yhä häkeltynyt miehen komeudesta. Tuon lihakset näkyivät selvinä piirtoina miehen kehossa. Punasilmä repi valkean paidan suikaleiksi, jonka jälkeen otti hellästi naisen käden omalleen, kietoen kangaskappaleen siihen. Siniset silmät seurasivat tarkasti toisen tekemisiä, välillä karaten silmäilemään tuon paljasta ylävartaloa. Darmaine ei tiennyt huomasiko mies vilkuilun, vai eikö vain välittänyt siitä.
Mies katseli teostaan selvästi tyytyväisenä. Myös sinisilmä käänsi katseensa hyvin sidottuun siteentapaiseen, se oli juuri sopivan kireällä. Huomaamattaan tuo oli nostanut toisen käden kyljelleen, johon oli koskenut koko ajan. Suudelma ja miehen läsnäolo kuitenkin karkoittivat kivun, eikä nainen ollut miltei edes huomannut sen olemassaoloa. Punasilmä kuitenkin näki jotain enemmän. ”Näin kuinka aristit sitä, näytä...” Azrael pyysi. Tuon ilme oli vaativa. Aluksi Darmaine mietti mitä toinen tarkoitti, kunnes tajusi pitelevänsä kipeää kylkeään. Mies oli huomannut aristuksen, josta nainen ei ollut tietoinenkaan. Ajatus ihonsa näyttämisestä juuri nyt ei kuitenkaan ollut mikään mukavin. Hän ei halunnut edes itse katsoa itseään peilistä, niin kamala näky oli, vieläkin. Miehen vaativa katse kuitenkin pakotti tuon riisumaan. Nainen puri huultaan pienesti, miettien hetken valintojaan. Kuitenkin Azran vaimea suupielen nosto antoi rohkeutta ja nainen hymähti. ”Käänny...” Tuo pyöräytti sormea ilmassa. Mies naurahti, pyöräyttäen silmiään, mutta totteli kuitenkin. Nainen huokaisi surullisena. Hän riisui puolipitkähihaisen paitan, peittäen kuitenkin kehonsa sillä. Tuo rohahti, merkiksi siitä että oli valmis. Azrael kääntyi, naurahtaen toistamiseen. Mies käveli lähemmäs, polvistuen sinihiuksisen eteen. ”Ja tuosta minun pitäisi jotakin nähdä?” Tuo sanahti ja otti hellän hymyn kasvoilleen. Vaaleat sormet tarttuivat paitaan, nykäisten sen hitaasti pois.
Hymy miehen huulilla hälveni, tuon nähdessä naisen kehon. Lilat ja tumman keltaiset mustelmat koristivat edelleen kylkiä ja vatsanseutua. Muutama arpi ja pienempi mustelma löytyi olkapäistä. Arvet risteilivät tuon selkää pitkin, kukin omaan suuntaansa. Se tuntui järkyttävän miestä, joka nopeasti kuitenkin vaihtoi hellään hymyyn. Punasilmä nosti kätensä koskettamaan naisen kylkeä, kuljettaen sormiaan suurten mustelmien yli. ”Muutama mustelma luvassa, ei mitään isoa uskoakseni." Mies sanahti. "Voit laittaa paidan takaisin yllesi." Tuo jatkoi ja ojensi maahan tippuneen paidan Darmainelle. Miehen kasvoilla oli mietteliäs ilme, kuin tuo olisi yrittänyt etsiä vastausta johonkin. Darmainesta taas tuntui kauhealle, hän tunsi itsensä alastomaksi ja rumaksi, vaikka punasilmä ei ehkä niin ajatellutkaan. Mustelmat ja arvet veivät ajatukset aina samaan paikkaan, syrjäiseen mökkiin, jossa haisi puoliksi mädäntynyt liha ja veri. Ajatukset kivusta ja miehen nautinnollisesta naurusta saivat ihokarvat nousemaan inhosta.
”Mitä mietit?” Azrael kysyi yhtäkkiä. Mies nojautui lähemmäs, saaden Darmainen huomion täysin tuon liikkeeseen, ja varsinkin noihin punaisiin, kiiluviin, silmiin. Hän nosti ujon hymyn huulilleen ja kohautti olkapäitään. Nainen ei tahtonut tuoda synkkiä ajatuksiaan nyt esiin. Sitä paitsi Azraelin ilmeestä päätellen samat asiat olivat käyneet hänen mielessään. ”Haluan viedä sinut yhteen paikkaan.” Punasilmä virkkoi, vaihtaen aihetta. Se sai naisen mielenkiinnon ja tuo katsoi hieman kysyvänä miestä, joka tuntui tarkkailevan sinihiuksisen jokaista liikettä. Katse ei ollut ahdistava, ei enää, pikemminkin suojeleva. Sai mies itsekin osansa katselusta, sillä nainen ei voinut olla ihailematta tuon paljasta pintaa, vaikka olikin jo tottunut siihen. Hän olisi vain tahtonut koskea, tuntea. ”Tule reppuselkääni.” Mies päätti yhtäkkiä. Darmaine katsoi toista ensin huvittunut kysyvä katse silmillään. Azraelin kuitenkin nyökättyä, ollessaan tosissaan, nainen myöntyi tuolle. Mies auttoi sinisilmän ensin seisomaan ja sitten selkäänsä. Siitä oli pitkä aika kun nainen oli viimeksi ollut kenenkään reppuselässä, todella pitkä aika. Mutta tämä kerta tuntui muutenkin erilaiselta. Häntä kantoi muodonmuuttaja, johon hän ennen ei saanut koskea, saatika edes lähestyä. Kaikki tuntui yhtäkkiä hyvältä ja mukavalta. Pieni puna levisi taas naisen kasvoille.
Azrael kantoi neitoa kevyesti pitkin metsää. Välillä toinen lähti juoksemaan, saaden naisen tarrautumaan kovempaa kiinni. Mies teki sen täysin tahallaan ja Darmaine aavisti sen kyllä, mutta ei ollut ollenkaan pahoillaan asiasta. Se oli pikemminkin mukavaa. Vihdoin kaikki tuntui rauhoittuvan, myös sinihiuksisen kehossa. Tuo painoi päänsä vasten toista kättään, haistellen miehen hiusten tuoksua. Tuon keuhkoista pääsi tyytyväinen humina. ”Väsyttääkö?” Azrael kysyi rauhallisella äänellä. ”Vähän...” Nainen vastasi hiljaa, antaen kehonsa rentoutua miestä vasten. ”Nuku vaan, mut älä tipu.” Punasilmä totesi kuin toivottaen hyvää yötä, hellästi ja hiljaa. Darmainen olisi tehnyt mieli vastata, että mies ottaisi hänet kuitenkin kiinni, mutta ei viitsinyt. Sen sijaan hän mumisi hyväksyvästi ja hymyili vasten miehen niskaa. Silmät painuivat kiinni ja tuo antoi kehonsa vaipua painottomaksi. Missään vaiheessa nainen ei nukahtanut, mutta lepäsi kuitenkin.
Hän ei tiennyt kuinka kauan he olivat kulkeneet, mutta kun vihdoin Azrael ilmoitti olevansa perillä, silmät avautuivat kauniiseen näkyyn. Punavalkoinen kukkameri täytti pienen niityn ja oli kuin eri maailmasta. Aurinko pilkotti pilvien välistä, saaden kukat hohtamaan oudolla, mutta kauniilla, tavalla, jota nainen ei ikinä ollut nähnyt. Azrael kulki edellä ja istuutui keskelle niittyä. Darmaine suuntasi katseensa pilvien täyttämälle taivaalle. Jokin näyssä sai tuon rentoutumaan. Nainen seurasi miestä, joka oli nyt rojahtanut selälleen kukkien sekaan, ja istuutui tuon viereen. ”Mitäs mietit nyt?” Azrael kysäisi kuin ohimennen, luoden kuitenkin tarkkaavaisen katseensa sinihiuksiseen naiseen. Kysymys tuli yllättäen, eikä toinen tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. Hän ei varsinaisesti ajatellut juuri nyt mitään. Hän vain katseli pilvien hidasta liikettä ja lintujen iloista leikkimistä taivaalla. Hymy kuitenkin nousi tuon huulille, kun hän kääntyi miehen puoleen. ”Elämän tarkoitusta...” Nainen puhui hiljaa. ”Kauhean synkkää.” Mies tuhahti, kuin ei olisi ollut tyytyväinen toisen vastaukseen. Darmaine tuhahti naurahdusmaisesti. ”Mikä sitten kelpais?” Tuo heitti pallon takaisin Azraelille. Välillä mies sai naisen tuntemaan itsensä huonoksi ja turhaksi, nyt oli yksi sellainen hetki, vaikka sinisilmä nauttikin saadessaan vihdoin viettää aikaa ihastuksensa kanssa. Välillä hän ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta, että mitä jos heidän ajatusmaailmansa eivät kohtaisikaan ja nainen joutuisi jäämään nuolemaan näppejään, miehen poistuessa tylsistyneenä naisen seurasta.
”Voisit vaikka miettiä suudelmaamme.” Punasilmä kuitenkin lirkutteli leikkisästi, saaden uuden liekin lehahtamaan naisen sisällä. Tuon kasvot punertuivat silmänräpäyksessä ja perhoset hänen vatsassaan alkoivat pyörimään kuin kaaos. Naisen sormet näpersivät toisiaan levottomasti ja huulet vääntyivät kiusalliseen hymyyn. Kädet nostettiin kuitenkin pikapuoliin peittämään ujostuneita kasvoja. ”Älä viitti...” Darmaine mumisi käsiään vasten. Azrael nauroi heleästi, nauttien siitä että sai aiheuttaa naiselle erinäisiä kiusallisia hetkiä. Se oli kamalaa, mutta omalla tavallaan myös ihanaa naisen mielestä. Niimpä nainen päätti antaa jotain takaisin, otti hyvän asennon ja painoi päänsä miehen vatsaa vasten. Hiljaisuus laskeutui taas kaksikon ylle, antaen heille aikaa hengähtää ja rauhoittua. Nainen tunsi kuinka Azraelin hengitys syveni ja pikkuhiljaa myös hidastui. Sinisilmä nousi tutkimaan miehen kasvoja ja huomasi tuon nukahtaneen. Azrael oli yllättävän levollisen näköinen, siinä kukkameren keskellä maatessaan, ilman paitaa. Vihdoin naisella oli lupa koskea, ilman kenenkään tuomitsemista, ei eden miehen itsensä. Darmaine toi kämmenensä ylös alas liikuvalle rintakehälle. Miehen iho oli viileä ja hieman nihkeä, luultavasti naisen kantamisessa oli tullut pieni hiki pintaan. Hymy nousi sinisilmän huulille, kun tuo siveli hoikilla sormillaan lihaksikasta rintaa. Käsi laskeutui vatsalle, tuntien lihasten pienetkin kummut ja kuopat. Miehen iho oli jokseenkin karkean tuntuinen, sekä siellä täällä oli pieniä arpia. Nainen ei voinut kuin miettiä mistä toinen oli ne saanut. Toisaalta, ei hän edes yllättynyt että löysi miehestä tappelujälkiä.
Mies kuitenkin toi mieleen myös Lilithin, joka oli vannonut että Azrael kuuluisi hänelle. Jos Darmaine olisi ollu kaikissa voimissaan, hän olisi varmasti ollut itsevarmempi ja pitänyt kiinni miehestä kynsin hampain. Mutta nyt hän ei ollut varma. Lilith oli ollut raivoissaan, tuon silmissä säihkyi hullun kiilto, hän oli tosissaan. Azrael taas oli suojellut Darmainea punatukalta, ja suudellut. Kaikki palaset johtivat siihen lopputulokseen että Azrael oli sinisilmän puolella. Tuo oli vannonut rakkauttaankin. Vaikka kuinka nainen yritti rohkaista itseään, kertoa faktoja itselleen, silti hän tunsi syyllisyyttä ja hämmennystä. Sinihiuksinen tyttö nousi seisomaan ja tuijotti taivasta. Tuulenvire leikitteli tuon suorilla hiuksilla, sekoittaen ne täysin. Se ei kuitenkaan muodonmuuttajaa haitannut, saatika jaksanut kiinnostaa. Hän vain tuijotti taivaan vaalean harmaita pilviä, odottaen jotain mikä ei luultavasti koskaan ole tulemassa. Darmaine otti askeleen, toisen. Hitaasti tuo käveli valkopunaisen meren keskellä, kuin varoen astumasta kukkien päälle. Hänen mielensä taisteli itseään vastaan. Lilithin sanat olivat satuttaneet, ja paljon. Ehkä niissä oli jopa jotain perää. Toisaalta taas nainen ei halunnut kuunnella sellaista hullua, joka tahtoi jonkun toisen pakkomielteisesti kokonaan itselleen. Se oli käsittämätön ajatus, kuinka omistushaluinen joku kykeni olemaan, että tullaan huutamaan ihmiselle, joka on kärsinyt. Ei ollut kyllä kaikki kunnossa sellaisella ihmisellä. Nainen tuli hetki hetkeltä vakuuttuneemmaksi siitä, että tahtoi pitää Azraelin omanaan. Vaikka hän tiesi ettei kukaan voisi omistaa tuota miestä. Darmaine kääntyi nukkuvan miehen puoleen, nähden vain juuri ja juuri tuon kiharan, tumman, hiuspehkon kukkien seasta. Azrael oli villi sielu, jota kukaan ei kesyttänyt. Hän valitsi itse kenen luona olisi, ei toisin päin. Ajatus sai naisen hymyilemään vienosti. Hänen poskilleen oli noussut hento punoitus. Vihdoin, pitkään aikaan hän oli oikeasti onnellinen. Mies, jota hän rakasti, vierellään, kaikki paha oli vihdoin jäänyt taakse. Vain yksi puuttui, naisen oma tunnustus. Hän ei ollut vieläkään vastannut Azraelin rakkaudentunnustukseen ja koki sen tarpeelliseksi. Sinihiuksinen nainen kulki niityn reunalle ihailemaan näkymää. Hän nojasi ohueeseen koivuun unelmoiden ja miettien. Hoikat sormet koskettivat huulia, joita punasilmä oli suudellut. Sydän alkoi tykyttämään pelkästä ajatuksesta, saaden leveän, onnellisen, hymyn tuon kasvoille. Darmaine kyykistyi ihailemaan kukkia ja päätti kerätä miehelle komean kimpun, josta toinen saisi tehdä molemmille kukkaseppeleet. Ehkä Azrael opettaisi naista tekemään niitä? Uusi hymy levisi huulille. Nainen ajatteli, ettei tämän parempaa iltaa hänellä voisi ollakkaan.
Metsästä kuuluva rasahdus sai kuitenkin kaikki lihakset jännittymään. Sinisilmien katse nousi nopeasti äänen suuntaan, kuitenkaan näkemättä vielä mitään. Darmaine kuitenkin aavisti jonkun tulevan, ja jostain syystä aavistus oli pahanlaatuinen. Nainen nousi seisomaan, käsissään vielä pieni kimppu erivärisiä kukkia. Hitaasti tuo perääntyi kauemmas metsästä, kuitenkin katse naulittuna puiden väliin, etsien tulijaa. Tuntui kuin kaikki olisi yhtäkkiä hiljentynyt. Pian uusi suhahdus kuului, sen perään kikattava nauru. ”Pelottaako?” Tuttu ääni lausui metsästä. Pian puiden välistä asteli, mustassa lyhyessä hameessaan, punahiuksinen nainen. Tuon hiuksiin oli sidottu punainen kukka ja kädessään hän pyöritteli veistelyyn tarkoitettua puukkoa. Lilith asteli hitaasti lähemmäs sinihiuksista naista, raivokas kiilto silmissään. Nainen näytti siltä että hän on tullut tappamaan. Sinisilmä tuijotti uhmakkaasti toista naista, tietämättä kuitenkaan mitä olisi pitänyt tehdä. Hänestä ei ollut vastusta tuolle, ei tässä tilassa. ”Ai pelottaa? Hyvä, niin pitääkin.” Lilith hymähteli. Hänen katseensa oli kuin naulittuna Darmaineen, eikä se suostunut väistymään. ”Mitä sä aijot?” Sinisilmä kysyi vuorostaan, yhä perääntyen. Punatukka naurahti, kuin asia olisi ollut päivän selvä. ”Ahah, miten sä voit olla niin tyhmä. No, mut sitähän huoran on.” Nainen sylki ja iski kasvoilleen suorastaan ilkeän virneen, joka paljasti tuon kulmahampaat. ”Mitä jos leikitään vähän ensin. Hippa!” Lilith huudahti ja loikkasi ilmaan. Tuo muuttui silmänräpäyksessä vaaleaksi ilvekseksi, hyökäten suoraan sinihiuksisen kimppuun. Darmainelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin juosta. Tuo muuttui peuraksi ja pinkoi metsään niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hänen kehonsa toimi pelkästään adrenaliinin voimalla, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Sydän hakkasi, tällä kertaa pelosta. Hän kuuli kuinka kissaeläin hänen perässään rasautteli oksia tassujensa alle, juosten niin kuin saalistaja saaliinsa perässä. Musta sinisilmä loikki kivien ja kaatuneiden runkojen yli hataroin askelin ja tunsi kuinka olisi voinut kaatua millä sekunilla tahansa. Tuo haukkoi henkeään, eikä edes katsonut taakseen. Ainoa asia mielessään oli karata, juosta pakoon tuolta päästään sekaisin olevalta ämmältä. Hän ei tiennyt mitä tuolla oli mielessään, eikä todellakaan jäänyt selvittämään. Ilves harppoi aivan peuran perässä, vaikka olikin paljon hitaampi väistämään tai tekemään nopeita käännöksiä. Darmaine ei silti saanut juurikaan etumatkaa, ja tunsi jo nyt kuinka voima jaloista alkoi hiipumaan. Hän muisti vasta nyt Azraelin, jonka hän olisi voinut huutaa apuun, mutta olisiko sekään auttanut? Mies olisi herännyt täydestä unesta ja silloin olisi jo ollut liian myöhäistä. Taas kerran nainen torui itseään, mutta pian työnsi asian mielestään. Nyt ei ollut aika itsesäälin.
Peura juoksi puiden välistä, kuullen jahtaajansa aivan perässään. Se yritti kiriä lisää vauhtia, mutta jalat olivat heikot ja energia lopussa. Mustaturkki loikkasi suuren lohkareen päälle ja vaihtoi suuntaansa pikaisesti, joka sai ilveksen hetkeksi hidastumaan, mutta tuo pääsi nopeasti takaisin jahtiin. Darmaine ei tuntunut näkevän eteensä, vaan keskittyi juoksemiseen. Se koitui peuran kohtaloksi. Tuo loikkasi kaatuneen puun ylitse huonossa kulmassa, taittaen jalkansa. Tuo rojahti voimalla maahan, kierien jyrkkää mäkeä alas, aina joentörmään saakka. Sinisilmä muuttui ihmiseksi nähdessään valkoisten tassujen ilmestyvän metsänreunasta nurmikolle. Darmaine koetti nousta seisomaan, mutta jalka oli taittunut sen verran pahasti, ettei tuo päässyt ylös. Katse pysyi ilveksessä, jonka paikalla seisoi pian nainen. Punasilmä käveli ihmismuodossa hitaasti kohti maassa vaikeroivaa naista ja nauroi ääneen. ”Kauan sä jaksoit, mutta sun ties loppuu tähän.” Lilith myhäili tyytyväisenä, pidellen lyhyttä, mutta kiiltävää, puukkoa kädessään. Tuon sormet sivelsivät puukon terää, kuin tarkistaakseen että se oli varmasti tarpeeksi terävä. Naisen katse oli kuin villieläimellä, kuin pedolla, joka janosi kostoa, janosi verta ja ruumiita. Se oli pelottavaa. ”Mitä sä luulet tällä saavuttavas?” Darmaine kysyi, huohottaen maassa. Hän yritti ostaa itselleen aikaa, hengähtää ja ehkä sen jälkeen paeta. Hän ei ollut miettinyt loppuun asti. ”Mitäkö?” Punatukka naurahti. ”Sen minkä sä veit multa.” Naisen kasvot vakavoituivat ja tilalle ilmestyi vihan vääristämä virne. Tuon askeleet kiihtyivät. ”Etkö sä ymmärrä? Azra ei oo kenenkään.” Peuratyttö yritti järkeillä toiselle. Tuon siniset silmät tuijottivat puukkoa naisen kädessä. Se lähestyi huolestuttavaa vauhtia. ”Sä et tiiä mitään, senki huora!” Lilith sylki ja lähti juoksuun. Darmaine hengähti ja ponnahti ylös, yrittäen lähteä karkuun, mutta jalat eivät totelleet. Punasilmäinen nainen oli liian nopea.
Puukko upposi ongelmitta sinihiuksisen naisen vatsaan. Kaikki pysähtyi. Sillä hetkellä nainen ei tuntenut kipua, ei mitään. Kuin hänen olisi annettu hengittää ja ymmärtää tilanne. Ja hän ymmärsiksin. Henkäys purkautui Darmainen keuhkoista puukoniskun myötä. Lilithkin tuntui tarvitsevan hetken, ennen kuin tajusi mitä oli oikeasti tapahtunut. Naiset seisoivat toisiaan vasten hetken, joka tuntui ikuisuudelta. Punasilmä kuitenkin virkosi nopeasti ja loihti kasvoilleen virneen. ”Tän sunkaltaset lutkat ansaitsee.” Nainen kuiskasi ja naurahti perään. ”Hyvää yötä, prinsessa.” Tuo jatkoi ja veti puukon haavasta.
Darmaine juuri ja juuri kuuli naisen sanat. Ainoa asia, mitä hän aisti, oli metsän laitaan ilmestynyt punasilmäinen kettu. Samassa tuo tunsi työnnön vatsassaan, kun Lilith potkaisi tuon jokeen. Siniset silmät seurasivat ketusta ihmiseksi muuttuneen, paidattoman, miehen juoksua. Epämääräiset huudot täyttivät ympäristön juuri ennen kuin hento ruumis lävähti virtaavan joen pintaan. Nainen ei kyennyt tekemään mitään, ei vastustamaan virtausta, ei edes pitämään itseään hereillä. Hän sulki silmänsä ja antoi veden kuljettaa häntä. Kyyneleet sekoittuivat jokeen, kuin niitä ei ikinä olisi ollutkaan.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:30:16 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:30:16 GMT
Azrael, luku 21 → Kuningatar
Jo kukkaniityltä herätessä - mieli unesta sekavana - tiesin, että kaikki ei ollut hyvin. En tuntenut sinihiuksisen läheisyyttä. Nousin maasta ja tuijotin ympärilleni hiipivän kauhun vallassa, kunnes lopulta muutuin tuttuun muotoon. Lilithin haju suorastaan tulvahti kuonooni, enkä aikaillut hetkeäkään. Lähdin seuraamaan hajujälkeä nopein askelin, osittain juosten. En voinut rynnätä suoraan juoksuun, jotta en hävittäisi jälkeä yhtä helposti. Onnekseni se oli kuitenkin vahva ja jopa luonnon vauriot kertoivat minne päin kaksikko oli menossa. Tunsin miten pelko hautautui puhtaan raivon valtaan mitä syvemmälle metsään pääsin. Olin tuntenut samaa raivon sekaista pelkoa viimeksi kun Darmaine oli kadonnut. Hajujälki vahvistui yhtäkkiä huomattavasti ja hidastin matkaa tajuten, että kaatuneessa puussa oli muutama verijälki. Olin lähellä. Loikkasin kevyesti puun päälle ja seurasin katseellani jyrkän mäen päätymistä joentörmälle. Minun ei tarvinnut katsoa sitä pidemmälle; näin kaksikon. Ei, minä näin lähinnä jonkin - luultavasti puukon - uponneena Darmainen mahan sisälle. Loikkasin alas puun päältä höyhenen kevyesti ja muutuin sitten takaisin ihmiseksi. Olin kuitenkin liian myöhässä ja saatoin vain nähdä miten sinihiuksinen kaatui jokeen Lilithin potkaisemana. Tunsin miten kyyneleet kihosivat silmiini silkasta raivosta. En kuitenkaan edes siinä tilanteessa antanut itselleni lupaa itkeä. Lilith oli kääntynyt nyt niin, että näki minut. Verestä värjääntynyt puukko kädessään ja hullunkiilto silmissään hän näytti enemmän murhaajalta kuin minä ikinä. En päästänyt ääntäkään Lilithin todetessa teon olevan vahinko. Siinä hetkessä olin jo päättänyt tappaa lapsuudenystäväni kunhan Darmaine olisi turvassa. Lilith oli minulle siinä hetkessä kuin näkymätön, kuollut.
Muutuin takaisin mustaksi ketuksi kun olin luonut Lilithille yhden katseen joka kertoi luultavammin enemmän kuin tuhat sanaa. Syöksyin joenvartta pitkin seuraten virtausta adrenaliinin voimalla. Sillä hetkellä en ajatellut muuta kuin sinihiuksisen kasvoja, joiden takia vauhtini vain kiihtyi. Saatoin huomata tytön kehon ajelehtimassa joessa - vain vaivoin pinnalla. Minun oli päästävä sinne nopeammin. Vilkaisin kauemmas huomaten pian, että edessäni olisi esteitä. Kaatuneita puita, risukasoja ja kivikkoa. Tarkkailin sitä hetken ja keräsin voimiani lähtien sitten hyppelehtimään ketterästi kiveltä toiselle, puiden lomasta kasan korkeimmalle kohdalle josta loikkasin suoraan kuohuvaan jokeen. Joessa ei voinut uida, koska hetki hetkeltä se tuntui voimakkaammalta. Joessa ihmiseksi muuttuminen oli työlästä, mutta onnistuin silti - juuri ja juuri. Pakotin itseni uimaan pitkin jokea, jotta pääsisin edes vähän lähemmäs Darmainea. Pidin kuitenkin koko ajan naisen silmissäni - vaikka hetki hetkeltä hän näyttikin katoavan kokonaan pinnalta. Se jos jokin sai minut potkimaan kovempaa, halu pelastaa nainen oli suuri. Lopulta olin niin lähellä, että saatoin tarttua naiseen - jos tämä vain olisi ollut pinnalla.
Sukelsin nopeasti pinnan alle ja pidin väkisin silmäni auki jotta näkisin naisen mahdollisimman nopeasti. Ojensin käteni eteenpäin ja hain otetta Darmainen paidasta samalla kun virtaus pakotti jatkamaan matkaa. Onnekseni sain kuin sainkin kankaasta otteen ja kiskoin kaikilla voimillani sinihiuksisen pään ylös vedestä. Syljin vettä ulos suustani samalla kun yritin saada naista selkääni niin, että tämä joutuisi veden varaan toistamiseen. Uupumus tuntui jokaisessa kehon osassa, mutta tiesin, että kunhan sinihiuksinen olisi turvassa niin minulla ei ollut väliä. Sydämeni hakkasi ylikierroksilla, hengitykseni katkoili tasaisesti ja kipu sykki jalassani. Tiesin vuotavani verta, mutta se tyrehtyisi nopeasti veden takia. Jo kaukaa näin kuohuvan veden, eikä minun tarvinnut kauaa miettiä mikä se olisi. Vesiputous. Kurtistin kulmiani; Linnan lähellä ei ollut vesiputouksia - ei noin kookkaita. Meidän oli oltava Kristallikeitaan lähettyvillä. Puristin sinihiuksisen käsiä kovempaa tietäen, että luultavasti käyttämäni voiman takia niihin tulisi mustelmat. En välittänyt. Vesiputouksen lähestyttyä joen voima kävi sietämättömäksi, kunnes se vihdoin vapautui vesiputoukseen jonne syöksyimme valtavan vesimassan saattelemana. Otteeni irtosi sinihiuksisesta ja voiman takia huuhtouduin pitkän matkaa Kristallikeitaan vedessä lopulta menettäen hetkellisesti tajuntani.
En tajunnut aluksi, että olimme päätyneet maalle kunnes tunsin ruohon allani. Kohotin katseeni aluksi taivaisiin ennen kuin hämärät muistikuvat palasivat mieleeni. Missä Darmaine oli? Kohottauduin nopeasti ylös kuivalta maalta - josta olin uskomattoman onneissani sillä hetkellä - ja tähyilin tuttua sinihiuksista. Kauaa minun ei tarvinnut etsiä, kun jo huomasin lähempänä vettä makaavan naisen ja vedessä, kosketusetäisyydellä olevan valkohiuksisen merenneidon. Lähdin nopeasti kohti kaksikkoa joista merenneito näytti uteliaalta, tutkivalta. Käänsin kuitenkin huomioni nopeasti sinihiuksiseen, jonka vaatteet olivat liimautuneet ihoon kiinni. ‘’Luulen, että sinun on elvytettävä häntä. Olen nähnyt sellaisen tapahtuman.’’ Merenneito sanoi ääni helisevänä kuin tuulikello, katse oli pelkästään utelias. Toimin merenneidon ohjeiden mukaisesti; painoin molemmat käteni päällekkäin naisen rinnan päälle ja painelin tasaiseen tahtiin, valkohiuksisen ohjeiden mukaan. Hetken päästä - luultavasti minuutin jos toisenkin - nainen alkoi yskiä ja se oli selvä elonmerkki. Henkäisin tyytyväisenä ja istahdin kuivalle maalle. ‘’Entä haava?’’ Merenneito kysyi ja vilkaisi vatsaa kuin ohimennen. Silloin muistin toisen ongelman. Kumarruin naisen vatsan ylle ja varovasti irroitin kiinni jääneen paidan verestävästä haavasta. Tuijotin tovin puukon jättämää jälkeä tietynlaisen kauhun vallassa. Haava oli suorastaan järkyttävän näköinen. ‘’Mene haltijoiden luokse, Hohkataivalta pitkin pääset Wildrootiin lähes päivässä. Keksitään kuitenkin ensin jotakin tuohon haavaan.’’ Merenneito myös kuin ohimennen mainitsi nimensä olevan Rayla samalla kun haki tarvikkeita.
Yö oli jo pitkällä kunnes vihdoin saimme Darmainen haavan peitettyä lehdillä, levällä ja löydetyillä köynnöksillä. Darmaine oli ollut koko sen ajan vaisu ja jos nainen ei ollut kakonut vettä keuhkoistaan niin hän oli vain tuijottanut yötaivasta hiljaa. Nostin sinihiuksisen syliini ja viimeistään silloin näin todellisia elonmerkkejä; tämä puristi kättäni ja hengitys tuntui katkoilevan. Huuleni menivät tiukaksi viivaksi. ‘’Nähdään Rayla ja kiitos avustasi.’’ Hymyilin pehmeästi valkohiuksiselle merenneidolle joka virnisti valloittavasti kadoten kuitenkin sitten meren syvyyksiin. Lähdin kulkemaan eteenpäin Raylan näyttämää suuntaa. Olin ennenkin kulkenut haltijoiden temppelille, mutta en yöllä. Äidilläni oli tapana viedä minut, Arden ja Jaye temppelille. Sillä aikaa kun Olivia vietti aikaansa ystävättärensä - Gwendalynin - kanssa, niin meistä lapsista oli kiusaamaan ja häiritsemään muita haltijoita. Hengitykseni oli kiihtynyt pelkästä muistelemisesta, kunnes tunsin kevyen lämmön ympäröivän minut. Laskin katseeni sinihiuksiseen, jonka hengitys oli tuntunut kiihtyvän kuin automaattisesti. ‘’Darmaine?’’ Kysyin pehmeään sävyyn, mutta tajusin vasta silloin miltä ääneni kuulosti; pieni pilkahdus hillitsemätöntä raivoa ja uupumusta. Ei sellaista väsymyksen ja uupumuksen sekamelskaa joka menisi ohi levolla ja nukkumisella. Pikemminkin kyllästymistä ja väsymistä elämiseen. Eläminen ja toisen suojeleminen tuntui raskaammalta kuin olin osannut edes kuvitella. ‘’Ei mitään.. Halusin vain kuulla äänesi.’’ Tyttö mutisi hiljaa vasten rintaani. Hymähdin vaisusti samalla kun kuljin eteenpäin eläinten muodostamalla polulla. Puut korostivat polkua ja jopa pimeässä näki, että missä kulkea. Oli outoa olla niin kaukana Linnalta, vieraissa maisemissa. Kävelin täydessä hiljaisuudessa tovin ja kuuntelin naisen hengitystä joka kuulosti edelleen osittain katkonaiselta. Purin huultani ja huokaisin hiljaa. ‘’Vien sinut Wildrootiin, luultavasti haltijat ovat ainoita, jotka voivat sinua auttaa..’’ Selitin lopulta, jotta asia ei tulisi yllätyksenä, ‘’Luultavasti isäsi etsintäpartion perääsi.’’ Naurahdus joka huuliltani karkasi oli viileä, vähättelevä. Tiesin kuitenkin, että olin jälleen pulassa.
Yö oli ollut viileä, joten auringon ensimmäiset säteet olivat todella toivottuja. En tiennyt kauanko olimme kävelleet, mutta olin kiitollinen lintujen iloisesta sirkutuksesta ja veden solinasta, joka voimistui hiljalleen. Vauhtini tuntui kiihtyvän, kunnes pääsin kiviselle sillalle. Vilkaisin alas kuohuvaan veteen ja puristin huuleni tiukaksi viivaksi. Viha tuntui edelleen vaivaavan minua, kunnes jatkoin taas matkaa ja jalkani saivat tekemistä. Keksin omia oikoreittejä metsän lomasta, jotta pääsisin nopeammin määränpäähän. Lämmön tuoma janous ja nälkä saivat minut voimaan pahoin, menettämään entistä useammin tasapainon epätasaisella maalla. ‘’Darmaine, sattuuko?’’ Kysyin varmasti kolmatta kertaa matkan aikana ja sain saman vastauksen kuin aina; ‘’Ei.’’ Vastaus tuli hampaiden lomasta, tietyllä tavalla kimeämpänä kuin normaali puhe. Kurtistin kulmiani ja huokaisin raskaasti. Vale oli ilmiselvä, mutta en voinut pakottaa sinihiuksista puhumaan totta. ‘’Olemme kohta perillä.’’ Totesin kuitenkin vain vilkaisten taivaalle äkäisesti. Taivas oli kirkkaansininen ja pilvetön - helpotusta ei ollut luvassa. Ajatukseni oli karannut niin kauas, etten huomannut juurakkoa joka sai minut menettämään tasapainoni. Kompuroin eteenpäin muutamia askelia, kunnes sain itseni takaisin pystyyn ja tasapainoni takaisin.
En tiennyt kauanko olin kävellyt nainen sylissäni, mutta toisen sillan ylittäessä ja päivän ollessa pitkälle olin jo aikeissa luovuttaa. En todella jaksanut hetkeäkään kauempaa. Laskin sinihiuksisen hetkeksi ruoholle ja istahdin maahan tämän vierelle. ‘’Pärjäätkö?’’ Naisen ääni tuskin oli kuiskausta kovempi, mutta kuulin sen silti. Vilkaisin tätä väsyneesti, mutta soin silti lämpimän hymyn. ‘’Pärjään tietenkin.’’ Mumisin ja suljin silmäni hetkeksi. Siinä hetkessä en voinut olla nauttimatta pimeydestä, joka ele tuotti. Kuuntelin tuulen ujellusta ja hengittelin raitista ilmaa. Tiesin, että oli jatkettava matkaa mahdollisimman pian. Nousin ylös maasta ja venyttelin käsiäni mietteliäästi. ‘’Hei, tarvitsettekohan apua?’’ Miehen ääni toi mieleen tuulikellot - kauniisti sointuvat ja tiesin oitis, että puhuja oli haltija. Käännähdin katsomaan siivekästä joka tutkaili näkyä. Tuijotin valkohiuksista miestä kuin pohtien, että mitä tehdä. Lopulta tyydyin siihen tulokseen, että minulla ei ollut muita vaihtoehtoja - olin itse niin loppu, että luultavammin vain satuttaisin Darmainea kompuroimalla jokaiseen juurakkoon. Nyökkäsin kohti sinihiuksista joka makasi maassa nyt silmät ummessa, rintakehä kohoillen. Haltija pohti hetken mitä tehdä, kunnes käveli reippain askelin lähemmäs Darmainea ja nosti tämän syliinsä.
‘’Olen Dameon.’’ Haltija esitteli itsensä samalla kun kävelimme kohti Wildrootia. Tutkailin vieressä olevaa siivekästä avoimen uteliaasti; haltijoita näki niin harvoin, että minua todella kiehtoi joka kerta nuo lentävät olennot. ‘’Azrael.. Sylissäsi oleva on Darmaine.’’ Nyökkäsin kohti sinihiuksista tyttöä. Olin iloinen hiljaisuudesta joka yllemme laskeutui. Kummankaan ei tarvinnut täyttää sitä turhalla höpöttelyllä.
Lopulta pääsimme lapsuudesta tutulle temppelille. Minä jäin suorastaan toimettomaksi, kun Dameon kutsui hoitajat paikalle ja pian haltijat pyörivät muodonmuuttajan ympärillä. Minä vain seurasin kaikkea ulkopuolisin silmin ja välillä vastailin minulle esitettyihin kysymyksiin, jotka olivat lähinnä haavaan liittyviä kysymyksiä tai omaan vointiini. Lähdin seuraamaan muutamaa haltijaa kohti yhtä temppeliä joka vastasi Linnassa olevaa sairastupaa. Huomasi, että jotkut sängyistä olivat selvästi pienikokoisille haltijoille tarkoitettuja. Siivekkäät hoitajat laskivat Darmainen yhdelle pedeistä ja peitti haavan ensin lehdillä, kääntyen sitten minun puoleeni. ‘’Meidän on keskusteltava Gwendalynin kanssa, että mitä tehdä tuon haavan kanssa.’’ Yksi hoitajista - selvästi mukavin ja avuliain - sanoi ja toi minulle sitten puisen tuolin johon istahdin kiitollisena. Avulias haltija oli osoittautunut Aliceksi ja pian Alice katosikin paikalta omien sanojensa mukaan Gwendalynin puheille. Muut hoitajat alkoivat tehdä töitään. Vedin tuolin lähemmäksi hereillä olevaa sinihiuksista.
“En pystynyt - jälleen kerran - suojelemaan sinua.. Virion tai joku muu hänen kaltaisensa olisi paljon parempi sinulle..” Hengitykseni oli kiihtynyt, “Sinä makaat siinä taas takiani.. Enkö koskaan opi?” Sanat tulivat suustani tulvana, epätoivoisena ryöppynä. Katseeni harhaili naisen kehosta kasvoihin. Silmäni oli täynnä tunteita ja niistä johtuvia kyynelhelmiä, jotka eivät kuitenkaan valuneet poskille. “Lopeta!” Nainen tuhahti puristaen kättäni. Eleessä ei ollut niin paljon voimaa kuin hän olisi selvästi halunnut, mutta tarpeeksi lopettamaan puheeni. Itsesyytökset kuitenkin jatkuivat mielessäni vielä käskyn jälkeen, “Azrael..” Tyttö henkäisi nimeni kivusta hiljaisena, mutta pieni liikahdus suuntaani kertoi, että hän halusi minut lähemmäs. Tuijotin epätoivoisesti naisen kasvoja, kunnes kumarruin eteenpäin. Vapaan käden sormet piirsivät kuvioita naisen jalkojen päälle vedettyyn peittoon. “En minä halua ketään muuta.” Nainen tokaisi jopa viileästi, “Minähän rakastan sinua..” Hymy naisen huulilla oli pehmeä, mutta väsynyt. Kohottauduin tuoliltani ja painoin kevyesti huuleni naisen huulille. Peitin yllättyneisyyden ja pienen kuumotuksen poskillani kaikkeen muuhun, kuin silmiin katsomiseen. “Ja minä rakastan sinua, mutta nyt sinun on levättävä.” Hengähdin naisen huulia vasten ennen kuin vetäydyin kauemmas. Siirsin siniset hiukset Darman kasvoilta ja hymyilin pehmeään sävyyn. Sivelin vielä muutaman kerran naisen poskea sormillani, ennen kuin lähdin sairastuvan kaltaisesta paikasta. Haltijoita kulki siellä täällä; jokainen teki jotakin omaa välittämättä sen suuremmin minusta - mitä nyt muutama haltija pysähtyi keskustelemaan keskenään ja vilkuilemaan minua vähän väliä.
En ollut aluksi nähnyt tutun näköistä naista vähän matkan päässä, kunnes tämä huomasi minut ja levitti kätensä iloisesti hymyillen. Yllättyneisyys paistoi selvästi kasvoiltani, mutta lähdin siitä huolimatta kohti haltijaa. “Hei pikku-Azra.” Gwendalyn hymyili pehmeästi ja minun kietoessa kädet haltian ympärille niin tunsin lämmön kietovan minut tietynlaiseen verhoon, “Et ole tullut luokseni sitten Olivian poismenon.” Naisen ääni oli soljuvaa ja kaunista, kuin laulu konsanaan. Astuin askeleen kauemmas ja vilkaisin jalkojani. “Anteeksi.” Mumisin vaisusti ja haroin sinisiä hiuksiani. Wendy tyytyi vain hymähtämään. En tiennyt oliko nainen oikeasti harmissaan siitä vai peittikö hän sen vain iloisen hymynsä taakse. “Et ole poistunut tytön viereltä sitten tämän tullessa.. Tiedäthän, että sinun on syötävä?” Gwendalynin ääni oli paheksuva, äidillinen. Ristin kädet rinnalleni ja käänsin katseeni sivulle. Ele oli välttelevä, “Tule, haetaan sinulle ruokaa.” Wendy tarttui käteeni ja lähti kuljettamaan minua kauemmas Darmainesta. Mitä kauemmas kuljimme, sitä vastahakoisemmaksi muutuin. En halunnut kauemmas sinihiuksisesta. Wendy tarkkaili minua sivusilmällään lähes koko matkan kunnes pysähtyi yhden temppelin eteen. Temppelissä hääri haltijoita vähän vähemmän, joista uteliaimmat pysähtyivät tarkkailemaan minua jälleen. Muodonmuuttajat eivät tainneet olla kovin yleinen näky Wildrootissa. Kohotin toista kulmaani kysyvänä, mutta Wendy vain hymyili kutsuvasti ja samassa epäröintini haihtui. Gwendalyn kutsui yhden haltijoista paikalle. Tuijotin eteeni ristien kuitenkin käteni paljaalle rinnalle, ajatukseni palasivat Lilithiin ja olin jo pohtinut monen monta tapaa tappaa punahiuksinen lapsuudenystävä. Mitä kauemmin asiaa ajattelin, sitä kylmemmäksi tunnuin muuttuvan. Hätkähdin vasta sitten todellisuuteen kun Wendy talutti minua puisen pöydän luokse jälleen pitäen kädestäni. Istuimme täydessä hiljaisuudessa ja ruuan tullessa eteemme niin tökin sitä haluttomasti lusikalla. “Azrael, syö.” Nainen tuijotti minua päättäväisesti ja sitten ruokaani kulhossa. Äidillistä kuningatarta selvästi huolestutti käytökseni.
Tuhahdin hiljaa; “Gwendalyn.. Pystyisitkö parantamaan sen haavan?” Kysyin vaisusti pyöritellen puista kulhoa käsieni välissä. “Hmh.. Kyllä.” Haltija hymyili pehmeästi, mutta työnsi sitten kulhon takaisin eteeni. Asian kuullessa minä en todella halunnut jäädä syömään vaan rynnätä suoraapäätä Darmainen luokse. “Ensin syöt.” Kuningatar totesi ja aikoi selvästi pakottaa minut syömään jos en vapaaehtoisesti suostuisi. Väsyneesti luovutin ja aloin syömään marjoja sekä hedelmänpalasia. “Kerro jotakin siitä tytöstä.” Haltija ehdotti nojautuen eteenpäin utelias pilke silmissään. Kohotin toista kulmaani, mutta käänsin sitten katseeni kulhoon. En oikeastaan tiennyt mitä kertoa. Tiesin, että en osaisi kuvailla naista hänen ansaitsemalla tavallaan. “Hm.. Olen luvannut Kreiville, että suojelisin häntä, mutta olen epäonnistunut jo aivan liian monta kertaa.. Ja hä-” Olin oikeastaan kertonut Reubenista ja sinihiuksesta, en niinkään Darmainesta itsestään. Sen takia Wendy keskeytti minut ja katsahti minuun päätään pudistellen. “Azra, kuvaile häntä. Vain pikkuveljesi saa sinut yhtä tolaltaan.” Haltijakuningatar hymähti samalla kun tungin suuhuni kasan marjoja. Halusin pohtia hetken vastaustani ja syöminen oli hyvä tekosyy miettiä vastauksia. “Viihdyn hänen seurassaan, eikö se riitä?” Totesin kysyvänä, “Ja rakastan häntä.” Jatkoin lausettani nousten sitten tuolilta. Gwendalyn pyöritti silmiään huvittuneena, silti tyytyväisenä vastaukseen. Hän vilkaisi puiseen kulhoon ja hymyili sitten minulle. Olin syönyt kaiken kuten haltija oli pyytänyt.
“Söin, mennään nyt.” Totesin hypähtäen muutaman kerran päkiöilläni. Gwendalynillä ei kuitenkaan tuntunut olevan sen erityisemmin kiire. Luultavasti hänen mielestään samanlaista kiirettä ei ollut. “Olet kuin kärsimätön lapsi.” Kuningatar naurahdi pehmeästi samalla kun kiitti yhtä haltijaa joka tuli ottamaan pöydältä tarvikkeet. Seurasin siivekkään liikkeitä samalla kun kärsimättömästi odotin Wendyn lähtöä. “Rakastamani ihmisen henki on vaakalaudalla, tietenkin olen kärsimätön.” Mutisin vaisusti ja kuljetin sormiani sinisten hiusteni lomitse. Pinkkihiuksinen nainen oli huomannut stressaantuneet eleeni ja koki selvästi parhaimmaksi lähteä katsomaan Darmainea. “Mennään sitten.” Haltija sanoi luovuttaen ja lähti kulkemaan edelläni suuret siivet liikahdellen. Huomasin oitis millainen vaikutus kuningattarella oli muihin; tiettyä kunnioituksen kaltaista ihannointia. Wendyn askeleet eivät olleet mielestäni tarpeeksi nopeat, mutta en viitsinyt mainita asiasta mitään. En halunnut suututtaa pinkkihiuksista naista joka niin avuliaasti auttoi. “Reuben tappaa minut..” Totesin rikkoakseni hiljaisuuden. Kuningatar vilkaisi minua sinertävillä silmillään selvästi mietteliäästi. Hän ei näyttänyt yllättyvän sanoistani - luultavasti Usvakartanon asiat olivat kantautuneet jopa tänne Wildrootiin asti. Ajatus tuntui minusta kuitenkin hassulta; miksi ketään kiinnostaisi minun elämäni? “Hm, sanon hänelle ettei syy ollut sinun. Eiköhän hän kuningatarta kuuntele.” Wendy hymähti kuitenkin lopulta rauhallisesti. Hän ei uskonut, että hätää oli. Ja naisen muotoillessa asian noin, saatoin uskoa siihen itsekin. “Mutta..” Yritin kuitenkin vielä; miksi laittaa haltijakuningatar valehtelemaan puolestani? Gwendalyn kuitenkin vaiensi minut yhdellä katseella ja pudisteli sitten päätään toruvasti. “Olen sen Olivialle velkaa.” Hän lisäsi, koska tiesi, että se hiljensi vastaväitteeni nopeasti.
Nainen kulki suoraan Darmainen pedille kuin tietäen koko ajan, että missä se oli ollut. Kurtistin kulmiani mietteliäästi ja jäin oitis nojailemaan seinään jotta en olisi tiellä. Gwendalynin luokse liihotteli lähes tanssien Aliceksi esiintynyt haltija. Kuningatar ja hoitaja tutkivat hetken haavaa, kunnes alkoivat toimenpiteeseen heti sen jälkeen kun olivat tarkistaneet Darmainen voinnin toistamiseen. Yksi haltija olisi joutunut lepäämään tovin, jos olisi hoitanut kyseisen haavan yksin, mutta kahdestaan hoidettuna se ei kuluttanut samalla tavalla voimia. Olin oikeastaan pitänyt koko sen ajan silmiäni suljettuina, koska minua suorastaan ahdisti nähdä sinihiuksinen kivuissa. Lopulta Alice alkoi puhumaan ja tiesin, että hän puhutteli minua vaikka pidinkin silmäni kiinni - sillä hetkellä saatoin tosin laittaa eleen väsymyksen piikkiin, koska olin liian laiska avaamaan silmiäni. ‘’Darmaine on vasta toipuva potilas. Haava on nyt parannettu, mutta hän on yhä uupunut ja luultavasti kokee edelleen kipua vaikka haavaa ei olekaan.’’ Alice selitti samalla kun peitteli sinihiuksisen kokonaan peittoon. Nyökkäsin ja kiitin Alicea suoden tälle hymyn. Nainen vastasi hymyyni ja siirsi harmaita hiuksiaan silmiltään. Istuin takaisin puiselle tuolille ja vilkaisin sitten Gwendalynia virnistäen tälle. Kuningatar hymähti. ‘’Käytöstavat, nuorimies.’’ Haltija muistutti ja tajusin, että en ollut vielä kiittänyt Gwendalynia henkilokohtaisesti. Pahoittelin aluksi ja sitten kiitin suorastaan vuolaasti naista niin, että tämä joutui suorastaan rauhoittamaan minut huvittuneena. Laskin pääni naisen jalkojen päälle, jotka tuntuivat sillä hetkeltä ainoalta terveeltä osalta koko kehossa. Huokaisin väsyneesti ja suljin silmäni nukahtaen edes huomaamatta kuinka väsynyt olin todellisuudessa ollut.
En tiennyt kellonaikaa kun taas heräsin, mutta kuulin vaimeaa puhetta ja silmät avatessa tajusin, että sinihiuksinen oli hereillä ja tutkaili kasvojani mietteliäs ilme kasvoillaan. ‘’Huomenta, miten voit?’’ Mumisin kuitenkin oitis ja nostin unenpöpperöisen pääni ylös haroen tummia hiuksiani entistä sekaisemmaksi. “Darmainen perään on lähetetty etsijöitä.” Wendy laski kätensä olkapäälleni ja tuijotti ensin hereillä olevaa tyttöä, jonka jälkeen käänsi katseensa minuun. Luultavasti siitä Gwendalyn ja Darmaine olivat keskustelleet minu nukkuessa. Tiesin mitä etsijät minun kannalta meinasi, mutta Gwendalyn oli luvannut kertoa asian todellisen puolen. Toivoin todella, että se rauhoittaisi tilannetta edes jollakin tavalla. Olin vaarassa menettää pääni jo toistamiseen sinihiuksisen naisen takia.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:30:56 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:30:56 GMT
Darmaine, luku 22 • Kuin salama, se iskee
Yhtäkkinen, sähköiskumainen, energiapiikki lävisti kehon, saaden naisen silmät rävähtämään auki. Keuhkot työnsivät ulos veden, joka oli virran voimasta tunkeutunut sinne. Darmaine haukkoi happea, käännähtäen selältään käsiensä varaan. Ympärillä hohkasi punertava ja kirkas valo, mutta nainen ei kerennyt huomioimaan sitä vielä. Kurkkuun sattui ja vettä tuntui riittävän. Sinisilmä muisti mitä oli tapahtunut ja käännähti nopeasti ympäri, peläten näkevänsä Lilithin ja puukon. Hän kuitenkin sai huokaista helpotuksesta, nähdessään Azraelin kasvot, ja litimärät hiukset, jotka olivat painautuneet tuon päätä vasten. Darmaine antoi itsensä valua takaisin maahan, selälleen. Joka paikkaan sattui, varsinkin mahaan. Hän nosti kätensä haavan päälle, muistellen tapahtumia. Käsi sai kuitenkin siirtyä, kun Azrael nosti sen hellästi pois tieltään. Mies nosti myös haavan päälle liimautuneen paidan, saaden naisen irvistämään kivusta. Tuon keho oli niin voimaton, että joka hetki nainen tuntui painuvan enemmän ja enemmän maan alle. Hän kuuli miehen juttelevan jollekulle ja pieni vilkaisu kertoi toisen olevan merenneito. Darmaine ei ollut nähnyt merenneitoa moniin vuosiin, viimeksi aivan lapsena, mutta näky ei siltikään sillä hetkellä saanut minkäänlaista tunnetta aikaan, hänen kehonsa ei kyennyt siihen. Nainen katseli hitaasti ympärilleen, yrittäen saada tolkkua kaikesta tapahtuneesta. Suurista, vihreistä, puista ja eksoottisesta kasvillisuudesta päätellen he olivat jossain viidakossa. Vesiputousten kuohu ja veden lotina antoi olettaa jonkun suuren järven olevan lähettyvillä. Ainoa paikka, mikä tuolle tuli mieleen, oli Kristallikeidas. Eikä sinihiuksi voinut olla enempää oikeassa. Veden raikas tuoksu tulvi sieraimiin, saaden välillä naisen köhimään loppuja pisaroita keuhkoistaan. Sinisilmät tuijottelivat suurimmaksi osaksi taivasta ja sen koko ajan muuttuvia värejä. Hän kuunteli lintujen sirkutusta ja Azraelin sekä merenneidon juttelua, kuinka heleä naisääni opasti muodonmuuttakaa tekemään jotain rohdontyylistä haavaan. He tarvitsivat myös lehtiä metsänreunassa kasvavasta puskasta ja merenneito käskytti miehen hakemaan niitä.
"Hei, ootko hengissä vielä?" Valkohiuksinen naisolento kysyi hymyillen. Darmaine yritti nousta istumaan, mutta mahan haava sanoi pahasti vastaan. Hän laskeutui takaisin irvistellen. "Älä rasita itseäsi. Mikä sinun nimesi on?" Merenneito uteli hymyillen. "…Darmaine." Nainen köhi keuhkonsa tyhjiksi, ennen kuin vastasi. Merenneito näytti olevan tyytyväinen vastaukseen, väistäen naisen kivun ja yskimisen. "Minä olen Rayla. Te tipuitte aikamoisella voimalla. Ihme että Azrael jaksaa kävellä." Naisääni hymäili ja kallisteli päätään miehen suuntaan. "Hän tarkkailee sinua koko ajan. Taidatte olla läheisiä?" Valkohiuksinen olento nojasi päätään käsiään vasten ja oli puoliksi rantanurmella, puoliksi vedessä. Tuo liikutteli pyrstöään ylös alas, saaden aikaan liplattavia aaltoja. Darmaine hymähti hiljaa. Hän haluaisi sanoa että he olivat läheisiä, mutta ei edelleenkään ollut varma. Miehen ajattelun tuoma lämpö sai kuitenkin hymyn nousemaan huulille. "Niinkin vois sanoo…" Sinisilmä vastasi lopulta huokaisten.
Aurinko oli laskeutunut Muurin taakse, antaen yötaivaalle tilaa. Synkät pilvet peittivät suurimman osan tähdistä, mutta kirkkaimmat pilkottivat pilvenhattaroiden pienistä väleistä. Kun kuu ei ollut valaisemassa, yö oli pelottavan pimeä. Azrael palasi rantaan, käsissään kasa erilaisia lehtiä, ja Rayla alkoi ohjeistamaan tuota. Mies laski rohtoa ja lehtiä haavan päälle, saaden sen kirvelemään ikävästi. Darmaine kuitenkin vain irvisti, pitäen kaikki ylimääräiset tuhahdukset mahdollisimman pieninä, ettei häiritsisi punasilmän tekemistä. Mies vaikutti muutenkin väsyneeltä ja ärtyneeltä, mutta teki miten merenneito käski. Pian naisen vatsalle oli ilmestynyt vihreä kasa lehtiä ja levää, jota piti paikoillaan vatsan ympärille sidottu köynnös. Viritelmä ei ollut mukavin, mutta se suojasi. Verenvuoto oli loppunut, mutta se vähäinenkin veri jonka joen virtaus oli vienyt mukanaa, sai naisen tuntemaan olonsa heikoksi. Jo valmiiksi toipumassa oleva keho palasi lähtöpisteeseen. Se olisi tahtonut vain nukahtaa, kerätä voimiaan, parantaa itsensä hitaasti ja hiljaa. Hetken aikaa kaksikko hengähti vielä rannalla. Azrael pesi kätensä ja kasvonsa, joi ja istui hetken aikaa. Mies oli vaisu. Darmaine ajatteli että tuonkin voimat olivat lopussa, ja tuon teki mieli sanoa että he voisivat olla yön siinä. Muistaen kuitenkin haavansa vakavuuden, hän ei ollut varma selviäisikö itse yöstä.
Punasilmä näytti ajattelevan samaa, hetken päästä noustuaan vakava katse silmissään. Tuon katsoi sinihiuksista naista edessään, kuin miettien mitä hänen pitäisi tehdä. Molempien vaatteet olivat edelleen märät, eikä yöt olleet enää niin lämpöisiä. Azrael päätti lopulta nostaa naisen syliinsä, kiittää merenneitoa ja lähteä. Nainen puhisi hiljaa kivusta, painautuen miehen paljaaseen rintaan. Hänellä oli kylmä, nälkä, eikä energiaa ollut edes hytisemiseen. Tuntui kuin tuon koko keho olisi luovuttanut taistelun, vaikka mieli yritti pysyä hereillä. Pieni inahdus pääsi naisen kurkusta, saaden miehen huomion kääntymään itseensä. "Darmaine?" Miehen kyllästynyt ääni kysyi nopeasti. "Ei mitään… Halusin vaan kuulla äänesi." Nainen painui syvemmälle toisen syliin, kuin yrittäen piiloutua. Azrael oli väsynyt ja kuulosti lähes vihaiselta, eikä Darmaine tahtonut ärsyttää tuota yhtään enempää. Punasilmä tajusi itsekkin kuulostavansa ärtyiseltä, puristaen naisen kehoa lähemmäs itseään. Pahoitellut hän ei, mutta sinihiuksinen tyttö tajusi viestin kyllä. "Vien sinut Wildrootiin, lultavasti haltijat ovat ainoita, jotka voivat sinua auttaa…" Azrael puhui hiljaisemmalla äänellä, kuin varoen. Viidakko oli pimeä ja yön hiljaisuudessa käveleminen ei ollut mitään turvallisinta puuhaa. Muodonmuuttajat eivät tienneet mitä kaikkea oksistojen alla liikkui, mitä oli varottava, mitä ei. "Luultavasti isäsi lähettää etsintäpartion perääsi." Arpikasvoinen mies sanahti, hieman jopa naurahtaen. Darmaine hymähti hiljaa. Hänen mietteensä kulkivat pitkän matkan Linnalle, kotiin, jossa Kreivi oli varmasti erittäin huolissaan. Nainen oli lähes varma että isä lähettäisi jonkinlaisen etsijäporukan hänen peräänsä. Oli kuitenkin eri asia, löytäisivätkö he mitään. Jäljet johtivat luultavasti joelle, mutta sen jälkeen katoaisivat. Reubenille oli saatava jonkinlainen viesti, että hänen tyttärensä oli kunnossa. Muuten mies ei lopettaisi etsintöjään ikinä, vaikka se vaatisi jonkun hengen, Darmaine tiesi sen, hän tunsi isänsä. Ja Azrael saisi varmasti oman osansa asiasta, eikä se tulisi olemaan kaunista.
Paidaton, tummahiuksinen, muodonmuuttaja oli jaksanut kantaa pientä naista sylissään koko kylmän yön. Kun vihdoin auringon ensimmäiset säteet toivottivat kaksikon tervettulleeksi uuteen aamuun, Darmaine kuuli miehen huokaisevan helpotuksesta. Juuri ja juuri hereillä pysyvä nainenkin hymyili, tuntiessaan lämpöiset aallot kostealla ihollaan. Nainen sulki silmänsä, mutta yritti pysyä hereillä. Hän tunsi miehen jokaisen askeleen pienenä kipuna vatsassaan, varsinkin miehen kiristäessä tahtiaan. Päivä nousi hitaasti ja hitaasti ehtyivät myös muodonmuuttajien voimat. He olivat harhailleet leveää tietä pitkin koko yön, eikä kukaan ollut tullut vastaan. Azrael tuntui kompuroivan omiin jalkoihinsa yhä useammin, ja nainen tunsi kuinka tuon käsistä alkoi loppuvan voima. Kuitenkin tullessaan kiviselle sillalle, joka ylitti kuohuvan joen, mies puristi naista kovempaa ja kiiruhti sillan yli, peläten tiputtavansa toisen. Sillan toisella puolen mies kysyi tutun kysymyksen, joka oli kuulunut matkan aikana ainakin kolmesti. "Sattuuko?" Tuo kysäisi, katse suunnattuna eteen. "Ei…" Darmaine tiesi valehtelevansa, ja niin tiesi Arzaelkin. Vatsassa olevaa haavaa kivisti koko ajan vähän ja pikkuhiljaa kipu tuntui voimistuvan. "Olemme kohta perillä." Punasilmä lohdutti, vaikkei se siltä kuulostanutkaan. Nainen vaipui hiljalleen tiedottomaan tilaan, painaen silmänsä kiinni. Hän ei nukkunut, mutta ei ollut hereilläkään.
Avatessaan silmänsä uudemman kerran hän tunsi kuinka mies laski hänen kehonsa maahan. Auringon valo tulvi viidakkoon lämpimänä ja kirkkaana. Sinisilmät kääntyivät katsomaan kiharahiuksista miestä, joka oli edelleen märkä, sekä vedestä että hiestä. Haavaan koski edelleen, tällä kertaa sitä poltteli. Käsi nousi haavan päälle, mutta kasvoille kohotettiin väsynyt hymy. "Pärjäätkö?" Darmaine päätti kysyä vuorostaan toiselta. Azrael vaikutti niin uupuneelta, ettei nainen tiennyt nousisiko tuo enää hetkeen. Siitä huolimatta mies hengitti syvään, yrittäen näyttää rennolta. "Pärjään tietenkin." Tuo sanahti ja laskeutui maahan selälleen, painaen silmänsä kiinni. Darmaine istui tuon vierellä, pidellen kipeää haavaansa ja tarkkaillen ympäristöään. Aamuinen viidakko tuntui heräävän eloon ja linnut sirkuttelivat iloisesti. Myös erilaiset hyönteiset alkoivat pörräämään, lentäen kukin omaan suuntaansa. Nainen sulki myös omat silmänsä, kuunnellen miehen hengitystä. Kauaa toinen ei kuitenkaan malttanut pysyä maassa, vaan nousi muutaman minuutin jälkeen pystyyn ja venytteli. Tuon mietteliäs ja uupunut ilme sai sinisilmän tuntemaan itsensä taakaksi.
"Hei!" Kuului yhtäkkiä pehmeä ja kirkas ääni. Näkyviin ilmestyi lihaksikas, mutta pieni, ihmismäinen, olento. Valkoiset hiukset peittivät puolet tuon kapeista kasvoista. Mies leijui ilmassa ja samassa Darmaine tajusi, että tuo oli haltija. "Tarvitsettekohan apua?" Haltija kysyi, laskeutuen maahan. Azrael oli aluksi silminnähden jäykkä ja valmis puolustautumaan. Tuo mietti mielessään vaihtoehtoja, lopulta rentoutuen ja nyökäten naisen suuntaan. "Mitä on tapahtunut?" Haltija käveli rauhallisin askelein Darmainen luokse, polvistuen tuon viereen. "Häntä puukotettiin." Azrael vastasi hiljaa. Hänestä näki kuinka uupunut hän oli, mutta myös sen kuinka kiitollinen tuo oli valkohiuksiselle. Haltija nyökkäsi vakavana ja katseli hetken sinihiuksisen vereen värjäytynyttä paitaa. "Saanko?" Mies kysyi, sujauttaen kätensä naisen polvien alle ja selälle. Tuo kysyi lupaa nostamiseen. Darmaine ei saanut ääntä kurkustaan, joten tyytyi nyökkäämään. Haltijalla oli selvästi ongelmia nostaessaan paljon suurempaa naista, mutta tuo sai kuin saikin muodonmuuttajan syliinsä. "Olen Dameon." Valkohiuksinen olento sanahti samalla kun lähti kävelemään varmoin askelin tietä pitkin. "Azrael." Kiharahiuksinen, haltijaa ainakin päätä pidempi, mies sanahti. "Ja sylissäsi on Darmaine." Tuo jatkoi. Nainen oli hyvillään, sillä ei olisi varmasti itse pystynyt esittäytymään. Hän sulki silmänsä ja antoi Dameonin kantaa hänet perille. Azrael huolehtisi että he pääsisivät perille.
Ja niin he pääsivätkin. Siniset silmät avautuivat Dameonin huutaessa hoitajaa. Nainen ei tiennyt kauan matkaan oli mennyt aikaa, ei edes oliko hän nukahtanut vai ei. Nyt kuitenkin hänen ympärilleen ilmestyi paljon pieniä haltijoita. Dameon selitti tilanteen ja kantoi naisen yhteen kuudesta temppelinomaisesta rakennuksesta, joka näytti lähinnä rauniolta. Kuin joskus loistossaan ollut kivinen rakennelma olisi unohdettu vuosikymmeniksi. Temppelit olivat kasvaneet täyteen kasveja ja juuria, sekä joidenkin rakennusten päällä seisoi komea puu. Oli aivan kuin haltijat eivät olisi pitäneet huolta ikinä rakennuksista, vaan antaneet kasvien elää omaa elämäänsä. Jopa temppelin sisällä oli juuria ja köynnöksiä. Se hämmensi naista paljon. Sairastuvan tyylinen huone oli yhtä köynnösten peitossa kuin kaikki muukin, ei ollenkaan samanlainen kuin Linnan kivinen, siisti ja kolkko sairastupa. Darmaine laskettiin muodonmuuttajalle aivan liian pienikokoiseen sänkyyn ja hänen jalkansa roikkuivat nilkkojen kohdalta ulkona sängystä. Sairastuvan haltijat singahtivan uuden tulokkaan luokse, suorastaan repien naisen paidan päältään ja poistaen lehdistä ja köysistä tehdyn paikkauksen. Haavaa kirveli ja sinihiuksinen nainen irvisteli ja haukkoi henkeään. Haltijat yrittivät olla helliä, mutta nopeita, sillä jopa he ymmärsivät haavan vakavuuden. Sinihiuksinen muodonmuuttaja kuuli naispuolisen haltijan puhuvan Azraelille jotain, siinä missä muut yrittivät saada naista rauhoittumaan ja pysymään paikoillaan. Hän kuuli tuolin kolahduksia. Pian myös haava oli peitetty puhtailla lehdillä, hänelle oli annettu peitto ja hän kykeni hengähtämään hetkeksi. Pieni silmäys kertoi että Azrael oli istuutunut pienelle penkille ja hänelle oli annettu lämpimän näköinen viltti. Miehen kasvot olivat kuitenkin väsyneet ja vakavat, lähes apaattiset. ”En pystynyt - jälleen kerran - suojelemaan sinua.. Virion tai joku muu hänen kaltaisensa olisi paljon parempi sinulle...” Punasilmä alkoi puhumaan. Sanoissa oli surumielisyyttä, syyttävyyttä. ”Sinä makaat siinä taas takiani... Enkö koskaan opi?” Tuo jatkoi, pudistaen päätänsä hitaasti. Nainen huomasi myös kostuvat silmät, jotka kielivät siitä suunnattomasta epätoivosta, jota mies kantoi sisällään. Sinisilmä ujutti kätensä Azraelin kädelle, puristaen sitä hiljaa, energiaa ei ollut kovempaan otteeseen. ”Lopeta.” Nainen sanahti tiukasti. Hän tiesi mitä miehen päässä liikkui, ja tiesi ettei voisi niitä ajatuksia poista, mutta hän silti yritti saada tuon ajattelemaan jotain muuta. Sinihiuksi oli siinä ehkä Azraelin takia, mutta oli tässä surullisessa tarinassa jotain hyvääkin, pakkohan siinä oli olla. ”Azrael.” Pieni kuiskaus kutsui miehen nimeä, pyytäen katseellaan tuota lähemmäs. Pieni, hellä, hymy nousi naisen kasvoille, kun tuo tarkkaili toisen punaisia silmiä. Niistä oli kadonnut kaikki se leikkisä pilke, mikä alkuaikoina oli loistanut. ”En mä halua ketään muuta.” Darmaine puhui hiljaa, mutta selkeästi. Hän oli vihdoin varma sanoistaan, eikä tulisi katumaan niitä. ”Mä rakastan just sua.” Nainen jatkoi, hymyillen hieman leveämmin, mitä väsymykseltään kykeni. Azraelin silmissä vilahti jokin, sinihiuksi näki sen selkeästi. Mies nousi hitaasti ja laski huulensa naisen huulia vasten, painaen niille pienen ja hellän suudelman. Darmaine tunsi lämpimien aaltojen virtaavan kehossaan, hän olisi tahtonut hetken jatkuvan ikuisesti. ”Ja minä rakastan sinua. Mut nyt sun on levättävä.” Mies irrottautui vain hieman ja puhui naisen huulia vasten. Sinisilmä tunsi Azraelin lämpimän hengityksen huulillaan. Miehen noustessa heidän katseensa kohtasivat. Hän silitti naisen poskea ja siirsi pari valahtanutta hiussuortuvaa pois kasvoilta, saaden Darmainen hymyilemään ja rikkomaan katsekontaktin. Pieni puna levisi tuon poskille, niin hyvillään, ja niin rakastunut, hän oli. Miehen nyökkäys kertoi tuon halusta poistua, ja vaikka kuinka nainen olisi tahtonut tuon pysyvän vierellään, hän antoi tuolle luvan lähteä. Siniset silmät seurasivat muodonmuuttajan poistumista, jopa silloin kun tuo oli kadonnut oviaukosta ulos. Huokaus purkautui tuon keuhkoista, kivuliaan tuhahduksen kera.
Hoitajahaltijat avustivat Darmainea poistamaan märät vaatteet päältään, alusvaatteet pysyivät silti. Hänet kuivattiin ja valmisteltiin parantamista varten. Eräs mieshoitaja, vanhan ja viisaan oloinen, selitti naiselle tarkasti, että parantaminen oli yksi haltijoiden lahjoista. He pystyvät parantamaan kaikkea, haavoja, murtuneita seiniä, katkenneita puita. Se oli ikään kuin he olisivat palauttaneet rikki menneet asiat takaisin ehjiksi, palanneet ajassa takaisin. Ajatus oli mielenkiintoinen muodonmuuttajasta, joka oli lähinnä kuullut haltijoista. Ikinä hän ei sellaista ollut nähnyt. Niimpä tuo samainen mies, Herman nimeltään, kertoi ystävällisesti haltijoista ja heidän historiastaan, samalla kun ympärillä pörräsi muita hoitajia. Miehen kuullessa Darmainen olevan Kreivin tytär, tuo kumarsi saman tien syvään, pahoitellen ettei ollut tiennyt. ”Älä... älä minua kumarra.” Nainen nolostui ja punastui. Kukaan ei ollut kumartanut hänelle tosissaan, ei kukaan kumartanut edes Kreiville. Kreivi oli kuin suuren lauman pää, eräänlainen isähahmo jokaiselle muodonmuuttajalle. Vähän niin kuin Kuningatar oli haltijoille suojeleva äitihahmo. ”Mutta te olette Kreivin tytär. Olette korkeassa asemassa neitiseni.” Mies sanoi toruvalla äänellä. ”Hah, en oikeastaan. En ainakaan kotona. Olen vain tavallinen muodonmuuttaja.” Darmaine hymyili hiljaa. Herman näytti hämmentyneeltä, mutta samalla uteliaalta. ”Eikö teitä totella, jos sanotte jotain?” Tuo kysäisi, nostaen kätensä leukansa alle mietteliäänä. Nainen pudisti päätään. ”Ei samalla tavalla kuin isääni. Minulla ei oikeastaan ole valtaa. Olen vain Kreivin tytär. Muut pysyvät lähinnä poissa luoltani.” Nainen naurahti, mutta katui oitis tekoaan. Haavaa kirpaisi kunnolla, saaden tuon henkäisemään kivuliaasti. Herman säpsähti ja painoi hellästi haavaa kämmenellään. ”Tahtoisitko olla suuremmassa asemassa? Vai ihan vain ”tavallinen muodonmuuttaja”, niin kuin kuvailit?” Mies kysyi. Darmaine mietti hetken, hymyillen sitten vanhemman haltijan puoleen. ”Haluaisin olla ihan tavallinen.” Nainen nyökkäsi, lähinnä itselleen. ”En makaisi tässä kunnossa, jos olisin tavallinen.” Pieni katumuksen ääni kuului äänessä, vaikka muodonmuuttajan huulilla pysyttelikin vaimea hymy. Herman nyökkäsi ymmärtäväisesti. Samalla sekunnilla tupaan asteli kirkkaan pinkit hiukset omaava, lähes säteilevä, persoona. Hermanin kumartamisesta päätellen tämä hymyilevä nainen oli Kuningatar Gwendalyn. ”Hei, Darmaine, miten voit?” Nainen käveli suoraan muodonmuuttajan luokse kevein askelin. Oli kuin kaikki olisi kirkastunut pelkästään naisen läsnäolosta. Se loi ristiriitaisia tunteita Darmainen rinnassa. ”Ihan hyvin.” Tuo kuitenkin vastasi haltijanaiselle. ”Olen Gwendalyn. Hoidetaampas tuo haava nyt kuntoon. Alice!” Pirteä nainen kutsui, ja samassa tuon vierellä oli pieni, harmaahiuksinen, nainen. He valmistelivat vierelleen jotain rohtoa ja lehtiä, sekä varmistivat vielä että muodonmuuttaja voi varmasti hyvin ja pysyy hereillä. ”Aloitamme nyt. Tämä saattaa nipistää.” Gwendalyn varoitti. Haltijat seisoivat molemmilla puolilla sänkyä, levittäen kätensä haavan päälle. He sulkivat silmänsä ja alkoivat keskittymään parantamiseen. Darmaine tunsi omituista liikehtimistä haavassaan, ennen kuin varsinainen kipu alkoi. Kasvot vääntyivät kivusta irvistykseen. Haava tuntui olevan liekeissä, kuin lihaksia revittäisiin irti kehosta ja sitä tökittäisiin valtavalla tikulla. Nainen yritti pysyä paikoillaan, vaikka keho olisi halunnut karata kovan kivun alta pois. Ähkiminen ja henkäily olivat ainoita ääniä mitä tuo kykeni päästämään, ja vaikka kuinka häntä käskettiin hengittämään, ei hän pystynyt. Parantaminen kesti ehkä kymmenisen minuuttia ja loppua kohden muodonmuuttaja oli hiljentynyt kivusta. Kaiken loputtua Darmaine makasi henkeään haukkoen, hiestä märkänä, ja uupuneena liian pienellä sängyllä. Hänen päätään särki niin paljon, ettei hän edes kuullut kaikkea mitä hänelle puhuttiin. Itseasiassa hän ei ollut varma puhuttiinko edes hänelle. Keho vaipui rentoon ja tiedottomaan tilaan nopeasti tapahtuman jälkeen. Pienen hetken sinisilmä ehti ajatella että hänen kehonsa eikä mielensä kyenneet ottamaan mitään vastaan, vaan ne luovuttivat elämässä juuri sillä hetkellä.
Onneksi niin ei ollut ja Darmaine avasi siniset silmänsä hämärän valon huokuessa ikkunanreijistä sisään. Hän hengitti syvään makeaa ja kosteaa ilmaa, tuntien kuinka jalat eivät liikkuneet, kuin niiden päälle olisi laskettu jotain painavaa. Pieni vilkaisu kuitenkin vastasi outoon tunteeseen. Azrael oli nukahtanut tuolilleen, pää painettuna naisen jalkoja vasten. Darmaine hymyili hieman naurahtaen. Hän olisi silittänyt miehen hiuksia, jos olisi ylttänyt niihin. Punasilmän selälle oli aseteltu viltti, mutta nainen ei voinut olla leikkisästi ajattelematta toisen pajasta yläruumista. Pian huoneeseen asteli tuttu, pinkkihiuksinen nainen, hymy huulillaan, vesilasi kädessään. ”Huomenta, miten voit?” Gwendalyn käveli sängyn viereen ja istahti sen vierellä olleelle penkille. Darmaine huokaisi ja nyökkäsi. ”Oon elossa.” Hän totesi hymyillen. Haltija hihkaisi tyytyväisenä ja ojensi lasin muodonmuuttajalle. Sinisilmä otti lasin ja joi sen sisällön yhdellä kulauksella. Hän ei ollut juonut ainakaan päivään ja oli erittäin onnellinen saadessaan juoda. ”Kylläpä maistuu. Saatte molemmat kunnon aamiaisen kunhan heräätte.” Kuningatar sanoi, taputtaen nuorempaa naista olkapäälle hymyillen. ”Oli minulla sinulle asiaakin. Eräs pikkulintu kertoi että viidakon rajalla on nähty muodonmuuttajia ja he olivat etsimässä jotakuta. Luulen että se on etsintäpartiosi.” Nainen selitti toiselle, edelleen hymyillen. Darmaine sulatteli hetken kuulemaansa ja siirsi automaattisesti katseensa Azraeliin, jonka tiesi olevan pulassa. ”Voisiko isälle lähettää kirjeen tai jotain? Hän on luultavasti tosi huolissaan...” Sinihiuksinen nainen sanahti lopulta, kääntäen kysyvän katseensa Gwendalyniin, joka hymyili leveämmin takaisin. ”Tehty. Lähetin kirjeen heti parantamisen jälkeen Usvakartanoon. Se on varmasti jo perillä.” Kuningatar sanoi, silittäen tytön olkapäätä lohduttavaan tapaan. ”Tunnen isäsi kyllä, hän on loistava Kreivi ja hyvä isä, mutta hyvin itsepäinen kun sille päälle sattuu.” Nainen tuhahti, ilmeisesti muistellen jotain tapahtumaa. Darmaine naurahti pienesti. ”Kuulostaa tutulta.” Tuo vastasi, kunnes tunsi jalkojensa päällä liikettä. Sininen katse kääntyi Azraelin suuntaan, joka unisena katseli ympärilleen, pysäyttäen katseensa kuitenkin naiseen. ”Huomenta... miten voit?” Mies kysyi ja nousi istuen venyttelemään. ”Hyvin.” Darmaine vastasi hymyillen toiselle. ”Darmainen perään on lähetetty etsijöitä.” Kuningatar sanahti. Tuo oli noussut ylös ja kävellyt punasilmän puolelle, laskien nyt kätensä hänen olkapäälleen. ”Mutta nyt kun olette molemmat hereillä, niin voitte tulla syömään. Pukekaa ja nouskaa ihan rauhassa, ruoka odottaa ulkona.” Nainen hymyili leveästi ja käveli pois huoneesta. Darmaine joutui hetken etsimään vaatteita, joista Kuningatar oli puhunut, mutta löysi katseellaan lopulta nättiin kasaan viikatut vaatteet toisen sängyn päältä. Azraelkin katseli vaatteita hieman hämillään.
”Miten sinä voit?” Darmaine kysyi vuorostaan mieheltä, joka oli noussut seisomaan ja venytteli vieläkin makeammin. Tuon lihakset poksuivat ja natisivat ääriliikkeistä, saaden miehen huokailemaan. ”Paremmin.” Azrael vastasi lyhyesti ja käveli vaatteiden luokse. Nainen naurahti hieman, tuntien kuitenkin piston vatsassaan. ”Hmm, ootko aina yhtä vähäsanainen?” Sinisilmä kysyi, kuin ei tuntisi miestä kunnolla. Eikä hän tuntenutkaan, joka tuntui hassulta. He molemmat tunnustivat rakkautensa toisilleen, mutta todellisuudessa kumpikaan ei tiennyt mitään toisesta. Se teki heidän suhteestaan sekä mielenkiintoisen että hankalan. Azrael nosteli vaatteita, mietiskellen. ”Mitä mun pitäis vastata?” Tuo tuhahti, ei varsinaisesti kärsimättömästi, enemmänkin väsyneesti. Darmaine nosti jalkansa pedin reunalta roikkumaan ja katseli miehen paljasta selkää. Nainen kurotti kättään, koskettaen toisen kylkeä. Miehen lihakset värähtivät yhtäkkisestä kosketuksesta, saaden punaisen katseen kääntymään. ”En tiiä... Miten oikeesti voit? Mitä ajattelet?” Darmaine totesi hiljaa, silmäillen miehen valkeaa ihoa sormiensa alla. Hän kuuli Azraelin huokaisevan ja laskevan vaatteet käsistään. Mies otti pari askelta lähemmäs, kunnes oli aivan naisen edessä. Tuon arvilla olevat kädet laskeutuivat naisen olkapäille, mutta toinen käsi siirtyikin tuon leuan alle, nostaen sinisen katseen ylös, kohtaamaan punaiset silmät. ”En tiedä mitä ajattelen.” Azrael totesi hiljaa. Darmaine hymyili pienesti miehen surumieliselle katseelle, kietoen kätensä tuon lantion ympärille. Mies tuntui olevan hämmentynyt yhtäkkisestä läheisyydenosoituksesta, ettei kyennyt tekemään mitään. Nainen hymähti huvittuneesti. ”Kerro sitten kun tiedät.” Sinisilmä vastasi ja suuteli miehen vatsaa ennen kuin päästi irti. ”Mennään syömään.” Tuo jatkoi hymyillen. Azrael tuijotti hetken pirteää naista miettivänä, kunnes veti kämmenensä tuon poskille ja painoi nopean, mutta voimakkaan, suudelman tuon huulille. Se sai naisen naurahtamaan hämmentyneenä. Jopa punasilmä hymähti huvittuneena ja kääntyi tutkimaan uudelleen vaatteita. ”Tämä on luultavasti sulle.” Mies sanahti ja viskaisi tummansinisen vaatekappaleen naiselle. Darmaine nosti vaatteen ja huomasi sen olevan pitkä, suora, mekko, ohuilla olkaimilla. Tuo nousi varovaisesti seisomaan ja sujautti väljän mekon päälleen. Vaate ei ollut erityisen kaunis, mutta se oli parempi kuin ei mitään. Mekko ylttyi juuri ja juuri polvien alapuolelle. Nostaessaan katseensa mieheen, tuo oli jo pukenut päälleen harmaat, polviin asti ylettyvät housut ja ruskean, hihattoman, liivintyylisen, joka ilmeisesti piti kietoa kiinni jonkinlaisella nauhalla. Azrael yritti etsiä kiinnikettä, joka sai Darmainen tuhahtamaan huvittuneesti. Miehen kysyvä katse nousi naiseen. ”Mitä? Ei se nyt niin tyhmältä näytä.” Punasilmä virkkoi. Tyttö pudisti päätään. ”Ei, se näyttää varsin hyvältä. Itseasiassa paremmalta vaan jos jätät sen auki.” Tuo hymyili pieni puna poskillaan. ”Tykkäät vaan kattoo mua ilman paitaa, vai?” Azrael kiusoitteli. ”Hmm... en kiellä.” Sinihiuksinen nainen hymisi ja lopulta avusti miestä sulkemaan paitansa.
Kaksikko käveli ulos lämpimään aamuun. Darmaine nojasi miehen kättä vasten, vaikka hänen jalkansa toimivatkin suhteellisen hyvin. Ainoat kivut olivat vatsan pistos ja uupumisen aiheuttama tärinä, joka lähinnä vain vaikeutti. ”Sieltä se nuori pari tulee! Vihdoin!” Kuningatar huudahti iloisena ja liihotti kaksikon luokse. Hän opasti muodonmuuttajat istumaan lankun päälle keskelle temppelien rykelmää ja pyysi jotakuta tuomaan ruokaa heille. Kaksi innokasta, pientä, haltijaa toivat lautasellisen lämmintä vihanneskeittoa molemmille. Azrael ja Darmaine kiittivät noita ja alkoivat syömään hyvällä ruokahalulla. Gwendalyn liittyi heidän seuraansa, sanoen että he saisivat syödä niin paljon kuin tahtoisivat. Hän myös mainitsi, että kaksikko pysyisi Wildrootissa siihen saakka kunnes Darmainen etsintäpartio saapuisi hakemaan heitä, joka oli naisen mukaan joskus seuraavana aamuna. ”Te olette nyt kunniavieraita ja järjestämme pienet pidot illalla. Toivottavasti saatte levättyä kunnolla siihen mennessä.” Kuningatar hihkui ja katosi syötyään suurimman temppelin suojiin.
Darmaine oli kiinnittänyt huomionsa koko ruokailun ajan siihen, kuinka haltijat söivät yhdessä. Suuri pata oli pystytetty keskelle pihaa, nuotion ylle, ja jokainen kävi hakemassa oman ateriansa sieltä. Se tuntui hassulta, sillä muodonmuuttajat söivät aina omien perheidensä kanssa tai yksin. Ei ikinä näin, koko lauman kanssa. Haltijoiden tottumukset olivat mielenkiintoisen outoja naisen mielestä ja tuo viipyisi mielellään pidempäänkin heidän parissaan.
”Moi! Hei. Saako häiritä?” Yhtäkkiä kaksikon edessä seisoi pienikokoinen naishaltija. Tuon hiukset olivat vaaleansiniset ja ylttivät miltei olkapäille. Suuret, kirkkaan siniset silmät katselivat muodonmuuttajia uteliaina. Darmaine katsahti mieheen, joka näytti yllättävän rennolta ja pieni katsahdus takaisin antoi olettaa että tuo antoi naisen vastata vihdoin. Hymy nousi täyteläisille huulille. ”Saa häiritä.” Tuo vastasi haltijaneidolle, jonka vihreät siivet alkoivat väpättää innostuksesta. ”Oh! Mun nimi on Flora, tosi kiva tutustua.” Tyttö puhui innostuneesti ja silmäili välillä Darmainea ja välillä Azraelia. Haltija oli pukeutunut vaaleaan löysään t-paitaan, siniseen lyhyeen hameeseen ja pitkiin, harmaaraidallisiin, sukkahousuihin. ”Kuningatar sanoi että hän tahtoo Azraelin käymään.” Flora loikki miehen eteen hymyillen leveästi ja selkeästi ihaili muodonmuuttajan lihaksikkaita käsivarsia. Punastus näkyi selkeästi tytön poskilla. ”Hän on tuolla suurimmassa temppelissä.” Haltija osoitti suurta rakennusta, jonka reunustaa pitkin kasvoi valtava juurikko, joka piti rakennuksen katolle kasvanutta puuta pystyssä. ”Mä pidän Darmainelle seuraa sillä aikaa.” Tyttö hihkui sen jälkeen, saaden Azraelilta hyväksyvän nyökkäyksen. Muodonmuuttajat vaihtoivat paljonkertovan katseen, mutteivät puhuneet toisilleen mitään. Mies nousi ja lähti kohti Floran ilmoittamaa paikkaa.
”Onko Azrael sun poikaystävä?” Haltijtyttö hypähti istumaan penkille Darmainen viereen ja katseli tuota mielenkiinnolla. Darmaine tutkaili miehen kävelyä pieni hymy huulillaan. Hän ei tiennyt mitä he olivat. ”Niin kai.” Hän kuitenkin vastasi, tuntien lämmön rinnassaan. Flora tuntui punastuvan ja innostuvan entistä enemmän. ”Oooh, hän on niin komea. Oon kateellinen.” Tuo huokaisi unelmoivasti ja katsoi kuinka muodonmuuttaja katosi temppelin ovesta sisään. Darman oli pakko naurahtaa haltijan viattomuudelle, joka sai myös Floran kikattamaa. ”Kuningatar käski näyttää sulle paikkoja, jos se sopii?” Flora nousi seisomaan ja kysyi ystävällisesti. Darmainelle asia sopi vallan hyvin ja hän lähti kiertämään Wildrootia paljon lyhyemmän haltijan kanssa. Flora näytti hänelle kaikki paikat mitä oli näytettävää, kertoen hieman haltijoiden kulttuurista. Darmaine näki kirsikkapuukentän, joka ympäröi Wildrootin pääsisäänkäyntiä valtavan kauniilla kirsikkapuilla ja vaaleilla pylväillä. Flora kävelytti hänet ympäri koko aluetta kiertävän joen rannan, kertoen sen suojaavan heitä. Joessa uiskenteli juuri sillä hetkellä myös merenneitoa, joka oli melko tuttu näky haltijoille. Merenelävät ja siivekkäät pitivät kuulemma hyvin tiukkaa yhteistyötä. Se kaikki oli mielenkiintoista muodonmuuttajalle, joka oli tottunut elämään pelkästään samankaltaistensa kanssa.
Muutaman tunnin päästä Flora patisti naisen lepäämään hänelle ja Azraelille varattuun huoneeseen. Se oli suht tilava huone, jonka seinillä kasvoi juuria siellä täällä. Darmaine istutettiin suurehkolle pedille ja patistettiin päiväunille, että tuo jaksaisi illalla syödä ja juhlia. Nainen naurahti ajatukselle, mutta nukahti kuitenkin ajatellen, mitä pistäisi päälleen.
Muodonmuuttaja nukkui hyvin iltaan asti. Herättyään hän kuuli iloista puheensorinaa ulkoa ja nousi pirteänä istumaan sängylleen. Pienelle pöydälle oli ilmestynyt tumma vaatekasa ja jonkinlainen nahkainen vyö, sekä vihreä huivi. Nainen ei ehtinyt sen enempää miettimään vaatteiden merkitystä, kun kuuli oven huoneeseen avautuvan. Tuttu, vaaleansinihiuksinen tyttö kurkisti sisään ja nähdessään muodonmuuttajan hereillä, tuo astui kunnolla näkyviin. Haltijalla oli päällään vaaleankeltainen, ilmava, mekko, jonka polviin ylettyvässä helmassa oli tummempaa kirjailua. ”Oot hereillä. Hyvä! Sua odotetaan kohta.” Flora sanahti ja käveli naisen luokse. ”Mitä tuolla tapahtuu?” Darmaine kysyi, haukotteli ja venytteli. Haltijan kasvoilla oli innostunut hymy. ”Kekkerit on alkamassa. Ruokaa valmistetaan tälläkin hetkellä, kohta soi musiikki ja saa tanssia! Ihanaa.” Flora näytti olevan energinen ja ehdottoman innoissaan asiasta. Darmaine pudisti päätään tuolle ja tuhahti huvittuneena. Haltija lehahti huoneen läpi pöydälle, vetäen tummanharmaan mekon vaatekasasta. ”Tää on sulle, valitsin sen ite. Musta tää väri sopii sulle, se korostaa sun silmiä.” Flora puheli ja avusti muodonmuuttajan seisomaan. He pukivat yhdessä pitkän mekon sinisilmäiselle naiselle. Mekko oli muodoltaan kuin kesämekko, väljä ja kangasta oli paljon. Sen takia lantiolle sidottiin ruskea vyö, tuomaan naisen omia muotoja paremmin esille. Vaaleanvihreä huivi heitettiin olkapäiden suojaksi. Nainen sai myös kankaasta tehdyt jalkineet, jotka eivät olleet mitkään maailman kauneimmat asuun, mutta suojasivat jalkoja viileältä yöltä. ”Tule, Azrael odottaa sua!” Flora patisti ja veti naisen kädestä ulos.
Aurinko oli juuri laskemassa, mutta Wildroot tulvi valossa. Eri puolille paikkaa oli sytytetty lyhtyjä ja tulikärpästen kirkas loisto teki paikasta maagisen oloisen. Darmaine ihasteli näkymää niin että hänen oli pakko hidastaa vauhtiaan. Kaikki haltijat oli kokoontuneet juttelemaan toisilleen ja tuntui että jokaisella oli parasta päällänsä. Pata keskellä pihaa höyrysi ja nainen kykeni haistamaan makean tuoksun, joka leijaili hänen ympärillään. Floran taluttaessa häntä väkijoukkoon, hän ei voinut ajatella kuin yhtä henkilöä. Ja se henkilö seisoi pian hänen edessään.
Azraelin kasvot kääntyivät hitaasti sinihiuksisen naisen puoleen. Nuotion liekit leikkivät tuon punaisissa silmissä, aivan kuten ensimmäistä kertaa heidän nähdessään. Darmainen keho seisahtui tuijottamaan komeaa miestä, suu pienesti avoinna. Miehellä oli päällään omat, mustat farkkunsa, sekä musta liivi, jota hän ei ollut pistänyt kiinni. Vaalea iho lähes paistoi liekin valossa, kun tuo käveli Darmainen luokse. ”Hei.” Azrael sanahti, virne kasvoillaan. ”Moi.” Sinisilmä vastasi ujosti. Kasvot tuntuivat jo nyt lämpöisiltä, oli se sitten punastus tai nuotion hohkaava lämpö. ”Sähän oot nättinä tänään.” Mies leikitteli ja tarjosi kättään tuolle. Heidän välissään oli hyvä etäisyys, ei liian pitkä, mutta ei niin lyhytkään että he olisivat törmänneet toisiinsa. Nyt Darmaine oli varma että punastui. Hän naurahti pudistaen päätänsä epäuskoisena. ”Niin säkin.” Nainen tuhahti ja tarttui miehen käteen. Azrael lähti viemään toista haltijajoukon läpi Kuningatar Gwendalynin luokse. He istuutuivat penkille. ”Ihanaa että olette täällä. Nauttikaa ruuasta, nauttikaa musiikista, ja mikä tärkeintä, nauttikaa seurasta.” Nainen vinkkasi silmäänsä Azraelille, jonka jälkeen nousi ja taputti käsiään. Koko piha hiljeni kuuntelemaan Kuningataren sanaa. ”Kunniavieraamme ovat saapuneet. Juhlat alkakoot. Nauttikaa kaikki!” Pinkkihiuksinen haltija julisti. Koko haltijoiden joukko hurrasi ja jostain alkoi kuulumaan musiikkia. Muutama haltija soitti erilaisia soittimia sivummalla, luoden hauskaa tunnelmaa ympäristölle.
Azrael ja Darmaine hakivat ruokaa padasta, söivät ja juttelivat, lähinnä muille haltijoille. Pieni jännitys heidän välillään sai molemmat vaikenemaan toistensa läsnäollessa, kuin he olisivat olleet ihastuneet lapset, jotka eivät uskaltaneet jutella toisilleen. Illan hämärtyessä tuntui kuin haltijat olisivat vasta alkaneet juhlimaan. Moni tanssi riemukkaasti nuotion valossa, välittämättä muusta. Se tuntui mukavalta vaihtelulta Darmainesta ja vihdoin penkillä istuttuaan Azraelkin ilmaantui tuon viereen. ”Haluatko tanssia?” Mies kysyi yllättäen. Naisen olisi tehnyt mieli kysyä ”tanssitko sinä?!” mutta hymyili vain itsekseen. Hän käänsi katseensa muodonmuuttajan puoleen ja nyökkäsi. ”Mieluusti.” Hän vastasi. Azrael nousi ja tarjosi kätensä tuolle, avustaen naisen seisomaan. Uupumuksensa tai kipujensa takia nainen ei kyennyt tanssimaan kamalan vapautuneesti, mutta keikutti lantiotaan musiikin tahtiin ihan kohtuullisen hyvin. Kaksikko nauroi ja lähentyi sitä mukaan, mitä kauemmin tanssivat. Lopulta soittajat päättivät valita hieman hitaamman kappaleen, jonka ansiosta parivaljakko liimautui toisiinsa kiinni. Darmaine kietoi kätensä miehen kaulan ympäri ja Azrael piteli käsiään naisen lantiolla.
”Onko sulla ollu hauskaa?” Darmaine kysyi, silmäillen lähietäisyydeltä punasilmän huulia. Hänen teki mieli uppoutua miehen suudelmiin, mutta koetti pitää itsensä kurissa. ”On.” Lyhyt vastaus lähes kuiskattiin. Miehen ääni sai kylmät väreet kulkemaan koko kehossa. He heiluivat musiikin tahtiin hiljaa, tunnustellen toistensa kiihtynyttä sydämensykettä. He eivät osanneet tehdä mitään muuta kuin seistä siinä, kumpikaan ei uskaltanut tehdä siirtoa mihinkään suuntaan. Kappaleen loputtua alkoi toinen, hieman menevämpi sointu, joka sai haltijat innostumaan. Azrael irtautui hieman naisesta, jotta näkisi tuon kasvot kokonaan. Pienen hetken muodonmuuttajat tuijottivat toisiaan silmiin, kunnes punasilmä nappasi naisen syliinsä ja käveli kuin maanomistaja väkijoukon läpi. Tuo kantoi naisen heille tarkoitettuun huoneeseen, laski naisen sängylle ja heitti päällään olevan liivin lattialle. Darmaine tunsi miehen kiihkeyden, joka sai sydämen lyömään koko ajan kovempaan. Siniset silmät katselivat lihaksikasta kehoa, joka istuutui sängylle, lukiten naisen käsiensä väliin. Azrael painoi huulensa naisen huulia vasten kiihkeään suudelmaan, johon Darmaine vastasi. Tuo nosti kätensä miehen paljaalle selälle, tuntien sen lämmön ja liikkeet. ”Saanko mä viedä sut pois...” Azrael kuiskasi suudelman välissä vasten naisen huulia. Darmaine tiesi mitä mies tarkoitti lauseellaan. ”Saat...” Nainen vastasi ja painoi huulensa uuteen, kiihkeään suudelmaan.
Tuon rinnassa paloi liekki, liekki joka poltti ja tahtoi ulos. Sydän hakkasi kuin hullu, kovempaa kuin ikinä. Hän tunsi punasilmän vahvat kädet ympärillään, tuon sydämen rinnassaan, joka tahtoi ulos myös. He halusivat toisiaan ennemmän kuin mitään muuta.
|
|
|
Peli
Apr 28, 2020 18:31:18 GMT
Post by Razeback on Apr 28, 2020 18:31:18 GMT
Azrael, luku 22 → Lintu
Kuulin vaimeaa puhetta joka ikävästi tunkeutui uneeni ja häiritsi nukkumistani saaden minut lopulta luovuttamaan. Haukoitellen vilkaisin ympärilleni kunnes näin etsimäni; sinihiuksisen naisen. ‘’Huomenta... miten voit?’’ Kysyin kuin automaattisesti samalla venytellen; koko keho tuntui raskaalta ja valmiilta jatkamaan unia. Naisen vastaus rauhoitti mieleni joka oli minun huomaamatta huolestunut vastauksesta ja vielä aivan syyttä; en uskonut, että Darmaine olisi muuta vastannutkaan. Käänsin huomioni hetkeksi kuningattareen tämän puhuessa etsijöistä. Heillä kestäisi matka vielä, joten hätää ei ollut nimeksikään. Pidin Windrootissa olosta, koska silloin ei ollut Kreiviä saatika tuttuja kasvoja jotka tuntuivat arvostelevan jokaista liikettä. Gwendalynin mainitessa vaatteet ja ruuan niin väsymys tuntui kaikkoavan samantien. Lähdin etsimään katseellani vaatekasaa samalla kun nousin ylös venytellen vielä kerran. Vilkaisin sivusilmällä sinihiuksista naista joka kysyi vointiani. En tiennyt miksi, mutta kuullessa kysymyksen niin väkisinkin aloin ajattelemaan Lilithiä. Siitä olisi päästävä eroon mahdollisimman nopeasti. Kurtistin kulmiani. ‘’Paremmin.’’ Tyydyin vastaamaan osittain välttelevästi ja aloin tutkimaan vaatteita. Naisen kysymys sai minut vaipumaan syvemmille ajatuksiin. En oikeastaan tiennyt, että olinko erityisen vähäsanainen, mutta puhuttavaa ei ollut. Osasyynä vaiteliaisuuteen oli myös väsymys, se samainen väsymys joka ei menisi ohi pelkillä unilla. ‘’Mitä mun pitäis vastata?’’ Kysyin kuitenkin ja vilkaisin sivusilmällä sinihiuksista, nopeasti ennen kuin jatkoin vaatteiden tutkimista. Jännityin kuitenkin oitis kun tunsin viileät sormet ihollani. En tiennyt miten toimia, en ollut tottunut toisen läheisyyteen. Käännyin katsomaan Darmainea joka kysyi ajatuksistani. Kysymys oli minusta outo, koska en ollut edes itse varma omista ajatuksistani. Ne olivat suuri sekamelska, joita olisi pitänyt siistiä ja pitää hyvänä. Ajatukseni olivat kuin hiukseni; ne olivat aina yhtä sekaiset. Purin kevyesti huultani.
Vaatteiden laskemisen jälkeen kuljin sinihiuksisen eteen ja laskin käteni tämän olkapäälle; kuitenkin siirtäen toisen käteni nopeasti tämän leuan alle. Vastasin kuitenkin totuudenmukaisesti. En tiennyt omista ajatuksistani mitään. En pysynyt niiden perässä itsekään. Vilkaisin naista hämmentyneenä tämän kietoessa kätensä ympärilleni. Se oli uutta ja osittain myös pelottavaa, koska kukaan ei ollut koskaan uskaltanut lähestyä minua samalla tavalla - yhtä rohkeasti. Hymyilin kuitenkin pehmeästi hämmennyksestä välittämättä naisen vastaukselle; ‘’Kerro sitten kun tiedät.’’ Huulet vatsallani sai minun kasvavan tunnemyrskyn vain voimistumaan. Naisen ehdottama ruoka kuitenkin sai ajatukseni oitis muualle ja nopean - aivan liian nopean - suudelman jälkeen aloin tutkimaan vaatteita vihdoin ajatuksella. Viskasin sinihiuksiselle jonkun mekontapaisen todeten itselleni, että minä en mekkoon pukeudu. Kiskoin päälleni omat vaatteeni; polviin asti ylettyvät housut ja liivityylisen paidan joka selvästi piti sitoa jollakin kiinni - mitään ei kuitenkaan löytynyt. Käänsin kuitenkin oitis katseeni sinihiuksiseen kuullessa huvittuneen tuhahduksen. Kohotin toista kulmaani kysyen, että näytinkö todella tyhmältä. Tiesin kuitenkin vastauksen jo ennen kun nainen sai punastumiseltaan sanoja suustaan; ‘’Ei, se näyttää varsin hyvältä. Itse asiassa paremmalta vaan jos jätät sen auki.’’ Darmaine piipitti posket punaisina saaden minun kasvoilleni kettumaisen virneen. ‘’Tykkäät vaan kattoo mua ilman paitaa, vai?’’ Ääneni oli pehmeä ja pieni osa minusta halusi kietoa kädet sinihiuksisen ympärille ja painaa tämän pieni keho omaani vasten. Estin kuitenkin itseäni ja pudistelin päätäni tuohtuneena pelkälle ajatukselle. Olikohan minusta tulossa naisen seurassa oikea pehmo? Ajatus pelotti minua. Halusin pitää kylmän olemukseni ja tietynlaisen kunnioituksen olentojen keskuudessa.
Kuljimme aamuun valmistuttua. Käänsin huomioni naisenalkuun joka nojasi kättäni vasten. En pannut vastaan laisinkaan; luultavasti näytimme muiden silmissä oikealle parille. Enkä oikeastaan ollut varma mitä me kaksi edes olimme. Siitä olisi puhuttava. Soin kuningattarelle viileän katseen tämän ilmoittaessa suureen ääneen tulostamme. Wendy oli aina tiennyt miten kartoin huomiota ja nyt hän oikein nautti siitä, miten sai jakaa meitä koko väelleen kuin arvokkaita esineitä. Mutristin huuliani tyytymättömästi ja aloin syömään kuitenkin kanien ruokaa heti kun ne tuotiin eteemme - kiitoksen jälkeen, tietenkin. Olin kuitenkin tukehtua keittoon kuullessa sanat pidot. Pienet pidot eivät nimensä mukaan tulisi olemaan millään tavalla pienet. Purin huultani taas ja siirsin katseeni oitis keittoon. En halunnut pahoittaa Wendyn mieltä, koska tiesin miten paljon Kuningatar minusta lopulta välitti. Minulla ei ollut edes mahdollisuutta ilmaista mielipidettäni. Seuraavan kerran tipahdin maan pinnalle vasta kun yli-innokas haltija liihotteli paikalle. Mittailin siivekästä katseellani ja otin rennomman asennon penkillä. Käänsin viileän katseeni tyhjään kulhoon kunnes soin siivekkäälle luvan häirinnälle. Floran innokkuus oli toki tarttuvaa, mutta mieleeni oli kovaa vauhtia muodostumassa pieni synkkä noidankehä joten haltijan iloisuus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta yhtä nopeasti ulos. Katsahdin uteliaasti Floran pukeutumista samalla pohtien, että oliko haltija todella saanut yhtään lyhyempää hametta yllensä ujutettua. Nousin tuolilta ja ohimennen - ilkikurinen pilke silmissä - soin haltijalle yhden niistä hymyistä, jotka olivat saaneet aina jokaisen vähintääkin punastumaan. Eikä minun tarvinnut silläkään hetkellä pettyä, koska Flora lehahti punaiseksi ja käänsi katseensa oitis muualle. Siirsin punaiset silmäni sinihiuksiseen ja pyöräytin silmiäni dramaattisesti.
Askeleeni johdattivat minua suurimpaan temppeliin samalla kun ajatukseni vaelsivat takaisin Linnaan. Minun oli tapettava Lilith heti kun pääsisin Linnaan, jotta tämä ei pääsisi enää lähelle Darmainea. Ongelmaksi tulisi jäämään enää vain Keenan ja Virion, mutta edes Virion ei tuntunut sillä hetkellä oikeastaan uhalle. Pikemminkin muodonmuuttaja oli riesa kuin itse uhka. Darmaine oli niin hyväuskoinen, niin naiivi, että hänet oli helppo kietoa pikkusormensa ympärille ja asia sai minut varautuneeksi. Jokainen maailmassa valehteli, kukaan ei ollut täysin luotettava. Sinihiuksinen tyttö olisi pulassa suuressa, julmassa maailmassa jos tämän päästäisi hetkeksikään yksin - johan se oli nähty. Tyttö ei pärjännyt edes iltaa yksin kun sai jo puukosta. Tuhahdin viileästi ja pysähdyin etsiäkseni Kuningattaren. Se ei ollut vaikeaa ja vaisuna istahdin tämän seuraan. Pinkkihiuksinen nainen näytti huolettomalle, iloiselle ja siltä, että kaikki oli hyvin aina. Ei ollut murheita. ‘’Rakastin Oliviaa; hän oli niin huoleton ja iloinen vaikka Arthurius olikin tyranni. Hän oli täällä kuin kotonaan, minun olisi vain pitänyt pitää teidät minun hoivissa.’’ Gwendalyn aloitti pehmeästi, tuttu äidillinen sointu äänessä. Kohotin toista kulmaani ja suljin sitten omatkin silmäni, kuin ne eivät olisivat halunneet olla auki enää hetkeäkään, ‘’Te Cauciét olette ongelma, tiesitkö sitä? Ovelia kettuja joka ikinen ja Olivia parka oli kuin pieni lintu teidän keskellänne.’’ Purin hammasta ja tuhahdin. Jaye oli ollut Olivian lailla pieni lintu. Häkkiin ahdettu lintupoloinen, jonka ainoana turvana oli asunto täynnä viekkaita kettuja. Jaye ja Olivia olivat todella eläimiltään lintuja; kaksi pikimustaa talitiaista. He olivat kuitenkin jääneet Arthuriuksen verkkoon kiinni, eivätkä päässeet enää lentoon omin avuin. Heillä ei ollut enää siipiä ja se vei heiltä hengen. Jaye ja Olivia eivät voineet lähteä, he ajattelivat aina toisia ja oman perheen jättäminen olisi ollut rikoksista pahin. Tiesin, että olisin itse selvinnyt isäni aiheuttamista koettelemuksista - kunnes olisin kyllästynyt ja tappanut hänet - mutta Arden ei. Arden oli ollut aina meistä kahdesta herkempi, empatiakyvyn omaava ja terveempi osapuoli. Minä olin luultavasti aivan liian turmeltunut, minua ei vain voinut enää pelastaa vaikka kuinka yrittäisi.
‘’Mitä yrität sanoa?’’ Kysyin kuitenkin vain Wendylta, tylymmin kuin olin aikonut. Punahiuksinen nainen siirsi katseensa minuun, mutta ei enää hymyillyt. Ilmeestä oli hymy kaukana; se oli vakava ja siinä hetkessä hän todella näytti yhtä vanhalta kuin hän todellisuudessa oli. ‘’Sitä, että sinun on ajateltava lintua ystävänä, ei saaliina. Sinun on kohdeltava Darmainea kuin kukkaa - yksikin viilto satuttaa. Turmelee kauniin kukan tai linnun sulkapeitteen.’’ Wendy hymyili vaisusti, se ei ollut tuttua hymyä, ‘’Tiedän, että aiot lähteä jahtiin heti kun pääset takaisin Linnalle. Jahtaisit Lilithiä vaikka koko Alwyenin läpi, etkö vain?’’ Haltija kysyi ääni pehmeten. Kääsin katseeni juurakoihin ja puihin, kaikkialle muualle paitsi Gwendalyniin. ‘’Mmh.. Kyllä.’’ Vastasin yhtä vaisusti, ‘’Mitä haet tällä takaa?’’ Jatkoin ja ristin käteni rinnalle. Halusin vastauksia sillä hetkellä enemmän kuin ikinä. Halusin tietää tasan, että mitä Kuningatar haki takaa asiallaan. ‘’Muista, että Darmaine on niin.. haavoittuva. Hän ei ymmärrä tuota sinun syvää raivoasi jota sinun on hillittävä, hän ei luultavammin tule ikinä ymmärtämään sitä, että tapat toisia eläviä olentoja - muodonmuuttajia.’’ Wendyn ääni hiipui loppua kohden, joka teki kuuntelemisesta vaikeaa. Tunsin veren rautaisen maun tulvahtavan suuhuni kun vihdoin purin huuleni rikki. ‘’Tarkoitatko, että minun on kerrottava aikeistani hänelle?’’ Kysyin äkisti ja kohotin toista kulmaani. Ajatus oli absurdi. Minulla oli vihdoin alkanut sujua sinihiuksisen kanssa ja nyt menisin pilaamaan kaiken? ‘’Suhteiden pitäisi olla avoimia, joten kyllä. Mieti asiaa, Azrael. Ja muista valmistautua illalla pidettäviin juhliin.’’ Pinkkihiuksinen haltija hymyili ja ojensi minulle pienen laatikon.
Haltijan kadottua ja minun jäädessä yksin tuolille niin oloni oli tyhjä. Koko kehoni tuntui pelottavan ontolle. En pystynyt edes miettimään käytyjä aiheita, jotta en raivostuisi. Purin hampaitani yhteen ja puristin laatikkoa sylissäni. Lähdin reippain askelin pois temppelistä suoraan kohti minun ja Darmainen huonetta. Olin suorastaan ihastunut huoneeseen; se oli omalla tavallaan kotoisa. Oikeastaan kotoisan siitä teki pieni sinihiuksinen pää joka pilkisti peiton alta. Hymy karkasi huuliltani samalla kun vein paketin pöydälle. Avasin sen ja sain kuin sainkin paketissa takaisin tutut mustat farkkuni ja mustan liivin. Kohotin katseeni sille, mutta mukisematta pukeuduin. Toki tiesin, että liivin kuuluisi olla kiinni, mutta muistin sinihiuksisen aiemmat sanat. Hänhän suorastaan rakasti katsoa paljasta ylävartaloani, joten siinäpähän katsoisi. Vilkaisin olemustani tyytyväisenä ja kävelin sitten Darmainen luokse. Siirsin siniset suortuvat tämän kasvoilta ja painoin huuleni tämän otsalle. Ele oli lämmin ja olin tyytyväinen sillä hetkellä siihen, että hän nukkui sikeästi. Poistuin asunnosta vähin äänin ja päätin etsiä käsiini Alicen tai Floran. Olin pitänyt hoitaja-Alicen seurasta enemmän, hän ei ollut liian innokas toisin kuin nuori punastelija. Naksautin kieltäni samalla kun kävelin kohti sairastupaa. Harmaahiuksinen haltija kuitenkin liihotti minua vastaan pitkä mekko yllään. Yllätyin vaatetuksesta joka oli harvinaisen rohkea; suuri kaula-aukko ja mekon helmassa oleva viilto paljasti kalpeaa reittä. Virnistin Alicen nähdessä. ‘’Minne menossa?’’ Kysyin pehmeästi harmaahiuksiselta joka kietoi yhden hiussuortuvan sormensa ympärille ja virnisti kuin salaliittolainen. Hänen kettumainen virneensä oli lähes yhtä pahaenteinen kuin omanikin. ‘’Juhlia järjestämään, tuletko mukaan?’’ Alice kysyi pehmeästi, ääni sointuvana kuten aina. Myönnyin ja vaihdoin suuntaani. Olin kuitenkin tullut etsimään hoitajaa, koska olin jo aiemmin yllättynyt tämän ystävällisyydestä. ‘’Etkö ole ylipukeutunut?’’ Kysyin äkisti samalla kun astelin harmaahiuksisen perässä. Alice vilkaisi minua silmissään huvittunut pilke. Se riitti vastaukseksi; hän ei todella ollut ylipukeutunut. Pyöräytin silmiäni huokaisten. Naiset tuntuivat olevan aina yhtä tarkkoja vaatetuksestaan. Alice kulki paikasta toiseen samalla ojentaen minulle aina välillä puisia laatikoita tai muuta tavaroita kannettavaksi. Raskas huokailuni selvästi nauratti haltijaa joka laski käsilleni kolmannen laatikon. Mutristin huuliani kyllästyneenä samalla kun seurasin kuin koira harmaahiuksista.
Lopulta pääsin tavaroista eroon ja tajusin vasta silloin, että ilta oli jo hyvällä mallilla. Järjestelyt olivat lähes valmiit ja harmaahiuksinen haltija liihotteli ystäviensä luokse jättäen minut yksin. Muutaman minuutin sain rauhassa tutkia ympäristöä, kunnes viimein katseeni pysähtyi tuttuun, yli-innokkaaseen haltijaan. Flora. ‘’Hei!’’ Tyttö hihkaisi ja seisahtui eteeni posket punaisina, katse tuikkien. Vilkaisin haltijaa ja tiesin näyttäväni siltä, kuin olisin halveksunut häntä - katseeni oli nimittäin viileä ja arvosteleva. Tervehdin nyökkäyksellä, ‘’Missä Darmaine?’’ Kysyin kuitenkin haroen sinisiä hiuksiani ja kohotin kuin pakotettuna kasvoilleni hymyn, joka kuitenkin hiljalleen muuttui pehmeäksi ja aidoksi. Ei tarvittu kuin yksi nimi. ‘’Nukkuu vielä, halusin vain löytää sinut ensin.’’ Tyttö hymähti hypähtäen päkiöillään muutaman kerran. Kohotin toista kulmaani ja vilkaisin uudelleen Floran vaatetusta. Se oli vaaleankeltainen mekko - ei yhtä rohkea kuin Alicen ja se oli suorastaan positiivinen yllätys. ‘’Täällähän minä olen.’’ Totesin sitten ja naksautin kieltäni. Huomasin, että yli-innokas haltija huomasi vasta nyt auki olevan liivin ja puna kasvoilla syveni, ‘’Mene nyt.’’ Nauroin matalasti ja sain tyttöön vihdoin liikettä. Pyöräytin silmiäni huokaisten. En ollut ennen kiinnittänyt huomiota muiden käytökseen samalla tavalla, mutta vasta sitten tajusin, että moni - varsinkin naispuolinen - haltija tarkkaili minua ja kuiski sitten jotakin ystävilleen. Tuhahdin kyllästyneenä kuullessa sitten kenkien kopinan. ‘’Sinullahan on samanlainen vaikutus naisväkeen kuin Arthuriuksella.’’ Tiesin, että Wendy tarkoitti asialla hyvää, mutta sai minut siitä huolimatta ärtyneeksi. Mulkaisin Kuningatarta tuodakseni esille paheksuntani. ‘’Älä viitsi.’’ Murahdin vaisuna, ‘’Tuskinpa nuo katsovat sillä silmällä, kummaksuvat vain muodonmuuttajaa Windrootissa.’’ Lisäsin tuhahtaen ja vilkaisin Kuningatarta vierelläni. Wendy kumartui puoleeni salaliittolaisen tavoin ja virnisti sitten pahaenteisesti. ‘’Luuletko, että tuo kuiskinta ja punastelu on kummastelua?’’ Naisen ääni oli huvittunut ja katse ilkikurinen. Tönäisin kevyesti äidillistä haltijaa ja tuhahdin tylyyn sävyyn Gwendalynin vain nauraessa. Lopulta pinkkihiuksinen katosi vihdoin muiden luokse ja sain vaipua omiin ajatuksiini. Oikeastaan olin samalla etäisesti tajunnut lyhtyjen kauniin valon ja tulikärpästen tanssin, mutta muuten ajatukseni olivat vaipuneet unholaan. Omaan pieneen maailmansa.
Hätkähdin todellisuuteen äkisti kun kuulin vaimeat askeleet väkijoukosta. En edes tiennyt, miten olin kuullut yksittäiset askeleet kymmenien haltijoiden seasta, mutta käänsin katseeni nuotion ahneista liekeistä sinihiuksiseen. Kasvoilleni nousi pehmeä hymy samalla kun astelin rauhallisin askelin lähemmäs. Katseeni vaelsi sinihiuksisen kehossa punaiset silmät tuikkien. Tervehdysten jälkeen en voinut olla leikkisästi toteamatta naisen ulkonäöstä; hän todella oli nättinä tänään - sitä ei käynyt kieltäminen. Ojensin vaalean käteni naiselle hymy leikkien huulillani. Katseeni oli pehmeä ja tutkiva, utelias. ‘’Niin sinäkin.’’ Naisen tuhahdus sai minut nauramaan. Kuljetin sinihiuksisen taidokkaasti väkijoukon lävitse Wendyn luokse joka kohotti katseensa meihin. Istuuduin penkille sinihiuksinen vierelläni. En tiennyt miksi Wendy tuntui jaksavan minua, koska käyttäydyin aikalailla pikkumaisesti lähes joka hetki. ‘‘Kunniavieraamme ovat saapuneet. Juhlat alkakoot. Nauttikaa kaikki!’’ Kaikille osoitetut sanat saivat haltijat vaipumaan oitis keskusteluihin. Ruuan haun jälkeen kuljimme vain keskustelemassa muiden kanssa; Alicen, Floran ja muutaman täysin tuntemattoman. Ajan kuluessa haltijat alkoivat kuitenkin viimein todella juhlia. Olin jäänyt suustani kiinni tutun valkohiuksisen kanssa, joka oli nauttinut omasta rauhastaan. ‘’Dameon.’’ Tervehdin miestä ja katsahdin tätä sivusilmällä. Dameon kohotti katseensa kulhosta ja saatoin huomata pienen pettymyksen tämän silmissä. Hän oli toivonut itselleen omaa rauhaa. ‘’Hei Azrael.’’ Valkohiuksinen hymyili nyökäten ja samalla seurasi miten haltija toisen jälkeen siirtyi tanssimaan. Keskustelumme oli vähäsanaista, eikä se kestänyt pitkään. Halusin jo palata Darmainen luokse ja hänen löytämisensä ei ollut vaikeaa väkijoukosta. Ilkikurinen virne ilmestyi kasvoilleni.
‘’Haluatko tanssia?’’ Kysyin myhäillen ja tarkkailin sinihiuksisen ilmettä. Pian kohtasin tutut siniset silmät ja nyökkäyksen. Autoin Darmainen ylös penkiltä ja saatoin myöntää, että tanssimme näytti varmasti todella epätoivoiselta, mutta minulle riitti sillä hetkellä vain Darmainen lähellä oleminen. Pidin käsiäni naisenalun lantiolla ja tunsin tämän kädet kaulan ympärillä. Läheisyys, ilta ja tietynlainen tunnelma sai minut haluamaan sinihiuksista sillä hetkellä enemmän kuin koskaan. Purin kevyesti huultani ja myhäilin vaimeasti. ‘’Onko sulla ollu hauskaa?’’ Darmaine kysyi enkä voinut olla virnistämättä huomatessa naisen katsovan huuliani. Luultavasti hän halusi minua yhtä lailla. ‘’On.’’ Ääneni oli matala, suorastaan kuiskaus. Hengähdin syvään ja irtaannuin sitten kauemmas kun menevämpi kappale sai haltijoihinkin liikettä. Tarkkailin punaisillä silmilläni uteliaasti sinihiuksista. Ajatukseni juoksivat ympyrää, yrittivät pohtia seuraavaa liikettä. Lopulta tulin ainoaan järkevään lopputulokseen ja nostin naisen syliini. Kuljin väkijoukon lävitse ylpeästi, katse kuitenkin pysyen sylissäni olevassa tytössä. Tiesin pimeässäkin, valojen himmeässä loisteessa, minne mennä ja pääsin kuin pääsinkin meidän - minun ja Darmainen - huoneeseen ehjänä. Laskin sinihiuksisen sängylle viskaten mustan liivin lattialle. Olin aivan liian kauan elänyt omien tunteideni vankina ja nyt kaikki se halu purkautui kiihkeytenä. Istahdin sängylle ja lukitsin naisen käsieni väliin painaen kiihkeän suudelman tämän huulille. ‘’Saanko mä viedä sut pois…’’ Ääneni oli yhtä matala kuin aiemminkin, ääni oli vaimea ja kuiskasin sen lähinnä sinihiuksisen naisen huulille. Tarkkailin valppaasti jopa sillä hetkellä Darmainen sinisiä silmiä. ‘’Saat...’’ Vastaus ja uusi suudelma sai pienen, sisäisen ja tutun sadistisen ketun tervehtimään synkkiä ajatuksiani. Estin kuitenkin itseäni tekemästä mitään typerää. En todella aikonut sotkea asioita nyt, kun kaikki sujuivat mallikkaasti.
Kuljetin huuleni naisen kaulalle ja painoin kevyitä suudelmia sinne tänne hengittäen rauhalliseen tahtiin. Rentouduin hetki hetkeltä enemmän ja naisen ominaistuoksu pyöri ympärilläni. Kuljetin huuleni takaisin tytön omille huulilleen ja siirsin naisen siniset hiukset pois kasvoilta. Heittäydyin kuitenkin lopulta naisen vierelle kääntyen makaamaan selälleni niin, että saatoin katsoa kattoa halutessani. Tunsin miten tyttö painoi päänsä kaulakuoppaani ja kietoi kätensä ympärilleni. Käänsin katseeni sinihiuksiseen samalla kun silitin tämän hiuksia automaattisesti. Nuolaisin kevyesti huuliani ja painoin kevyen suudelman tämän otsalle. Kuuntelin hiljaista hengitystä tyytyväisenä rauhallisuudesta. Suljin kevyesti silmäni ja huokaisin hiljaa. Tiesin, että jos asiat olisivat jatkuneet niin olisimme olleet pulassa. Tiesin kyllä, että molemmat olisivat ennen pitkään muistaneet raiskauksen ja siinäpä vasta olisi ollut sekasorto. ‘’Darmaine?’’ Kysyin hiljaa samalla kun piirtelin hajamielisesti kuvioita naisen paljaalle käsivarrelle. En oikeastaan tiennyt mitä aioin sanoa, mutta Wendyn kanssa aiemmin käyty keskustelu vaivasi minua. Oliko minun todella kerrottava Kreivin tyttärelle aikeistani? ‘’Mmh.. niin?’’ Tyttö mutisi vasten kaulaani ja tunsin miten huulet hipaisivat ihoa saaden minut hymähtämään hiljaa. Suljin silmäni ja huokaisin. ‘’Ei mitään..’’ Totesin kuitenkin pieni, surumielinen hymy kareillen huulillani. En halunnut pilata iltaa. Tyttö kohotti katseensa ylös ja tarkasteli minua niin pitkään, tutkivasti, että pieni punastuminen paljasti minut oitis. Käänsin katseeni pois päin nopeasti ja huokaisin. ‘’Azra, mitä nyt?’’ Nainen kysyi ja käänsi kasvoni omiaan kohden. Kurtistin kulmiani ja pudistelin sitten päätäni. En halunnut käydä keskustelua nyt. ‘’Voimme jutella siitä myöhemmin.’’ Huokaisin lopulta, koska Darmaine näytti harvinaisen päättäväiseltä. Painoin huuleni sinihiuksisen omille ja vein tämän kiihkeään suudelmaan toivoen, että se lopettaisi tulevat vastaväitteet, ‘’Sinun on nukuttava.’’ Lisäsin tasaten hengitystäni, ilkikurinen virne leikkien huulillani. Tyttö mutristi huuliaan, mutta kun annoin Darmainen kiemurrella syliini kuin ketunpoikasen niin hän tuntui jättävän asian hetkeksi sikseen. Painoin pääni sinihiuksisen syliin samalla kun sormeni liikkuivat rauhalliseen tahtiin tämän selällä.
Aamu oli harvinaisen mukava ottaen huomioon sen tosiseikan, että sinihiuksinen nainen makasi vierelläni edelleen hiljaa tuhisten. En tiennyt miten tai missä vaiheessa yötä sinihiuksi oli kiemurrellut saamastaan mekosta, mutta nyt se lojui lattialla liivin seurana. Haukottelin makeasti ja varoin olla herättämättä Darmainea. Venyttelin kissamaisesti kävelin kevyin askelin huoneen poikki. Pihalta kuului puhetta, mutta olin päättänyt pysyä sisällä niin kauan, että saisin Darmainen seurakseni. Istahdin puiselle tuolille ja suljin silmäni huokaisten. En oikeastaan ajatellut mitään, annoin vain ajan kulua omaa vauhtiaan eteenpäin niin kauan kunnes kuulin heräilyn ääniä. Avasin silmäni kohottaen toista kulmaani nähdessä millä tavalla Darmaine yritti ylettyä mekkoon. Hän piteli peittoa yllään ja samalla venytti itseään kohti lattiaa. Purskahdin nauramaan ja nauruni vain yltyi kun nainen tipahti kylmälle lattialle. Nousin ylös tuolilta ja astelin lähemmäs. Laskin katseeni maahan missä tyttö makasi hapuillen toisella kädellä mekkoa ja toisella peittoa joka nyt lojui enää vain puoliksi sängyn päällä. ‘’Huomenta vain sinullekin, kaunotar.. Mitäs sinä siellä lattialla?’’ Kettumainen virne kohosi kasvoilleni nähdessä miten nopeasti sinihiuksinen muuttui punaiseksi. ‘’Tiedät tasan miksi olen täällä, anna se mekko ja auta mut ylös..’’ Tyttö mutristi huuliaan ja ojensi dramaattisesti kätensä. Myhäilin ja noukin maasta mekon ennen kuin tartuin naisenalun käteen vetäen tämän ylös maasta. Pienestä irvistyksestä päätellen haavaa kirpaisi, mutta sinihiuksinen piti urheasti suunsa kiinni. Darmaine hapuili kädessäni olevaa mekkoa, jonka kuitenkin nostin ylemmäs ja hypähdin itse kauemmas.
‘’Azra..’’ Tyttö sähisi yrittäen olla uhkaava, vaikka minusta esitys oli lähinnä vain huvittava. Virnuilin samalla kun vein mekon selkäni taakse niin, että sinihiuksinen törmäsi suoraan paljaaseen rintaani. Myhäilin pehmeästi sinisten silmien siristyessä. Yllätyksekseni tämä painoi huulet omilleni yllättävän kiihkeästi käyttäen tilanteen kuitenkin hyväksi ja napaten mekon käsistäni. Tyttö loikki oitis muutaman askeleen kauemmas ja puki sitten mekon yllensä minun vain tuijottaessa häntä kulmat kurtussa. ‘’Tuo oli ilkeää..’’ Murahdin saaden Darman nauramaan. Tyttö liihotteli luokseni lähes tanssien ja kietoi sitten kädet kaulani ympärille. Sinihiuksisen huulet varastivat vielä toisen suudelman, johon olin tällä kertaa varautunut. ‘’Ilkeää?’’ Naisenalku virnisti huuliani vasten saaden minut nauramaan. Näykkäsin kevyesti hampaillani tytön alahuulta ja näytin pohtivalta. ‘’Hyvä on, se oli myös hyvin nautinnollista..’’ Hykersin ilkikurisesti ja vilkaisin ovelle kuullessa koputuksen. Kohotin toista kulmaani ja irtaannuin sitten vastahakoisesti sinihiuksisesta. Nostin liivin maasta ja vedin sen ylleni. Astelin rennon huolettomasti ovelle, jonka sitten avasin. Hiukseni olivat varmasti kuin linnunpesät ja saatoin päätellä sen myös siitä, että tunsin pian sormien siistivän niitä. ‘’Huomenta..’’ Mumisin pinkkihiuksiselle haltijalle ja haukottelin väsyneenä. Wendy kohotti toista kulmaansa naurahtaen sitten pirteästi. Joko hän ei ymmärtänyt väsymystäni tai sitten ajatteli, että emme olleet nukkuneet koko yönä.
‘’He ovat tulleet, tulkaa kun olette valmiit.’’ Gwendalyn totesi hymy leikkien huulillaan. Nyökkäsin kiitoksen kera ja suljin sitten oven kun Wendy oli päässyt tarpeeksi kauas. Tuijotin muutaman sekunnin ovea, ennen kuin pyörähdin ympäri ja kaappasin sinihiuksisen syliini niin, että tämä kietoi jalkansa ympärilleni. ‘’Lakkaa leikkimästä hiuksillani..’’ Mutristin huuliani ja sain sinihiuksisen kohottamaan haastavasti kulmaansa. Kannattelin tyttöä sylissäni joten hän sai helposti vietyä toisen käden tummiin hiuksiini ja pörrötettyä niitä. ‘’Ai näinkö?’’ Darmaine kysyi ilkikurisesti virnistäen samalla kun leikitteli muutamalla hiussuortuvalla. Murahdin vaisusti. Hiuksilla leikkiminen tuntui suorastaan hyvälle - kiihottavalle. ‘’Ilkimys..’’ Tokaisin ja laskin naisen lopulta alas painaen vielä huuleni tämän huulille, ‘’Mennään, piru.’’ Totesin tarttuen sinihiuksisen käteen. Poistuin huoneistosta harvinaisen määrätietoisesti ottaen huomioon, että ulkona saattaisi olla vastassa kuka tahansa. En oikeastaan edes välittänyt. Ulkona paistoi aurinko ja se todella tervehti jokaista kirkkailla säteillään. Katseeni oli kuitenkin kääntynyt tuttuihin hahmoihin; Virion, Lucian ja Arden sekä tuntematon nainen, jonka punavalkoiset kukat herättivät huomioni. Pysähdyin hyvän matkan päähän ja vilkaisin sinihiuksista vierelläni; tyttö suorastaan roikkui kädessäni kiinni kuin hukkuva. Kohotin toista kulmaani naurahtaen kuitenkin sitten vain. Kohotin katseeni takaisin tuttuihin muodonmuuttajiin. Lucian liikehti paikallaan ja tuijotti minua avoimen murhaavasti. Hämmennyin katseesta ja tuijotin ruskeahiuksista nuorukaista uteliaasti. En tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta selvittäisin sen kyllä. Virion taasen tuijotti minua kuin pohtien, että mitä Darmainen poissaolon aikana oli tapahtunut. En itsekään muistanut sillä hetkellä eilistä pidemmälle. Arden näytti tuttuun tapaansa uteliaalta ja halukkaalta kuulemaan kaiken. Ei erityisen vihaiselle, mutta silti jollakin tavalla ärtyneelle. Kaikkia tuntui vaivaavan jokin. Olikohan Kreivi piinannut heitä oikein huolella?
Kumarruin Darmainen puoleen ja annoin huulteni hipaista sinihiuksisen korvaa ilkikurinen pilke silmissä ja tuttu virne huulilla. “Virion katselee sinua.. luulen, että sinun kannattaisi mennä juttelemaan hänelle.” Kuiskasin hiljaa niin, että kukaan ei voinut varmasti kuulla. Näykkäsin hellästi sinihiuksisen korvalehteä ja nautin, miten tytön kasvot muuttuivat punaisiksi. Hoputin naisen liikkeelle painamalla kevyesti selkää. Käännyin sitten Luciania kohden kohottaen toista kulmaani. Ruskeaverikkö katseli Kreivin tyttären matkaa Virionin luokse ennen kuin tuli luokseni. Katseeni muuttui viileäksi huomatessa Lucianin ärtyneen katseen mitä lähemmäs hän pääsi. ‘’Mitä nyt?’’ Kysyin äkisti ja nojasin temppelin hajonneeseen seinään huolettoman näköisesti. Eleessä oli kuitenkin tiettyä varovaisuutta. Sain olla jälleen varpaillani. ‘’Seurusteletteko te?’’ Lucianin ääni oli viileä, mutta katseessa näkyi selvä loukkaantuminen. Tarkkailin ruskeahiuksista ja tiesin, että minun oli varottava sanojani. Pidin Lucianista edelleen, mutta vain ystävänä. Huokaisin raskaasti. ‘’Hm, kyllä.’’ Totesin ja kohautin harteitani, ‘’Luultavasti.’’ Lisäsin ja soin sitten Lucianille vinon virneen, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Luci puri huultaan ja risti kädet rinnalleen. ‘’Miksi helvetissä?’’ Miehen ääni ja kysymys itsessään eivät tuntuneet sopivan yhteen laisinkaan. Näytin hetken hämmentyneeltä ja sitten jopa pienesti loukkaantuneelle, kunnes vedin kasvoilleni kylmän maskin. Tuhahdin kolkosti. ‘’Koska rakastan häntä.’’ Tokaisin viileästi ja mulkaisin ruskeaverikköä, jonka suusta karkasi naurahdus. Tuo ääni, tuo kyseinen nauru lävisti minut ja sai katseeni synkkenemään. En ollut ikinä nähnyt Luciania samanlaisena ja tiesin, että en tuskin tulisi näkemäänkään. ‘’Niin varmasti Azrael, et sinä rakasta ketään.’’ Hän puki ajatukseni sanoiksi ja sai minut vaikenemaan. Olin jo pitkään pelännyt samaa; osasinko minä todella rakastaa vai oliko tämä tunne vain vahvaa ihastumista - en ollut eläessäni tuntenut kumpaakaan, joten en osannut erottaa niitä.
|
|